Insinöörin kirjahylly

Kvanttivaras

2012-01-13T00:03:00.001+02:00

Hannu Rajaniemi

(suomentanut Antti Autio, alkuperäisteos The Quantum Thief, kustantaja Gummerus 2011, 440 s.)

"Jälkijäristykset ravistelevat vielä robottilaattoja siellä täällä. Oublietten rakennukset koostuvat järjestään älyaineesta, joten mullistuksen aineelliset vahingot jäävät pääosin kosmeettisiksi. Jotain muuta on kuitenkin tapahtunut, sillä kaupunki on lakannut liikkumasta." (s. 387)

Tämä oli siis viime vuoden viimeisimmäksi lukemani kirja. Uuden vuoden alusta luin samaa teosta englanniksi, mutta vähän hyppien, kun en aivan jaksanut heti perään keskittyä samaan tarinaan uudelleen. Minulla oli saatavilla nämä kummatkin teokset ja aluksi mietinkin, että jo kunnioituksesta kirjailijaa kohtaa voisi lukea sillä kielelellä, jolla teos on alun perin kirjoitettukin. En kuitenkaan ole lukenut mitään scifiä tai siihen verrattavaa pitkiin aikoihin ja niidenkin harvojen kokemusten muistoa kauhistellen, ajattelin että pärjään paremmin kotimaisella kielellä.

Jälkikäteen katsottuna pelkoni oli ehkä osittain turha. Kesti toki jonkun aikaa päästä sisään tarinaan, koska sen maailma ei tietenkään toimi tuntemani maailman tavoin. Sanastosta muistan lukeneeni muitakin kommentteja, joissa koettiin, ettei sanojen merkitystä oltu selitetty alusta alkaen riittävästi. Itselläni oli tämän kanssa tekemistä myös. Esimerkiksi gevulotin toimintaperiaate pääsi ymmärrykseeni kunnolla vasta jossain tarinan puolivälissä.

Tarinan juonta en siis ala edes kuvailla...

Kirja ei kuitenkaan ollut vaikea, sillä Rajaniemen luoma maailma Marsissa ja Oublietten kaupungissa oli huikaisevan hienosti kasattu. Yksityiskohtia oli paljon enkä silti törmännyt epäjohdonmukaisuuksiin (ei sillä, että olisin niitä edes tunnistanut). Eikä varsinkaan tullut sellaista oloa, että tekniset yksityiskohdat hallitsisivat tarinaa. Lisäksi oli helpompaa päästä tarinaan sisälle, kun päähahmot olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän ihmismäisiä eivätkä liian "scifimäisiä".

Ehdottoman hienosti rakennettu todellisuus.

En lukenut kirjaa uudelleen englanniksi vertaillakseni käännöksen toimivuutta, vaan ihan siitä syystä, että halusin lukea Rajaniemen itsensä kirjoittamaa tekstiä. Kääntäjä tuo kuitenkin aina jonkin verran omaa tyyliään teoksiin. Kokeiluni lopputuloksena luulisin, että uskallan tarttua seuraavaan osaan (ilmestynee suomeksi nimellä Fraktaaliruhtinas) englanniksi, nyt kun Jean le Flambeurin maailma on hieman tutumpi.

Teoksesta on myös kirjoitettu erinomaisia arvioita ainakin seuraavissa blogeissa: Kaiken voi lukea ja Booking it some more. Varmaan muitakin löytyy, mutta näihin muistin näin äkkiseltään itse törmänneeni :)

Minulla on ollut tapana antaa lumihiutaleita lukemilleni kirjoille ja jatkanen sitäkin tapaa ennen kuin keksi jotain muuta. Lyhyesti kuitenkin ennen hiutaleita: kirja yllätti positiivisesti ja sai aikaan lisääntyneen kiinnostuksen scifiin. Eli kannatti lukea!

Lumhiutaleet: * * * +

Bloggausmoottorin käynnistelyä

2012-01-08T14:07:00.001+02:00

Luin viime vuoden viimeisenä kirjana Hannu Rajaniemen Kvanttivarkaan. Lukiessa tuli mieleen moniakin asioita, joiden kohdalla ajattelin, että tämä pitää muistaa kirjoittaa blogiin jossain vaiheessa. Se vähän jäi, vaikka kirja olikin hyvä. Yritän palata asiaan.

Sittemmin aloitin lukea Sebastian Faulksin Viikko joulukuussa -teosta, jonka kansien väliin olen jumittunut täysin. Siis nimenomaan jumittunut, lukeminen ei etene. Tästäkin piti kirjoittaa jo päiviä sitten. Sekin jäi.

Ajattelin myös, että muutan blogini ulkoasua ihan vain piristääkseni itseäni ja saadakseni jonkinlaista uutta motivaatiota blogin ylläpitämiseen. Niin no... Ajatuksissani alkaa olla jo toiston makua.

Olen syyttänyt vuodenaikaa, töiden määrää, sekalaisia selvittämättömiä asioita ja niiden kaikkien aiheuttamaa yleistä väsymystä. Ongelma ei niinkään ole kirjoittaminen tai blogin ylläpitäminen sinänsä, vaan se, etten koe saavani aikaa mitään järkevää tai kirjoittamisen arvoista ajatusta. Opinnäytetyön palauttamisesta ja valmistumisesta tulee jo kaksi kuukautta. Luulisi, että aivosoluni ovat jo palautuneet keskitason suorituksestaan, mutta ei.

Kunnes tänä aamuna ajattelin, että olenhan taas pölhö, kun mietin moisia. Se nyt on selvä, että voin odotella vaikka maailman tappiin saakka, että saan jonkun elämää suuremman ajatuksen, jonka osaan täydellisen mahtavasti muotoilla ja kirjoittaa blogiin. Todennäköisyys on yhtä suuri kuin lottovoitto kohdallani, koska en oikeastaan lottoa lainkaan. Jos en siis kirjoittele ja pidä yllä edes tavaamisen jaloa taitoa, kuinka voisin tuottaa mitään järkevän oloista blogiinkaan? Ja ennen kaikkea, miksi ihmeessä koen suorituspaineita postauksista, joiden on alun perinkin pitänyt olla vain oma tapani pitää jonkinlaista kirjoitustaitoa yllä? Huomaan, että maailmani pyörii tällä hetkellä aivan liian pientä ympyrää :)

Periaatteessa myös vihaan tällaista ruikutusta blogissa. Ketä yleensä kiinnostaa, liikkuuko meikäläisen päässä muuta kuin silmät?

Joten tämän huikaisevan ja äärettömän loogisen päättelyketjun tuloksena totean, että käynnistelen bloggausmoottoriani hiljalleen. Pieniä sivuääniä tai kengurubensaa saattaa esiintyä aika ajoin, mutta tietääkseni kevättä kohden mentäessä kuljetaan vähän niinkuin alamäkeen, joten pientä apua saattaa tulla valon määrästäkin. Kiitän suuresti kannustavista kommenteista, joita sain syksyllä, kun meinasin painaa delete-nappia blogin kohdalla tämän täysin toisarvoisen kriisiytymisen nostaessa päätään!

Tavoitteeni tälle vuodelle on saada luettua enemmän kirjoja (= enemmän postauksia) kuin viime vuonna. Pari uuttaa juttuakin on mielessä, saa nähdä tuleeko niistä mitään. Nyt lähden kuitenkin ensin pitkälle lenkille pakkaseen ja muistelen loppukesän ihania melontakelejä hölkätessäni hyisen talvimaiseman siimekseen :)

Mahtavaa vuotta 2012 kaikille!

Kirjamessuja odotellessa

2011-10-22T14:34:00.001+03:00

Jees, kirjallisen vuoteni kohokohta on pienen hetken päässä. Kuten todettua blogini on vähän kriisissä, mutta jospa se siitä menisi ohi. Ehkäpä kirjamessuilta saisi lisää virtaa. Lisäksi minulla on (tällä kertaa) Todellinen Yritys saada lopputyö käsistäni ensi viikolla. Siinä on vielä itsestäni riippumattomia mutkia matkassa, mutta Yritys on hyvä.

Ostin viime viikolla kirjakaupasta todella kauniin kirjan. A.S Byatt: Lasten kirja, jota todella odotan pääseväni lukemaan. Lisäksi lähikirjastoni muistivat minua tekstiviesteillä perjantaina. Utrion uusin ja Tervon Layla ovat saapuneet luettavikseni. Opinnäytelopputyöopiskelu-härdellistä pitää siis päästä irti ja pian!

Kauniita kansia on katseltu muuallakin: on taas se aika vuodesta, että Leena Lumilla on arvonta vuoden 2011 kauneimmista kirjoista. Mars osallistumaan (klikkaa kuvaa)!

Pieni kriisi

2011-10-09T01:40:00.000+03:00

Sellainen eksistentiaalinen. Tai en minä nyt edes tiedä miten se kirjoitetaan oikein. Tai että tarkoittaako termi edes sitä mitä yritän sanoa.

Blogillani on olemassaolon kriisi.

Ja todella paha sellainen. Tuntuu, ettei minulla ole mistään lukemastani kirjasta mitään järkevää sanottavaa. Olen aina ollut sellainen tyyppi, että joko sanon suoraan tai olen sitten hiljaa, jos en keksi mitään oleellista sanottavaa. Viime aikoina olen blogin puolella ollut pääasiassa hiljaa. Totaalinen jumi, vaikka kirjoja onkin tullut luettua.

Jotenkin vain tiedän, että Insinöörin kirjahylly on tullut tiensä päähän. En vain osaa vastata kysymykseen miksi.

Katsellaan mitä tuleman pitää, mutta nyt ainakin olen pitkällä tauolla ja yritän hillitä haluni deletoida koko blogi taivaan tuuliin. Olen aina ollut kova siivoamaan :)

The Historian

2011-09-16T22:50:00.001+03:00

Elizabeth Kostova

(äänikirja, lukijat: Joanne Whalley, Martin Jarvis, Dennis Boutsikaris & muita, pituus 11 tuntia ja 30 minuuttia, julkaisija Hachette Audio UK 2006)

Olisin niin mielelläni pitänyt tästä. Mutta...

Luin Kostovan The Swan Thieves viime talvena ja se oli ihana lukukokemus. Kostovalla on mahtava tapa kirjoittaa tarinaa toisen sisään ja kuitenkin pitää se hallussa siten, ettei lukija tipu kärryiltä. Myös Historian on siinä mielessä samaa luokkaa. Tarinan kertojana toimii 16-vuotias tyttö, jonka nimeä ei missään vaiheessa kerrota. Tyttö on löytänyt isänsä säilytyksestä vanhoja kirjeitä ja kirjan, jossa kerrotaan vanhasta pahuudesta. Tytön isä Paul alkaa kertoa tarinaa omasta professoristaan, joka katosi mystisesti etsiessään tätä pahuutta. Pahuus henkilöityy Vlad Draculaan ja professori Rossi on vakuuttunut, ettei Dracula ole kuollut, vaan elää edelleen satojen vuosien jälkeenkin ja uhkaa ihmisiä.

Tarinaa kerrotaan kolmessa ajassa: tytön tarina tapahtuu 70-luvulla, isän 50-luvulla ja professorin tarina 30-luvulla. Kertomuksen osat linkittyvät toisiinsa muisteluiden ja kirjeiden kautta monen monta kertaa. Huomasin myös, että jokaiselle ajanjaksolle sisältyy vähintäänkin orastava romanssi.

Tämä olisi ollut varmaan perinteisenä kirjana paljon parempi. Äänikirjana The Historian osoittautui hieman yliampuvaksi. Hyvää oli oikeastaan se, että jokaisella hahmolla oli oma äänensä. Tarinassa on paljon minä-kertojia, joten olisi ollut omituista kuunnella tytön ääntä vanhahkon miesprofessorin äänenä. Huonoa oli se, että äänikirjaan oli ympätty musiikkia. Mitään muita lisä-ääniä ei ollut, joten ei tätä ehkä aivan kuunnelmaksi voi kutsua, mutta melkein. Säikähdin, kun pahaenteinen musiikki alkoi soida ensimmäisen kerran. En niinkään siksi, että tarina olisi ollut siinä vaiheessa jännittävä, vaan siksi, etten ollut varautunut musiikilliseen äänikirjaan. Myös lukujen vaihdot oli ilmaistu musiikilla. Siitä tuli väkisin mieleen lapsuudenaikaiset Disneyn äänikirjat. "Tämän äänen kuullessasi, käännä sivua.."

Seikkailua käydään ympäri Eurooppaa ja useimmat henkilöt eivät syntyperältään englanninkielisiä. Niinpä myös äänikirjan hahmot puhuva murtaen englantia. Myöskään tämä ei oikein pidemmän päälle ollut mieleeni. Ymmärrän kyllä englantia ihan hyvin, mutta välillä oli vaikeuksia saada selvää, mitä henkilöt sanoivat. Enkä voi auttaa asiaa, että minusta tuntui omituiselle kun itse Draculankin alkoi puhua. Jotenkin se ei vain uponnut.

En osaa oikein kirjoittaa tästä mitään järkevää. Ajatukset ovat vähän jumissa. Huomasin sen jo tuon Adoptiomatkan kohdalla, etten osannut kirjoittaa siitä mitään sellaista hienoa ja kaunista, mitä kirja olisi oikeasti ansainnut. Ei Historiankaan ollut huono, toteutus ei vain kohdallani toiminut. Jatkan silti kokeiluja äänikirjoilla.. Pitää vaan miettiä tarkkaan mitä seuraavaksi valitsee.

Lumihiutaleet: * * *

Siniset unikot

2011-09-13T23:05:00.001+03:00

Jonathan Falla

(suomentanut Einari Aaltonen, alkuperäisteos Blue Poppies, kustantaja Like 2005)

"Polku loiveni ja pitkä jonomuodostelma levittäytyi taas nauhamaiselle väylälle, joka laskeutui laaksoon. Iltapäivän lähestyessä loppuaan he olivat taas puurajalla: ensin vastaan tuli kääpiöalppiruusuja, sitten pari sisukasta lehtikuusta ja kuusirypäs. Karavaani alkoi liikkua vähän rivakammin, matkalaisten selät suoristuivat, heille tuli pirteämpi mieli ja heidän jalkansa lämpenivät."

Jonathan Falla on skottilainen esikoiskirjailija, joka on syntynyt Kuubassa, on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja esiintyy myös renessanssi- ja barokkimusiikkiin erikoistuneena muusikkona. Näin kertoo kannen etulehti. Yhdistelmä kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirjailija on myös työskennellyt pakolaisleireillä ympäri maailmaa. Luin Siniset unikot osana Satun luettujen Minihaastetta 3/11 Apiloita ja omenankukkia (vähän jäljessä tosin).

Siniset unikot sijoittuu Tiibetin vuoristomaisemaan vuoteen 1950, kun kiinalaiset uhkaavat Tiibetin itsenäisyyttä. Skottilainen radioteknikko Jamie Wilson saapuu pieneen Jyekon kylään perustamaan radioasemaa. Kylän buddhalaisluostarin munkki Khenpo Nima ystävystyy Jamien kanssa ja Jamie opettaa hänet ja muut munkit pelaamaan pöytätennistä eli pingpongia. Kylässä asuu myös Lhasasta kotoisin oleva äskettäin leskeksi jäänyt nuori nainen, Puton, ja hänen pieni tyttärensä. Jyekolaiset ovat taikauskoisia ja ovat sitä mieltä, että miehen kuolema toi pahan onnen varjon Putonin ylle, eivätkä suostu tarjoamaan hänelle asuinpaikkaa. Khenpo Nima järjestää Putonin Jamien taloudenhoitajaksi.

Kommunistinen Kiina uhittelee rajan takana. Sodan uhkan varjossa, vaativien luonnonolosuhteiden keskellä, Jamie ihastuu tiibeläiseen kylään, sen ihmisiin ja Putoniin. Kiinalaissotilaat kuitenkin marssivat kylään eikä mikään ole enää entisellään.

Kirjassa oli jotain samaa kuin elokuvissa Kapteeni Corellinin mandolini, Viimeinen samurai ja Hiljainen amerikkalainen. En muista yhtäkään näistä elokuvista kokonaan, mutta tunnelman ja asetelman muistan. Tästäkin kirjasta saisi samantyyppisen elokuvan. Kaipailevaa herkkää, vaatimatonta rakkautta, jota varjostaa sota tai sen uhka ja joka loppujen lopuksi vie päähenkilöitä kohti kohtalokasta loppua, ilman että nämä itse voivat siihen vaikuttaa. En ole suuren suuri lajityypin ystävä, mutta tämä tarina oli oikein kaunis. Himalajan vuoristo oli ilman muuta yksi tarinan päähenkilöistä. Kirjan myötä sai hyytävän kylmän ja jylhän nojatuolimatkan maailman katolle.

Fallan kieli on viipyilevää ja surumielisen kaunista. Siinä oli myös jotain ajatonta, kirjan kuvaamaan aikaan ja paikkaan sopivaa. Ainoa särö tähän tunnelmaa oli pieni vertaus, jossa karavaanin ensimmäistä jakkia seuraavaa jonoa verrattiin turisteihin, jotka seuraavat oppaan punaista sateenvarjoa. Se mielikuva vie hetkeksi johonkin eurooppalaiseen kaupunkiin ja jotenkin hyppäsi silmille. Muutoin Falla kuvaa tiibetiläistä buddhalaisuuden ja taikauskon värittämää elämää uskottavasti.

Alusta asti lukija kuitenkin seuraa vääjäämättömästi eteneviä tapahtumia tietäen, että enemmin tai myöhemmin jotain surullista tapahtuu. Tällaisten tarinoiden suuruus on juuri siinä, ettei niissä ole onnellisia loppuja. Tai sanotaan Hollywood-tyyliin onnellisia. Mietin myös jossain vaiheessa, että mistä johtuu kirjan nimi, mutta myös tämä selviää lopussa. Nimi on valittu hyvin ja sen merkitys tarinan kannalta on ymmärrettävissä monella tapaa. Tällaisista yksityiskohdista pidän.

Niin. Kaunis rakkaustarina täynnä kaipuuta. Sodanuhkaa. Himalaja. Jos jokin näistä kolahtaa, niin suosittelen.

Lumihiutaleet: * * *

Viimeiset vieraat

2011-09-10T21:42:00.002+03:00

- elämää autiotaloissa

Kai Fagerström, Risto Rasa, Heikki Willamo

(kustantaja Maahenki 2010)

"laudoituksella
samoilevaan kirvaan
kieli ei yllä"

Ihana kirja! Heikki Willamon kuvat ja tekstit, Kai Fagerströmin kuvat ja Risto Rasan runot kertovat autiotalojen asukkaista; mäyristä, hiiristä, pöllöistä ja oravista. Kuvista ei aina heti huomaa, kuka niissä piilottelee, mutta lyhyen tarkastelun jälkeen pienet korvat, hampaat tai hännänpää vähintään piilottelevat harmaiden lautojen ja hylättyjen huonekalujen keskellä. Tämä on luontokuvausta parhaimmillaan!

Risto Rasa on aina kuulunut suosikkirunoilijoihini ja Willamon ja Fagerströmin kuviin yhdistettynä kokonaisuus on hieno ja satumainen. Pidin etenkin tuosta lainaamastani runonpätkästä ja siihen yhdistetystä kuvasta, jotka löytyvät kirjan viimeiseltä sivulta. Kuvaa ei tässä ole esittää, eikä varmaan olisi oikeuttakaan, mutta käykääpä itse kurkistamassa. Siinä näkyy pienen jyrsijän vaaleanpunainen kieli laudanraosta. Ja kirva. Jota en olisi huomannut ilman tuota runoa.

Kirjan kuvat ovat kovin inhimillisiä ja tietyllä tapaa lämpimiä. Ihmisen hylkäämät asumukset ovat saaneet uusia asukkaita. Kasvillisuuden voima hukuttaa hiljalleen harmaantuvat, romahtamaisillaan olevat mökit alleen. Rikkinäisen ikkunan takaa kurkistaa orava ja lattialautojen alla asuu mäyräperhe. Kai Fagerstömin kotisivuilta voi nähdä jotain kirjan kuvia. Mahtava lahjakirja, erilainen luontokirja, täydellinen "sohvapöytä"kirja ja aivan fantastinen luontokuvauskirja.

Lopuksi vielä toiseen asiaan. Luin tänään tuoretta Tähdet ja avaruus -lehteä, jossa oli Hannu Rajaniemen haastattelu. Olen unohtanut Kvanttivarkaan kirjahyllylle ja tuli hirmuinen hinku lukea se pikaisesti. Seuraava kirja, Fraktaaliruhtinas ilmestyy lehden mukaan vuoden päästä. Ehdin siis ehkä lukea sen ensimmäisen siihen mennessä :). Kvanttivarkaan teemana ovat muistot, Fraktaaliruhtinas puolestaan keskittyy tietoisuuden mysteereihin. Sitä odotellessa...

Lumihiutaleet: * * * * *

Sinä päivänä

2011-09-07T13:02:00.006+03:00

David Nicholls

(suomentanut Sauli Santikko, alkuperäisteos One Day, kustantaja Otava 2011)

"Tosiasia oli, että Em ja Dex eivät tulleet erityisen hyvin toimeen tätä nykyä. Yleensä Dex peruutti heidän tapaamisensa viime hetkellä, ja kun he sitten tapasivat, Dexter vaikutti hajamieliseltä ja vaivaantuneelta. He puhuivat toisilleen oudolla, kireällä tavalla, ja heiltä oli kadonnut kyky saada toisensa nauramaan. Sen sijaan he letkauttelivat toisilleen ilkeän sapekkaaseen sävyyn. Heidän ystävyytensä oli kuin kuivahtanut kukkapuska, jota Emma vaati yhä vain kasteltavan."

Ylläoleva lainaus on kirjan puolivälin paikkeilta. Niiltä vaiheilta, kun mietin, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Kirjaa on kehuttu blogeissa ja arvoisteluissa hauskaksi dialogiltaan, koskettavaksi, ikimuistoiseksi, surulliseksi, sympaattiseksi ja mahtavaksi. Kansainväliseksi ilmiöksi. Tuossa parisadan sivun paikkeilla en kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut mistään näistä kuvauksista.

En ollut erityisesti ajatellut haluavani lukea tätä kirjaa, mutta se osui kirjaston uutuus-hyllyllä eteeni ja tottakai päätyi sitä kautta yöpöydälleni. Pidin kovasti TV-sarjasta Rimakauhua ja rakkautta, jota Nicholls on ollut käsikirjoittamassa ja osittain siitä syystä ajattelin pitäväni myös tästä kirjasta. Lisäksi luin viime viikolla leffa-arvostelun kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, joka on tullut ensi-iltaan Britanniassa. Ilmeisesti loppuvuonna on vuorossa myös Suomessa. Arvostelussa kehuttiin elokuvaa kaikilta muilta osin, paitsi Emmaa esittävän Anne Hathawayn kohdalta. Kriitikko oli sitä mieltä, että kirja on parasta lukea ennen elokuvaa, sillä muutoin menettää Emman parhaat palat.

Kirjaa lukiessani minulla oli mielessä Anne Hathaway Emmana. Ehkä siksi tuo alku jotenkin tökki. Hathaway on ihan hyvä näyttelijä, mutta ehkä jotenkin liian "leffatähti" Emman rooliin. Ainakin sen Emman, joka minulle kirjan sivuilta välittyi. Onneksi Em pääsi hieman kasvamaan Anne Hathawayta suuremmaksi ja kirjan puolivälin jälkeen pääsin paremmin tarinan imuun.

Kirja kertoo yhdestä tietystä päivästä joka vuosi kahdenkymmenen vuoden ajan. Tarina alkaa 1988, kun Emma ja Dexter tapaavat opintojensa loppuessa, kun heillä on niin sanotusti koko elämä ja tulevaisuus edessään. Yhteisesti nukutun (siis nukutun) yön jälkeen he pysyvät ystävinä ja tapaavaat toisiaan aika ajoin. Emmaa ärsyttää Dexterin asenne paremman luokan kansalaisena, kun hän itse pitää itseään vähintääkin työväenluokan aktiivina. Kaikesta huolimatta Emma on silti ihastunut Dexteriin kovastikin. Dexter puolestaan kokee, että ei voi varata itseään yhdelle naiselle, joten "seurustelu"vauhti on sen mukaista. Vuosien varrella tapahtuukin kummallekin yhtä ja toista, mutta yhteyttä pidetään silti pieniä mykkäkouluaikoja lukuunottamatta säännöllisesti. Lukija alkaa tietysti enemmin tai myöhemmin miettiä, milloin Em ja Dex oikein lyövät hynttyyt yhteen.

Kirjan rakenne, jossa seurataan vain yhtä päivää kerran vuodessa on mahtavasti toteutettu. Suuria juttuja tapahtuu noiden päivien ulkopuolella, mutta niistä kerrotaan vain jälkikaikuina tai tulevaisuuden haaveina. Se antaa myös mahdollisuuden yllättää lukija aika ajoin. Nicholls myös välttää mahtavasti pahimman sudenkuopan tämäntyyppisessä kerronnassa eikä yritä liian tehokkaasti kytkeä tapahtumia johonkin tiettyyn vuoteen. Kuten esim. 2002 vuoden kohdalla ei tehty suurta numeroa siitä, että edellisenä vuonna oli alkanut maailmanlaajuinen terroristijahti, vaan pienessä sivulauseessa, sivuhenkilön sanomana tuotiin tuntemamme maailman muutos esille.

Kirjassa on myös sellaisia piirteitä, jotka avautuvat ehkä paremmin brittiläiselle lukijalle, kuin suomalaiselle. Tai en ole varma. Esimerkiksi tämä luokkaerojen vastakkainasettelu päähenkilöiden kohdalla oli minulle vähän yhdentekevä juttu. Tiedän, etten vain Ymmärtänyt sitä riittävän syvällisesti. Mutta se nyt ei paljoa lukemista haitannut. Pieni nyanssi vain.

Pidin kirjasta loppujen lopuksi todella paljon. En sanoisi sitä mielettömän hauskaksi, vaan jos jostakin kirjasta voisi sanoa "elämänmakuinen", käyttäisin sitä ilmaisua tästä teoksesta. Päähenkilöiden elämänvaiheissa on tämänikäiselle lukijalle useitakin samaistumisen aiheita ja heistä tunnistaa huvittavia ja koskettavia piirteitä niin itsestään kuin ystävistään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten kaksikymppisenä polttanut maailmanmuutoshalu ja tulevaisuuden nälkä tasoittuvat kuin huomaamatta siihen niin kutsuttuun arkeen. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä eri ikäiset lukijat kirjasta ajattelevat. Saatan olla näin päälle kolmekymppisenä juuri oikeaa kohderymää, jos sellaista välttämättä tarvitaan.

Tältä pohjalta on hyvä katsoa elokuva joskus. Mielenkiintoista nähdä kuinka asiat on siinä toteutettu.

Lumihiutaleet: * * * *

Korppien kestit

2011-08-22T10:57:00.000+03:00

George R.R. Martin

Tulen ja jään laulu osa 4

(suomentanut Satu Hlinovsky, alkuperäisteos A Feast for Crows, kustantaja Kirjava 2007)

"Rummut takoivat taistelutahtiin, kun Rautavoitto pyyhälsi eteenpäin keulapuskuri vihreitä aaltoja halkoen. Pienempi laiva edessä kääntyi airot merta suomien. Viireissä liehuivat ruusut; perässä ja keulassa valkoinen ruusu valkoisella vaakunakilvellä, mastossa kultainen ruusu ruohonvihreällä pohjalla. Rautavoitto raapaisi sen kylkeä niin rajusti, että puolet entrausväestä kaatui. Airot katkeilivat ja pirstoutoivat, suloista musiikkia kapteenin korville."

No niin. Nyt se on vihdoin luettu. Säästelin tätä opusta, jottei neljännen ja viidennen osan väliin tulisi kovin monen vuoden väliä. Kuten tuli kolmannen ja neljännen väliin. Koska A Dance with the Dragons on ilmestynyt kesällä, uskoisin suomennoksenkin tulevan ennen kuin seuraavat viisi vuotta on kulunut. Osallistun muuten Korppien kesteillä Satun luettujen 500 + haasteeseen. Tiiliskivellä oli pituutta 690 sivua.

Tulen ja jään laulu on ilmiselvästi saanut lisää lukijoita Canal +:lla esitettävän Game of Thrones-sarjan vuoksi (joka siis on tehty saagan ensimmäisen kirjan, Valtaistuinpelin pohjalta, jos joku ei sitä vielä tiennyt). Kyseistä sarjaa en ole nähnyt, mutta mahdollisesti siihen tutustun, kunhan sen joskus DVD:n muodossa pystyn hankkimaan. Luin tuon Valtaistuinpelin joskus seitsemän vuotta sitten ja muut osat aika pian sitä mukaa kun ovat ilmestyneet. Eli muisti alkaa jo vähän heiketä, mitä missäkin osassa tapahtui ja voin kertoa, ettei tämä ole semmoinen saaga (ainakaan minulle), että "voihan sen aina lukea uudestaan".

Kuten kaikissa saagan kirjoissa, tarinaa seurataan monen henkilön kautta, joten yhtä tiettyä päähenkilöä ei kirjassa ole, vaikka ehkä joidenkin kohtalot osoittautuvat tärkeämmiksi kuin toisten. Korppien kesteissä ei seurata kuin puolta hahmoista, toinen puoli tulee esille tässä uudessa Lohikäärmetanssissa tai mikä kirjan nimi suomeksi mahtaakaan olla. Tällaisessa kirjoitustavassa oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli se, että Martinin koko ajan suuremmaksi paisuvassa hahmojen meressä pystyttiin nyt muutamia seuraamaan niin, että lukija vielä muisti mitä edellisessä henkilöstä kertovassa luvussa oli tapahtunut. Huonoa tässä oli se, että tuntui, ettei tarina mene lainkaan eteenpäin. Mitään ratkaisevaa ei kirjailija oikeastaan ole voinut tähän teokseen kirjoittaa, jottei lukija arvaisi seuraavassa kirjassa tapahtuvia asioita, koska ne kertovat näistä samoista hetkistä. Toisin sanoen, tämän kirjan henkilöt eivät voineet oikeastaan olla sidoksissa uuden kirjan henkilöihin.

Yleensäkin, jos nyt ajatellaan, että joku kirjoittaa 690 sivua, niin eikö voisi olettaa, että kirjassa tapahtuu jotain pääjuonen kannalta oleellista? Korppien kestien kohdalla lukijalle tuli olo, että Martinilla on karannut hahmojen määrä jo hallinnasta, sillä näidenkin liikuttelu pelilaudalla muutaman askeleen verran vaatii lähes 700 sivua, joten ei ole ihme, jos saaga vain paisuu paisumistaan. Kerronta oli tietysti mahtavaa ja taattua Martinia, mutten kovasti nauttinut niistä lukuisista suku- ja taisteluselvityksistä, joita tässä kirjassa lueteltiin. Lukijalle, jolla on äärettömän huono nimimuisti, kerronta oli vähintäänkin haasteellista. Osa selvityksistä oli toki merkittäviä juonen kannalta, osa kuitenkin vain tunnelman luontia ja hahmojen taustoittamista. Se on selvää, että Martin luo saagaa, jollaiselle ei oikein taida löytyä kilpailijaa ja joka varmasti jää genren suurimpien joukkoon pitkäksi aikaa.

En vain ole niin varma, onko tämä lukijan kannalta hirmuisen houkuttelevaa, että kirjojen ilmestymisväli venyy viiteen vuoteen ja vielä kaksi kirjaa (ainakin) pitäisi ilmestyä. Tai se, että kukin kirja on pitkä kuin nälkävuosi, mutta tuntuu, ettei siinä päästä eteenpäin (päätöntä ratsastelua paikasta toiseen). Tietysti, kaikkien aikojen saagaahan tässä rakennetaan, eikä mietitä minun lukumieltymyksiäni. Sitä paitsi tänne asti luettuna on pakko saada tietää miten tarina päättyy, joten kirjailija voi tehdä ihan mitä vaan, eikä varmaan menetä ainoatakaan lukijaa. Sama ongelma oli mielestäni Harry Pottereissa, joissa muistaakseni viides kirja oli lähestulkoon tarpeeton pääjuonen kannalta, mutta oleellinen rahastus- ja mahtipontisuuden kasvatuskeino. Joku saattaa tosin olla eri mieltä, eikä varmaan ole väärässä...

Korppien kestien juonesta en tietysti kerro mitään, sillä ne jotka eivät ole saagaa aloittaneetkaan, eivät tajua mistä kirjoitan ja ne, jotka sitä parhaillaan kahlaavat läpi tuskin haluavat, että spoilaan tapahtumia. Yleisesti ottaen juonittelu ja raakuudet jatkuivat tässä kirjassa kuten edellisissäkin sillä erotuksella, että mielestäni kierroksia oli hieman synkennetty entisestään. En tiedä johtuiko se siitä, että yksi seurattavasti hahmoista oli Cersei, jonka mieli tuntuu olevan kiero kuin korkkiruuvi ja vielä mahdottoman epäluuloinen. Valitettavasti tuli vähän sellainen tunne, että kun saagaa jatketaan pitkään ja vielä pidempään, joudutaan myös käyttämään entistä raaempia ja synkempiä tapahtumia, jotta ylitettäisiin edellisten aiheuttama vaikutus.

Se on selvää, että olen tuhannen koukussa tähän saagaan ja on pakko saada tietää miten tarina päättyy. Kertoisin mielelläni myös lempihahmoni, mutta siinä tulee ongelmaksi se, että lukijat, jotka eivät vielä ole tätä lukeneet, arvaavat ketkä ovat selvinneet hengissä tänne asti.. Ja muistaakseni näiden hahmojen henki on jätetty hiuskarvaan varaan jossain vaiheessa, joten en halua sitäkään spoilata. Sanottaakoon vain, että toinen on helposti arvattava ja toinen ei kahden ensimmäisen kirjan perusteella olisi ollut mitenkään todennäköinen suosikki-vaihtoehto.

Taistelu Rautavaltaistuimesta jatkukoon.

Lumihiutaleet: * * *

Kaikki tässä kylässä valehtelevat

2011-08-16T11:29:00.003+03:00

- naisreportterina maailman sotanäyttämöillä

Megan K. Stack

(suomentanut Kirsti Peitsara, alkuperäisteos Every Man in This Village Is a Liar: an Education in War, kustantaja Minerva 2011)

"Me valehtelemme itsellemme, koska haluamme uskoa, että olemme hyviä. Emme halua katkaista ylevää kansallista sankaritarinaa. Mutta yritämme hämärtää asioita puhumalla terrorismista: asioista, joita teemme toisille ja itsellemme." " ... kerromme itsellemme, että taistelemme tyranneja vastaan ja syöksemme diktaattoreja vallasta. Me lausumme sanan terrorismi, koska siitä on tullut paras tekosyy. Hyökkäämme muihin maihin ja ajamme takaa tuon käsitteen haamua, koska on liian vaikea myöntää, että pahuus asuu jo sydämissämme ja kätemme ovat veressä."

Megan K. Stack on yhdysvaltalainen journalisti, joka lähetettiin Afganistaniin vain hieman syyskuun yhdennentoista jälkeen vuonna 2001. Siitä alkoi hänen seitsemisen vuotta kestänyt uransa sotareportterina ennen kuin hän toivoi pääsevänsä muihin tehtäviin ja johtaa nyt Los Angeles Timesin Moskovan toimitusta. Tähän kirjaan hän on koonnut reportaasejaan syvemmän kuvauksen Yhdysvaltain terrorismin vastaisesta sodasta ja sen seurauksista sekä poliittisen islamin noususta 2000-luvulla. Kirjan nimi viittaa kreetalaisen filosofin, Epimenideen paradoksiin. Hän oli julistanut, että "kaikki kreetalaiset valehtevat". Tämä maailman vanhimpiin kuuluva logiikan probleema kiertyy lopulta itsensä ympäri. (Lukekaa aiheesta myös Logicomix toim. huom.)

Kirja on julkaistu alkuperäiskielellä viime vuonna, eivätkä Osama bin Ladenin kuolema tai muslimivaltioiden vallankumousaalto ole päässeet vielä tämän teoksen sivuille. Siitä huolimatta kirja on kovin ajankohtaista ja mielenkiintoista luettavaa. Kaksoistornien sortumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta ja varmaan useampiakin tilinpäätöksiä on luvassa ympäri maailmaa. Tästä teoksesta teki itselleni mielenkiintoisen se, että kirjoittaja on yhdysvaltalainen. Ja sekin, että kyseessä on naisjournalisti, oli kiinnostavaa, koska sodan keskellä olevat muslimivaltiot eivät välttämättä ole maailman helpoin paikka yksin liikkuvalle naiselle.

Teos on erityisen hyvin kirjoitettu ja suomennettu. Teksti on mukaansatempaavaa, loogisesti etenevää ja sujuvaa. Sujuvuus ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä Stack yhdistää kuvaukseensa suurempia tapahtumia ja yksilöiden kohtaloita. Silti paketti pysyy kasassa ilman, että lukija huomaisi kömpelöitä aasinsiltoja tai hyppelevää ajatuksenjuoksua, mitkä ainakin itseäni lukemisessa kovasti häiritsevät ja tämän tyyppisissä kirjoissa monesti esiintyvät. Ei tarvitse ihmetellä, että Stack on ollut ehdolla Pulitzerin saajaksi vuonna 2007.

Stack tavoittaa harvinaislaatuisella selkeydellä koko sekavan terrorismin vastaisen sodan ytimen:

"Vasta vuosia sodasta raportoituani ymmärsin, että terrorisminvastaista sotaa ei koskaan todella ollutkaan. Se ei ollut todellista. Tällä en tarkoita, etteikö koko sota olisi ollut virhe, etteikö se olisi ollut kyynistä ja itsetuhoista tai etteikö se olisi aiheuttanut vain lisää kaunaa ja väkivaltaa. Tarkoitan, että sodalla ei lopulta ollut mitään sisältöä; se ei ollut mitään muuta kuin yhteinen nimikyltti monimutkaiselle vyyhdelle, joka koostui eri suuntiin vetävistä tavoitteista ja yhteiskuntanäkemyksistä ja yöllisestä terrorista ja julmuudesta ja kaupankäynnistä. Ja kaiken tämän yllä leijui muisto sortuvista pilvenpiirtäjistä."

Vaikka Stack kritisoi yhdysvaltalaisten suhtautumista terrorismin vastaiseen sotaan, hän ei kuitenkaan sorru purkamaan turhautumista ja saarnaamaan. Kirjan tyyli on enemmänkin toteava. Näin tapahtui ja tältä se näytti. Tosin välillä muistutetaan, että kaikki tässä kylässä valehtevat. Voiko journalisti uskoa mitään kuulemaansa tai näkemäänsä? Mitä motiiveja oppaiden, tulkkien, kontaktien, sotilaiden ja siviilien tarinoiden taustalla on? Kirjasta on myös luettavissa se ihmetys, mikä valtaa Stackin mielen sen suhteen, kuinka ahdistavan paradoksaalisia mielipiteitä yhdysvaltalaisilla on esimerkiksi irakilaisten siviilien kärsimyksestä. Että sama se vaikka ovatkin viattomia 9/11:ta, jonkun täytyy kuitenkin maksaa. Ennen kaikkea taustalla kulkee kasvava hämmennys, kun journalisti alkaa hiljalleen ja kauhuissaan ymmärtää kuinka huonosti valmistautuneena ja paikallisia oloja tuntevana Yhdysvaltain armeija marssi Afganistaniin ja etenkin Irakiin. Ja minkä vuoksi?

Sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Suosittelen tätä loistavaa kirjaa yhtenä näkökulmana Yhdysvaltain ulkopoliittiseen lyhytnäköisyyteen ja terrorismin vastaisen sodan järjettömyyteen viime vuosikymmenellä. Kirjan ansio on myös siinä, että se pystyy nostamaan inhimillisiä tarinoita yksittäisistä ihmisistä kaiken sen kaaoksen ja julmuuden keskeltä. Viimeisenä ajatuksena jää kummittelemaan kysymys: Opitaanko tästä jotain?

Lumihiutaleet: * * * * *

Ydinvoima Fukushiman jälkeen

2011-08-06T15:44:00.000+03:00

Risto Isomäki

(Into-pamfletti 2011)

"Tämä voi tulla monille yllätyksenä, mutta tärkein tapa, jolla ihmiset nykyään altistuvat radioaktiiviselle säteilylle voi olla... no niin: tupakointi."

Ja kyllä. Asia tuli minulle yllätyksenä. En itse tupakoi, joten en ole koskaan pahemmin pohtinut mikä siinä olisi kaikken vaarallisinta. Enkä ole myöskään perehtynyt keuhkosyöpien määrän kasvuun 1900-luvulla. Jo siitäkin syystä tämä pamfletti oli äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa.

Isomäki aloittaa pienellä kertauksella ja yhteenvedolla siitä, mitä Fukushimassa tapahtui tämän vuoden alkupuolella Japanin maanjäristyksen ja sen aiheuttaman tsunamin seurauksena. Hän pohtii pamfletissaan myös sitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos tsunami olisi ollut suurempi tai kyseessä olisi ollut ns. neljännen sukupolven reaktori. Tupakan sisältämän poloniumin haittojen pohdinnalle on myös omistettu oma lukunsa, kuin myös ydinpolttoaineen käytölle ydinasemateriaalina. Loppupuolella hän esittää suosituksia siitä, millaisia päätöksiä ydinvoiman suhteen tulevaisuudessa pitäisi tehdä.

Pamfletissa on siis paljon asiaa, joka tällaiselle tavalliselle tallaajalle on pääosin tuntematonta. Tai en minä tiedä kuinka moni rivikansalainen osaa kertoa millainen radioaktiivinen säteily on vaarallisinta ihmisille tai miten ydinpommit käytännössä toimivat. Minun käsitykseni perustuvat joihinkin aikaa sitten käytyihin fysiikan opintoihin ja niihin paljon väärää tietoa levittäviin amerikkalaisiin toimintasarjoihin ja -elokuviin. Ja jonkin verran tietysti julkisuudessa olleeseen keskusteluun ydinvoiman vaarallisuudesta.

Pamfletissaan Isomäki on erityisen huolissaan juuri siitä, että oikeanlaista ja aitoa keskustelua ydinvoimasta ja sen vaikutuksista ei käydä kai sen varjolla, ettei haluta lietsoa turhaa paniikkia. Ja osittain myös siksi, että asioista ei ole oikeanlaista tietoa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole kovin tarkkaa mielipidettä ydinvoiman käytöstä, mutta pamfletti sai kyllä miettimään monia asioita toisella tavalla ja tietysti toi esiin huomattavan suuren määrän sellaisia teemoja, joita en ole edes osannut pohtia.

Se, että toisen maailmansodan jälkeen on keuhkosyöpien määrä kasvanut ja tupakoissa on alettu käyttää filtteireitä poistamaan pahimmat karsinogeenit ja PAH-yhdisteet, on mielenkiintoinen yhtälö. Mistä syöpien määrän kasvaminen sitten johtuu? Isomäki arvelee (yksinkertaistettuna) , että uraanipitoiset fosforilannoitteet kerryttävät tupakkaan poloniumia, joka palaessaan saa aikaan keuhkoissa alfa-hiukkasia, jotka ovat ihmiselle erityisen vaarallisia. (Tämä ajatusketju kannattaa lukea suoraan pamfletista, saatan lainata sitä väärin..). Tietysti myös muissa kasveissa on radioaktiivisuutta lannoitteiden takia, mutta tupakassa vaaran aiheuttaa se, että se poltetaan ja savu hengitetään. Tämä mahdollistaa radioaktiivisten aineiden joutumisen keuhkoihin. Isomäki ei ole ajatuksen kanssa yksin, asiasta löytyy myös 60-luvulla tehty tutkimus. Tupakkateollisuus tietää, että tupakka sisältää poloniumia ja pystyisi myös kohtuullisin keinoin poistamaan sen lopputuotteesta. Silti näin ei tehdä. En voi muuta kuin yhtyä Isomäen ehdotukseen, että Suomessa/EU:ssa/kaikkialla pitäisi kieltää poloniumia sisältävän tupakan myynti. Ja uraanipitoisten lannoitteiden käyttö. Ja katsoa sitten, mitä syöpäluvuille tapahtuu.

Terveella järjellä ajateltuna ei ole mitään mieltä kylvää radioaktiivisia aineita luontoon, olkoot ne kyseisessä muodossa kuinka "harmittomia" hyvänsä.

Mitä tulee Isomäen esittämään kritiikkiin Stukia kohtaan, minua kiinnostaa ennen kaikkea se, miksei asiasta voida todella käydä ihan aitoa keskustelua? Jos joku esittää väitteitä ja ne kumotaan vain sillä, ettei niihin vastata tai niitä vähätellään, se kuulostaa kovin lyhytnäköiseltä ratkaisulta ja ehkä jopa piiloutumiselta virkamiesaseman taakse. En ole lainkaan perehtynyt onko tällaista keskustelua käyty missään mediassa tai mitkä ovat olleet lopputulokset, mutta se osoittaa myös sen, ettei sitä ainakaan kovin paljoa ja kovin julkisesti ole käyty.

Pamfletissaan Isomäki kiteyttää tärkeän asian hienosti: "... asiaan liittyvän disinformaation levittäminen on joka tapauksessa saattanut olla vielä paljon vaarallisempaa. Virheelliset tiedot, puolitotuudet ja valheet kostautuvat toisinaan yllättäviä reittejä pitkin. Muun muassa tästä syystä riippumaton, kriittinen tiedonvälitys on niin tärkeä asia." Mielestäni tämä on juuri huolestuttavinta ihan kaikessa; toistetaan vääriä tietoa tai ns. näppituntuma-tietoja oikeina ja todellisina asioina. Kun jokin asia toistetaan eri tiedotusvälineissä tarpeeksi monta kertaa, siihen alkaa olla helppo uskoa ja musta-tuntuu-tiedosta tuleekin fakta, jolla ei ole mitään pohjaa. Tämän vuoksi vastuullisessa ja päätöksiä tekevässä asemassa olevien pitäisi olla todella tarkkoina mille pohjalle päätelmänsä rakentavat.

Pamfletti on periaatteessa nopeasti luettu, mutta toisaalta asioiden sulattelu vaatii hieman aikaan. Lukuja ja fysiikan perusteita ei pidä säikähtää, Isomäki kirjoittaa niistä sopivan kansantajuisesti. Vaikkei juuri mitään koulun fysiikasta muistaisikaan, voi pamfletin lukea täysin ymmärrettävästi. Isomäen mielipiteet luonnollisesti perustuvat lukuihin ja laskelmiin eivätkä vain periaatteeseen ydinvoiman vastustamisesta. Tämä ei siis ole mitään provokatiivista huuhaata, vaan looginen esitys ydinvoiman käytön uhkakuvista. Siitä syystä toivon, että suomalaiset päättäjät perehtyvät Isomäen kirjoitukseen, vaikka suhtautuisivat ydinvoimaan kuinka myönteisesti hyvänsä.

Ja tähän tulisi kyllä kaikkien muidenkin suomalaisten tutustua ainakin jollain tasolla. Vaikkei kaikkia Isomäen ajatuksia täysin allekirjoittaisikaan, sisältää pamfletti monia ajattelemisen arvoisia pohdintoja ja väitteitä suomalaisen ja koko maailmaan koskevan ydinvoiman käytön tulevaisuudesta. Pamfletin hienous on siinä, että siitä on aistittavissa aito huoli; ei pelkästään ydinvoiman vaikutuksista, vaan myös siitä kuinka vaikeista asioista ja päätöksistä käytävä julkinen keskustelu tuntuu puuttuvan tällä hetkellä kokonaan.

Ehdottoman mielenkiintoinen ja pysäyttävä pamfletti.

Lumihiutaleet: * * * *

Huimaavat korot

2011-08-03T22:41:00.001+03:00

Mirja Tervo

(kustantaja Atena 2011)

"Korkokenkäkulttuurin emämaat, Italia ja Ranska ovat hyvin sukupuolirooli-sidonnaisia maita. Näissä maissa naisen rooli on perinteisesti ollut pitää perhettä kasassa, laittaa ruokaa, kasvattaa lapset ja pukeutua viehättämään silmää. Korkokengät eivät tule maista, joissa roolit ovat ylösalaisin tai jossa jähmettyneitä rooleja ei ole. Korkokengät eivät ehdottomasti tule Hyperboreasta, jossa miehet ja naiset metsästivät yhdessä ravintoa."

Parisen vuotta sitten ilmestynyt Mirja Tervon kirja Huimaavat korot on viime aikoinakin ollut esillä kirjablogeissa. Johtunee osittain siitä, että kirja on ilmestynyt tämän vuoden puolella pokkarina Atena ja Schildsin yhteisessä atschi! -pokkarisarjassa. Minulla oli tämä joskus kirjastosta lainassakin, mutten saanut sitä silloin luettua. Jotenkin pokkariin oli helpompi tarttua. Todella omituista.

Huimaavat korot kertoo vuodesta, jolloin Mirja Tervo työskenteli myyjänä newyorkilaisessa kenkäsalogissa. Tervo on koulutukseltaan etnologi. Kirja oli monella tapaa mielenkiintoinen ja ahmittava luettava. Itse en oikeastaan korkokengistä välitä, koska koipeni eivät kestä niillä kävelyä. Esineenä korkokengät ovat kuitenkin kauniita ja niihin liittyvät käsitykset ja asenteet erityisen mielenkiintoisia. Senpä vuoksi Huimaavat korot tulikin todella ahmittua hetkessä. Koska en juuri korkokengistä perusta, en myöskään tiedä niistä paljon mitään, joten uusia asioita ja ihmetyksen aiheita kirjassa riitti.

Huimaavat korot ei ole pelkkä kertomus vuodesta korkokenkämyyjänä, vaan ennen kaikkea korkokenkien syvintä olemusta pohtiva teos, jossa on paljon mielenkiintoisia johtopäätöksiä ja sitäkin mielenkiitoisempia kysymyksiä. Kirja herättää tällaisen tavislukijan pohtimaan muun muassa sitä, miksi mistään jalkoja satuttavista kengistä pitäisi maksaa omaisuuksia? Ja harmittelemaan sitä, etten ole ollut niin fiksu että olisin alkanut tehdä tolkuttoman kalliita, hankalasti käytettäviä korkokenkiä, joissa on jotain niinkin erikoista ja myyvää kuin punainen pohja. Niin ja eksoottinen, vaikeasti lausuttava nimi.

Kirjan luettuani tunnen olevani hieman blaah, koska en omista yksiäkään merkkikorkokenkiä. Edes semikalliita.

Lumihiutaleet: * * * +

Room

2011-07-31T12:04:00.001+03:00

Emma Donoghue

(kustantaja Picador 2010)

"Usually I'm not allowed draw on any bits of Room or furnitures. When I was two I scribbled on the leg of Bed, her one near Wardrobe, so whenever we're cleaning Ma taps the scribble and says, "Look, we have to live with that forever." but my birthday tall is different, it's tiny numbers beside Door, a black 4, and a black 3 undeneath, and a red 2 that was the color our old Pen was till he ran out, and at the bottom a red 1."

Aivan mahtava kirja! Näin tämän Suomalaisen hyllyllä ja kävin kysäisemässä josko tätä on jo suomennettu. Ei ilmeisesti löydy kyseiseltä kirjailijalta vielä mitään suomeksi, joten päätin kokeilla englanniksi; sen verran mielenkiintoiselta takakansi vaikutti. Valinta oli hyvä ja suosittelen tätä luettavaksi ihan kaikille. Toivottavasti se myös suomennetaan joskus, niin vielä useampi lukija voi siihen tutustua. Kirjaa ei malttanut laskea käsistään.

Room on kertomus Jackista ja hänen äidistään. Jack täyttää kirjan alkaessa viisi vuotta ja hän kertoo elämästään Huoneessa (käännökset by allekirjoittanut), joka on kooltaan 11 jalkaa kanttiinsa. Jack nukkuu Vaatekaapissa ja syö ruokansa omalla Lusikallaan. Matolla hän leikkii äitinsä kanssa päivittäin ja toteuttaa muita tärkeitä jokapäiväisiä rutiineja. Jack saa katsoa TV:tä päivittäin hetken aikaa, muttei liikaa, jottei hän muutu zombiksi. TV:ssä asuu erilaisia hahmoja, joista osasta on tullut Jackin parhaita kavereita. Iltaisin Jackin pitää mennä ajoissa nukkumaan ja muistaa sulkea Vaatekaapin ovet, jottei Old Nick näe häntä. Old Nick vierailee Jackin äidin luona iltaisin ja öinä joina Jack ei saa unta hän laskee kuinka monta kertaa Old Nick saa Sängyn narisemaan.

Eräänä päivänä Jackin äiti paljastaa sattumalta, että osa TV:ssä näkyvistä asioista onkin yhtä eläviä ja oikeita kuin Jack itse. Lisäksi äiti kertoo, että heidän pitäisi yrittää poistua lukitusta Huoneesta. Tämä hämmentää pientä poikaa kovasti.

Enempää en spoilaa, koska tässäkin kirjassa osa hienoudesta on siinä, ettei tiedä etukäteen mitä kirjassa tapahtuu. Kirja on häiritsevä ja hieman ahdistava, samalla kuitenkin hienosti kirjoitettu, todella paljon oivalluksia ja ajatuksia herättävä. Emma Donoghue on pystynyt kirjoittamaan tarinan siten, että Jackiin on helppo samaistua ja pienen pojan ajatusmaailma tuntuu uskottavalta. Äidin ajatusmaailmaa ei käsitellä kuin Jackin näkökulmasta ja tämä valinta tekee myös lukemisesta mielenkiintoisen.

Kirja on myös kertomus äidin ja lapsen rakkaudesta ja Jackin maailmankuvan muodostuessa myös peilaus siitä millaisessa yhteiskunnassa elämme ja millaisia omituisiakin sosiaalisia sääntöjä meillä elämässämme on. Hieno kirja. Lukekaa tämä, jos jotain luette!

Lumihiutaleet: * * * * *

Arkipäivän mitättömyys

2011-07-24T22:49:00.001+03:00

Zoé Valdés

(suomentanut Anu Partanen, alkuperäisteos La Nada Cotidiana, kustantaja WSOY 1997)

"En halua pysähtyä, poljen lujempaa ja painelen suinpäin puistokadun poikki. En halua olla todistamassa todellisuutta, johon sukupolvemme on kasvatettu. On totta että kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa nähdään helvetisti nälkää, mutta muualla ei olekaan tehty vallankumousta. Kuinka paljon olemme saaneet kärsiä siitä, että "rakennamme parempaa maailmaa"? Missä se on kun sitä ei näe?"

Osana Satun luettujen minihaastetta sain vihdoin luettua osion 'Latinalainen Amerikka'. Yritin aluksi Paulo Coelhoa, mutten saanut inspiraatioa aloittaa kyseistä kirjaa. Joten marssin kirjastoon ja käytin sumeaa logiikkaa (toim. huom. tällä ei mitään tekemistä matematiikan kanssa) uuden kirjan valinnassa. Eksyin hyllyjen väliin ja löysin Havannassa syntyneen, pariisilaistuneen naiskirjailijan, Zoé Valdésin.

Kirjan päähenkilö on Patria, tyttö, joka syntyi Kuudan vallankumouksen vuonna 1959. Vallankumouksen lupaama parempi maailma on kuitenkin kaukana arkitodellisuudesta ja tavalliset jokapäiväiset askareet ovat haasteellisia ympäristössä, jossa ulkomaailman taloudellisten pakotteiden aiheuttama puute vaikeuttaa elämää kaikissa mahdollisissa asioissa. Patrian aikuistuessa, hän alkaa hävetä nimeään ja vaihtaa sen Yocondraksi. Hän menee naimisiin nuorena wannabe-filosofi-kirjailijan kanssa, jota hän myöhemmin kutsuu Petturiksi.

Yocondra työskentelee kirjalisuuslehden päätoimittajana, mutta koska paperista on pulaa, lehteä ei oikeastaan koskaan julkaista. Mutta työpäivä on täytettävä, jo vallankumouksenkin nimissä. Taistellaakseen arkipäivän ankeutta ja tyhjyyttä vastaan, Yocondra etsii omaa kirjoitustyyliä, jolla purkaa ahdistusta järjestelmän aiheuttamasta elämän laadusta. Nykyisin, erottuaan Petturista hän silti tapaa tätä säännöllisesti viikoittain täyttääkseen makuuhuoneensa tyhjiötä ja kostaakseen Petturille tämän omaa avioliiton aikaista käytöstä. Kuvioissa liikkuu myös toinen makuuhuonemies, Nihilisti, johon Yocondra on enemmän ihastunut. Loppujen lopuksi miehet saapuvat Yocondran luo vahingossa samana iltana.

Kirjassa oli paljon takaumia, joista en yleensä pidä, koska ne tekevät lukemisesta katkonaista. Näin myös tässä tapauksessa. Yritän seurata päähenkilön ajatuksenjuoksua ja vähän väliä hän hyppää jonnekin aikaan ennen sitä ja tätä tapahtumaa. Erityisesti inhoan tapaa kirjoittaa takaumia siten, että "tehokeinona" käytetään kirjoitustyyliä, jossa kuvitellaan, että lukija jo tietää kaiken päähenkilön elämästä eli päähenkilö tavallaan juttelee vanhalle tutulle. Tässä oli myös sitä, eikä se edelleenkään toiminut kohdallani hyvin. Ehkä en vain jaksanut keskittyä kunnolla, mutta tuskastuin hieman tähän kertojaääneen.

Vaikkei kirja olekaan dokumentaarinen kuvaus Kuuban vallankumouksesta ja arkielämästä, oli silti mielenkiintoista lukea edes kuvitteellista versiota siitä. Tai enhän tarkalleen tiedä kuinka kuvitteellista. Säännöstellyn sähkön, ruoan, hyödykkeiden, polttoaineen ja sitä myötä säännöstellyn elämän kuvaus oli siis kirjan parhaimpia puolia. Kirjan kieli oli kaunista ja mukaansa tempaavaa ja helppolukuisena tasapainotti takaumiin perustuvaa kerrontaa. Kannattiko lukea? Sanoisin, että kyllä kannatti.

Eli haasteen toinen osa suoritettu hieman jälkijunassa, mutta kuitenkin. Ja kolmas osa odottaa myös hieman myöhässä... Mutta kyllä minä senkin suoritan :) Pakkohan sitä nyt on edes yksi haaste saada läpi.

Lumihiutaleet: * * *

Luotettava vaimo

2011-07-19T01:04:00.005+03:00

Robert Goolrick

(suomentanut Leena Perttula, alkuperäisteos A Reliable Wife, kustantaja Karisto 2011)

"Päivä päivältä talvi oheni. Sänki kohosi jälleen pellolla, valo viipyili pidempään iltapäivisin. Jää peitti yhä mustan joen, mutta tuntui kuin vankilan ovet olisivat avautumassa. Ihmiset odottivat ensimmäistä lämmintä päivää, ja sitten, vihdoinkin, koitti päivä, jolloin kaupungin tyttölapset ilmestyivät ulkosalle kesäleningeissään. Oli olemassa tulevaisuus."

Nyt osui näppiin aivan loistava lukutulpan hävittämiskirja. Luotettava vaimo on Robert Goolrickin esikoisteos, jonka inspiraatio on syntynyt Michael Lesyn Wisconsin Death Trip kirjan pohjalta. Goolrick on lukenut teoksen 70-luvun alussa ja kirjoittaa kirjansa loppuosassa, että teos muutti hänen elämänsä. Ja tietysti suosittelee kirjaa myös muille luettavaksi.

Luotettavan vaimon tarina alkaa Wisconsinissa sijaitsevasta pienestä kaupungista, jonka rikkain mies, kaksikymmentä vuotta sitten leskeksi jäänyt Ralph Truitt, odottaa lehti-ilmoituksella etsimäänsä vaatimatonta ja luotettavaa vaimokandidaattia saapuvaksi junalla. Truitt ei etsi romantiikkaa, vaan haluaa vaimon lähinnä käytännön syistä. Kun juna viimein saapuu myöhässä lumipyryssä, Ralphin lähettämästä yksityisvaunusta astuu kaunis Catherine Land, joka on valmistautunut petokseen tuossa syrjäisessä pikkukaupungissa. Pitkä talvi kuitenkin muuttaa tapahtumien kulkua monta kertaa ennen kuin kevät pääsee vihdoin koittamaan. Enempää en kerro, en halua spoilta yhtään.

Pitkästä aikaa voin todeta, että kirjan takakansiteksti pitää minkä lupaa ja lainaan tuon parhaan osan tähän, koska en pysty sitä itse paremmin kirjoittamaan:

"Robert Goolrickin esikoisromaani vangitsee tunnelmaansa ensivirkkeestä alkaen. Se on raju ja samalla lyyrinen, yhä uudelleen yllättävä tarina, jossa vuorottelevat rakkaus ja mielipuolisuus, intohimo ja murhanhalu." Lisäksi takakannessa kerrotaan, että Luotettavaa vaimoa on verrattu jopa suuriin klassikoihin Brontën sisaruksista Daphne du Maurieriin. En sanoisi sitäkään liioitteluksi.

Pidin kirjan kielestä, suomentajakin on tehnyt loistavaa työtä. Juonen suurin käänne oli mahtavan ennalta-arvaamaton. Upposin tähän täysin ja harmittelen, etten osaa paremmin kertoa mistä oli kysymys, koska pelkään kertovani liikaa. Tässä kirjassa on tärkeää, ettei tiedä etukäteen siitä oikeastaan mitään. Kirja on aika kalsea ja ahdistava, mutta erinomaisen koukuttava. Amerikkalaisen goottilainen tunnelma, jos sellainen termi nyt mitään selventää.

Suosittelen luotettavaa vaimoa perinteisen murhamysteerin, rakkaustarinan tai perhesaagan sijaan. Tässä on ripaus niitä kaikkia, mutta mahtavan poikkeuksellisella tavalla! Kirjan osti minulle mieheni kauppareissun yhteydessä ja hän naureskeli kotimatkalla kuittia lukiessaan: "miesten sukat, maitojuoma, luotettava vaimo, kestokassi.."

Lumihiutaleet: * * * * +

Silmänlumetta

2011-07-13T15:57:00.003+03:00

Jane Stanton Hitchcock

(suomentanut Marke Ahonen, alkuperäisteos Trick of the Eye, kustantaja Tammi 2006)

"Rouva Griffin tuijotti minuun salin toiselta puolelta. Ehkä juuri fyysinen etäisyys meidän välillämme teki minut rohkeammaksi. Hän ei näyttänyt niin pelottavalta seistessään noiden kaarevien portaiden yläpäässä, ja ajattelin mielessäni, että nyt oli täydellinen tilaisuus kertoa hänelle, että olin selvillä traagisesta tarinasta. Tunsin tarvetta ottaa asian puheeksi, jotta voisin sitten jättää sen sikseen. Niinpä töksäytin ulos seuraavan lauseeni ennen kuin ehdin juurikaan harkita. "Olen ymmärtänyt, että tyttärenne on kuollut", sanoin."

Mitä olisi kesälukeminen ilman murhamysteeriä? Tämä pokkari on odotellut kirjahyllyssäni jo tovin ja tuli tuon edellisen hiekanmakuisen itsensätutkistelu -tarinan jälkeen mieli lukea jotain vähän hyytävämpää. Kirjan päähenkilö on 39-vuotias Faith Cromwell, joka toimii trompe l'oeil-maalarina eli maalaa silmää huijaavia maisemia tai pintoja muun muassa sisustuselementeiksi. Eräänä päivänä hänen liikkeeseensä astelee yksi New Yorkin rikkaimmista ja erakoituneimmista naisista, leskirouva Frances Griffin. Hän pyytää Faithia jättämään muut työnsä ja ottavan vastaan suururakan Griffinin suvun kartanolla: tanssisalin muutostyön. Pienen harkinnan jälkeen Faith ottaakin tehtävän vastaan ja saa pian kuulla, että perheen tytär on murhattu raa'asti vuosikymmeniä aikaisemmin ja tanssiaissali oli rakennettu hänen seurapiireihin astumisensa kunniaksi. Leskirouva Griffin haluaa vanhoilla päivillään tuulettaa noita muistoja pois tästä salista. Faith päättää maalaustyönsä ohessa selvittää tyttären murhamysteerin ja pyytää siihen apua vanhalta ystävältään Harry Pittiltä, joka toimii antiikkikauppiaana.

Mysteerissä oli jonkinasteisia goottilaisia piirteitä. Vanha kartano, traaginen sukusalaisuus, murha ja hiljainen palvelusväki. Päähenkilö on hieman epäröivä, huonohkon itsetunnon omaava nainen, joka ei todellakaan ole mikään yksityisetsivä. Kartanoa hallitsee mieleltään ailahteva, despottimainen leskirouva, joka tietää enemmän kuin kertoo. Alku oli siis lupaava hyytävälle mysteerille.

Valitettavasti päähenkilön ihmissuhdesotkut narsistisen ex-poikaystävän kanssa saivat pian enemmän palstatilaa ja minulta alkoi loppua mielenkiinto koko mysteeriä kohtaan. Kun loppuratkaisut sitten alkoivat avautua, olivat ne yllättävien sijaan kovin kliseisiä ja yliampuvia. Ymmärrän kyllä, että kirja nimensä mukaisesti noudattaa juonessa tiettyä "silmää" huijaavaa kaavaa, mutta ei se mielestäni anna oikeutta heittää kaikkia taiteen sääntöjä romukoppaan ja pakata kaikkea ilmastointiteipillä yhdeksi mytyksi, vain jotta saa kaikki juonenpäät kunnialla solmittua kasaan.

Kyllä tämän luki, mutta mitään erikoista ei kirjassa kyllä ollut. Pienoinen pettymys siis kaikin puolin. (Ja miksi murhamysteereissä nuorehkolla naispäähenkilöllä on aina vanhahko homoseksuaali antiikkikauppias ystävänään?).

Lumihiutaleet: * *

Song of the Silk Road

2011-07-13T14:57:00.004+03:00

Mingmei Yip

(kustantaja Kensington Books 2011 )

"My next stop would have to be visiting the monk, which I'd been dreading for a long time - especially the "hanging-upside-down-lotus". Although I'd lost my virginity at seventeen to a neighbor nerd just to be rebellious and allowed few men to share my bed in twenty-nine-year existence - for love (a need), sexual pleasure (a bonus), filling up my loneliness (a desperation), and asserting my female power (a challenge), I'd never considered myself loose."

Joskus tulee tehtyä se virhe, että luottaa kirjan ulkoasuun ja takakannen tekstiin. Ja sitten pettyy pahasti. Takakannessa kerrotaan, että New Yorkissa asuva 29-vuotias wannabe-kirjailija Lily Lin, saa kutsun saapua kuulemaan elossa olevan tätinsä perinnöstä. Täti lupaa Lilylle 3 miljoonaa dollaria, jos hän suorittaa joukon tehtäviä muinaisen Silkkitien maisemissa. Lily ei edes tiennyt, että hänellä on täti. Matkaa varten hän saa 50 000 dollaria. Lily jättää "poikaystävänsä", naimisissa olevan Chrisin, New Yorkiin ikävöimään ja lähtee elämänsä seikkailuun. Kiinassa hän tapaa piakkoin yhdeksän vuotta nuoremman Alexin, jonka kanssa hänen polkunsa kohtaa matkan aikana useammankin kerran. Alex haluaisi matkustaa Lilyn mukana, mutta Lily ei halua kertoa matkansa syytä vaikka Alex lopulta tunnustaa rakastuneensa häneen. Lily aloittaa henkisen soutamis-huopaamisvaiheen itsensä ja Alexin ikäeron takia, muuttaa syrjäiseen kylään johonkin Silkkitien varrelle ja aloittaa suorittaa tätinsä määräämiä tehtäviä.

Ennen pitkää Lily saa kerättyä harvinaisen kasvin kaukaisen vuoren laelta, varastettua muistoesineitä unohdetusta luostarista ja siinä sivussa vieteltyä munkin, joka näitä muistoesineitä vartioi. Tehtävät muuttuvat koko ajan omituisemmiksi vaikkei niitä loppujen lopuksi niin montaa olekaan, mitä olisi voinut kirjan takakansitekstin perusteella luulla. Kun tehtävät on suoritettu (loppujen lopuksi Alexin avustuksella), Lily matkaa tapaamaan tätinsä asianajajaa ja kuulemaan mistä oikein on kysymys.

Lupaavan alun ja monikäänteisen lopun välillä on pelkkää sekavaa ihmissuhdekuraa. Tai ei oikeastaan edes sitä. Tämä on niitä päähenkilö-lähtee-matkalle-löytääkseen-itsensä -kirjoja, eikä edes kovin hyvä sellainen. Kirja haluaa olla matka siihen kuinka Lily löytää itsensä naisena. Jep. Tooodella mielenkiintoista. Kai se onnistuu, koska kirjalla on onnellinen loppu. Anteeksi spoilaus.

Lilyn suurin ongelma on se, että hän on rakastunut kaikkiin tapaamiinsa miehiin ja kuvittelee, että miehen ja naisen välinen suhde on lähestulkoon vain seksuaalista valtapeliä. Aina kun joku uusi mieshahmo saapuu näyttämölle, on siinä "sellaisia" katseita, "sellaisia" ajatuksia ja seuraavana yönä "sellaisia" unia. Ja sitten loppujen lopuksi se suurin oivallus iskee myös Lily-parkaan: koska hänen isänsä hylkäsi hänet lapsena, hän yrittää löytää rakkauden ja hyväksynnän kaikista muista miehistä. Ja saa hirmuisia tunnontuskia 9 vuoden ikäerosta Alexin kanssa. Ja silti Alex vaikuttaa kirjassa kypsemmältä kuin Lily...

Entäpä Silkkitie? Ehkä kyseessä on vain kiinalaisten ymmärtämä nykypäivän Silkkitie, sillä minä luulin tarttuvani vähintäänkin eräänlaiseen nykyajan versioon Tuhannen ja yhden yön saduista, eikä tämä kyllä todellakaan ollut sitä. Kirjalla on haluttu ehkä hieman puuttua Kiinan historiallisten arvoesineiden ja antiikin kauppaan, korruptioon ja salakuljetukseen, mutta kovin ohuesti. Olisi ollut mielenkiintoista lukea siitä enemmän. Parhainta antia oli kiinalaisen arkipäiväisen taikauskon kuvaus; se miten kaikessa voi nähdä ennusmerkkejä tulevaisuuden varalle.

Yhdistelmä tätä kaikkea ei vain kohdallani toiminut ja tämä oli huonoin pitkiin aikoihin lukemani kirja. Kansi mainostaa, että kirjakerhot tulevat rakastamaan tätä kirjaa, eli joku lukija on todennäköisesti ollut kovastikin eri mieltä kanssani. Onneksi näitä mielipiteitä maailmaan mahtuu! Tälle annan siis yhden lumihiutaleen * . Ja tulen tässä piakkoin (ehkä) päivittämään hiutale-järjestelmää ;)

En lupaa parantaa tapojani blogin päivittämistahdin suhteen, mutta parhaani lupaan yrittää. Kevään opiskelurutistus vei näköjään mehut koko kesäkuuksi ja työt ovat pitäneet kiireisinä myös. Näitä perinteisiä lukemista haittaavia "sivutoimia" :) Onneksi pian alkaa kesäloma ja se on tänä vuonna täysimittainen ja ilmeisen sateinen, joten ehkäpä saan luettuakin jotain. Olen myöskin täysin tippunut kärryiltä mitä uusia kirjoja on ilmestynyt, enkä ole ehtinyt varmaan kuukauteen yhdessäkään kirjakaupassa vierailla. Eilen ostin ruokakaupasta (!) ohikulkiessani lupaavan kuuloisen murhamysteerin, Luotettava vaimo, josta toivottavasti piakkoin lisää ;)

Mutta nyt mansikkamaidolle!

Logicomix - Nerouden ja hulluuden rajalla

2011-06-14T21:29:00.003+03:00

Apostolos Doksiadis & Khristos H. Papadimitrou
kuvitus Alekos Papadatos & Annie Di Donna

(suomentanut Tua Korhonen, englanninkielinen alkuteos Logicomix: An Epic Search for Truth, kustantaja Avain 2010)

Hommahan on niin, että nyt ei ole tiedossa mitään kovin syvällistä tai järkevää kommenttia kyseistä teoksesta. Kärsin lukutulpasta. Samaa valitteli Katja, tosin eri syystä. Itselläni on vaan ollut liikaa ajateltavaa ja tehtävää, joten nyt kun vähän hellittää, ei osaa pysähtyä ja keskittyä oikein mihinkään. Paitsi hetkeksi tähän sarjakuvakirjaan.

En ole viime aikoina paljoa lueskellut sarjakuvia. Satunnaisia Aku Ankkoja lukuunottamatta. Muutenkin sarjakuvasivistykseni on jossain Disneyn, Asterixin ja Tex Willerin tienoilla; paljon muuhun en ole perehtynyt. Logicomixista luin mielenkiintoisen arvostelun jostain blogista, joskaan en millään muista mistä. Matematiikan peruskysymysten pohtiminen sarjakuvan muodossa kuulosti kiinnostalta, joten päätin tarttua opukseen.

Logicomix ei halua kutsua itseään historialliseksi sarjakuvaksi, vaikka se kertookin filosofi ja matemaatikko Bertrand Russellin elämästä. Teoksen tekijät korostavat kirjan loppuosassa, että tiettyjä taiteellisia vapauksia on otettu, joskaan ei sen perussisällön kohdalla, joka kertoo matematiikan perusteiden etsinnästä. Tästä johdattelusta ei pidä kuvitella, että vain matematiikot ymmärtäisivät teoksesta jotain. Päinvastoin. Juurikin päinvastoin. Logicomix on popularisoinut hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla elämän suuria kysymyksiä ja matematiikan paradokseja.

Piirrosjälki on nautittavan upeaa, päähenkilöstä on saatu mahtavan ilmeikäs. Ruudut ovat mukavan selkeitä, mutteivät liian yksinkertaisia. On helppoa ymmärtää, että teoksen tekemiseen on käytetty lukemattomia tunteja. Hauska lisä oli se, että kirjan tekijät esiintyvät myös itse tarinassa ja sitä kautta tavallaan kertoivat tarinaa kuinka kirja toteutettiin.

Valitettavasti en nyt vaan osaa näin heti lukemisen jälkeen sanoa kirjasta mitään sen arvon mukaista. Kirjalla on omat nettisivut, sieltä pääsee jäljille. Mutta suosittelen kovasti ihan kaikille, jotka osaavat lukea :)

Lukutulppa toivottavasti helpottaa hiljalleen. Kirjoja on tällä hetkellä kesken neljä.. Tämä on minulle todella omituinen tilanne, koska yleensä en osaa lukea montaa kirjaa "päällekkäin". Availen siis uusia horisontteja. Todella järisyttävää.

Arvonta suoritettu!

2011-04-05T16:29:00.003+03:00

Onnetar, joka omistaa kolme traktoria (sininen, punainen ja oranssi), ja virallinen valvoja, joka omistaa melkein yhden (sininen), ovat nyt hoitaneet tehtävänsä.

Olin varannut kaksi pakettia, koska minusta oli hauskaa valita pakettien sisältöä. Onnetar kommentoi kaksi arpaa nostettuaan, että kaikissa Oikeissa Arpajaisissa on kyllä perinteisesti ollut kolme palkintoa. Niinpä lähtee vielä yksi pieni yllätyspalkinto. Eihän onnetarta voi vastustaa, etenkään virallisen valvojan läsnäollessa.

(Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilla olevan artikkelin mukaan joku intoutuu aina silloin tällöin pohtimaan, mikä on oikea nimitys miespuoliselle onnettarelle. No, mielestäni se on onnetar. Onhan nimismieskin nimismies vaikka olisi nainen.)

Joka tapauksessa onni suosi seuraavia henkilöitä:

1. palkinto Seikkailupaketti --- BOOKSY

2. palkinto Piristyspaketti --- KIRSI HIETANEN

3. palkinto Yllätys --- ARJA

Onnea voittajille ja kiitokset kaikille osallistumisesta! Ilmoitelkaa yhteystietonne teresitanblogi(at)gmail.com -osoitteeseen, niin pistetään paketit matkaan!

Arvonta päättyi

2011-04-04T11:07:00.003+03:00

Kymppitonni- arvontaan osallistuminen on siis päättynyt. Osallistujia oli enemmän kuin uskalsin toivoa! Mahtavuutta! Kaikki vastaukset hyväksytään eli arpoja löytyy 17 kappaletta.

Varsinainen arvonta suoritetaan tiistaina 5.4. koska aikaisemmin eivät onnetar ja virallinen valvoja pääse paikalle (näihin tehtäviin kun tarvitaan henkilöitä, jotka omistavat traktoreita ja onnetar joutui tänään iltavuoroon..).

Pysykää siis kuulolla, tiistai-iltana on voittaja tiedossa :)

Kymppitonni-arvonta (ei aprillia)

2011-04-01T10:52:00.006+03:00

Huomasin ilokseni, että laskurini pläjäyttää kohta kymppitonnin rikki.

Se tarkoittaa sitä, että asiaa täytyy juhlistaa jotenkin.

Joten, sen kunniaksi järjestän

KYMPPITONNI-ARVONNAN!

(Toim.huom. Tämä ei sitten ole mikään aprillipila. En vain eilen muistanut tehdä postausta tästä.)

* * * * *

Arvonnan säännöt ovat seuraavat:

Arvontaan osallistutaan vastaamalla alla olevaan kysymykseen.

Vastaus jätetään nimimerkin kera tämän postauksen kommenttilootaan.

Vastausaika eli arvontaan osallistuminen päättyy 04.04. klo 04.04 tämän vuoden puolella.

Arvonta suoritetaan valvotuissa olosuhteissa.

Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti eli yhteystietoja penätään jälkikäteen.

Kaikki halukkaat saavat osallistua yhdellä vastauksella.

Vastausten tuloksia ei käytetä muihin tarkoituksiin.

Vastauksia ei tarvitse perustella, jos ei halua.

* * * * *

Kysymys:

Jos ostaisit traktorin, minkävärinen se olisi: punainen, vihreä vai sininen?

Onnea arvontaan!

(EDIT: Niin ja se tärkein: palkintokin tietysti on.

Yllätypaketti, joka lähtee arvonnan voittajalle)

Huipulta huipulle

2011-03-30T16:18:00.008+03:00

- Elämänmuutos ja Everest

Carina Räihä

(kustantaja Tammi 2010)

"Samalla silti mietin olenko tekemässä jotain todella typerää, sillä muut ovat kääntyneet alas. Tuntevatko he sääennusteen paremmin? Olenko vaarantamassa terveyteni huipulle pääsyn vuoksi? Minulle on selvää, että mikään ei ole terveyteni menettämisen arvoista, joten en ota liian isoja riskejä. Toivon, että minulle tulee yhä mahdollisuus tehdä valintoja, jos tilanne näyttäisi liian vaaralliselte. Vuorilla tilanteet tulevat usein kuitenkin niin äkkiä, että päätöksentekoon ei jää aikaa tai mahdollisuutta enää siinä vaiheessa. Päätökset on tehtävä etukäteen, ja niistä on kannettava seuraukset."

Viime vuonna kaksi suomalaista naista saavutti Mount Everestin huipun. He olivat Carina Räihä ja Anne-Mari Hyryläinen. Kumpikin pääsi käsittääkseni pelkästään miehiä sisältäneelle Top 10-listalle suomalaisissa Everestin "huiputtajissa"; sen lisäksi Carina Räihä kantaa myös ensimmäisen suomalaisen naisen titteliä tässä kiipeilijöiden kuningattaruusluokassa. Huipulta huipulle kertoo nimensä mukaisesti kuinka Carina elämänmuutoksen tehtyään otti tavoitteekseen kiivetä maailman korkeimman vuoren huipulle.

Kirjassa Räihä kertoo työstään pankkimaailmassa ja niistä syistä, jotka saivat hänet tekemään päätöksen jättää niin sanottu turvattu toimeentulo ja siirtyä tekemään jotain täysin muuta. Lisäksi kirjassa seurataan vähän päiväkirjamaiseen tyyliin Carinan taivalta harjoitteluineen ja vastoinkäymisineenkin Mount Everestin huipulle. Kirja ei silti ole vain kuvaus yhden naisen unelman toteutumisesta, vaan myöskin kannustuskertomus kaikille niille, jotka jaksavat haaveilla saavuttavansa unelmansa jonain päivänä. Eikä kaikkien tietenkään tarvitse haaveilla Everestin valloituksesta...

Törmäsin hieman kyyniseen kommenttiin aikanaan, kun kirja tuli myyntiin. Kommentti piti sisällään jotain "rahastuksen makua"-tyyppistä mussutusta. Jotenkin kirja ilmeisesti sohaisi sitä suomalais-ugrilaista kipupistettä, että omasta menestyksestä ei saa puhua. Kirjan lukeneena voin todeta, että täysin turhaa mussutusta, kyseessähän on nykyaikainen seikkailukirja. Suurten löytöretkien aika on ohi. Maailmasta on saatavissa jos jonkinlaista tietoa, eikä sekään ole enää suuren suuri uutinen, että joku on kiivennyt maailman korkeimmalle vuorelle. Silti jokainen sukupolvi tarvitsee omat sankarinsa, joiden kokemuksista ammentaa. Mielenkiintoista on lukea satoja vuosia sitten tehdyistä seikkailuista, mutta koska tietopohja tänä päivänä on vähän toinen kuin silloin, ei jonkun omituisen eläimen, kuten nyt vaikka kilpikonnan, kuvaileminen tunnu kovin jännittävälle. Siispä seikkailukirjojen tarjontaakin pitää välillä päivittää! Tähän Räihän kirja sopii mainiosti.

Teosta on vaikea laskea käsistään kesken kaiken. Sitä jännittää, että avautuuko sääikkuna ja onnistuuko akklimatisoituminen. Sitä jännittää, vaikkei olisi aiemmin moisista kuullutkaan. Kirjasta saa myös pientä viitettä siitä millaista on nykyaikainen vuorikiipeily ja millainen bisnes Everestin valloituksissa pyörii. Ja toivottavasti Carinan viesti WWF:n lähettiläänä tulee kuulluksi. Kirjassa oli myös mainintaa siitä, että toinenkin suomalainen nainen, Anne-Mari Hyryläinen on ollut maisemissa samaan aikaan yrittämässä ensimmäisen suomalaisen naisen Mount Everest -titteliä ja ilmeisesti kiipeilypiireissä tätä kilpajuoksun tyyppistä tilannetta on aikanaan seurattu tarkastikin. Nettinäppäilin vähän ja kävin lueskelemassa Hyryläisen viime keväistä blogia asian tiimoilta. Kummankin kommentteja luettuani, pitänee todeta, että tilanne taisi olla jonkinmoinen harmillinen "joku-sanoi-ja-sit-me-luultiin" -tilanne. Onneksi kumpikin kuitenkin pääsi huipulle ja alas ehjänä ja terveenä!

Räihä on ehkä kirjoittanut kirjan myös pienimuotoiseksi elämäntapaopaaksi ja sellaisenakin sen toki voi lukea. Itseäni kiinnosti kuitenkin enemmän varsinainen vuoren valloitus ja miksei sekin, miksi lähteä juuri tällaiseen haasteeseen ja kuinka siihen valmistaudutaan; näitä valmistautumisjuttuja olisin kaivannut jopa hieman enemmän. Jos ihmisellä on jokin selkeä unelma ja kaipaa uskonvahvistusta unelmansa toteuttamiseksi, Räihän kirja on erinomainen aloitus sille taipaleelle. Jos taasen joku on kovanluokan nojatuoliseikkailija (kuten allekirjoittanut), kirja sopii täydellisesti pimeän talvi-illan ja lämpimän teekupposen seuraksi. Tietysti kaikille elämänmuutoksesta haaveileville kirja on peruskauraa.

Ja sitten ne, joiden mielestä on hullua tehdä mitään tavallisuudesta ja turvallisuudesta poikkeavaa, älkööt vaivautuko. Salkkarit tulee töllöstä taas koko tämän viikon.

Räihä on liittänyt kirjaansa lainauksen "Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena, huutaen 'Hitto, mikä matka!' - Mavis Leyrer, 83 v." Näinpä!

Lumihiutaleet: * * * * kirjalle ja täydet * * * * * kiipeilijälle!

Marian ilmestyskirja

2011-03-28T12:45:00.011+03:00

Maija Haavisto

(kustantaja Muruja-kustannus 2011)

"Lääkäri kirjoittaa minulle kasan lähetteitä erilaisiin tutkimuksiin. Hän haluaisin tehdä myös selkäydinpunktion, mutta sanon, että minulla on siitä huonoja kokemuksia. Saan kotiin kutsun joskus muutaman viikon päästä ja sitten menen vastaanotolle Auroran sairaalaan. Luulin että se on lastensairaala, mutta lääkärin mukaan siellä hoidetaan myös infektiosairauksia. Se kuulostaa pelottavalta."

Ensin suuri kiitos kirjailija Maija Haavistolle arvostelukappaleesta! Opinnäytetyöhärdelli on pitänyt sen verran kiireisenä, että en heti päässyt tätä lukemaan, kun pdf-paketin sähköpostiini sain. Lisäksi täytyy myöntää, että tietokoneen ruudulta lukeminen ei ole mielilajini, sen takia odottelenkin mielenkiinnolla ensimmäisiä kokemuksiani e-kirjoista ja lukulaitteista, kunhan joskus sellaisia käsiini saan. Joka tapauksessa, lukeminen onnistui kuitenkin oikein hyvin! Minua hieman arvelutti aluksi myös tällainen "arvostelukappaleen" lukeminen, koska en ole mikään ammattilukija eikä minulla ole mitään koulutusta asiaan liittyen, joten pohdin väkisinkin osaanko kommentoida mitään järkevää. Toisaalta, mielipiteissä ei ehkä ole tärkeintä se tausta minkä pohjalta kommentoija toimii, vaan se kuinka mielipiteet perustellaan.

Marian ilmestyskirja, on Haaviston esikoiromaani ja kertoo tytöstä, nuoresta naisenalusta, joka joutuu pyörätuoliin sairauden yllättämänä. Jos en spoilaa aivan kauheasti, voin kertoa, että kyseessä on tavallaan kasvukertomus, jossa seurataan kuinka Maria aikuistuu ja joutuu oppimaan pitämään huolta itsestään välillä aika rankkojenkin kokemusten kautta. Matkallaan Mariaa seuraa joukko ystäviä ja läheisiä, joista useimmilla tuntuu myös olevan enemmän tai vähemmän ongelmia terveytensä kanssa. Tarina seuraa myös Marian taistelua sairauden syiden ja mahdollisten parannuskeinojen selvittämiseksi. Kirja tuntuu päiväkirjamaiselta, osittain ehkä siksi, että Maria toimii minä-kertojana. Mielestäni sellainen tyyli sopi tarinaan kuitenkin mainiosti.

Kuten jo totesin, en haluaisi spoilata kirjaa kovin pahasti, mutta pikkuisen on kommentoitava kirjan sisältämistä teemoista, että ne olivat mielestäni kaikki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että haastavia teemoja oli jopa liikaa tämänmittaiseen kirjaan. Pelkästään se, että terve, nuori ihminen yhtäkkiä joutuu pyörätuoliin eikä sairauden syystä päästä yksimielisyyteen on jo aika iso teema yksinään. (SPOILAUSVAROITUS ALKAA!) Kun siihen lisätään vielä raiskaus ja aborttikin, on jo aika paljon pureskeltavaa eikä oikein mihinkään pääse syvällisemmin kiinni. Marian äidin reaktio raiskaukseen oli myös vähän omituinen, kun hän kuitenkin oli sitten kovinkin huolissaan Marian kotoa muuttaessa. Ehkä en vain päässyt oikein käsiksi siihen äidin olemukseen. Myös Sakarin ex-puolison Eijan kokemukset tarinan kannalta jäivät vähän ohuiksi, koska niihin ei ehditty paneutua kovin paljoa.(SPOILAUSVAROITUS PÄÄTTYY!). En toki sano, etteikö tarina olisi ollut uskottava, päinvastoin, mutta väkisin tuli hieman sellainen olo, että kylläpä nyt on yhteen tarinaan laitettu paljon sulateltavaa. Ehkäpä monia teemoja on toisaalta haluttu myös käyttää säväyttävänä tehokeinona.

Mariasta muodostuva kuva on joka tapauksessa kokonainen ja hyvin rakennettu, häneen pystyy samaistumaan alkumetrien katkerasta vihasta (Marian siis) ja joistain kielellisistä kauneuserheistä huolimatta. Yksi tällainen oli lauseessa "Ja tämä sisäinen diskurssi on tietenkin kaikki jälkikäteen kehittelemääni." Jotenkin tuo diskurssi on vaan niin tieteellistä jargonia, että sorahti pahasti korvaan. Yleensä en huomaa moisia, mutta tämä johtui osin siitä, että ärsyynnyn kun ei käytetäkään suomenkielisiä ilmaisuja silloin kun niitä löytyy. Ja siitä, että opinnnäytetyömateriaali pursuaa jo korvista ulos ;).

Suomalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä ja Kelasta ei kirja maalaa kovin ruusuista kuvaa. Päinvastoin, oli mielenkiintoista lukiessaan tajuta pohtivansa, miten yksin sitä ihminen oikeastaan jääkään, jos ei itse jaksa/pysty olemaan hyperaktiivinen kaikkien vaihtoehtojen etsimisen ja järjestelmisen kanssa. Ja tietysti mikäli tukiverkkoa ystävien tai perheen kautta ei ole. Sitä kun ei ns. terveenäkään välttämättä pysty aina selvittää mitä kaikkia lippuja ja lappuja mihinkin tukihakemukseen pitäisi olla. Tässä pohdinnassa on myös oikeastaan se kirjan paras anti; kuinka sitä itse selviäisi, jos sairastuisi tällä tavalla vakavasti, että menettäisi liikuntakykyään tai kuinka pystyisi auttamaan, jos jotakuta ystävää tai läheistä kohtaisi vastaava tilanne? Yksi asia tuntuu kerta toisensa jälkeen yhtä kummalliselta.. Se, että kehitetään ja tutkitaan jos jonkinlaisia hienoja hoitoja, mutta ne maksavat sitten kuitenkin niin paljon, ettei niitä yhteiskunnan varoilla ole mahdollista jakaa kaikille tarvitseville. Vaikkei asia tietenkään ole aivan näin mustavalkoista, lääkebisnes on silti ehkä synkintä ikinä.

Maria kohtaa kirjassa myös rakkautta ja juuri kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin tässä mielessä, se loppuikin jo. Olin vähän yllättynyt miten nopeasti kirjan loppu tuli vastaan, koska mielestäni jäi paljon asioita mistä olisin halunnut vielä lisäselvyyttä. Kuten Marian perheen ja Sakarin tutustumisista, muutamista Marian ystävistä ja ehkä myös hieman Marian sairaudesta. En siis kaivannut mitään Hollywood-loppua, jossa Maria paranisi täysin ja elämä olisi pelkkää vaaleanpunaista ruusuntuoksuista mössöä, vaan enemmänkin sitä, olisiko Maria kohdannut yhtäkään lääkäriä, joka ottaisia hänet "todesta" ja olisi aidosti kiinnostunut ratkaisemaan hänen ongelmaansa. Onko sellaisia lääkäreitä? Vaan toimiiko kaikki tosiaan vaan pelkällä riihikuivalla? Lisäksi Marian ystävistä etenkin Sinin kohtalo jäi mietityttämään, kun hänellä selvästi oli niin suuri merkitys Marialle. Hänestä olisin mielelläni tiennyt enemmän.

Kirja oli kaiken kaikkiaan kiinnostava, joka minulta olisi saattanut mennä ohitse, jos en olisi saanut arvostelukappaletta luettavakseni. Kirja julkaistaan tänä keväänä, en osaa sanoa tarkemmin, että joko se löytyy painettuna vai ei, mutta lisätietoa löytyy varmasti Maija Haaviston blogista. Sen verran vielä kirjan kannesta, että se on piirtänyt Haaviston tuttava Reinhard Schmid, jonka työt ovat aivan valloittavia! Niistä tulee mieleeni ehdoton suosikkini Shaun Tan, vaikkeivät taiteilijat teekään ollenkaan samantyyppisiä töitä, pieni samansuuntainen surrealistinen vivahde vain.

Tässä siis ajatuksia herättävä, varsin onnistunut ja mielenkiintoinen kevään esikoiskirja!

Lumihiutaleet: * * *

Luostarin varjot

2011-03-15T21:27:00.003+02:00

C.J. Sansom

(suomentanut Katariina Kaila, alkuperäisteos Dissolution, kustantaja Otava 2011)

"Hengitykseni huurusi. Taivas oli sininen, ja ilma täysin tyyni ja kylmempi kuin olin ikinä kokenut. Lumi oli kevyttä pöllyävää pakkaslunta, sellaista jossa paholainen astelee."

C.J. Sansom avaa uuden dekkarisarjan teoksella Luostarin varjot, jossa päähenkilönä Henrik VIII:n Englannissa seikkailee lakimies Matthew Shardlake. Tai uuden ja uuden.. Tämä ensimmäinen osa on ilmestynyt englanniksi jo vuonna 2003 ja sarjaan on tullut neljä muutakin teosta sen jälkeen. Joka tapauksessa kirjan takakannessa mainostetaan, että Umberton Econ Ruusun nimi on saanut haastajan. Tähän en osaa ottaa kantaa, koska kyseistä teosta en ole lukenut; katsonut vain elokuvan joskus aikaa sitten. Luostarin varjoista on myös tulossa elokuva, jota tähdittää Kenneth Branagh. Kirjan luettuani voin todeta, että mielestäni näyttelijä sopii rooliin oikein hyvin.

Tarina alkaa Jane Seymourin kuoleman jälkeisestä ajasta, jolloin Englannissa valitsee reformaation henki ja Paaville uskollisia luostareita lakkautetaan kuninkaan käskynjakajan Cromwellin toimesta. Shardlake saa Cromwellilta tehtävän selvittää kuka murhasi kuninkaan edustajan Scarnsean luostarissa. Matkalle Shardlake ottaa mukaan nuoren lakimieslupauksen Mark Poerin, joka on Shardlakelle kuin oma poika. Luostarissa paljastuu jos jonkinlaista irstautta, ahneutta, ilkeyttä ja tietysti sekalaisia johtolankoja. Shardlake seuralaisineen joutuu vaaran paikkoihin monta kertaa ennen kuin syyllinen selviää.

Sen pohjalta mitä muistan Ruusu nimi -elokuvasta voin sanoa, että Luostarin varjot ei ehkä aivan kuitenkaan yllä sille tasolle missä Umberto Eco liikkuu. Toki C.J. Sansomillakin on kirjassaan samanlaista suljetun tilan ja fanaattisen pyhimysten palvonnan meininkiä, mutta ei läheskään samalla intensiteetillä mitä Ruusun nimessä. Luostarin varjot on enemmän dekkari siinä missä Ruusun nimi on murhamysteeri..

C.J. Sansomin luomat hahmot ovat johdonmukaisia ja uskottavia. Kirjaa oli siis helppo lukea. Myös ajankuvaus tekee teoksesta mielenkiintoisen, joskaan ei mitenkään erikoisen. Joitain pieniä yksityiskohtia kirjassa oli, jotka hieman häiritsivät, mutta ilman juonen spoilausta en oikein pääse niihin käsiksi, joten olkoon. Luostarin sairastuvan hoitaja veli Guy on sellainen hahmo, jonka arvelen esiintyvän myös tulevissa kirjoissa, mutta tämä on pelkkä arvaus. Shardlake joutuu tarinan edetessä myös pohtimaan yhä enemmän omaa suhdettaan Cromwellin raakaan vallankäyttöön ja uskon, että tähänkin asiaan tulee lisää näkökulmia tulevien kirjojen myötä.

Luen siis taatusti tuleviakin osia, vaikka arvasinkin kuninkaan edustajan murhaajan jo kirjan puolivälissä ;). Motiivi oli kuitenkin yllätys.

Lumihiutaleet: * * * *

Numeropeli

2011-03-09T21:05:00.003+02:00

John Verdon

(suomentanut Marja Luoma, alkuperäisteos Think of a Number, kustantaja Gummerus 2011)

"Heidän kiertäessään ulkorakennuksen ympäri Gurney pani merkille, että teipein merkitty reitti leveni. Poliisivalokuvaaja otti kuvia korkearesoluutioisella digikameralla, ja rikospaikkatutkija odotti vuoroaan valkoisessa haalarissaan ja suojapäähineessään näytteidenottovälineet valmiina. Kuvaaja otti jokaisesta kohteesta vähintään kaksi kuvaa; toisessa kuvassa oli mittakaavan ilmaisin, toisessa ei. Hän kuvasi kohteet erilaisin polttovälein: laajakulmalla hän sai esiin kohteen aseman suhteessa muihin rikospaikalla näkyviin esineisiin, normaalia polttoväliä hän käytti ottaessaan kohteista yleiskuvia, ja makrolla hän sai yksityiskohdat esiin."

Pitkästä aikaa tartuin dekkariin. Numeropeli kuulosti sopivan jännittävälle ja mielenkiintoiselle. Lisäksi kyseessä on uusi kirjailija, jolta en ole aiemmin lukenut mitään. Tämä taisikin itse asiassa olla esikoiskirja, kun nyt tarkemmin ajattelen..

Päähenkilö on Dave Gurney, eläkkeelle jäänyt rikostutkija, joka on uransa aikana niittänyt mainetta olemalla mukana monien pahimpien sarjamurhaajien kiinniotossa. Gurney on muuttanut "maalle" vaimonsa kanssa eläkkeelle jäätyään ja saa yllättäen yhteydenoton vanhalta tuttavaltaan, joka on saanut merkillisen uhkauksen ja on todella säikähtänyt asiasta. Gurney lupaa perehtyä asiaan ja alkaa pikkuhiljaa jäädä yhä enemmän kiinni tapaukseen, mikä taas ei miellytä hänen vaimoaan kovin paljoa. Luonnollisesti ennen pitkää tapahtuu ensimmäinen murha ja Gurney pyydetään mukaan tutkimaan tapausta.

Ja sitten seuraa spoilausvaroitus.

Numeropeli kuulosti siltä, että kirjassa kikkaillaan numeroiden kanssa oikein kunnolla. No periaatteessa jämähdettiin kahteen numeroon ja olin siitä vähän pettynyt. Ennakko-odotuksena minulla oli sellainen mysteerien mysteeri, numeroista muodostuva palapeli. Huomasin tosin, että alkuperäinen englanninkielinen nimi kuvaa kirjaa paljon paremmin kuin suomenkielinen. Se ei luo aivan samanlaista "mysteeriodotusta". Kirjoitustyylissä häiritsi lisäksi monikin seikka. Muun muassa se, että miehistä käytettiin pääasiassa sukunimeä ja naisista etunimeä. En tiedä miksi kiinnitin moiseen asiaan huomiota, mutta se vain alkoi häiritä hieman.

Lisäksi kirjassa oli paljon juuri tapahtuneen toistoa, joka toi välillä mieleen amerikkalaiset televisio-ohjelmat, joissa katsojaa aliarvioidaan vähän väliä. Ehkä olen vain lukenut liikaa dekkareita tai seurannut rikossarjoja televisiosta, koska tämä kirja ei tuntunut kovin yllättävältä. Tässähän olivat ne kaikki perusdekkarin ominaisuudet: miespäähenkilö, jolla on ongelmia parisuhteessa ja/tai menneisyydessä; pakkomielteinen oidipaalinen sarjamurhaaja; hankalia poliiseita, joilla on valta- ja ego-ongelmia jne. jne.

Mutta. Sinänsä dekkarina Numeropeli on oikein viihdyttävä ja siihen jää sopivasti koukkuun. Jossain vaiheessa kirjaa huomaa sen, että jatko-osa on jo tulossa, koska etenkin Gurneyn ja tämän vaimon välille jää paljon selvittämättömiä asioita. Kirjan henkilögalleria on mielenkiintoinen ja hyvin tehty. Ja onhan juonessakin pohdittavaa, sitä ei voi kieltää. Eli jos tykkää amerikkailaisista dekkareista, tämä on puhdas lajinsa edustaja. Lempihahmokseni muuten nousi Gurneyn kollega Jack Hardwick, joka jostain syystä toi mieleeni Gunvald Larssonin ironian tason :)

Lumihiutaleet: * * *

The Gourmet

2011-03-03T18:33:00.003+02:00

Muriel Barbery

(ranskasta englantiin kääntänyt Alison Anderson, alkuperäisteos Une gourmandise, kustantaja Gallic books 2009)

"To start with, the unfamiliar aroma unsettled me beyond anything I thought possible. Such formidable aggressiveness, such a muscular, abrupt explosion, dry and fruity at the same time, like a charge of adrenalin that has deserted the tissues where ut ordinarily resides in order to evaporate upon the surface of the nose, a gaseous concentration of cencorial precipies... Stunned, I discovered that I liked this blunt whiff of incisive fermentation."

The Gourmet on Muriel Barberyn esikoisteos eli ilmestyi siis ennen Siilin eleganssia. Kummankin kirjan tapahtumat sijoittuvat samaan taloon Rue de Grenelle 7:ään. Myös Siilin elenganssista tuttu Renée saa puheenvuoron tässä kirjassa. Kirja on myös ilmestynyt suomeksi nimellä Kulinaristin kuolema, mutta koska olin hankkinut tämän hyllyyni reissulta englanniksi, en ole suomennokseen perehtynyt.

The Gourmet kertoo tarinan Pierre Arthensista, Ranskan kuuluisimmasta ravintolakriitikosta, jolla on enää vain muutama hetki elinaikaa. Kuolinvuoteellaan hän muistelee elämänsä makuja yrittäen tuskaisesti saada kiinni siitä yhdestä todellisesta, kulinaristisen elämänsä tärkeimmästä mausta, jota haluaisi vielä kertaalleen maistaa. Pierren muistelmia täydentävät perheenjäsenten, kollegojen, palkollisten ja muiden hänen elämäänsä liittyvien ihmisten suunvuorot, jotka muodostavat hieman toisenlaista kuvaa kuolinvuoteella makaavasta miehestä kuin mitä hänen omat muistelonsa antavat olettaa.

Ruoka ja ranskalainen keittö ovat tietysti ilmeisessä pääosassa, mutta kirja on enemmänkin kuin vain ylistys hienoille raaka-aineille, aidoille mauille, hurmaaville tuoksuille ja täydellisille koostumuksille. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sen enemmän myös huomaa Barberyn tyylissä pientä sarkasmia ja hyväntahtoista naureskeluakin ranskalaisen keittiön maineelle. Kyseessä on myös pienimuotoinen palapeli, jossa päähenkilön muotokuva täydentyy omien muistojen ja muiden ihmisten kommenttien kautta. Tämä kokonaisuuden kasvattaminen oli koko kirjan rakenteen selkäranka.

The Gourmet on hauska välipala, jonka lukaisee nopeasti. Siilin eleganssia sillä ei mielestäni ole, mutta Barberyn tyyli on kyllä tunnistettavissa. Kirjaan ei vain kannata tarttua nälkäisenä ;)

Lumihiutaleet: * * *

Kauimpana kuolemasta

2011-02-27T12:41:00.004+02:00

Elina Hirvonen

(kustantaja Avain 2010)

"Sinä yönä tähdet hehkuivat kirkkaina viemärin yllä ja niitä katsoessaan hän voi melkein tuntea kohoavansa niiden luo, katsovansa miten tämä paikka, tämä maa ja sen pinnalla kulkevat ihmiset muuttuvat ennen katoamistaan pieniksi pisteiksi, ja kuuntelevansa vatsassa tapahtuvia liikkeitä äärettömässä avaruudessa, jossa kaikki mikä voi satuttaa häntä on liukunut niin kauas, ettei uhkien olemassaolosta voi enää olla varma, ja missä yksinoloa ei tarvitse pelätä."

Valitsin Kauimpana kuolemasta -teoksen vastauksena Satun luettujen Minihaasteeseen, jonka teemana oli 'Viimeinkin' eli teos kirjailijalta, jota minulle on pitkään suositeltu tai johon on muuten pitänyt tutustua jo kauan, mutten vain ole saanut aikaiseksi. Kauimpana kuolemasta on ollut viime syksystä asti monessakin blogissa esillä ja sitä on kovasti kehuttu, joten ajattelin tarttua haasteeseen Elina Hirvosen voimin. Koska teoksen juonikuviota on myös esitelty useammassa blogissa, en mene siihen kovin syvällisesti enkä muutenkaan haluaisi pilata tulevilta lukijoilta lukukokemusta.

Teoksen kertojina toimivat Paul ja Esther, joiden elämät kietoutuvat traagisten tapahtumien kautta toisiinsa. Kummallakin päähenkilöllä nousee menneisyydestä haamuja, jotka he osin jakavat toistensa kanssa ja pyrkivät vapautumaan niiden otteesta. Näin ainakin minä kuvailisin kirjan päällimmäistä tunnelmaa. Paul tuntee, että hänellä on elämässään paljon sovitettavaa, lähinnä asioiden vuoksi, joiden hän vain on antanut tapahtua, eikä ole puuttunut niihin. Estherin sovituksen tarve puolestaan nousee lapsuudesta, viattomista leikeistä karuksi todellisuudeksi muuttuneesta maailmasta. Hän etsii lohduttomasti lapsuudenystäväänsä Bessyä, jolle hän kokee olevansa löytämisen velkaa. Juuri Bessyn kohtalo luo risteyksen Paulin ja Estherin elämänpolkuihin.

Tapahtumapaikkana on pääosin valtio eteläisessä Afrikassa (jokainen päätelköön itse mikä), Estherin pieni kotikylä ja kaupunki, johon hän myöhemmin muuttaa opiskelemaan. Paulin tarina kantaa myös Suomeen asti hänen entisen vaimonsa Johannan kautta.

Hirvonen on tavoittanut hienosti rivien väliin sellaisen vivahteen, joka meillä niin sanotussa länsimaisessa kulttuurissa on syntymälahjana annettua. Yksilön korostaminen on meidän yhteiskunnassamme selvää lapsen syntymästä asti. Se tulee meihin huomaamatta ja pyytämättä. Kauimpana kuolemasta -kirjassa Hirvonen olisi voinut tehdä Bessystä tällaisen yksilön, jonka kohtaloa olisi voinut länsimaisena lukijana kauhistella. Nyt hän ei sitä kuitenkaan ollut. Bessy edusti enemmänkin sitä kasvottomuutta, ihmisarvon riisumista, kaikenkarvaisten hyväksikäyttäjien teurasmassaa, jonka kohtalo tuntuu niin kaukaiselta täältä katsoessa. Meihin kun rakennetaan sisään se käsitys, että kohtalomme on mitä siitä itse teemme, ei se mitä muut siitä tekevät.

Kauimpana kuolemasta on lohduton teos. Jonkun mielestä kirjassa voi pilkahtaa lopuksi toivoa tai uskoa tulevaan tai mitä tahansa muuta sellaista tunnetta, jota tällaisen tummuuden keskeltä voi ikinä toivoa nousevan. Minä en vain saanut siitä tunteesta oikein kiinni. Päällimmäisenä sanana mieleen nousee rumuus, millä muullakaan voi kuvata naisten ja lasten hyväksikäyttöä tällaisessa mittakaavassa? Kysymys ei ole yksityiskohdilla herkuttelusta, sitä ei kirjassa ole oikeastaan lainkaan, vaan enemmänkin siitä toteavasta sävystä, siitä tunnelmasta, että tässä on kysymys todellisuudesta eikä mistään fiktiosta. Siitä, että Bessy ei tunnu päähenkilölle, häneen on vaikea samaistua, hänen elämänsä tuntuu kaukaiselle ja SILTI se on niin ahdistavaa ja synkkää. Ja ennen kaikkea siitä, että vaikka Bessy olisi pelastettu, olisi hänen tilallaan kuitenkin ollut joku toinen.

Mietin tässä, että mitä tällaisesta teoksesta voi sanoa? Miten tällaista kirjaa kehutaan tai haukutaan? Mietin tätä itse asiassa jo sen Tuhat loistavaa aurinkoa- teoksen kohdalla. Jos pohditaan kirjan teemojen kautta, niissä ei ole mitään mahtavaa eikä kehuttavaa eikä kyllä myöskään haukuttavaa. Ne ovat vain ihmiskunnan pimeintä ja yököttävintä todellisuutta ja sillä hyvä. Jos pohditaan puolestaan sen kautta, millaisia ajatuksia kirja herättää lukijassa, ollaan lähempänä sitä, mitä voi kehua, sillä jos joku lukija jää täysin kylmäksi tällaisen teoksen kohdalla, on sellainen aika pelottavaa.

Jonkun verran vain oli ongelmia päästä päähenkilöihin käsiksi Hirvosen kertomistavan vuoksi. Hyppiminen tapahtumasta toiseen ja joidenkin henkilöihin liittyvien asioiden paljastuminen vasta useiden kymmenien sivujen jälkeen häiritsi sen verran, etten saanut päähenkilöihin syvyyttä ja sitä kautta en ollut aivan niin vaikuttunut teoksesta kuin olisin tarinan vuoksi voinut olla. Kun lukee mitä tahansa teosta, alkaa mielikuvitus kasvattaa kirjan hahmoja pikku hiljaa kokonaisemmiksi. Jostain syystä kuitenkin minun mielikuvitukseni kasvatti Paulia ja Estheriä hieman toisenlaisella tavalla kuin kirjaiijan todellisuus ja jouduin korjaamaan mielikuvaani kesken lukemisen. Se pudotti vähän pohjaa pois. Muutenkin hyppivä kerrontatapa häiritsee minua aina yhtä paljon; se tuo mieleeni jonkun naapurin emännän, joka ei pääse itse asiaan koska kertoo vielä vähän jotain muuta mikä nyt sattui muistumaan asian tiimoilta mieleen. Lisäksi aikamuotojen sekakäyttö aiheuttaa kaltaiselle sunnuntailukijalle keskittymisen herpaantumista.

Kirja on kuitenkin rumuudestaan huolimatta myös älykäs eikä sorru saarnaamiseen tai yltiöfeminismiin. Nämä kehittelyt Hirvonen jättää pääosin lukijan harmaille aivosoluille. Kirjailijan luoma ajatusmaailma kehitysyhteistyöstä, turismista, afrikkalaisen itseään etsivän yhteiskunnan todellisuudesta ja hyväksikäytön karmeudesta onkin kirjan "parasta antia". Länsimaisena naislukijana kai voin sanoa näin?

En muuten usko, että kukaan kirjan lukenut koskaan katsoo lentoyhtiöiden mainoslehtisiä samalla tavalla. Se mielikuva on niin osuva.

Lumihiutaleet: * * * *

Saigonista Bagdadiin

2011-02-21T21:33:00.006+02:00

- neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana

Rauli Virtanen

(WSOY 2009)

"On trooppinen kuutamoyö ja helikopterit laskeutuvat palmujen katveeseen. Sotilaiden taskulamput valaisevat kenttää. Miehet ja laukut tulevat ja lähtevät pimeydessä. Sitten diktaattorin kuuluisa musta Cadillac ajaa saattueessa tietä pitkin, ilmeisesti Las Mercedesin lentokentälle, jonne helikopterit vievät osan kuormaa, jota moni nicaragualainen nimittää myöhemmin ryöstösaaliiksi. Uskomaton näky! Somoza lähtee silmieni edessä!"

Sain Saigonista Bagdadiin -teoksen joululahjaksi vuosi sitten ja siitä asti se on lojunut enemmän tai vähemmän yöpöytäni lähettyvillä. Ajattelin lueskella kirjan luku kerrallaan silloin tällöin. Jämähdin kuitenkin ensisivuille.

Ensinnäkään, en osaa "lueskella". Jään joko koukkuun tai sitten en. On/off. Toisekseen, jos tätä kirjaa meinaa vain silmäillä tai lukaista vähän sieltä sun täältä, menee kirjan paras anti täysin ohi. Jokunen päivä sitten aloitin teoksen uudelleen alusta ja jäin totaalisen koukkuun. Saigonista Bagdadiin oli juuri niin hyvä kuin sen toivoinkin olevan, silloin kun siitä ensi kerran kuulin.

Vaikka Virtanen alkusanoissa mainitseekin kirjan olevan varsin minäjournalistinen ja elämänkertamainen, ei se kuitenkaan ole muistelmateos tai historiateos viime vuosikymmenten kriiseistä. Se ei myöskään ole pelkkä kuvitettu päiväkirja tai kokoelma kohokohtia journalistiuran varrelta. Kirjan sivuilta on toki aistittavissa jonkinlaista itsetutkiskeluakin ehkä, mutta lisäksi journalistin aseman pohtimista maailman kriisipesäkkeissä. Ennen kaikkea kirjassa kurkistetaan kuitenkin tv:stäkin tuttujen uutiskuvien taakse tavalla, jossa pääosassa ovat tapahtumat, ei pelkästään niiden kokija. Pidin tästä kirjoitustavasta paljon.

Virtanen kirjoittaa pahimmista kriisipesäkkeistä, joihin hän on uransa aikana onnistunut pääsemään (tai joutumaan, tämä riippuu katsantokannasta). Hän muistelee tapahtumia näissä kohteissa osittain oman ja kollengojensa työn kautta luomalla subjektiivista näkemystä asioihin, mutta samalla tuoden välähdyksiä niistä uutiskynnyksen ylittäneistä tapahtumista, jotka me ehkä olemme jo vuosien varrella unohtaneet. Kirja on siis loistava sekoitus minäjournalismia ja sitä objetiivisempaakin versiota. Ja välillä pilke silmäkulmassakin kerrottuja anekdootteja mitä omituisemmista sattumuksista.

Matka alkaa Afganistanista ja jatkuu Vietnamiin, Kambodžaan, Kyprokselle, Persianlahdelle, Lähi-Itään, Latinalaiseen Amerikkaan, Kiinaan ja Koreoihin, Etiopiaan, Romaniaan ja tietysti Balkanille. You name it.

Tapahtumapaikat sijaitsevat ympäri maailmaa, mutta kaikkia yhdistävät tietyt piirteet. On aina niitä, joita sorretaan ja aina niitä, jotka sortavat. Sortamisen keinotkaan eivät juuri eroa. Korkeintaan julmuuden taso vain. Tällaisen muisteloarsenaalin vierellä on johdonmukaista pohtia journalistien asemaa ja etiikkaa kriisialueilla. Balkanin sodan tapahtumista kertoessaan Virtanen pohtii juuri toimittajan objektiivisuutta ja sitä kuinka sellainen on vaikeaa säilyttää, kun näkee, miten toinen sodan osapuoli on selkeästi toista julmempi ja häikäilemättömämpi.

Tässä on kuitenkin juuri se kirjan paras anti. Subjektiivisuus ja pohdiskeleva ote. Jos lukisin samat tapahtumat lehtileikekokoelmana olisi vaikutus varmasti aivan toinen. Se on selvää, että journalistin perustehtävä on välittää tietoa ja siinä tehtävässä on pyrittävä olemaan objektiivinen loppuun asti. Mutta onneksi voi sitten myöhemmin vaikka kirjoittaa tällaisen teoksen ja päästää oman pohdintansakin kuuluviin. Ihmettelen vain kovasti, kuinka on mahdollista kirjoittaa ilman suurempaa kyynisyyttä ja maailman pahuudesta saarnaamista, kun on kokenut ja nähnyt kaiken sen mitä Rauli Virtanen?

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka ovat valmiita pohtimaan tämän yhden Suomen tunnetuimman ulkomaankirjeenvaihtajan ajatusta siitä, ”että puolet meistä tällä maapallolla haluaa ratkoa niitä ongelmia, joita toinen puoli aiheuttaa”.

Lumihiutaleet: * * * * *

Graduopas

2011-02-17T21:00:00.003+02:00

Juha T. Hakala

(Gaudeamus 1999)

"Olet gradua tehdessäsi vain harvoin tilanteessa, jossa tunnet mielesi valaistuneeksi tai tunnet vastustamatonta riemua kiljua maailmalle: Tässä on oikea vastaus pohtimaani kysymykseen, tätä olin etsinyt! Hylkää moinen haihattelu turhana unelmointina ja tyydy sopuratkaisuun. Tutkimuksen teko on politiikkaa. Joudut elämään nipin napin riittävän hyvien toimintamallien varassa ihan niin kuin joudut tekemään arkisessa elämässäkin, kaupassa, liikenteessä ja lasten hoidossa."

En ole tekemässä gradua. Mutta lopputyötä kuitenkin, joten tartun kaikkiin oljenkorsiin. Juha T. Hakalan Graduopas tarttui matkaani kirjaston hyllyltä. Tästä on näköjään olemassa uudempikin päivitetty laitos Uusi Graduopas, mutta lueskelin nyt tämän vanhemman version.

Graduopas oli sopiva iltapala tässä vaiheessa lopputyöpaniikkia. Olen vasta alkumetreillä, mutta mielestäni jotenkin punaisen langan jäljillä. Jumitusta ajattelussa on kuitenkin vähän väliä enkä oikein aina tiedä mihin jatkaa seuraavaksi. Graduoppaassa oli pienen silmäilyn perusteella mielenkiintoisia pointteja ja ohjenuoria. Kirja toimii ehkä myös niin, että lukaisee osan sieltä osan täältä, mutta ehdottomasti paras käsitys gradun teon kannalta on lukea teos kannesta kanteen. Ja kuten sanottua, sen saa luettua vaikka iltalukemisina, johon voi aina tarvittaessa palata. Minä ainakin tulen palaamaan.

Hakala käy tavallaan vuoropuhelua lukijan, melkein maisterin kanssa. Kieli on keskustelevaa ja välillä "ääneen" pohdiskelevaa. Sellaista on helppo lukea ja sitäkin helpompi lähestyä hetkellä, jolloin kaikki muu kirjallinen materiaali on pullollaan teoria/metodijargonia, josta ei tunnu saavan mitään järkevää otetta. Graduopas ei siis ole metodikirja, sitä varten on muita teoksia.

Parasta kirjassa on Hakalan tapa esittää kysymyksiä. Tai lähinnä se kuinka hän kannustaa graduntekijää esittämään tiettyjä kysymyksiä työn eri vaiheissa. Näiden kysymysten kautta on jotenkin helpompaa ymmärtää se ympäristö, jossa ajatusten pitäisi liikkua, jotta lopputyöstä tulisi kompakti, tieteellisesti validi, looginen ja ennen kaikkea valmis.

Jossain vaiheessa Hakalan tapa "puhua" lukijalle alkoi hitusen ärsyttämään, koska tuntui, että toistoa tulee jo ihan liikaa. Mutta se oli vain ohimenevä vaihe ja suosittelen kyllä tätä teosta (tai uudempaa versiota) kaikille lopputyötään tekeville. Tosin gradun tekijöille teoksesta on varmasti eniten hyötyä kokonaisuutena, kaikille muille siitä löytyy enemmän tai vähemmän hyödyllisiä vinkkejä opinnäytetyön eri vaiheisiin.

Tässä siis insinööri lukemassa graduopasta. Ei huono.

Lumihiutaleet: * * * *

Book of Clouds

2011-02-14T00:00:00.004+02:00

Chloe Aridjis

(kustantaja Chatto & Windus 2009)

"Night would never be mystical again, at least not in the city, and I sometimes had fantasies of flying through town and smashing every lit bulb, or at least those screwed into the impertinent lamps on my street, obliterating those bright and irksome reminders of the rest of humanity, if only for a few hours, before morning rose and everythng revved back to life"

Book of Cloudsin päähenkilö on Meksikon juutalainen Tatiana. Toinen pääosa menee Berliinin kaupungille. Tatiana asuu viidettä vuotta Berliinissä ja kirja kertoo hänen tavastaan nähdä kaupunki ja sen menneisyys sekä ehkä myöskin tulevaisuus. Tatiana on töissä Doktor Weissilla, jolle hän kirjoittaa puhtaaksi vanhan tohtorin sanelukoneelle sanelemia ajatuksia Berliinistä. Työnsä ohessa Tatiana tapaa myös Jonas Kranzin ja Weissin koiran, Murcin, joka tuntuu tietävän kaikki salaisuudet.

Tatiana on melankolinen, mielestäni jopa hieman häiriintynyt hahmo. Hän tuntuu vaeltavan maailmassa ilman mitään päämäärää ja välttelevän sosiaalisia kontakteja parhaansa mukaan. Tämä sinänsä ei ole mitenkään omituista, mutta tällaisessa kirjassa se tuntuu omituiselta, koska on niin vaikea aluksi tajuta sitä, että toisaalta myös Tatiana on sivuhenkilö; hänen tehtävänsä on vain johdattaa lukija ajattelemaan Berliiniä, sen nykyistä tilaa ja historian haamuja.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään suuren suurta punaista lankaa, jolla saataisiin tarinaan jokin huipennus. Tavallaan sellainen tapahtuu hieman ennen loppua, mutta juonta ei mitenkään erityisesti kasvateta siihen suuntaan. Aridjisin kieli vilisee niin paljon vertauskuvia, että olen aivan varma, etten ymmärtänyt niistä kunnolla puoliakaan. Tähän liittyy myös se, etten ole koskaan käynyt Berliinissä. Puhumattakaan siellä asumisesta. Varmasti sellaiselle lukijalle, jolle Berliini olisi tutumpi, myös kirja aukeaisi toisella tavalla.

Joka tapauksessa, Book of Clouds herättää pohtimaan sellaisia seikkoja kuten esimerkiksi pitäisikö entisen Gestapon kuulustelutiloja pitää museoina, tuhota ne vai tehdä niistä vaikka kahviloita? Voiko jonkun tilan hengen hävittää vain hävittämällä se rakennus? Entä jos se hävitetään, niin unohtavatko ihmiset historian? Pitäisikö tällainen tila vain upottaa nykyisyyteen ja ajatella, että aika tekee tehtävänsä? Voiko Berliini unohtaa historiansa? Tai pitäisikö edes? Miten sellaisen historian kanssa oikein eletään?

Chloe Aridjis ei tarjoa näihin kysymyksiin vastauksia. Hänen teoksensa hahmot vain törmäävät näihin asioihin ja muodostavat omia mielipiteitään eikä niistä yhtäkään alleviivata. Niinpä kirja herättää mahdottoman paljon kysymyksiä ja pohdintaa, mikä onkin oikeastaan aika virkistävää täysin fiktiiviseltä teokselta. Teos käy lähellä fantasian rajaa, mutta pysyy nipin napin tässä maailmassa.

Etulehdille on koottu paljon kehuja eri lehdiltä ja kriitikoilta, joissa kaikissa suitsutetaan tämän esikoisteoksen olevan vuoden parhaita ja upeimpia teoksia. No, minulta meni sitten jotain ohi. Ehkäpä vain en jaksanut keskittyä Tatianan päämäärättömään vaelteluun ja valon pakoiluun. Kirjan nimikin jäi osittain mysteeriksi. Tai kyllähän näin jälkikäteen ajateltuna aina tuli jotain pilviä kun kirjassa alkoi tapahtua. Eli hieman outoa minun makuuni. Mutta herätti kyllä pienen kuumeen Berliinin reissua kohtaan.

Lumihiutaleet: * *

Lopuksi eräs vielä asia, joka ei liity tähän teokseen mitenkään. Ostin sellaisen kirjan, joka pitää sisällään 1900-luvun alun murhamysteereitä ja kummitustarinoita sen ajan kuuluisimmilta kirjailijoilta (teos on englanninkielen harjoitusmateriaalia, siksi tarinat ovat lyhyitä). Lukaisin pikaisesti läpi kirjan alkutekstit ja niissä kerrottiin murhamysteerien ja lyhyiden kummitustarinoiden synnystä. Siitä kuinka ihmisten elintaso nousi ja sitä myötä varallisuus ja lukutaito. Ihmisillä oli valtava nälkä luetuille tarinoille aikaa ennen televisiota, radiota ja elokuvia. Koin hetken valaistumisen niin sanoakseni.

Aina välillä miettii, että kunpa olisin elänyt sitä tai tätä aikaa tai saisin kokea joitain tulevaisuuden tapahtumia. Lukemisen kohdalla elän kuitenkin mielestäni juuri täydellistä aikaa (ja yhteiskuntaa). Ensinnäkin kaikkea luettavaa on saatavilla, melkein liikaakin. Toisekseen, saan lukea. Kukaan ei kiellä sitä sukupuoleni, uskontoni, kotipaikkani tai muunkaan perusteella. Kolmanneksi, olen oppinut lukemaan aikaa-ennen-e-kirjaa. Minulla ei ole mitään e-kirjaa vastaan, päinvastoin odotan mielenkiinnolla ensimmäisiä kosketuksiani asiaan, mutta uskoisin, että tulevilla sukupolvilla saattaa olla vaikeuksia käsittää perinteistä kirjaa julkaisumuotona (siis joskus satojen vuosien päästä).

Kerrankin siis oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

Yritä edes!

2011-02-04T20:01:00.006+02:00

- 32 syytä ryhtyä yrittäjäksi

Jaakko Lyytinen & Kirsi Piha

(Talentum 2004)

"Työelämä on muuttunut uuvuttavaksi kilpajuoksuksi, jossa ei uskalla tehdä vähemmän kuin tiimin muut jäsenet, koska muutoin voi työpaikka olla katkolla. Niinpä suuri osa työntekijöistä tekee oman sietorajansa yläpuolella työtä, jonka merkitystä kokonaisuudessa on vielä vaikea itse havaita. Ja tämä on sitä "turvallista" toisen palveluksessa olemista, mihin me yrittäjyyden riskejä pakenemme!"

En tunne kovinkaan monta työelämässä olevaa ihmistä, joka ei olisi joskus edes ajatuksen tasolla viitannut siihen, että ollapa oma yritys niin saisi itse määrätä tekemisistään ja ajankäytöstään. Siltikään näistä ihmisistä vain pari yksittäistä tapausta on koskaan toteuttanut tämän ajatuksen käytännössä. Minä kuulun niihin, jotka ovat omasta yrityksestä joskus haaveilleet, mutta ikinä ei ole tullut oltua lähelläkään toteutusta. Lyytisen ja Pihan kirja yrittää vastata tähän kysymykseen, että miksi meitä yrittäjyydestä haaveilevia on enemmän kuin niitä, jotka unelmasta ovat toteuttaneet.

Yritä edes! tarttuu useiden alaotsikoiden kautta suurimpiin yrittäjyyteen liittyviin oletuksiin, kuten niihin, että yrittäjän elämä on kauhean rankkaa ja rasittavaa ja kaikki yrittäjät ovat ahneita oman edun tavoittelijoita sekä toisaalta myös pohditaan sitä, onko yrittäjän työ niin vapaata kuin väitetään. Kliseitä kumotaan ja analysoidaan pääosin yrittäjäkertomusten pohjalta. Kirja ei sinällään väitä yrittäjyydestä mitään, vaan pikemminkin toimii hyvänä alustuksena pohdinnalle yrittäjyyden hyvistä ja huonoista puolista.

Yrittäjäkertomukset olivat kirjan ehdottomasti parasta antia (ja tietysti pääasia). Tarinansa kertovia yrittäjiä löytyy suurten likevaihtojen firmoista aina yhden hengen pieniin yrityksiin asti. Kertomusten myötä listataan jokaisen "kertojan" teesit liittyen aiheisiin yrittäjältä vaadittavia ominaisuuksia ja yrittämisen parhaita puolia.

Hauskan lisän toi myös se, että kirjoittajat pohtivat jo pelkän sanan "yrittäjä" sisältöä ja merkitystä. Yrittäminenhän kuulostaa vähän siltä, että todellakin yritetään kovasti eikä koskaan päästä kuitenkaan valmiiseen ;)

Kirjassa minua häiritsi oikeastaan vain kaksi asiaa. Toinen oli kirjan luettavuuteen liittyvä seikka. Yrittäjäkertomuksen olivat aina omana kokonaisuutenaan kunkin alaotsikon alla, mutta jos kirjan lukee todellakin alusta loppuun saakka järjestyksessä, häiritsee kovasti, kun kertomukset keskeyttävät varsinaisen leipätekstin välillä kesken kappaleenkin. Teksti jatkuu sitten kertomusten jälkeen jossain sivulla x. Miksei näitä tarinoita olisi voitu laittaa jotenkin vähän loogisemmin paikoilleen? Toinen hieman huvittavakin asia on se, että kirja loppuu sellaiseen alaotsikkoon, jossa käsitellään konkursseja. Jos kirjan tarkoitus on olla yrittäjyyden negatiiviisista oletuksista eroon pääsevä, eikö olisi voinut viimeiseksi osioksi laittaa jonkun vähän positiivisemman pätkän??

Suosittelen teosta kuitenkin muillekin kuin yrittämisestä kiinnostuneille. Yrittäjäkertomuksissa oli paljon mielenkiintoisia anekdootteja sekä tunnetuista että tuntemattomammistakin oman firman pyörittäjistä. Kirja sai myös pohtimaan työntekoa juuri siltä kantilta, että kenelle sitä työtä oikeastaan tekee ja miksi? Vainko toimeentulon takia vai vain siksi, että on ajautunut johonkin tiettyyn hommaan? Entä olisiko mitään mahdollisuuksia itse alkaa yrittäjäksi omalla osaamisalueella?

Lumihiutaleet: * * *

Lopuksi todettakoon, että olen reissulla Stuttgartissa ja pohdin miten saisin lentoyhtiötä huijattua matkalaukun painossa (liikaa kirjoja) ja sitä miksen osaa paremmin saksaa, koska toooodella mielenkiintoisia kirjoja hyppii lähestulkoon silmille ;) Päivän havainto oli se, että olin ennustuksessani oikeassa! Ja olen siitä kovin iloinen; suomennosta odotellessa!

The Swan Thieves

2011-01-23T12:10:00.003+02:00

Elisabeth Kostova

(kustantaja Sphere 2010)

"The younger woman had been elegantly dressed, but her pale-green gown was dirty and torn, stained with blood on the front where she clasped the murdered woman's head against her. Her own lustrous, curly hair had come undone, her hat fell by ribbons onto her shoulder, her face was bent over the dead woman's so that I couldn't see the luminous eyes I was already so used to meeting."

Tein virheen aloittaessani tämän kirjan alkuviikosta, kun olisi pitänyt keskittyä päivät pitkät opiskeluun. Aluksi sain tehtyä hieman muitakin lukutehtäviä kuin Kostovan kirjaa, mutta loppuviikosta en voinut oikein muuta kuin lukea kirjan kertaistumalta loppuun. Olkoonkin, että minun lukuvauhdillani se kesti tuntikausia. On siis virhe aloittaa koukuttavaa kirjaa samaan aikaan, kun pitäisi tehdä jotain todellisen maailman työtehtäviä.

Mistä sen sitten etukäteen tietää, että kirja on koukuttava? Tässä tapauksessa jäin tarinaan kiinni jo kahden sivun mittaisessa prologissa. Siinä vaiheessa olisin voinut vielä olla järkevä ja pitää kirjan suljettuna siihen asti kunnes työ on hoidettu. Toisaalta, oli aika herkullista viettää muutama päivä pelkästään lukien, kun minulla oli siihen mahdollisuus varmaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Se siitä opintovapaasta ;)

Kirjan päähenkilönä ja tarinan kertojana toimii psykiatrian tohtori Andrew Marlow. Hänen potilaakseensa on saapunut Robert Oliver, joka on Washingtonin National Galleryssa hyökännyt veitsen kanssa Ledaa ja joutsenta esittävän maalauksen kimppuun. Kun Robert saapuu sairalaan, hän ei suostu puhumaan kuin muutaman lauseen ensimmäisellä tapaamiskerralla. Marlow yrittää houkutella hänestä lisää sanoja ulos, mutta tuloksetta. Robert Oliver on tunnettu taidemaalari, joten Marlow tuo hänen huoneeseensa maalaustarvikkeita ja toivoo saavansa niiden avulla yhteyden häneen. Robert alkaakin maalata ja piirtää vimmaisesti, mutta vain yhtä ainutta aihetta; jokaisessa teoksessa on sama kaunis, tummahiuksinen nainen, jonka vaatetus viittaa 1800-luvun loppupuolelle. Robert ei vain suostu kertomaan kuka tuo nainen on ja miten hän liittyy Robertin käyttäytymiseen museossa. Marlow päättää venyttää potilasluottamuksen rajoja ja ottaa yhteyden Robertin ex-vaimoon selvittääkseen mistä on kysymys. Näin hän joutuu matkalle, jonka aikana hän tutustuu Robertin elämän tärkeisiin naisiin ja joutuu useammankin kerran miettimään, mitä on valmis Robertin (vai itsensä) vuoksi tekemään. Kaikkeen tähän sekoittuu 1800-luvun lopun tapahtumat kaukana impressionistien Ranskassa..

Kirjasta on vaikea kirjoittaa ilman pientä spoilausta, joten pahoittelen asiaa jo etukäteen. Yritän kuitenkin olla paljastamatta mysteeriä liikaa.

Olen aiemminkin täällä mankunut sitä, että olen enemmän tai vähemmän surkea lukemaan englanniksi mitään. Tämän kirjan jälkeen voinen todeta, että asiaan on saattanut vaikuttaa myös se, millaisia kirjoja olen englanniksi valinnut. Elisabeth Kostova kirjoittaa kauniisti ja soljuvasti. Kielen sujuvuus ja maisemanmaalailu olivat suuri syy, miksen voinut laskea kirjaa käsistäni. Toki maalaustaide aiheenakin on kiinnostava ja tapa jolla kertomusta vietiin eteenpäin sai aikaan kaipuun kiertelemään taidemuseoita ja tutkimaan maalausten siveltimen vetoja ja värien käyttöä. Sitä miten valo ja varjo luovat muodon. Mutta ennen kaikkea kielen intensiivisyys sai lukemaan aina vain yhden luvun lisää. Tässä on myös yksi tapa pitää lukija koukussa: kun luvut ovat riittävän lyhyitä, niitä tulee luettua aina se yksi vielä..

Osa 1800-luvun tapahtumista tehtiin lukijan tiettäväksi vanhojen kirjeiden kautta, joita Marlow käännätti englanniksi ystävättärellään. Osa tapahtumista kuitenkin oli kerrottu Marlow'n mielikuvituksen kautta, joten kirjan lopussa ei voi olla aivan varma, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Lopputulos on kuitenkin kirjeistä luettavissa, joten se mitä välissä tapahtui ei ole aivan niin tärkeää olla pilkulleen kohdallaan. 1878-79 vuosien kuvauksen kohdalla oli tarinan tunnelma niin mahtavasti kiinnipitävä, ettei kirjaa todellakaan voinut kuvitella jättävänsä kesken.

Kirja olisi saanut täydet viisi lumihiutaletta, mutta juoni Marlowin ja Maryn välillä oli todella typerä. Aivan liian ilmeinen ja jotenkin kaikesta huolimatta Robertia loukkaava, vaikka asia ohitettiinkin lopuksi täysin. Kertojana Marlow menetteli, mutta muuten hän ei oikeastaan herättänyt minkäänlaista myötätuntoa, pikemminkin välillä myötähäpeää. Ehkei se vaan toimi, että nainen kirjoittaa siitä millaista on olla mies pienessä keski-iän kriisissä. Ei kovin uskottavaa todellakaan. Mutta siinä olivatkin kaikki huonot puolet.

Kirjan nimen merkitystä sai arvailla viimeiselle sadalle sivulle asti (yhteensä kirjassa oli lukemista noin 600 sivun verran). Ja kaikkien arvoitusten ratkaisua viimeiselle kahdelle kymmenelle. Loppu tulee aina pienenä pettymyksenä. 1800-luvun arvoitus sai arvoisensa ratkaisun ja se miten tarinan kaikkiin käänteisiin ei annettu liian ilmiselviä vastauksia oli loistavasti hoidettu. Sinänsä tarina sisältää kliseen toisensa perään kolmiodraamoista niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä, mutta kirjan pituuden ansiosta, jokainen osapuoli (mykkää Robertia lukuunottamatta) sai äänensä kuuluviin. Lopun yhteenvetomainen parin sivun kommentointi Robertilta ei riittänyt lainkaan. Oli oikeastaan vähän tylsää, että kaikki tapahtumat kuitattiin vain sillä, Robert todella oli henkisesti sairastunut. Hän ei missään vaiheessa päässyt kertomaan miltä hänestä oli niissä tilanteissa tuntunut, sairas tai ei.

Mutta kuten tässä nyt on jo selväksi tullut, pidin kirjasta aika paljon. Ehdottoman koukuttava psykologinen ja historiallinenkin mysteeri. Kirja saa lukijan arvailemaan alusta loppuun, että mitä on tapahtunut ja kuka liittyy mihinkin juonenkäänteeseen. Pitää olla Sherlock Holmes tajutakseen ja muistaakseen kaikki tarinan vihjeet vaikka periaatteessa suurin osa mysteerin ratkaisusta on luettavissa jo hyvissä ajoin ennen loppua. Sellaiset kirja ovat aina hienoja, joissa pitää palata kirjan lukemisen jälkeen joihinkin kohtiin tarkistamaan, että missä kohtaa mikäkin asia jo ensimmäisen kerran mainittiin.

Suosittelen ehdottomasti kaikille taiteesta, maalauksesta, historiallisista kohtaloista ja hyvistä mysteereistä pitäville lukijoille!

Lumihiutaleet: * * * * +

Ennen kuin kuolen

2011-01-16T21:52:00.003+02:00

Jenny Downham

(suomentanut Katariina Kaila, alkuperäisteos Before I Die, kustantaja Otava 2009)

"Hän kääntyy penkillä katsomaan minua. Hän näyttää siltä kuin todella näkisi minut, kuin tietäisi minusta jotakin, mitä en edes itse tiedä.
"Tessa, pelottaako sinua?"
Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin kysynyt sitä minulta. Ei koskaan."

Sain vinkin tähän kirjaan Cathyn blogista. Pitkään on kirja roikkunut pitäisi-lukea-listalla ja nyt se osui käteeni kirja-alessa, joten loppuhan on arvattavissa. Ennen kuin kuolen on Jenny Downhamin esikoisromaani, josta takakansilehdellä kerrotaan, että kirja löytyy käännettynä 22 kielellä ja on vähintäänkin pienimuotoinen sensaatio kansainvälisesti.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Tessa, joka sairastaa parantumatonta leukemiaa. Hän päättää tehdä listan asioista, jotka haluaa toteuttaa ennen kuolemaansa ja pyytää apua toteutukseen ystävältään Zoeylta. Tessan vanhemmat ovat eronneet ja Tessa asuu veljensä ja isänsä kanssa. Isä ei katso hyvällä kaikkia listan kohtia, mutta Tessa on päättänyt viedä suunnitelmansa loppuun ennen kuin häneltä loppuu aika. Mutta kuinka helppoa ovat listan kohdat "rakastuminen" ja "vanhempien yhteenpaluu" toteuttaa?

Kirjan kertojana toimii Tessa itse ja asiat tapahtuvat preesensissä. Tulee vähän päiväkirjamainen olo, hyvällä tavalla. Ratkaisu toimii tässä hyvin ja jotenkin korostaa sitä, että päähenkilö on vielä nuori ihminen. Muuten kirjan kieli ei ollut mitenkään erityisen yllättävää tai runollista tai oikein mitään muutakaan ihmeellistä. Teema osaltaan aiheuttaa sen, että kirja on tietysti koskettava. Kukapa ei vetistelisi hieman, jos lukee tarinaa toisen ihmisen valmistautumisesta kuolemaan? Tarkoitan vain sitä, että mielestäni ei ole pelkästään kirjailijan kirjoitustaidon näyte, että kirja on koskettava tai surullinen.

Tarina on kaikesta huolimatta hyvä. Tessalla on selkeästi oma ääni ja tyyli säilyy läpi kirjan vaikkei kirjailijan sanakäyttö olisikaan mitään spesiaalia. Tarina on kuitenkin sellainen, että se on pakko lukea kertaistumalta ja vetistellä kamalasti lopussa. Ei ole varmaan helppoa kirjoittaa siitä miltä kuoleminen tuntuu, vaikka tietysti jokainen voi tiettyyn pisteeseen asti kuvitella mitä ajattelisi, jos saisi kuulla elävänsä enää viikkoja. Kirja välttää pahimmat kliseet, vaikka tietysti joitain sellaisia pieniä juttuja tässäkin tarinassa on vähän liian siirappimaisesti juoniteltu.

Ei maata mullistava, mutta kaunis ja lukemisen arvoinen kirja kuitenkin.

Lumihiutaleet: * * * +

Sula

2011-01-11T20:46:00.004+02:00

Toni Morrison

(kustantaja Vintage Books 2005)

"In a way, her strangeness, her naïveté, her craving for the other half of her equation was the consequence of an idle imagination. Had she paints, or clay, or knew the discipline of the dance, or strings; had she anything to engage her tremendous curiosity and her gift for metaphor, she might have exchanged the restlessness and preoccupation with whim for an activity that provided her with all she yearned for. And like any artist with no art form, she became dangerous."

Sula on ollut minulla yöpöytälukemisina jo jonkun aikaa. En oikein päässyt siihen kiinni aluksi, mutta loppua kohti tilanne korjautui. En ole aiemmin lukenut Toni Morrisonia, joten kyseessä oli minulle mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Sula on julkaistu jo 70-luvun alussa ensimmäisen kerran ja tähän painokseen on kirjailija kirjoittanut uudet alkusanat.

Kirjaa lukiessa avautuivat myös alkusanat paremmin. Toni Morrison kirjoittaa siitä, kuinka 60- ja 70-luvuilla (ja varmaan myöhemminkin) kaikki mustien kirjailijoiden teokset otettiin vastaan kannanottona rasismiin. Jos musta naiskirjailija kirjoitti "taivas on sininen", miettivät kriitikot mitä mahtaa tarkoittaa mustalle orjanaiselle se, että taivas on sininen. Morrisonin mielestä ongelma ei ole vain kriitikoiden, vain myös lukijoiden. Kuinka kukaan, minkään rodun edustaja, pystyy lukemaan mustan kirjailijan teoksia ilman, että rotuasia on jollain tavalla vaikuttamassa suhtautumisessa teokseen?

Kirjaa voi todellakin lukea monella tapaa. Tavallaan se on rotuasioihin liittyvä kirja, mutta vain paljon monisyisemmällä tavalla. Rotu on vain yksi osa, ei koko totuus. Kyse on myös naiseudesta ja ystävyydestä. Ennen kaikkea Sula kertoo kuitenkin siitä, millainen tilanne syntyy, kun 1920-30 luvulla musta nuori nainen toimii itsenäisesti ja tekee mitä haluaa muista välittämättä. Etenkin kun muu yhteisö näkee toimintatavan uhkana.

Sula on tyttö mustassa Medallionin asuinyhteisössä. Nel on Sulan paras ystävä ja parina he ovat erottamattomat. He täydentävät toisiaan ja jakavat kaiken. Ei ole olemassa toista tyttöä ilman toista. Kunnes Nel menee naimisiin. Häiden jälkeen Sula lähtee maailmalle ja palaa Medallioniin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Nel ja hänen miehensä ovat saaneet lapsia ja asettuneet perhe-elämän arkeen. Kun Sula palaa, hän tuo mukanaan toisenlaisen elämäntavan, jota yhteisön on vaikea hyväksyä. Myös entinen ystävyys joutuu koetukselle.

Tarinassa esiintyy paljon Medallionin hahmoja, joista Sulan isoäiti Eva ja äiti Hannah ovat aluksi kirjan päähenkilöitä. Evan ja Hannahin tavat ja suhteet kasvattavat Sulaa ja lukija pääsee syvemmälle siihen ympäristöön, jossa tyttö kasvaa. Morrison taitaa henkilögallerian luonnin täysin suvereenisti. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja kokonaisia ja ennen kaikkea toiminnan motiiveja on kuvattu loistavasti. Pidin kirjoitustyylistä todella paljon.

Enempää en oikeastaan haluaisi tarinaa ruotia, koska minut se yllätti monta kertaa tunnelman muutoksella. Tarina alkoi jotenkin varovaisen harmittomasti ja ajattelin, että näitähän on kyllä luettu, tarinoita erottamattomista ystävyksistä. Hieman lisää luettuani totesin, että mustan yhteisön kuvaus nousi pääosaan, kunnes yhtäkkiä Sulan isoäiti teki odottamattoman teon ja kirjan tunnelma muuttui taas aivan täysin. Näitä muutoksia seurasi vielä joitakin ja aina silloin, kun sitä vähiten odotin. Muutokset eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö kirja olisi ollut toimiva kokonaisuus. Päinvastoin.

Morrisonin kieli on kaunista ja soljuvaa. Välillä minun oli vaikeuksia ymmärtää murretta tai puhetapaa, jolla henkilöt puhuivat, mutta äänen lukeminen auttoi ;) Pidin kirjasta ehdottomasti ja tulipahan luettua Nobel-kirjailijan tuotantoa. Tähän kirjailijaan täytyy tosin tutustua vielä tarkemmin.

Seuraavaksi otan haasteeksi englanninkielisen tiiliskiven, saa nähdä saanko luettua, kun pitäisi oikeastaan keskittyä tutkimusmetodeihin todellisessa maailmassa eikä mihinkään mysteereihin fiktiivisessä ympäristössä...

Lumihiutaleet: * * * *

Nenäpäivä

2011-01-03T22:26:00.007+02:00

Mikko Rimminen

(Teos 2010)

"Kuuskajaskarit, Kylmäpihlajat, Nahkiaiset ja Valassaaret lipuivat silmien editse ja katosivat sumuun. Istuin vielä hetken niillä sijoillani tuijottamassa punaiselle vahakankaalle jääneitä valkoisija mukeja, joiden pohjalta kaksi rasvaista kahvisilmää killitti takaisin, ja räpsähdin sitten jalkeille erikoisen nopeasti ja olin sitten jo siinä samassa rapussa, pihalla, porttikongissa, kadulla, kenkien alle muhjaantuvilla lehmuksenlehdillä, suojatiellä, korttelinsivulla, taas uudella suojatiellä, liikennevaloissa, Hakaniemessä."

Voi turkasen tulimmaista. Tässähän kävi nyt niin, että en nyt tosiaan tiedä tykkäsinkö Nenäpäivästä vai en. Kielellisesti tämä oli todella runsaan ylitsevuotavaa arkipäivän maalailua. Samalla kuitenkin todella omituisen arkipäivän.

Päähenkilönä kirjassa liikkuu Irma, jotenkin vinoutunut ja superyksinäinen olento, joka päättää tutustua uusiin ihmisiin soittelemalla sattumanvaraisesti ovikelloja ja esittäytymällä taloustutkimuksen kyselijäksi. Keravalla Irma tapaa Irjan ja Jalkaset. Ja Hätilän sedän tyttärineen. Kaikenlaista häsläystä kyselystä aiheutuu ja ennen pitkää joku ilmoittaa epäilyttävästä tädistä poliisille. Kiinnijäämisen uhasta huolimatta, Irman on vain ihan pakko edelleen piipahtaa Keravalla Irjaa moikkaamassa.

Kirjan juoni tai aihe tai rakentelu, miksi sitä nyt kutsuisi oli jotenkin puuduttavan ahdistavaa. Sellaista Juoksuhaudantien pakkomielteistä meininkiä. Tällaiselle suoraviivaiselle perusinsinöörille se ei oikein iskenyt. Etenkin Irman liikkuminen paikasta toiseen oli suorastaan tuskastuttavan vaivalloista niin kävellen kuin autollakin. Ja jotenkin omituista myös. En aina pysynyt kärryillä mihin suuntaan Irman raajat sojottivat, kun jokin yllättävä tilanne tuli hänelle eteen. Myöskin uusien tuttaviensa kanssa keskustelun aikana Irman muihin maailmoihin katoilevat ajatukset olivat jotenkin hermostuttavia. Kun pääsi tilanteen loppuun oli jo unohtanut mistä se tilanne oikeastaan alkoi.

Sitten taas toisaalta.. Rimmisen kieli on mahtavaa, kaikista kieliopeista vapauttavaa, sellaista, josta voi todellakin todeta, että se on ajatuksen virtaa. Virralta se tuntuikin, oikein ylitsehyökyvältä. Tuntui, että tulee itsellekin lupa kirjoittaa ihan siten kuin sanat suuhun asettuvat, eikä tarvitse jahkailla kaikkien mahdollisten yhdyssana- tai pilkkusääntöjen kanssa. Voi vain kuvitella, kuinka hyvin kieli pitää hallita ennen kuin pystyy tällaista kirjoittamaan.

Lisäksi kirja sisälsi monia aivan mainioita kielikuvia ja oivalluksia, jotka eivät ole mitään kevyttä suomenkielellä kikkailua. Päinvastoin, sellaisia kuvauksia ei voi käyttää, jos ei niissä ole selkeää ajatusta ja sisältöä taustalla. Niin merisää, marimekon unikko-kuosi, Helsingin ja Keravan näkymät, pissikset, betoniset kerrostaloasunnot ja vanhan auton kommervenkit. Naureskelin ääneen monille näistä tarkkasilmäisistä ja raikkaasti kuvatuista huomioista. (Etenkin se unikko-kuosi, HAH).

Mutta muuten kirja tuntui puuduttavan pitkälle. Se on vain pakko todeta. Ei sillä, että olisi pitänyt jättää mitään pois, mutta ehkäpä juuri tämä polveileva ja kuljeskeleva Irman ajatusmaailma oli minulle liikaa. Teki mieleni välillä ravistella tätiä, että ota nyt hetki ihan rauhallisesti äläkä piruparka sählää. Ehkäpä olen vain malttamaton enkä siis pysty vastaanottamaan näin paljoa toisen ihmisen päänsisäistä näkymää kerralla. Etenkään näin epätoivoisen tuntuista. Sillä epätoivoiselta se minusta tuntui. Vaikkakin toisaalta Irma ei ollut mikään kaheli, vaan pelkästään hyväntahtoinen ihmisolento. Ehdottoman rakastettava hahmo.

Niin...

Suosittelen luettavaksi, vaikken itse ehkä niin hehkutakaan. Jollekulle tämä voi iskeä kovastikin. Minut se nyt vaan on vetänyt vähän hiljaiseksi. Joudun kyllä rehellisesti myöntämään, että osittain siksi, että se on Finlandia-voittaja. Eikö niitä nyt yleensä pitäisi kauheasti ylistää?? Tunnustan myös, että itseni ei ehkä olisi tullut luettua kirjaa, jollei se joululahjaksi olisi käsiini päätynyt. Onneksi on vanhemmat, jotka pitävät sivistystasostani huolta ;)

Kaikesta huolimatta, muistan kirjan varmaan pitkään ja Irman samoin. Ei ihan huono.

Lumihiutaleet: * * * / * * * * /en osaa sanoa tarkalleen

Murha Petrovskin puistossa

2010-12-28T22:10:00.003+02:00

Roger Morris

(suomentanut Juhani Lindholm, alkuperäisteos The Gentle Axe, kustantaja Otava 2008)

"Leonid Simonovitš Tolkatšenko oli syönyt liian monta säilöttyä suolakurkkua liian nopeassa tahdissa ja tunsi sen vatsassaan.
Hän istui nojatuolissaan ja luki Pohjolan mehiläistä. Hän joutui valaisemaan sanomalehteä kynttilällä, koska ikkunasta ei langennut valoa. Kello oli yli kolme iltapäivällä. Pian hänen pitäisi lähteä ulos hoitamaan tehtäviään."

Murha Petrovskin puistossa mainostaa jatkavansa siitä mihin Dostojevskin Rikos ja rangaistus jäi. Sama poliisiviranomainen Porfiri Petrovitš on vain puoli vuotta aikaisemmin saatellut Raskolnikovin vankilaan. 1860-luvun Pietari toimii jälleen näyttämönä omituisille murhille ja syyllistä jahdataan teesalongeissa, hattukaupoissa ja vuokrakasarmeilla.

Nyt en osaa sanoa, onko siitä haittaa, ettei ole lukenut Rikosta ja rangaistusta. Minähän en siis ole. Jälleen yksi aukko sivistyksessä täytettäväksi. Jonkin verran kirjassa viitataan Dostojevskin luomiin tapahtumiin (jotka kyllä tunnen pintapuolisesti vaikka teos onkin lukematta), mutta tarina tuntuu silti kokonaiselle vaikkei lukija vanhemman mestarin teosta olisikaan lukenut. Tässä tullaan siis siihen, etten tietenkään tunnista intertekstuaalisuutta ja näin ollen jotain olleellista lukukokemuksesta saattaa jäädä uupumaan. Toisaalta, herääpähän mielenkiinto klassikkoa kohtaan oikein kunnolla eikä tule ainakaan verrattua Porfirin hahmoa aikaisempaan. En usko, että Morris olisi lähtenyt kielellisesti edes yrittämään Dostojevskin jäljille, vaan tekee oman onnistuneen suorituksen venäläisen, synkähkön elämänpiirin kuvauksessa. Tunnelma toimii hyvin, Pietarin kadut ja kanavat ovat juuri niin... pietarilaisia kuin olla ja voi ;)

Kyseessä on siinä mielessä perinteinen murhamysteeri, että johtolankoja putkahtelee tasaisin väliajoin ja mukana on riittävästi epäilyttäviä hahmoja alusta asti, jotta lukija ei tylsistyisi liian nopeasti. Kirves on epäilty murha-ase (siitä varmaan alkuperäisteoksen nimi), mukana on myös myrkkyä, varastettua rahaa, kääpiö, panttilainaamo, ilotyttöjä ja ikoneita. Eli aineksia riittää. Välillä kirjailija alkaa selittämään joidenkin hahmojen taustoja keskiajasta saakka ja välillä hahmoista ei mainita mitään erikoista. Se tuntuu pieneltä tyylirikolta, aivan kuin kirjailija ei olisi osannut päättää millaisen eepoksen kirjoittaa. Ja sitten on muutama painovirhe nimissä, puhutaan Zoyasta ja hetken päästä Zojasta. Mutta vain pieniä virheitä.

Porfiri Petrovitš ja hänen alaisensa luutnantti Salytov ovat mielenkiintoinen pari, joista väkisinkin tulee mieleen toisesta ajasta ja toisesta paikasta Martin Beck ja Gunvald Larsson. Näiden henkilöiden välinen dialogi höystettynä venäläisen yhteiskunnan oligarkkisella hierakialla on oikeastaan kirjan parasta antia. Salytov epäilee esimiehensä vitsailevan kustannuksellaan, yrittäen käyttää normaalin järjen sijaan psykologiaa ja filosofiaa, noita turhapäiväisiä huijareiden metodeja. Salytov esiintyy käsittääkseni myös Rikoksessa ja rangaistuksessa.

Tarinaan liittyy aika makaabereja piirteitä ja loppuhuipennus tuntui mielestäni hieman liioitellulle. Mutta ei siitä sen enempää, ettei mene spoilauksen puolelle. Sen verran vain kommentoin, että miksi aina pitää nämä Venäjälle sijoittuvat synkeät tarinat tehdä talvisaikaan?? Eikö nälässä ja kurjuudessa ole tarpeeksi kerrottavaa ilman purevaa pakkastakin? Sinänsä tapahtumapaikkana talvinen Pietari oli mielenkiintoinen, sillä siitä on itsellänikin jotain käsitystä. Vaikkei tietysti 1800-luvun lopusta, mutta joka on Pietarissa käynyt, ymmärtää, ettei vuosisadalla ole välttämättä niin paljoa merkitystä.

Eli ihan mukiinmenevä murhatarina. En osaa ottaa kantaa, onko onnistunut ratkaisu käyttää jonkun vanhan mestarin luomaa hahmoa vai ei, mutta Morris pyytää edes anteeksi Dostojevskilta kirjansa lopuksi. Itseäni tämä roolihahmon lainaus ei ainakaan häirinnyt.

Lumihiutaleet: * * *

Fall of Giants

2010-12-11T22:38:00.004+02:00

Ken Follett

(äänikirja 12,8 tuntia, lukija Dan Stevens, kustantaja Pan Macmillan Publishers Ltd. 2010)

Sain vihdoin aikaiseksi hankkia äänikirjan iTunes Storesta automatkoille ajanvietteeksi. Mietin tämän kirjan ostamista aikanaan ihan paperiversiona, mutta kirjan paksuus säikäytti sen verran, että jätin asian sikseen. Kunnes tulin ajatelleeksi äänikirjaversiota. Se tuli halvemmaksikin ;)

Kuuntelin kirjaa työmatkoilla autossa halpis-FM-lähettimen kautta. Lähettimen laadusta ja auton metelistä huolimatta äänenlaatu oli oikein hyvä. Dan Stevensin ääni oli selkeä eikä mitenkään ärsyttävä ja sain hyvin ääntämyksestäkin selvää. Luettelen näitä juttuja tässä siksi, että tämä oli ensimmäinen englanninkielinen äänikirja minkä kuuntelin ja varmaan ensimmäinen äänikirja yleensäkin. En ainakaan muista mitään muuta aiemmin kuunnelleeni.

Fall of Giants on Ken Follettin uusin kirja, joka aloittaa Century-trilogian ensimmäisen maailmansodan alkumetreiltä. Fall of Giantsin tapahtumat sijoittuvat Englantiin, Saksaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjälle seuraten maailmanpolitiikan tapahtumia viiden perheen kohtaloiden kautta. Tämä ensimmäinen osa keskittyy kertomaan tapahtumista Venäjän vallankumouksen, maailmansodan, Yhdysvaltain kieltolain ja naisten äänioikeuden saavuttamisen aikoihin. Toisessa osassa käsittääkseni samojen perheiden lapset elävät maailmanlaajuisen laman ja toisen suursodan mainingeissa. Viimeinen osa keskittyy kylmän sodan vuosiin. Eli kohtuullisen kunnianhimoinen saaga kyseessä.

Tarinan perheet ovat Walesista, Englannista, Saksasta, Venäjältä ja Yhdysvalloista. Walesilainen Billy Williams aloittaa työt hiilikaivoksessa, jossa hänen isänsäkin on töissä. Billyn sisko Ethel työskentelee taloudenhoitajana Fitzherbertien aristokraatti-perheessä. Lady Maud Fitzherbert rakastuu sodan aattona saksalaiseen vakoojaan Walter von Ulrichiin ja he joutuvat eroon toisistaan, kun sota alkaa. Venäjällä seurataan orpoveljesten Grigorin ja Levin tarinaa, joista Levin tie vie aina Yhdysvaltoihin saakka. Tarinassa on siis paljon hahmoja, mutta jotenkin Ethel ja Billy sekä Maud ja Walter nousivat ainakin minulla hieman muita mielenkiintoisimmiksi.

Pidän Ken Follettin vanhemmista kirjoista, joista Taivaan pilarit on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Viimeisin lukemani teos, Maailma vailla loppua, oli kuitenkin pienoinen pettymys ja tämä kirja valitettavasti kompastuu samoihin asioihin kuin tuo viimeisinkin.

Päähenkilöitä on toki monia, mutta niin on tapahtumiakin, joissa he näyttelevät osaa. Jotenkin vain alkaa tarinan edetessä ärsyttää se, että juuri nämä henkilöt ovat kaikissa tärkeissä tapahtumissa mukana ja jopa liikkeelle panevana voimana. Sama oli Maailma vailla loppua kirjassa, jossa tuntui, että päähenkilö oli ainoa ihminen koko keskiajalla, joka osasi viedä kehitystä eteenpäin. Fall of Giantista tuli sellainen olo, että jotenkin vedetään mutkia suoriksi väkisin, jotta saataisi kaikki mahdolliset maailmanpoliittiset tapahtumat mahtumaan juuri näiden päähenkilöiden elämään. Ja yhteenkään asiaan ei sitten ehditty keskittyä kunnolla. Asian rajaus ei siis oikein toiminut. Tarinan edetessä tämä kävi yllättävän ärsyttäväksi, tosin ehkä osittain siksi, että aloin kiinnittää siihen enemmän ja enemmän huomiota.

Toisaalta, Follett on aina Follett. Tarinankertojana hän onnistuu kyllä siinä mielessä, että ei kirjaa ainakaan kesken voi jättää, kun kerran on aloittanut. Ongelmani on vain ehkä se, että olen lukenut jo liian monta kirjaa häneltä, tyyli alkaa toistaa itseään. Koska seuraavassa kirjassa päähenkilöinä toimivat tämän kirjan päähenkilöiden lapset ja lapsia syntyi rakkaudesta, velvollisuudesta ja vahingosta, voin jo hyvin arvata perimyskiistat, valtataistelut ja satunnaiset kohtaamiset mitä seuraava osa tuo tullessaan. Ja silti se pitää lukea! Tai siis kuunnella..

Äänikirjassa on yksi suuri ongelma. Miten eri henkilöiden äänet pitäisi lukea? Pitääkö yrittää luoda erilaisia ääniä vai ei? Miten mieslukija matkii naisen ääntä? Entäpä erilaisia aksentteja? Dan Stevens ei ole hassumpi lukija, mutta jotkin naishahmojen äänet eivät oikein osuneet kohdalleen. Olivat liian hissukoita verrattuna siihen minkälaisen kuvan heistä muuten sai tarinan tapahtumista päätelleen. Saksalainen ja venäläinen aksentti toimi kohtalaisen hyvin mieshahmoilla, muttei ehkä niin hyvin naishahmoilla. En tiedä olisiko ollut parempi vain "lukea" tarina eikä esittää sitä. Toisaalta, seuraaminen oli helpompaa kun äänestä pystyi päättelemään heti lauseen ensimmäisestä sanasta asti kenestä hahmosta oli kyse.

Mitä kokemuksesta jäi käteen? Äänikirja itsessään on loistava keksintö paljon ajaville, koska radiokanavat alkavat todella jo kyllästyttää mainoksillaan ja koko ajan toistuvilla soittolistoillaan. Englanninkielinen versio ei myöskään ollut hullumpi vaihtoehto, koska luenta on selkeää eikä liian nopeaa, joten pysyin kärryillä oikein hyvin. Ja mikäli niitä muutamaa naishahmoa ei oteta lukuun, Dan Stevens oli hyvä lukija. Äänikirja oli siis hyvä valinta, koska en ehkä todellakaan olisi jaksanut tätä lukea, ainakaan englanniksi.

Kuitenkin juoni itsessään kaikesta kunnianhimoisuudestaan huolimatta oli mielenkiintoinen. Jos ei jämähdä liikaa pikkuseikkoihin ja antaa tarinan vain viedä mennessään, kuuntelukokemus on viihdyttävä. Uskoisin myös Follettin perehtyneen aikakauden tapahtumiin tarkasti, joten tietynlainen historiatietojen kertaus tuli myös samalla. Mielenkiintoisinta antia olivat etenkin tapahtumat, jotka saivat maailman ajautumaan sotaan.

Lumihiutaleet: * * * +

Korallivaras

2010-11-28T18:43:00.003+02:00

Rebecca Stott

(suomentanut Arto Schroderus , alkuperäisteos The Coral Thief, kustantaja Avain 2010)

"Istuin sälelaatikolla oven ulkopuolella, idästä laskien kolmannen lampun alla. Ehkäpä Lucienne sittenkin pitäisi lupauksensa. Hänen minulta varastamansa tavarat olivat luultavasti tuolla, tuon oven takana, tuossa nimenomaisessa rakennuksessa. Hänen selityksestään huolimatta vereni kuohahti, kun ajattelin mitä vahinkoa hän oli aiheuttanut, kuinka lähellä olin ollut menettää kaiken. "

Olen lukenut kovinkin erityyppisiä kommentteja tästä kirjasta. Osassa on hehkutettu tarinaa ja osassa puolestaan haukuttu koko juoni tylsäksi. Kirja tuli sitten sattumalta eteen kirjaston uutuushyllyssä ja onhan se todettava, että tässä on vain niin houkuttelevan kaunis kansi, että pakkohan se mukaan oli poimia. Joten kiitokset kirjastolle ja kannen suunnittelijalle, että ratkaisivat puolestani dilemman, lukeako tämä tarina vai ei...

Vaikka aluksi tuntui, ettei juoni oikein päässyt käyntiin eivätkä hahmot oikein vaikuttaneet kiinnostavilta, muuttui tilanne kuitenkin ennen pitkää ja ennen kaikkea juuri aikalaiskuvauksen ansiosta. Napoleonin kukistumisen jälkeinen Pariisi kaikkine kujineen, kahviloineen ja kuriositeettikabinetteineen vei mennessään. Mielenkiintoista on se, ettei Rebecca Stott mielestäni kirjoita kovinkaan yksityiskohtaisesti tai liioitellun kuvailevasti, mutta pystyy luomaan tasapainoisen ja kokonaisen ilmapiirin kertomukselleen. Se tekee kirjasta helppolukuisen ja sujuvan. Juoni oli myöskin tasapainoinen; ei tullut mitään suvantokohtia, joissa olisi menettänyt mielenkiintonsa eikä myöskään pitkitettyä loppua. Kirja oli siis sujuva paketti.

Tästä kirjasta on myös kirjoitettu aika paljon muissa blogeissa, joten en tee mitään tyhjentävää selvenystä sisällöstä tai juonesta, niitä löytyy varmasti paremmin kirjoitettuna muualtakin :)

Korallivaras kertoo anatomianopiskelija Daniel Connorista, joka saapuu vuoden 1815 keväällä Pariisiin mukanaan matkalaukullinen koralleja. Matkalaukku kuitenkin varastetaan ennen Pariisiin saapumista ja Daniel joutuu hankalaan tilanteeseen, sillä korallit olivat matkalla hänen tulevalle professorilleen. Daniel tavoittaa naisen, joka korallit varasti, mutta menettää samalla sydämensä tälle filosofi-varkaalle, joka esittelee Danielille kokonaan toisenlaisen ajattelutavan maailman synnystä. Korallivarkaan menneisyyden tapahtumat ja henkilöt alkavat kuitenkin nousta esiin ja Daniel joutuu tekemään valintoja työnsä ja rakkautensa välillä.

Kirjan loppuratkaisusta voisin oikeastaan antaa isotkin pisteet, koska kirjailija vältti pateettisen ja kliseisen tarinan päätöksen, jota jossain vaiheessa hieman pelkäsin. Kirja päättyi samalla tasapainolla kuin koko tarinakin kulki. Kirjan lopputeksteissä Rebecca Stott kertoo, että henkilöt, paikat ja tapahtumat on kirjattu päähenkilöitä lukuunottamatta mahdollisimman tarkasti tosiasioihin perustuen. Pidän tällaisista kirjoista, joissa todella leikitellään sillä, millaisia ihmiskohtaloita maailmassa olisi voinut olla. Korallivarkaasta jäikin tunnelma, että se oli siivu sellaista aikaa, jossa ollaan todella oltu jonkun uuden ja ihmeellisen kynnyksellä.

Lumihiutaleet: * * * ja puolikas

Meren alku

2010-11-22T22:28:00.002+02:00

Päivi Honkapää

(kustantaja WSOY)

"Monta kertaa Geret oli pidellyt tiimalasia käsissään valmiina paiskaamaan sen mereen, mutta joka kerta hän laski sen varoen takaisin pöydälleen. Se oli Gaiamin hiekkaa. Siinä asui satujen ja tarinoiden henki, ja siihen ovat astuneet niin kuninkaat kuin heidän narrinsa."

Meren alku on itsenäinen jatko-osa Päivi Honkapään Viidennelle tuulelle. Jatko-osa keskittyy kertomaan Mustasta Lokista ja sen kapteenista Geretistä, Tarquelin omatunnosta. Kaikkien merten kapteeni ei ole enää oma itsensä ja joutuu kohtamaan menneisyyden, jota hän ei haluaisi muistaa.

Sawana ja Set ovat tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Sawanan rakkaus, Jarren, on vangittu ja Sawana etsii häntä maailman tuulista. Hän tekee kaikkensa löytääkseen Jarrenin ja päästäkseen hänen luokseen. Hän yrittää saada Geretin ja Musta Lokin viemään hänet Jarrenin luokse, mutta Musta Lokin matka on täyttymässä ja se etsii tietä viimeiseen kotiin. Kiihkossaan Sawana ei välitä miten maailman tuulet sotkee ja ketä hän joutuu tieltään raivaamaan, jotta löytäisi Jarrenin. Vaikka Musta Lokki ei ole enää kuten ennen, Geret ei silti voi sallia Sawanan ylimielisyyttä ympäröivää maailmaa kohtaan. Tuulet Sawana jo sai hallintaansa, miten on meren laita?

Geretin ja Mustan Lokin tarina on tummasävyinen, eeppinen matka, joka päättyy sinne missä aikaa ei ole. Päivi Honkapään luoma fantasiamaailma on ihmeellinen ja mystinen. Arvoitus seuraa toistaan eikä mikään ole puhkiselitettyä. Viides tuuli ja Meren alku ovat sillä tapaa erilaisia fantasiakirjoja, kuin muut aiemmin lukemani, ettei näissä kirjoissa ole varsinaista hyvän ja pahan taistelua eikä minkäänlaista selkeää valtakeskiötä, jonka loisi motiivin toiminnalle. Tarina vain lipuu Mustan Lokin lailla eteenpäin luoden ehkä enemmän kysymyksiä kuin mihin se suo vastauksia. Soljuvaan kerrontaan tottuu nopeasti ja tälläinen unenomaiseksikin kutsuttu kerrontatyyli itse asiassa vain korostaa tarinan käänteitä.

Päivi Honkapään käyttämä kieli on todella kaunista ja oikeastaan myös yksinkertaisella tavalla runsasta. Jos se nyt kuulostaa ollenkaan järkevältä... Tarkoitan lähinnä sitä, ettei tarinan kieli kulu puhki yhdellä tai kahdellakaan lukukerralla, mutta silti se on selkeää ja helposti ymmärrettävää. Useammankin kerran tuli lämmin läikähdys sisimpään, kun joku lause oli niin oivaltavan kaunis.

Kolmas osa, Taivaan paino, on siis piakkoin vuorossa!

Lumihiutaleet: * * * +

Shokkiaalto

2010-11-08T22:20:00.004+02:00

Ilkka Remes

(kustantaja WSOY 2010)

"He olivat ikkunattomassa tilassa. Puupaneelien alla oli paksut betoniseinät. Pakotietä ei ollut.
Ovelta kuului kilahdus."

I'm back. Vihdoinkin sain jotain töihin tai opiskeluun liittymätöntä luettua. Valitsin pitkäaikaisen lukujumituksen purkajaksi varman tapauksen. Sitä paitsi pitihän minun varmistaa, että valintani isänpäivälahjaksi osuisi oikeaan :)

Shokkiaalto on juuri sellainen kirja, että sen seurassa viettää muutaman tunnin juurikaan hievahtamatta paikaltaan. Juoni on perinteistä Remestä eli paljon tapahtumia eri puolilla kirjan toimintakenttää. Tällä kertaa juonikuvioita ei kuitenkaan mielestäni ollut liikaa, vaan juuri sopivasti, samoin kuin hahmoja joita seurata. Tapahtumat lähtevät liikkeelle jo ensimmäisiltä sivuilta eikä vauhti oikeastaan hyydy missään välissä. Lauseita tulee konekiväärimäiseen tahtiin, mutta hahmot kuitenkin rakentuvat kokonaisiksi tarinan myötä. Joistain Remeksen kirjoista tuttua "saarnaamista" ei tällä kertaa myöskään häiritsevästi esiintynyt. Pikemminkin se oli helposti nieltävässä muodossa upotettu juonen suuriin kuvioihin.

Juonesta sinänsä on turha alkaa mitään kovin tarkkaa selostamaan, mutta Stasi, KGB, ydinvoima, energiapolitiikka ja Rosenholz-aineisto toimikoot avainsanoina. Päähenkilö Riku Tanner seikkailee niin Suomessa, Venäjällä kuin Saksassakin. Loppua kohti Olkiluoto 3:sen rooli käy yhä merkittävämmäksi. Shokkiaalto on niin sanotusti kirja ajan hermolla. Sekin tekee kirjasta mielenkiintoisen, koska yhtymäkohdat julkisuudessa esitettyihin ongelmiin Olkiluodon rakentamisessa, Tiitisen listaan ja Krp:n virkarikosoikeudenkäyntiin ovat tuoreessa muistissa. Ajankohtaisuudessa Remes onkin aina ollut loistava, mutta tässä teoksessa pidin erityisesti juuri teemojen valinnasta ja niiden yhdeistelmästä.

Kylmän sodan haamu todellakin kummittelee Euroopan yllä. Huuu!

Remes mainitsee kirjansa lopuksi, että Riku Tanner tulee esiintymään myös tulevaisuudessa, tästä luvataan lisää tietoa Remeksen nettisivuilla. Tanner olikin toimiva hahmo ja sitä paitsi joitain langanpäitä hänen elämästään jäi solmimatta tässä kirjassa. Muuten kirjan loppu oli ehkä himpun verran yliampuva, muttei niin pahasti kuin aluksi pelkäsin. Uskottavuus säilyi ja oikeastaan herätti kysymyksen siitä, kuinka lähellä uutta voimalaa itse kukin haluaa oleilla sitten joskus kun piuhat vihdoin kytketään...?

Kyllä tämä isänpäivälahjaksi tai pukinkonttiin kelpaa vallan mainiosti. Tai ihan vaikka tavallisen sunnuntaipäivän makupalaksi.

Lumihiutaleet: * * * *

Tapahtui eräänä päivänä

2010-10-07T21:27:00.005+03:00

Daphne du Maurier

(suomentanut Kristiina Kivivuori, alkuperäisteos Rule Britannia, WSOY 1975)

"Yksi miehistä pysähtyi ja tähtäsi, mutta ei ampunut. Sitten taas jokin helikopteri hurahti matalalta katon yli, ja kauhun vallassa Spry kääntyi vastarintaan lähestyvää sotilasta vastaan haukkuen vimmatusti, niin kuin se oli tottunut haukkumaan alueelleen tunkeutuvia vieraita ihmisiä, ja tällä kertaa sotilas ampui."

Luin kesällä Rebekan ja mieleeni jäi kummittelemaan mahtava kuvaus englantilaisesta, uhkaavasta kartanomiljööstä ja ajattelin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Etsiskelin kirjastosta sopivia vaihtoehtoja ja lainasin Serkkuni raakel ja Tapahtui eräänä päivänä. Tähän jälkimmäiseen tartuin ensin. Minulla ei ollut alunperin oikeastaan mitään käsitystä juonesta, muuta kuin pari avainsanaa: vanha rouva, entinen näyttelijä, kartano, kuollut sotilas ja Cornwall. Kuulostaa lupaavalle ei-tarvitse-ajatella-liian-vaikeita jännityskirjalle. Sitäkin tämä toki oli, mutta ei ihan kuitenkaan.

Olisi pitänyt vilkaista tuo englanninkielisen alkuperäisteoksen nimi ensin. Se kertoo useasti jo aika paljon. Rule Britannia vai Tapahtui eräänä päivänä. Kumpi kuulostaa poliittisesti värittyneelle jännitykselle? Niinpä.

Tarinan kertoja-päähenkilö on Emma, joka asuu isöäitinsä ja tämän ottopoikien ja taloudenhoitajan kanssa vanhassa kartanossa pienessä kylässä jossain Cornwallissa. Emman isoäiti, jota kaikki kutsuvat Madameksi (paitsi Emma saa kutsua nimellä Mad), on näyttelijänuran tehnyt omalaatuinen leski, jolla on hoivissaan kuusi ottopoikaa, nuorin kolme ja vanhin 19. Emman isä, Madin ainoa biologinen lapsi, on jonkun sortin pankkiiri joka asuu Lontoossa ja matkustelee ympäri maailmaa. Eräänä päivänä (!) kartanon puhelin ei toimi, radio ei kuulu, helikoptereita lentää talon yli ja loppujen lopuksi sotilaita alkaa nousta peltojen poikki kohti kartanoa. Pelko leviää kylään ja ihmiset alkavat hätääntyä mistä on kysymys. Piakkoin asiaan saada selkoa. Yhdysvallat ja Britannia ovat muodostaneet unionin USUK:n, koska Britannia on irtisanoutunut yhteistyöstään Euroopan kanssa talousvaikeuksien takia ja tarvitsee vahvaa kumppania. Sotilaat ovat Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilaita, jotka on määrätty tienoolle valvomaan, että unionin alkumetrejä eivät sotke mitkään mielenilmaukset.

Juoni on pääpiirteissään miehityksen (koska miehityshän siinä on kyseessä eikä mikään järjestyksen ylläpito) sekä kyläläisten tyytymättömyyden ja vastarinnan nousun kuvaamisessa. Tilannetta seurataan Madin perheen kautta Emman silmin katsottuna.

Yritin lukiessa muistaa, että tämä kirja on aikansa tuote. Se on ilmestynyt englanniksi ensi kerran vuonna 1972. USUK kuulostaa nykypäivänä totaalisen älyttömältä, mutta sillä on varmasti kaikupohjansa kylmän sodan ja anglo-amerikkalaisen akselin näkökulmasta. Yhdysvallat kuvataan ylimielisenä miehittäjäjoukkona ja englantilaiset kokoomushallituksensa uhreina. En ole niin perehtynyt kyseisen ajan politiikkaan tuolla Britanniassa, mutta jos perehtyisin, niin varmasti löytyisi mielenkiintoisia kiinnekohtia siihen aikaan käytyyn keskusteluun.

Kirjan häiritsevin piirre oli juonenkäänne, jossa yksi ottopojista, Andy 13 vuotta, ampuu nuolella yhden jenkkisotilaan kuoliaaksi ja muut peittelevät hänen jälkiään. Andy ei joudu asiasta koskaan vastuuseen eikä asiaa muutenkaan käsitellä mielestäni kovin paljoa. Toisaalta taas kirjaa voi lukea niinkin, että se on mielenkiintoinen tutkielma (tosin kaunokirjallinen) siitä kuinka miehitystilanteessa syntyy eri ryhmiä 'he' ja 'me' nopeastikin, jopa oman maan kansalaisten kesken. Miehitystilanne myös lähentelee sotatilaa, joten yhden sotilaan ampuminen puolustukseksi on kuin veteen piirretty viiva sen suhteen millä tavoin on oikeus kotiaan puolustaa.

Loppujen lopuksi otin kirjan sisällön vastaan positiivisesti yllättyneenä, sillä olen löytänyt uuden kirjallisuuden lajin, jota voisin lukea useamminkin. Poliittista hömppää. Jos Harlequin on jotain romanttista höttöä, jolla välillä voi aivojaan turruttaa, niin tämä on vastaavaa, mutta vain poliittisesta näkökulmasta. Olen yrittänyt noita romanttisia viihdekirjoja, mutta en vain jaksa lukea niitä. Minulla menee hermot kaikkien rakkaudesta vääntelehtivien hahmojen kanssa. Mutta laitetaanpa tilalle pientä maailmanpoliittista peliä, niin johan on. Tänä päivänä tällaista ei ehkä tule niin vastaan, koska kaikki vastaavat aihepiirit yrittävät olla niin uskottavia kuin vain voi. USUK ei tämän päivän silmin ole kovin uskottava, mutta sitäkin viihdyttävämpi lukukokemus. Ja todellakin, kirja herätti paljonkin ajatuksia, joita en edes jaksa tähän kaikkia kirjata.

Pidän du Maurierin kirjoitustavasta, vaikka se ei ehkä olekaan kielellisesti mitään korkeakulttuuria; esimerkiksi sanaa 'sitten' viljellään aika paljon, mutta tulee silti sujuvuudesta täydet pisteet. Kuriositeettina mainittakoon, että Du Maurier on muuten kirjoittanut Linnut, josta Hitchcock teki kuuluisan elokuvansa.

Lumihiutaleet: * * *

Envoy of the Black Pine

2010-10-02T19:13:00.005+03:00

Clio Gray

(kustantaja Headline 2009)

"She had known who he was since first she had come here, just turned twelve years old, hired as assistant to the baker whose son she had finally married; had seen nothing then or since but the brutal gruffnes everyone in the valley had told her to see, knew nothing of him but the stories that must have trailed him since his early days: of a father who had murdered his mother and taken his own life by sitting in the snow until the cold has taken them, who both now lay outside the churchyard wall with othing but a blank stone to mark their passing."

Pitkä lukujumitus päättynee ehkä hetkeksi. Tämä kirja oli haasteellinen juuri tähän aikaan. Englannin kieli tosin aina on vähän haasteellista meikäläiselle, mutta tässä kirjassa etenkin! Lauseet olivat massiivisen pitkiä, osa niistä oli täynnä luontoa ja ympäristöä kuvaavaa sanastoa, josta minulla ei ollut hajuakaan sekä kaiken kruunuksi kirjailija päätti kertoa tarinaa takautumin, jotka olivat takautumien sisällä. Huh.

Envoy of the Black Pine on kolmas kirja sarjassa, joka kertoo lontoolaisesta kadonneiden henkilöiden etsijästä, Whilbert Stroopista ja hänen kumppaneistaan. Tämäkin tietysti hieman hankaloitti tarinaan kiinni pääsemistä, koska en ole lukenut aiempia kirjoja. Periaatteessa tämä oli itsenäinen teos, mutta juuri päähenkilöiden persoonan rakentaminen on tapahtunut jo aiemmissa kirjoissa eikä tässä enää niinkään. Niinpä tuntui aluksi hieman hankalalle päästä kiinni Stroopin hahmoon.

Stroop saa tarinassa tehtäväkseen miniatyyrikirjaston kantajan Jarl Erikssonin löytämisen. Erikssonin työnantaja Josef von Riddarholm asuu Hiidenmaalla ja omistaa yrityksen, joka tuottaa erikoisia musteita kirjapainoalalle. Eriksson toimi hänen tuotteidensa myyntimiehenä kuskaten mukanaan laukullista miniatyyrikirjoja painettuna erilaisilla musteilla. Eriksson kuitenkin katosi matkallaan Englannissa ja samoin katosi miniatyyrikirjasto. Stroop seuraa jälkiä, jotka johtavat loppujen lopuksi Hiidenmaalle asti, jossa juoneen sotkeutuu vielä merirosvoja ja historiallisia päivämääriä. Ennen kuin kaikki on ohi, on käyty taistelu koko Saaremaan alueen saariston tulevaisuudesta. Välissä sivutaan myös Suomen rannikoita, mikä on aika mielenkiintoinen yksityiskohta.

Tai ainakin näin minä sen juonen ymmärsin.

Kirjassa on todella paljon takautumia. Normaalisti jännittävät tapahtumat ovat preensensissä, mutta tässä kirjassa uusi luku alkaa aina jostain monen päivän päästä verrattuna edellisen lukuun ja uudessa luvussa joku hahmoista muistelee mitä tapahtui. Ja äärimmäisen monisanaisesti. Haasteellista, todella haasteellista.

Kävin kesällä Saaremaalla. Ja siksi ihmettelin kirjassa moniakin yksityiskohtia joita Hiidenmaasta kerrottiin. Kuten esimerkiksi meteoriittijärveä. Kirjan lopussa olikin kirjailija jälkihuomautukset, joissa hän kertoo monien yksityiskohtien olleen oikeasti jossain muualla, kuten juuri tuon meteoriittijärven. Sehän on siis Saaremaalla.. Todella häiritsevää kuitenkin lukea sellaista tarinaa, jossa tuo yksityiskohta liitetään eri paikkaan kuin missä lukija kuvittelee/tietää sen olevan.

Tarina sinänsä oli ehkä enemmän historiallinen kuin fantasiatyyppinen. Ajankohta on jossain 1800-luvun alkupuolella. Tarinan avainsanoja ovat: muste, murha, merirosvot, Hiidenmaa, seikkailu, taistelu, salaisuus, etsintä ja kumppanuus. Eli periaatteessa kohtalaisen lupaava ja mielenkiintoinen yhdistelmä. Mutta ehkä kyse oli lukjan huonosta englanninkielentaidosta tai keskittymiskyvyn puutteesta; kirja lupasi enemmän kuin loppujen lopuksi oli.

Kieli oli kyllä kaunista, mutta kovin haastavaa. Osa jäi väkisinkin ymmärtämättä. Ja täytyy kyllä myöntää, että toimi itselläni erityisen hyvänä unilääkkeenä kirjan puolivälin paikkeilla. Mutta koska olen härkäpäinen, en saattanut jättää kirjaa kesken. Sitä ei vaan voi tehdä. Kirjan nimeen löytyi viite tarinasta, mutten siti ymmärtänyt miksi juuri se oli valittu. Jälkimakuna jäi halu tutkia, mistä muste oikeastaan onkaan tehty? En tiedä suositellako vaiko eikö... Ehkä kannattaisi aloittaa sarjan ensimmäisestä kirjasta Guardians of the Key.

Seuraavaksi ehkä jotain suomenkielellä. Daphne du Maurieria lainasin kirjastosta parikin opuksen verran. Hakemiani kirjoja olikin vaikea löytää, koska ne ovat jotain vuoden -74 painoksia ja kirjastossa varastossa. Mietin tiskillä odotellessani kirjastonhoitajaa varastosta, että tässä on selkein hyvä puoli virtuaalikirjoissa ja lukulaitteissa; painokset todennäköisesti löytyvät luettavassa kunnossa 30 vuoden kuluttuakin. Mutta odotellessani rikastumista iPadin tai Kindlen hankintaa varten: pliis, voisiko joku tehdä uusintapainoksia du Maurierin kirjoista?!

Lumitähdet: * * *

Jumalat juhlivat öisin

2010-08-19T22:27:00.002+03:00

Donna Tartt

(suomentanut Eva Siikarla, alkuperäisteos The Secret History, WSOY 2007)

"En ikinä tottunut siihen miten horisontti saattoi noin vain haihtua siellä ja jättää ihmisen eksyksiin, ajelehtimaan, epätäydelliseen unimaisemaan joka oli aivan kuin tutun maailman luonnos - yksinäisen puun ääriviivat edustivat metsikköä, valaisinpylväät ja savupiiput ilmestyivät irrallisina ennen kuin ympäröivä maisema piirtyi täyteen - muistinmenetyksen maa eräänlainen valkoläikkäinen taivas missä tutut maamerkit olivat tunnistettavissa mutta sijaitsivat liian kaukana toisistaan ja epäjärjestyksessä."

Jumalat juhlivat öisin on murhamysteeri, jossa nuoret muinaiskreikan opiskelijat kadottavat tilanteen hallinnan ja joutuvat piinalliseen tilanteeseen yrittäessään piilotella rikoksensa jälkiä. Lyhykäisyydessään juoni on siinä. Alun ja lopun väliin mahtuu paljon alkoholia, erilaisia pillereitä ja tabletteja, hieman opiskelua ja vähän lisää alkoholia. Muinaiskreikkaa on vähemmän kuin luulin, mutta toisaalta en ehkä tunnistanut kaikkia viitteitä aiheeseen.

Kertojana kirjassa toimii Richard, parikymppinen kalifornialaispoika, joka yrittää kovasti kuulua porukkaan, jossa kaikki muut ovat selkeästi häntä rikkaammista lähtökohdista. Richard onnistuu kuitenkin pääsemään sisäpiiriin ja suljettuun muinaiskreikan opiskelijaryhmään, jonka opettajana toimii erikoinen persoona, Julian. Pian Richardille uskotaan salaisuus, rikos, johon muut ryhmän opiskelijat ovat osallisia. Eräs ryhmän jäsen kuitenkin alkaa vihjailla muille, että hän piakkoin paljastaa kaiken ja muut ovat näin pakotettuja tekemään radikaalin ratkaisun.

Kirja oli oikeastaan aika omituinen. Tarinassa ei tapahdu rikosten jälkeen kovinkaan paljoa suuria juonenkäänteitä, mutta silti se pitää tiukasti otteessaan loppuun asti. Kieli on rikasta ja kuvailevaa ja henkilöhahmot mielenkiintoisia. Jossain vaiheessa vain alkoi jatkuva päihteidenkäyttö jo tympiä; ei ihme, että homma karkaa lapasesta, jos koko ajan on pikkupöhnässä. Miten ihmeessä he vielä onnistuvat opiskelemaan siinä sivussa?

Aivan en ymmärrä kaikkea sitä hehkutusta, jota kirjan ympärillä on. Takakannessa on Ruth Rendellin ja John Grishamin sitaatit, jossa teosta kehutaan kovastikin. Minusta kirja oli enemmänkin psykologinen tutkielma kuin varsinainen murhamysteeri. Mysteeri puuttuu kokonaan tai sitten olen jättänyt jotain lukematta. Psykologinen puoli, syyllisyys ja vastuunpakoilu, sen sijaan ovat teemoja, joihin teos pureutuu aika syvällekin. Ja hyvin kirjoitettuna.

Yhteenvetona voisin sanoa, että pidin kyllä. Tartt kirjoittaa koukuttavasti eikä syyllisty juonessa tavanomaisuuksiin. Vaikkei juonessa ollutkaan suuren suuria käänteitä, olin monessa kohtaa arvellut tulevat tapahtumat toisin. Kuten esimerkiksi Julianin roolin, veikkasin, että hänellä olisi enemmän tekemistä tapahtuneen kanssa. Toisaalta, ennalta-arvaamattomuus on virkistävää.

Lumihiutaleet: * * * +

Yön kirkas tähti

2010-08-04T11:33:00.002+03:00

John Keats

(suomentanut Kaisa Sivenius, kustantaja Teos 2010)

"Nyt kun minulla on ollut mahdollisuus viettää öitä ahdistuneena valvoen, olen huomannut, että mieleeni on tunkeutunut myös ajatuksia. "Jos nyt kuolen", olen sanonut itselleni, "en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta teosta - en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani - mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi." "

Yön kirkas tähti sisältää 25-vuotiaana kuolleen runoilijan, John Keatsin, kirjeitä ystävilleen, perheelleen ja rakastetulleen. Ne on suomennettu Keatsin koottujen kirjeiden laitoksesta, jonka on toimittanut H. Buxton Forman ja joka ilmestyi vuonna 1895. Laitos sisältää 214 kirjettä, joista viimeiset 99 on suomennettu Yön kirkkaaseen tähteen (josta muuten Teokselle kiitos kauniista ulkoasusta). Kirjalla on sama nimi kuin huhtikuussa 2010 ensi-iltaan tulleella Jane Campionin ohjaamalla elokuvalla.

En ole perehtynyt John Keatsiin millään tavoin tätä aiemmin. Runokokoelmien nimet Hyperion ja Endymion ovat tuttuja aivan toisesta yhteydestä (Dan Simmons). Tämän nyt lukemani kirjekokoelman myötä on korjattava puutos ja etsittävä käsiin Keatsin runoja. Suomentaja on taustoittanut Keatsin lyhyttä elämää kirjan alussa ja sen vuoksi kirjeisiin pääsee sisälle helposti, kun voi tarkistaa, että oliko vastaanottaja sukulainen vai työnantaja. Rakkauskirjeet on osoitettu Fanny Brawnelle ja ne ovat melodramaattisuudestaan huolimatta kaunista luettavaa. Rakkaustarinaan jää lukijalle tietysti aukkoja, koska Keats tuskin kirjoitti kirjeitään siinä ajatuksessa, että joku ne joskus kokoaan yhteen ja ihmiset arvioivat niiden tasoa blogeissaan..
Mielikuvituksen tähden olisikin mielenkiintoista nähdä tuo elokuva, jotta tarina saisi vähän lihaa luidensa ympärille. Olkookin kuinka fiktiivistä tahansa.

Kirjeistä välittyy tarkkasilmäistä kuvausta aikalaisista, niin ystävistä kuin kylän miehistä ja rouvista. Keats myös kirjoittaa paljon veljelleen ja sisarelleen, joista veljen raha-asiat vaativat toimenpiteitä myös Keatsilta itseltään. Loppuun asti hän jaksaa kannustaa toivoa paranemista, vaikka ilmeistä on, että hänen terveytensä heikkenee koko ajan. Kuten suomentajakin alkuteksteissä toteaa, runoilijan kuolema 25-vuotiaana tuntuu julmalta.

Mitä jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) tulee tietää sijoittamisesta

2010-07-22T23:21:00.004+03:00

Ninni Myllyoja ja Emilia Kullas

(kustantaja Talentum 2010)

"Miksi juuri kotiäidin pitää sijoittaa?
Siksi, että moni nainen, itse asiassa useimmat meistä, ovat elämänsä aikana kotiäitejä. Useimmilla meistä kotiäitiys kestää kuitenkin vain hetken, suurimman osan elämästämme käymme töissä. Silti äitiys- ja vanheimpainvapaat rasittavat naisen taloutta. Miten kauan, on jokaisen naisen oma valinta."

Olen surkea kaikessa mikä liittyy sanaan talous. Kotitalous, talouspolitiikka, taloudenhoitaja, metsätalous, talous kuin talous. Koska tämä kirja on naisten kirjoittama talousopas naisille, se herätti kiinnostuksen. Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää parantaa omaa varallisuuttaan. (Tai saada se edes nipin napin plussan puolelle...)

Kirja oli mielenkiintoinen. Ja valaiseva. Kirjoittajat korostavat, että tämä kirja on vasta pintaraapaisu, mutta jostainhan sitä on aloitettava. En nyt sanoisi, että heti alan harkita osakesijoittajan uraa lukemani perusteella, mutta oman taloudellisen tilanteeni päivittäminen on kyllä asialistalla heti kun saan aikaiseksi :) Ja tekosyiden keksimisestäkin kirja kyllä huomauttaa. Muuten en ota sen enempää kantaa sisältöön, sen lukekoon jokainen ihan itse. Ei tee pahaa miehillekään. Toistoa on riittävästi ja silti osaan asioista pitää palata, jos meinaa kaiken lukemansa ymmärtää.

Kirjassa on oikeastaan vain hyviä puolia. Se ei ole liian saarnaava, vaikka se nimenomaan toistaa moneen kertaan sitä, että on jo aika, että naiset tarttuvat itse omiin raha-asioihinsa eivätkä jätä niitä puolisoidensa hoidettaviksi. Monet tutkimukset ja tilastotiedot nimittäin näyttävät, että Suomen korkeastikin koulutetut naiset jättävät taloushuolet puolisoilleen kohtalaisen helposti, vaikka omasta taloudesta huolehtiminen on ensimmäinen asia, kun mietitään omaa pärjäämistä elämässä. Niin kalsealta kuin se saattaakin kuulostaa. Koskaan kun ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kirja ei kuitenkaan otsikostaan huolimatta kehota pelkästään sijoittamiseen. Ennen kaikkea se kehottaa siihen, että kannattaa pitää ohjat käsissä oman taloustilanteen suhteen oli sitten kysymys vakuutuksista, eläkevakutuuksista, avioliitosta, avoliitosta, lapsilisistä tai perinnöstä. Ja ennen kaikkea kirja suosittelee oman talouden shokkianalyysin suorittamista. Eli kuittipäivää.

Käväisin kirjakaupassa (virhe) ja tämän lisäksi mukaan tarttui muutama muukin mielenkiintoinen opus. Siinä onkin mukavaa pitää kuittipäivää ja laskea kuinka paljon kirjoihin saa vuodessa upotettua rahaa. Oikeastaan en halua edes tietää.

Ja se on juuri asian ydin. Talousasiat eivät katoa, vaikka kuinka haluaisi. Kysymys ei ole siitä, että pitää olla ahne ja hankkia lisää ja lisää rahaa, vaan siitä, että selviää elämän erilaisista yllätyksistä ja pystyy vielä huolehtimaan perheestään siinä sivussa. Eikä sitä tarvitse olla rikas pitääkseen paperiasiansa kunnossa. Itselläni lomautukset ovat huolehtineet sekä paperiasioiden pakollisesta järjestämisestä että tulojen putoamisesta. Tätä kirjaa oli mielenkiintoista lukea myös lomautetun näkökulmasta.

Suosittelen ehdottomasti. Vaikka vain lyhyenä johdantona siihen kuinka pörssi periaatteessa toimii. Ja muistakaa sijoitusmuotoja miettiessänne: riskit ja kulut!

Lumihiutaleet: * * * *

Hiljainen kylä

2010-07-19T12:29:00.004+03:00

Andrea Maria Schenkel

(suomentanut Leena Vallisaari, alkuperäisteos Tannöd, kustantaja Gummerus 2009)

"Kauppiaan rouva tietää aina kaiken. Hänen luokseen tulee koko paikkakunta kertomaan, milloin tarvitaan uutta piikaa tai renkiä, ja kerrotaan kaikki muutkin uutiset, kuka on kuollut tai kuka odottaa lasta. Silloinkaan, kun etsii itselleen miestä, ei tarvitse kuin mennä kauppiaan rouvan puheille."

Saksalaisessa Einhausenin kylässä tapahtuu raaka surmatyö vuoden 1955 talvella. Koko Tannödin maatilan väki murhataan eräänä yönä navettaan. Tarina saa vasta sodasta selvinneet kyläläiset ja surmatun perheen naapurit paljastamaan tuntojaan Tannödissa asuneesta perheestä ja tästä kamalasta tapahtumasta. Kuka voisi tehdä niin paholaismaisen teon? Voisiko se olla joku näistä kyläläisistä?

Hiljainen kylä pohjautuu kustantajan mukaan 20-luvulla tehtyyn ratkaisemattomaan rikokseen. Tuntematon kertojaääni ja kyläläisten puheenvuorot saavat aikaan sen, että tässä kirjassa ei ole mitään ylimääräistä. Kirja on siis lyhyt eli sen lukaisee nopeasti, mutta silti kylmäävä tunnelma seuraa alusta asti. Surmatyön motiivi rakennetaan kirjassa huomaamatta ja pieniä yksityiskohtia liitetään vähän kerrassaan kokonaisuuteen. Tällainen kerronta pitää tiukasti otteessaan. Eri kyläläisistä saa hyvän käsityksen lyhyistäkin kommenteista ja maatalon väki näyttäytyy syrjäänvetäytyvänä omituisena perheenä, jolla tuntuu olevan omia syntejään sovitettavana.

Kirja on siis periaatteessa dekkari tai murhamysteeri, mutta kukaan virkavallan edustaja ei pääse kirjassa ääneen eli varsinainen salapoliisi puuttuu. Ihmiset kertovat tarinansa samalle henkilölle, jo kylästä poismuuttaneelle ihmiselle, mutta sen enempää tästä ihmisestä ei kirjassa kerrota. Eikä se haittaa tarinaa mitenkään. Todella taidokasta kerrontaa. Sanoisin jopa, että kirja oli virkistävän erilainen dekkari, ellei aihe olisi oikeastaan aika kamala. Tässä teoksessa ei ainakaan ole sitä lähes pakolliselta tuntuvaa romanttista sivujuonnetta, että salapoliisi ihastuu johonkin kylän emäntään.. Ei mitään sivujuonia, surmatyö saa kaiken huomion.

Enempää en kirjasta kerro, koska paljastan kuitenkin liikaa. Suosittelen hyytävän viilentäväksi lukupalaksi kesähelteellä.

Lumihiutaleet: * * * *

Rebekka

2010-07-09T14:48:00.006+03:00

Daphne du Maurier

(suomentanut Helvi Vasara, alkuperäisteos Rebecca, kustantaja WSOY 1944)

"Aprikoin, miksi minua huolestutti se, miksi tuo ajatus, että palvelijat puhuivat siitä keittiössä, aiheutti minulle niin suurta huolta. Se johtui varmaankin siitä, että minulla oli pieni, halpamainen sielu, että tunsin sovinnaista, pikkumaista juorunpelkoa."

Sieppasin hieman kesälukemista perintöhyllystä. Kyseissä hyllyssä minulla on eri paikoista meille tulleita perintökirjoja; tämä kirja taitaa olla mieheni äidinäidin jäämistöä. Olen tuntenut hieman huonoa omaatuntoa siitä, että hyllyssä on paljon kirjoja, joihin en ole koskaan tarttunut lukemismielessä. Pohdin nimittäin hieman kellastuneista sivuista lukemista, että jos se pilaakin lukunautinnnon. Taisi olla turha pelko. Ainoa ongelma vanhassa kirjassa oli sivujen hieman ummehtunut haju, joka sai nenäni vuotamaan ja minut aivastelemaan aika ajoin.

Ajattelin lukevani kesän kunniaksi perinteisen kartanoromaanin, joka minun mielestäni käsittää elämää suurempaa hömppäromantiikkaa, tuhkimotarinan aineksia ja jotain perienglantilaista Jane Austenin hengessä kirjoitettua seurapiirielämää. Minulla ei ollut etukäteen mitään tietoa mistä Rebekka kertoo, mutta jotenkin oletin sen vastaavan käsitystä kartanoromaanista. Taisin olla hieman väärässä.

Onneksi. Sellainen olisi ehkä ollut liian hömppää.

Tarina alkaa siitä, että kirjan minäkertoja kertoo unestaan, jossa hän palaa Manderlayhin, de Winterin suvun kartanoon. Pian käy ilmi, että minäkertoja on kartanonomistajan Maximiliam de Winterin tuore vaimo. Vaimon nimeä ei mielestäni missään vaiheessa kerrota, aina käytetään jotain muuta ilmaisua. Se oikeastaan korostaa kirjan kolmannen päähenkilön eli Rebekkan mahtia entisestään. Rebekka on edesmennyt rouva de Winter, Maximin ensimmäinen vaimo. Maxim toipuu Rebekkan kuolemasta Monte Carlossa, tapaa uuden vaimonsa siellä ja tuo hänet Englantiin, Manderlayhin. Uuden vaimon tilanne, äkillisesti purjehdusonnettomuudessa kuolleen, kaikkien rakastaman, kauniin Rebekkan paikan ottajana ei osoittaudu helpoksi. Palvelusväki, miehen sisko ja isoäiti, naapurit, miehen tuttavat; kaikki muistuttavat jatkuvasti siitä kuinka mahtavia juhlia Rebekka järjesti, kuinka pystyvä ja osaava hän oli asiassa kuin asiassa ja kuinka kaunis hän todella olikaan. Etenkin taloudenhoitaja rva Danvers tietää mistä naruista vetää, kylvääkseen tuoreen rva de Winterin päähän ajatuksen, että häntä ei naitu rakkaudesta, vaan pelkästään seuran vuoksi. Nuori rouva alkaa pian pelätä jokaista sosiaalista tilannetta.

Puolivälissä kirjaa tilanne oli suurin piirtein yllämainittu. Tuossa vaiheessa mietin, että jos päähenkilö ei kohta ota itseään niskasta kiinni ja saa edes pientä rahtusta itsetuntoa, en pysty lukemaa kirjaa loppuun. Varmaan heti seuraavassa kappaleessa alkoikin tapahtua. Daphne du Maurier osaa kyllä kirjoittaa oikeassa tahdissa minun makuuni.

Tarinassa oli jotain synkkää ja piilevää jo aika aikaisessa vaiheessa, joten arvelin, ettei varsinaista happyend-tuhkimotarinaa nähdäkään. Kun Rebekan todellinen luonne ja hänen kuolemaansa liittyvät salaisuudet alkoivat paljastumaan, en malttanut laskea kirjaa kädestäni lainkaan. Tarina vältti loistavasti liian melodraaman vaikka kohtalokkaita juonenkäänteitä riitti loppuun saakka. Kun viimeinen sivu tuli eteen, oli mahdotonta lopettaa. Tuntui, että pitää saada vielä lisää. Luin kirjan alun uudelleen, koska se on oikeastaan se oikea loppu. Ensimmäisellä lukukerralla en tietysti ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta Rebekan tarinan luettuani, näin ensimmäinen luvun täysin uudessa valossa. Yksinkertaisen nerokasta.

Mahtava kirja pitkästä aikaa! Ja tietysti huumaa lisää se, että tämä oli sellainen vahingossa löydetty kirja. Siis minulle. Lisäksi Manderlayn puutarha, meren rannat ja metsät sekä kartanon kaikki upeat huoneet näkyivät silmissäni kuin olisin itse kävellyt siellä. Siinä mielessä Rebekan tarina on kyllä "kartanoromaani", mutta seurapiirien kuhinaa siinä ei ole.

Mukavan koukuttavaa luettavaa löhötuolissa auringonpaisteessa mansikoita syöden!

(En löytänyt oikeaa kansikuvaa vuoden 1944 versiosta, joten tuo englanninkielinen versio saa luvan kelvata)

Lumihiutaleet: * * * * *

Kiinalainen delegaatio

2010-07-02T00:14:00.003+03:00

Luo Lingyuan

(suomentanut Riitta Virkkunen, alkuperäisteos Die chinesische Delegation, kustantaja WSOY 2009)

"Ostosreissun hedelmistä päästään nauttimaan jo päivällisellä, jonne rouva Wu saapuu syvään uurretussa kaula-aukossa ja uusi kaulaketju kaulassaan. Rouva on vähän yli neljänkymmenen ja oikein kaunisvartaloinen. Komentaja tuijottaa häntä herkeämättä, ja pöytäseurueen jäsenet alkavat jaella hänelle kohteliaisuuksia."

Mitähän tästäkin sanoisi? Ajatus kuulosti mielenkiintoiselle: saksalaistunut Song Sanya toimii matkaoppaana kiinalaiselle delegaatiolle 19-päiväisen Euroopan kierroksen ajan. Kulttuurit törmäävät lähes joka päivä ja tilanteet vaihtelevat huvittavista hankaliin. Ideana hyvä, toteuksesta en vain ole niin varma.

Lukaisin kirjan yhtenä iltapäivänä, joten sujuvuudesta hyvät pisteet. Mutta muuten ei oikein lähtenyt. Tarina tapahtuu preesensissä ja on muutenkin kieleltään kuin jonkun yhteisreissun matkakertomus tosiaankin. Mitään ei pohdita tai mietitä sen enempää. Kerrotaan vain mitä tapahtuu ja kenelle. Lisäksi Sanyan parisuhdeasiat tuntuivat aivan liian mustavalkoisille.

Kirjassa oli toki hyvääkin. Kiinalaisen kulttuurin ja hierarkkian yhteentörmäys niin sanotun lännen kanssa toi paljonkin hauskoja sattumuksia kuin myös mielenkiintoisia seikkoja kiinan kielestä ja kiinalaisista tavoista. Kuten se, että nelonen kiinan kielessä muistuttaa kuolemaa, joten 44 on varma kuolema. Ja entäpä jos bussin rekisterikilven numerot kuulostavat siltä, kuin joku sanoisi "lukkoon lyöty kaksoiskuolema".. Matkustaisitko itse moisella kulkuneuvolla?

Olisin toivonut, että kirjassa olisi esitelty jotain erikoisia matkakohteita, mutta perinteiset nekin olivat: Pietarinkirkko, Espanjalaiset portaat, Brandenburgin tori jne. jne. Ja tietysti punaisten lyhtyjen alueet ja kasinot. Hieman tekohauskaa. No, tulipahan luettua.

Lumihiutaleet: * *

Kulta-aika

2010-07-01T23:30:00.003+03:00

Tahmima Anam

(suomentanut Heikki Salojärvi, alkuperäisteos A Golden Age, kustantaja Bazam Books 2010)

”Se oli siis totta: sota oli tavoittanut heidät. Se mitä tapahtuisi oli jo tapahtunut, ja nyt he joutuisivat elämään sen varjossa. Rehana kietoi käsivarret ympärilleen ja rutisti lujaa, toivoi pakottavansa entiset voimat jälleen esiin sisältään.”

Pienehköjä nettiongelmia ilmassa; blogin päivittäminen vähän kestää. Onneksi kirjahylly on täynnä kirjoja, jotka toimivat pelkästään kannen avaamisella. Ei mitään piuhoja, vilkkuvia valoja, omituisia kirjainyhdistelmiä ja asetuksia, eikä varsinkaan sitä ihmetystä, kun on tehnyt kaiken ohjeiden mukaan, mikään ei toimikaan. Mihin joutuisinkaan ilman kirjoja? En varmaan koskaan voisi pitää elektronisista lukulaitteista perinteistä kirjaa enemmän.

Mutta asiaan.. Kulta-aika tarttui käsiini kirjastosta. En ollut aikaisemmin kirjasta kuullutkaan. Takakannessa mainitaan, että Tuhat loistavaa aurinkoa-teoksen lukijat voivat iloita tästäkin kirjasta. Osittain tästäkin syystä tartuin teokseen. Onneksi kyseessä on kuitenkin täysin erilainen teos kuin Hosseinin kirja. Kulta-ajan takakannessa myös mainitaan Tuhat loistavaa aurinkoa brutaalina kirjana ja mielestäni tuota osuutta ei Kulta-ajassa ollut niin paljoa tai ainakaan se ei ollut keskeisessä osassa. Lisäksi suurin osa Kulta-ajassa esiintyvästä kärsimyksestä kohdistuu sodan vastakkaisilla puolilla olevien ihmisten vihamielisyyteen toisiaan kohtaan eikä oman perheen jäseniin kuten Hosseinin teoksessa. En sanoisi kirjoja samanlaisiksi ollenkaan.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että Kulta-aika olisi huonompi kirja. Se on ainoastaan erilainen. Kirjan päähenkilö on Itä-Pakistanissa asuva Rehana, leski ja kahden lähes täysi-ikäisen lapsen äiti. Rehanan mies kuoli sydänkohtaukseen lasten ollessa pieniä ja Rehanan veli vaimoineen vei lapset Länsi-Pakistaniin, koska oikeus totesi, ettei Rehanalla ole varaa kasvattaa heitä yksin. Hän kuitenkin teki kaikkensa riittävän tulonlähteen aikaansaamiseksi ja sai lapset takaisin. Tämä hetkellinen menetys jätti kuitenkin jälkensä Rehanaan ja sitä kautta lapsiin. Kun Itä-Pakistan aloittaa itsenäistymispyrkimyksensä Bangladeshin valtioksi, tulee sota perheen elämään vähän kerrassaan aina vääjäämättömään loppuun asti.

Olen ehkä hieman pöhkö, mutta Rehanan ja majurin rakkaustarina on kaunein mistä olen hetkeen lukenut. Kun majuri saapui Rehanan elämään, oli ensimmäinen ajatukseni "voi blaah, nyt ne rakastuu..", mutta Anam osaa välttää pahimman siirapin ja hollywoodmaiset juonenkäänteet. En halua paljastaa liikaa asiasta, mutta tapa, jolla tarina päättyy on hienosti kirjoitettu. Teemoista huolimatta kirjailija ei sorru melodraamaan eikä liioittelun tuntuun. Lyhyesti sanottuna Kulta-aika on kuvaus yhden perheen elämästä Bangladeshin itsenäisyyssodan aikana.

Kirjassa on paljon ruoanlaittoa. Tai ainakin kiinnitin huomioni siihen. Kirjailija on lisännyt teoksen loppuun listan sanoista, joita ei ole käännetty ja se lista sisältää paljon ruokalajeja ja -aineita. Mielestäni on hyvä juttu, että esimerkiksi perheen sisäiset hellittynimet ovat kääntämättä ja ruokalajien nimiä ei tietysti pystyisikään kääntämään, sillä vastineita tuskin ainakaan suomesta löytyy. Mitähän on muuten mämmi urduksi?

Tarina ei tosiaan ollut yhtä järisyttävä ja brutaali kuin Tuhat loistavaa aurinkoa, mutta se ei himmennä teoksen tasoa millään tavalla. Kokonaisuutena toimiva juoni ja päähenkilöön oli helppo samaistua. Ne asiat tekivät lukemisesta sujuvaa ja helppoa. Sodan kuvauksesta huolimatta kirjassa oli perhe- ja ystävyyssiteiden vuoksi tietynlainen positiivisempi tunnelma ja välillä jopa pieniä vitsejä mahtavan henkilögallerian ansiosta. Ja lisäpisteitä siitä, että kirja kertoo maasta, josta en ole aiemmin lukenut kirjoja. Suosittelen.

Lumihiutaleet: * * * *

The Housekeeper And The Professor

2010-06-25T17:56:00.004+03:00

Yoko Ogawa

(kustantaja Harvill Secker 2009)

"I ran my fingers over the lines of the formula, a long chain of numbers and symbols that flowed one page to the next. As I followed the chain, link by link, the room faded and I found myself in a dark, silent place of numbers. But I felt no fear, certain in the knowledge that the Professor would guide me toward eternal, unchangeable truths."

Olin jo aloittanut toista kirjaa (tosin parin sivun verran vain), kun yhtäkkiä mieleeni tulikin halu lukea jotain englanniksi. Olen hankkinut kirjan hyllyyni muutamia viikkoja sitten Satun luettujen suosituksesta ja jostain syystä nyt tuntui sopivalle hetkelle lukea se. Hankinta ei ollut pettymys.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti taloudenhoitajasta ja hänen asiakkaastaan, matematiikan professorista. Professorilla on ollut ongelmia edellisten kymmenen taloudenhoitajan kanssa, joten asiakkaana hän vaikuttaa lähtötietojen perusteella hankalalta. Haastavan tilanteesta tekee se, että hän on ollut onnettomuudessa vuonna 1975 ja sen jälkeisestä ajasta hän ei muista kuin viimeiset 80 minuuttia. Taloudenhoitaja on siis joka aamu uusi ihminen hänelle. Luottamus on rakennettava joka päivä uudelleen. Taloudenhoitajalla on kymmenvuotias poika, joka myös tutustuu Professoriin ja pian he kolme viettävät päivänsä yhdessä, baseballin ja matematiikan ihmeellisissä maailmoissa yrittäen parhaansa mukaan selvitä arkipäivän tilanteista Professorin muistin suosimissa rajoissa.

Tämä oli kaunis tarina, juuri sopiva hiljaiseen kesähetkeen. Kirjassa matematiikka on yhdessä pääosassa, mutta ihanan erilaisesta näkökulmasta kuin mihin olen matematiikasta puhuttaessa tottunut. Kysymys on aivan perusluvuista ja niiden olemuksista, siitä kuinka jokaiseen numeroon kätkeytyy jotain mielenkiintoista, toisiin enemmän kuin toisiin. Ja siitä, että on olemassa myös täydellisiä numeroita. Tämän kirjan luettuaan ymmärtää varmasti, mitä tarkoitetaan matematiikan kauneudella.

Mitä tulee baseballiin, en ymmärrä siitä mitään. Osittain siksi, etten jaksanut tarkistaa muutamoa sanoja sanakirjasta ja muutenkin laji on hieman tuntematon. Se ei silti lukemista haitannut tai hidastanut. Ogawa kuvaa Professorin ja seurueen pelissä käyntiä mahtavasti, pystyi helposti kuvittelemaan itsensä seisomassa katsomon sisäänkäynnillä, kun koko kenttä valaistuksineen aukeaa silmien edessä.

Tämä on sellainen kirja, jonka voin helposti kuvitella lukevani myös uudestaan hetken päästä. Ei liian dramaattinen vaikkakin hieman surumielinen. Itse pidän matematiikasta ainakin jollain tasolla ja oli mielenkiintoista lukea Ogawan kirjoittamaa kuvailua siitä, kuinka maailma häviää ympäriltä kun oikein keskittyy laskutoimituksiin. Tunnistan sellaisia tilanteita omasta kouluhistoriastani, eivätkä ne ole ollenkaan tylsiä. Tosin niillekin, joiden mielestä matetiikka on tylsää, voin ehdottomasti suositella kirjaa, aiheeseen voi nimittäin tulla uusia oivalluksia. (Kirjailijan mainostettu novellikokoelma Diving Pool ansaitsee myös tulla tutkituksi..)

Lumihiutaleet: * * * *

Hänen varjonsa tarina

2010-06-16T12:39:00.002+03:00

Audrey Niffenegger

(suomentanut Paula Korhonen, alkuperäisteos Her Fearful Symmetry, kustantaja Gummerus 2010)

"Robert käänsi katseensa. Lapset olivat palanneet pelin pariin. Suurin osa oli päässyt radan puolivälin portin kohdalle, mutta Nell huitoi mailallaan kohti palloa, joka oli jumissa iirispenkissä. Tyttö huitaisi ja pari kukkaa lensi mullasta. Robert katsoi taas Jessicaa ja Jamesia, jotka vastasivat vaivaantuneina katseeseen. " Uskotteko te kummituksiin?" Robert kysyi."

Maltoin mieleni kirjan aloittamisen suhteen reilun viikon verran. Tiesin, että olen niin muiden asioiden kahlitsema, etten ehdi keskittyä tarinaan kunnolla. Uskoisin päätöksen olleen onnistunut, koska juoni tuntui kokonaiselta enkä unohtanut henkilöhahmojen nimiä.. Jos selkeästi fantasiagenreen laskettavia kirjoja ei oteta lukuun, en ole varmaan lukennut yhtäkään kummitustarinaa. En kauhuun liitettävää enkä tällaista enemmän ihmissuhteisiin liitettävää. Siinä mielessä tämä kirja oli virkistävä. Kummitteluosuudet ja kummitteluun liittyvät ongelmat olivat välillä jopa hauskaa luettavaa. Muuten olin tarinaan hieman pettynyt.

Julia ja Valentina ovat kaksosia. He ovat samannäköisiä mutta silti toistensa peilikuvia. Kaksoset perivät äitinsä kaksoissisaren Elspethin Lontoon asunnon. Testamentissa sanotaan, etteivät tyttöjen vanhemmat saa koskaan astua jalallaan tyttöjen perimään asuntoon, joten tytöt lähtevät kahdestaan Yhdysvalloista Lontooseen. Elspethin rakastettu, Robert, asuu tyttöjen naapurissa, kuten myös paniikkihäiriöstä kärsivä Martin, jonka vaimo on muuttanut Amsterdamiin kyllästyttyään odottamaan, että Martin joskus liikkuisi asunnosta ulos. Tytöt tutustuvat kumpaakiin naapuriin ja pian Elspethinkin ilmestyy kummittelemaan asuntoon. Julian ja Valentinan elämä alkaa tulla pisteeseen, jossa heidän luonteidensa erot näkyvät selkeämmin. Valentina on luonteeltaan heikompi ja ujompi, mutta kuitenkin se kaksosista, joka haluaisi tehdä asioita yksin ilman Juliaa sanelemassa mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Tutustuttuaan Elspethin kummituksen kanssa Valentina kehittää suunnitelman saadakseen olla yksin ja alkaa toteuttaa sitä. Kukaan ei vain tiedä miten lopulta käy.

Siitä on aikaa kun olen lukenut Kolmannentoista kertomuksen, joten en muista ehkä tarkalleen, mutta tässä kirjassa oli sukusalaisuuksissa samanlaista tunnelmaa ja kaksosteema on tietysti herkullinen mahdollisuus toteuttaa (anteeksi spoilaus) vaihdokas-ideaa. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä kirja ei kuitenkaan mielestäni tarjonnut. Tarina oli kaikin puolin hyvä ja henkilögalleria loistava, mutta sen pituinen se. Ehkä kummitustarinat eivät vain uppoa minuun, tai sitten en pidä tarinoista, joissa elämä tehdään hankalaksi salailemalla asioita ja joissa kaikki kaksosiin viittavaa on jotenkin myyttistä. Toki on varmaan niin, että kaksoset tuntevat suurempaa yhteenkuuluvuutta keskenään kuin ei-kaksosia olevat sisarukset, mutta on jotenkin tylsää lukea kirjaa sellaisesta, koska kaksosteemaa käsitellään useasti juuri näin. Tuli vähän olo, että tämän tarinan olen nähnyt ennenkin.

Muutoin kirjan luki helposti ja juoneen jäi kyllä koukkuun kaikesta huolimatta. Highgaten hautausmaa oli lähestulkoon yksi päähenkilö ja toivon, että kirjasta on se hyöty mitä kirjailija itsekin jälkihuomautuksessa toivoo. Kirjasta heräsi hinku päästä Lontooseen, ei vain Highgateen vaan myös puistoihin ja kaduille vaeltelemaan.

Lumihiutaleet: * * * +

Terveisiä pahan akselilta

2010-05-27T21:38:00.007+03:00

- Arkea ja politiikkaa maailman suljetuimmissa valtioissa

Caroline Salzinger

(suomentanut Ulla Lempinen, alkuperäisteos Hälsningar från ondskans axelmakter - vardag och vansinne i världens mest stängda länder, kustantaja Atena 2008)

"En tiedä enää ketä uskoa. Pääi on sekaisin. Äkkiä tajuan, miten yksin olen päätökseni kanssa. Toimitus Ruotsissa luottaa minuun. Minä olen Irakissa, vain minä osaan arvioida tilanteen. Vaikka kuinka mietin ja pohdi asiaa, lopputulos on sama. On vain itsestä kiinni, lähdenkö matkaan vai en."

Mielenkiintoinen kirja. (Kiitokset Cathylle vinkistä!). Etenkin kun luen samantyyppisiin aiheisiin liittyvää Rauli Virtasen Saigonista Bagdadiin samaan aikaan. Sveriges Radion ulkomaanreportteri Caroline Salzinger tosin vierailee tässä kirjassa vain niin sanotun pahan akselin maissa. George W. Bush ja hänen ulkomaanhallintonsa määrittelivät 2000-luvun alkupuolella retoriikassaan pahan akselin, joka pitää sisällään Pohjois-Korean, Irakin ja Iranin. Joukkoon lisättiin myöhemmin vielä Kuuba, Libya ja Syyria. Salzinger kertoo kirjassaan vierailuistaan näissä maissa.

En ole aivan varma mitä tällä kirjalla on haluttu kertoa. Lähinnä se on matkakertomus ja kurkistus ulkomaanreportterin elämään uhkaavillakin työkeikoilla. Yrityksenä on varmaan myös ollut tuoda kuuluville tavallisten ihmisten ääntä kaikkien uutisotsikoiden takaa. Päällimmäisenä jäi kuitenkin olo, että kirja on enemmänkin kasa anekdootteja matkan varrelta kuin mitenkään syvällinen analyysi maailman suljetuimmista maista. Se ei kuitenkaan ole mitenkään huono asia. Olisikin ollut ehkä liian kunnianhimoinen tavoite pyrkiä sellaiseen. Sen sijaan lyhyistäkin kertomuksista saa kuvan suljettujen valtioiden näennäisistä samankaltaisuuksista, mutta ennen kaikkea siitä, ettei niillä ole paljoakaan yhteistä. Voi oikeastaan vain ihmetellä miten maailmassa voikaan olla niin monta tapaa poliittisen vallan väärinkäytölle.

Parhaita antia on Salzingerin pohdiskelu ja huomiointi ulkomaanreportterien työstä ja kohtaamisista maailmalla. Etenkin fiksereiden, paikallisten tulkki-opas-"konsulttien" , roolin pohtiminen uutisoinnin sisällön kannalta oli ajatuksia herättävää luettavaa. Mitä vieraanpaan kulttuuriin ja kielialueelle mennään, sen suurempi merkitys hyvällä ja luotettavalla fikserillä on. Mutta kuinka luotettavaa on esimerkiksi tulkkaus, jos toimittajalla ei itsellään ole hajuakaan maan kielestä tai perehtymistä paikalliseen kulttuuriin? Mielestäni on merkille pantavaa, että Salzinger mainitsee jopa tunnistaneensa kerrankin erään toimittajan jutun takaa, ketä hän oli fikserinään käyttänyt, koska uutistoimistot kautta maailman käyttävät samoja kontakteja kohdemaissa. Tämä herättää kysymyksiä puolueettomuudesta, luotettavuudesta ja kriittisestä suhtautumisesta maailmalta tulvivaan tietovirtaan. En tarkoita, että jotain tietoja tarkoituksella pimitettäisiin tai levittäisiin valheita, vaan sitä, että juttujen perusvire ja sitä kautta asema mielipiteiden muokkaajana tuo fiksereille paljon valtaa. Ehkä tiedostamatonta, mutta kuitenkin valtaa.

Suosittelen luettavaksi matkakertomuksena, vaikka sana poliittinen järjestelmä saisikin aikaan haukotuksia. Salzingerin tapa kertoa on sujuva ja nautittava. Kuten Cathykin toteaa blogissaan, kirja saattaa kiinnostaa muitakin kuin meitä valtio-oppineita. (Itse opiskelin myös alaa ennen "kääntymistäni" insinööritieteisiin). Suosittelen myös kaikille niille, joiden mielestä ulkomaanreportterin elämä olisi varmaan hohdokasta. Tylsä kotisohva ei välttämättä aina ole niin huono vaihtoehto :)

Lumihiutaleet: * * * +

Kiinan viisauden sydän

2010-05-25T17:54:00.003+03:00

Yu Dan

(suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi, engl. alkuperäisteos Confucius from the Heart. Ancient Wisdom for Today's World, kustantaja BTJ 2009)

"Kaikista ihmissuhteista ystävämme paljastavat kaikkein selvimmin, millaisia itse olemme."

Tuntuuko elämä joskus liian monimutkaiselta ja hankalalta? Aivan liikaa asioita hoidettavana ja aivan liian vähän aikaa niiden hoitamiseen. Entä miten voisi elää hyvä elämän? Mitä hyvä elämä ylipäätään on? Nykyisessä lähes rajattomien mahdollisuuksien ja valintojen viidakossa elämä käy hankalaksi, koska mieli hämmentyy liian monista vaihtoehdoista. Miten niistä voi valita oikean?

Kiinan viisauden sydän - Mitä Konfutse nyt sanoisi? kirjan kirjoittaja professori Yu Dan tekee selväksi heti esipuheessa, ettei hän edes yritä selittää tai tehdä syväanalyysia Konfutsen "Keskusteluja" teoksesta. Hän toivoo pikemminkin, että voisi tuoda nykymaailman ihmisille mahdollisuuden ymmärtää mistä Konfutsen filosofiassa on kyse. Kiinassa Konfutsen ajatuksilla on ollut valtava rooli kautta aikojen niin politiikassa kuin ihmisten jokapäiväisessä elämässäkin. Kuitenkin nykyään maailma on niin täynnä vaihtoehtoja, että niiden keskelle eksyminen pilaa elämänilon täysin. On myös mahdollista löytää tasapaino kaiken sotkun keskellä ja yhä useammin tätä tasapainoa etsitään muinaisten ajattelijoiden kuten Konfutsen pohdinnoista.

Lukiessani kirjaa tuli monta kertaa mieleen joku aika sitten lukemani Riittää jo-teos, jossa pyrittiin länsimaisesta näkökulmasta elämän yksinkertaistamiseen. Ehkäpä olen lukenut liika samantyyppisiä kirjoja, koska kovin paljon uutta ei Kiinan visauden sydän tarjonnut. Se ei tietenkään ole kirjan vika, vaan täytyy myöntää etten myöskään kuule Konfutsen ajatuksista ensimmäistä kertaa, joten ehkä siksi en kokenut Yu Danin toivomaa ahaa-elämystä. Olen ehkäpä kokenut se jo aikaisemmin..

Konfutsen ajatukset todella ovat ikiaikaisia ja universaaleja. Eniten mielenkiintoa herättää se, että Konfutse eli noin 2500 vuotta sitten eikä hänen filosofiansa ole vanhentunut päiväkään. Tietysti Yu Dan on poiminut joukosta ne ajatukset, joita modernit ihmisetkin pohtivat, mutta silti ikiaikaisuus aivan kirjaimellisesti on kiehtova ajatus. Niin vähänkö maailma loppujen lopuksi muuttuu? Tai lähinnä ihmiset siinä..

Konfutsen ajatuksista jää oikeastaan päällimmäiseksi mieleen se, ettei minun välttämättä tarvitse tehdä miljoonia valintoja elämäni aikana. Riittää kun teen muutaman oikeamielisen, ihimisrakkaan ja itselleni rehellisen päätöksen ja sen jälkeen seuraan samaa linjaa tulevaisuudessa, niin voin olla paljon tasapainoisempi ja tyytyväisempi elämääni.

Teosta on turha lähteä tässä sen tarkemmin referoimaan. Suosittelen sitä sateiseen, hiljaiseen iltapäivään, kun kaipaa jotain rauhallista ja selkeyttävää. Kirja ei ole pitkä, sen lukaisee helposti lyhyehkössä ajassa, mutta pohdittavaa siinä on sitäkin enemmän. Soisin ihmisten lukevan enemmänkin tämäntyyppisiä teoksia, koska välillä tuntuu, että omassakin ympäristössä on niin paljon hälinää ja meteliä, ettei oman mielensä ääntä tahdo enää kuulla. Mitä minä oikeastaan pohjimmiltani haluankaan elämältä? Kas siinäpä pulma tällekin viikolle ;)

Lumihiutaleet: * * *

Shakespearen salaisuus

2010-05-14T22:08:00.004+03:00

Jennifer Lee Carrell

(suomentanut Laura Jänisniemi, alkuperäisteos Interred with Their Bones, kustantaja Bazar 2010)

"Portaikossa ja muurin aukossa ei näkynyt mitään muuta kuin kuun kajatus. "Haloo?" huikkasin, mutta kukaan ei vastannut. Sitten kuulin äänen, joka oli näyttämöltä tuttu: kylmän, kaikuvan suhahduksen, kun terä vedetään ulos tupesta."

Nyt joudun aloittamaan postauksen pahoittelulla. Teilaan kirjan ja spoilaan samalla pahasti. Jos siis haluat lukea jouhevan dekkarin Shakespeare-teemalla höystettynä, kannattaa hypätä tämä teksti yli. En nimittäin osaa todennäköisesti kirjoittaa kommenttejani niin, ettei juonesta paljastuisi oleellisia asioita.

Shakespearen salaisuus kärsii kahdesta asiasta yli muiden: davincikoodimaisesta juonenkehittelystä ja siitä, että Shakespearea joudutaan suomentamaan. Kaikki kunnia Dan Brownille, mutta mysteerien perässä juokseminen on jo niiiiiiin nähty. On oikeastaan jo todella puuduttavaa lukea tarinaa, jonka jokainen juonenkäänne tuo eteen matkan uuteen kirkkoon, kryptaan, kaivokseen, museoon tai kirjastoon. Ja tässä siihen lisätään vielä murha per paikkakunta.

Juoni alkoi olla todella epäuskottava jossain sivun 300 paikkeilla. Veikkailin juonenkäännettä ja murhaajaa ja olin tyytyväinen, kun tämä toive toteutui ja juoni sai uuden sysäyksen eteenpäin. Mutta sitten.. Lopputulemana juoni teki turhan monta käännöstä ja päätyi siihen mistä alkoi. Kirja ei tuntunut loppuvan millään. Nukahdin monena iltana kesken "jännittävän" kohtauksen. Juonessa oli vain aivan liikaa kaikkea. Lisäksi minua vaivasi alusta asti seikka, joka vain paheni jokaisen murhan myötä. Jos joku tulisi sinun luoksesi, jättäisi haltuusi pienen rasian ja murhattaisiin samana päivänä, kertoisitko poliisille rasiasta? Entäpä sitten kun toinen murha tapahtuisi? Kertoisitko vielä sittenkään? Etenkin kun murhat oleellisesti liittyisivät rasiaan. Tässä kirjassa ei kerrota, vaan lähdetään sekä murhaajaa että poliisia pakoon. Motiivina se, että Shakespearen elämästä voi paljastua jotain jännittävää ja poliisi saattaa mysteerin ratkaisua. Siis häh? Anteeksi nyt vaan kaikki joiden mielestä kadonneen Shakespearen näytelmän löytyminen voisi olla maailmaa mullistava juttu, mutta verrattuna ihmisten tappamiseen, jotain omituista tuossa juonen piirteessä on.

Sitten kun vielä lisätään sillisalaattiin se pakollinen "suklaisen ja pronssisen" äänen omaava salskea entinen sotilas... huokaus.

Toinen kirjan ongelma on Shakespearen kieli. Kuinka sitä voi suomentaa? Olen lueskellut joskus Sonetteja, jotka on kirjaan painettu sekä suomeksi että englanniksi. Onhan se niin, että loistavasta suomennoksesta huolimatta ne pitää lukea englanniksi. Siis minun mielestäni. Tämä on vähä sama asia kuin Kalevalan kääntäminen. En siis vastusta kirjojen kääntämistä toiselle kielelle tietenkään, mutta totean vain, että jossain tilanteissa se on todella ongelmallista. Jotenkin tässä kirjassa oli hieman sellainen tunnelma, että englanniksi olisi pitänyt tietyt jutut olla. En tosin tunne Shakespearen tuotantoa kovin paljoa, joten en uskalla kovin jyrkästi tästä kommentoida.

Kirjassa oli myös positiivisia piirteitä. Välinäytökset 1600-luvulta olivat hyviä. Olisin melkein toivonut Jennifer Lee Carrellin kirjoittaneen tämän kirjan pelkästään siltä aikakaudelta. Mutta ehkä joku toinen kerta. Kirjan loppuun on myös koottu tosiasiat ja fiktiot, jotka olivat mielenkiintoinen lisä etenkin minulle, kun en tunne Stratfordin mieheen liittyviä mysteerejä kuin pinnallisesti.

Mikäli haluat lukea seikkailu-dekkarin, josta ei puutu juonenkäänteitä eikä aikatasoja, lue tämä. Mikäli haluat lukea mysteerikirjan, jossa Vatikaani ja temppeliritarit on korvattu Shakespearen henkilöllisyyteen liittyvällä salaisuudella, lue tämä. Muussa tapauksessa en oikein osaa suositella. Edes dekkarina. Kokonaisuus oli ehkäpä liian Hollywood-tyylinen ja niin moneen kertaan nähty. Eli elokuvaa odotellessa..

Lumihiutaleet: * * +

Firenzen lumoojatar

2010-04-29T21:07:00.003+03:00

Salman Rushdie

(suomentanut Arto Häilä, alkuperäisteos The Enchantress of Florence, kustantaja WSOY 2010)

"Panch Mahalin huipulla, pienen kupolin katveessa, Hindustanin keisari tähyili yli Sikrin kultaisen järven. Hänen takanaan lakeijat leyhyttivät kookkaita sulkaviuhkoja, ja hänen vierellään seisoi tuo keltahiuksinen eurooppalainen, joka halusi kertoa hänelle tarinan kadonneesta prinsessasta."

Firenzen lumoojatar on mausteinen, yltäkylläinen, rönsyilevä, värikäs ja ennen kaikkea mystinen tarina miehestä, joka on päättänyt etsiä käsiinsä Hindustanin keisarin kertoakseen hänelle tarinan salatusta prinsessasta Qara Közista, Mustista Silmistä. Hindustanin keisari on sivistynyt, pohdiskeleva mies, joka tuntee uteliaisuutta eurooppalaisen matkustajan tarinaan.

Kirja on täynnä eksoottisia paikkoja, mekastavia henkilöitä, lempinimiä ja keisarin arvonimiä. Tipuin kärryiltä henkilögalleriassa moneen kertaan, mutta ei se lukemista varsinaisesti haitannut. Kirjan takana oleva lähdeluettelo on kohtuullisen pitkä ja mielenkiintoisen näköinen. Historiallisia palasia on varmaan tarinassa paljon, mutta ne hukkuvat rönsyilevään fantasiamaailmaan. Sekoitus toimii periaatteessa ja juoni kulkee eteenpäin.

Tarina salatusta prinsessasta, Firenzen lumoojattaresta, ei mielestäni ollut mitenkään kaunis tai iloinen. Paljon raakuutta ja petoksia sekä pelon kautta vihaan yllytettyjä ihmisiä. Hindustanin keisarin pohdinnat palatsin upeissa huoneissa ja Sikrin rannoilla sen sijaan olivat mielenkiintoisia. Keisari oli kovin edistyksellinen aikalaistensa ja maanmiehiensä keskuudessa ja etenkin pohdinnat idän ja lännen uskontojen eroista olivat itsellenikin ajatuksia herättäviä. Hänessä oli jotain leppoisaa ja viisasta asennetta.

Loppupäätelmänä voinen todeta, ettei tämä kuitenkaan ollut kirja minun makuuni. Jotenkin olen ehkä liian suoraviivainen näin oikukkaalle kirjalle. Haluan päästä tarinaan sisälle nopeasti matkustaa rauhassa tarinan loppuun asti. Firenzen lumoojattaressa tuntui olevan monia kirjoja. Välillä olin täysillä mukana juonessa, mutta yhtä paljon myös vähän pihalla. Sitä paitsi kaipasin kauniimpaa tarinaa, tässä oli liikaa "irstailua" minun makuuni, tuli vähän tympeä jälkimaku. Rushdie osaa kyllä kirjoittaa, mutta ehkä aihevalinta ei vain nyt iskenyt.

Loppuratkaisu oli myös pieni pettynyt, koska se tuntui liian hätäiseltä. Hieno käänne siinä kuitenkin oli Peilin lopullinen rooli, siitä plussaa kokonaisuudellekin.

Lumihiutaleet: * *

Pilvibongarin opas

2010-04-21T22:20:00.004+03:00

Gavin Pretor-Pinney

(suomentanut Ulla Lempinen, alkuperäisteos The Cloudspotter's Guide, kustantaja Atena 2008)

"Tuulen puhallellessa lempeästi repalepilvi riippuu tummana laikkuna sadepilven vatsan alla. Kovemmalla tuulella sen ulkonäkö muuttuu repaleisemmaksi ja se kiitää sateen aiheuttaman kaaoksen halki kuin kummitteluhetkestä myöhästynyt henkiolento."

Sain kuin saikin tämän opuksen luettua! Varmaan se vuoden päivät onkin yöpöydällä riippunut. Korostan heti alkuun ettei missään nimessä siksi, että kirja olisi huono. Olen lukenut kirjaa pienissä osissa, koska se sisältää niin paljon asiaa. Halusin kuitenkin, että lukemastani jäisi jotain järkevää mieleenkiin. Jäikö mitään, on sitten kokonaan toinen asia.

Kirjassa on käyty läpi käsittääkseni kaikenlaiset pilvityypit. Tätä en ole tarkistanut mistään eikä tämä kirja ole varsinaisesti mikään meteorologian oppikirja, joten en voi olla asiasta aivan varma. Pilvityyppejä silti riittää. Ja latinalaisia nimiä, mutta sitä ei pidä pelästyä. Päinvastoin, ne kuvaavat pilviä oikein hyvin.

Gavin Pretor-Pinney tuntuu olevan kirjoittajana vähän tekopirteä. En oikein lämmennyt kaikenmaailman huudahduksille ja pilvihehkutukselle. Jos kerran tartun kirjaan, jonka nimi on Pilvibongarin opas, tuskin tarvitsen enää todistelua siitä, että pilvet ovat mielenkiintoisia. Onneksi tässä oli kirjan huonoin puoli ja siihenkin tottui aika nopeasti. Toiseksi huonoin puoli oli se, ettei kirjassa ollut värillisiä kuvia kuin yhden liitteen verran (varmasti kustannusyistä) eikä yhtä ainutta selkeää piirrosta, jossa kaikki pilvet olisivat olleet yhdellä sivulla..

Joka tapauksessa, kirja herätti kaksi innostusta: pitää päästä valokuvaamaan pilviä ja pitää päästä joskus lentokoneesta näkemään Morning Glory - Australian vyörypilvi. Katsokaa vaikka googlella. Se on aika upea. Ja ainutlaatuinen. Olisi mahtavaa päästä joskus näkemään se ilmasta käsin. No, maan päältäkin kelpaisi näin aluksi :) Palaan varmaan kirjan teksteihin aika ajoin tarkistaakseni yksityiskohtia näkemistäni pilvistä. Kaikki ei jää millään kertalukemalla mieleen, mutta kyllä minä jotain jo opinkin. Pilvibongailussa on hyvää näin aluksi ettei se maksa mitään.

No, takaisin maan pinnalle. Ensin pitää tehdä läjäpäin töitä. Ja sitten vähän lisää. Ehkä jopa vielä sen jälkeen. Jos olen vielä elossa toukokuun loppupuolella, ehdin ehkä alkaa elää elämäänikin. Ja lukea kirjoja. Haaveilen kesälomasta, jolloin voisin makoilla mukavasti poutapäivänä nurmikolla ja vilkuilla kirjan lukemisen lomasta taivaalla lipuvia cumulus-pilviä. Lapsena ne aina muistuttivat jotain; nykyisin en ole tainnut paljoa ehtiä niitä katsella.

Lumihiutaleet: * * *

Viides tuuli

2010-03-23T21:16:00.004+02:00

Päivi Honkapää

(kustantaja WSOY 2007)

"Tuolla hetkellä, yhden sydämenlyönnin ajan, ymmärsin maailman tuulista enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen, vaikka monta kertaa luulin tietäväni enemmän. Kuulin ne, kaikki yhtä aikaa, yhtenä pauhuna joka kuitenkin oli hiljaisempi kuin syksyllä putoavan lehden ääni. Hetken minusta tuntui että kuuleminen ja näkeminen ovat samalla tavalla yhteensulautuneita kuin tuoksut ja maut."

Luin tästä teoksesta ensimmäisen kerran Alas taikavirtaa -blogista ja vaikka olin jo ehtinyt unohtaa asian, sain hyvän muistutuksen kun Maria esitteli Viides tuuli -kirja itsenäisen jatko-osan Meren alku tässä jokin aika sitten. Kiitokset molemmista vinkeistä, olisi mennyt muuten minulta ohi!

Sawana on lammaspaimen ja tarinankertoja. Hän myös näkee ja kuulee asioita, jotka muilta pysyvät piilossa, hän aistii tuulet. Sawana haluaa tarinoiden kertomisen sijaan löytää oman tarinansa. Kun kylään saapuu mystinen kulkuri, Sawana ei halua enää pidätellä kulkijan vertaan vaan lähtee matkaan etsimään omaa tietään Aikakirjoihin. Tien löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa, ei edes alkupisteen. Tie kuljettaa merille, Mustan Lokin kannelle. Seikkailujen kautta kaksikko päätyy aina Tarquelin tuulitornille asti.

Juoniselostukseni ei tee oikeutta tarinan kauneudelle. Päivi Honkapään käyttämä kieli on todellakin yksinkertaisesti kaunista. Mieleeni jäi monia hienoja mielikuvia, kuten talot, jotka on rakennettu paalujen varaan, niin että ne muistuttavat varpaillaan seisovia hämähäkkejä. Haluaisin todellakin nähdä varpaillaan seisovan hämähäkin.. tai no en, mutta ehkä kuvan sellaisesta :)

Asiaan. Sawanan tarina tuulten maailmassa on aika melankolinen ja synkeäkin oikeastaan. Kuten jo totesin, se on myös kaunis. Melkein runollinen. Tuli mieleeni Patricia McKillipin Basiliskin laulu. Tarinassa on paljon perusfantasiaelementtejä: valtataistelua, ahneutta, tien etsimistä ja yliluonnollisia taitoja. Kerronta ei kuitenkaan ole liian yksiviivaista hyvä-paha-taistelua, vaan kaikella on kahdet kasvot ja tarinan loppua kohden lukijalle käy kovin selväksi, että valta tuo aina mukanaan vastuun. Ja luonnollisesti, tarinan henkilökaarti on mahtava.

Odotan innolla pääseväni käsiksi Meren alkuun. Geret, Mustan Lokin kapteeni, Tarquelin Omatunto, vaikutti juuri niin mystisen juurevalle miehelle, että hänestä kyllä mielelläni luen lisää. Ja tuulista myös! Suosittelen kaikille fantasian ystäville, en ehkä aivan nuorille lukijoille kuitenkaan.

Lumihiutaleet: * * * *

Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa

2010-03-21T17:54:00.005+02:00

John Naish

(suomentanut Heli Naski, alkuperäisteos Enough - Breaking Free From the World of More, kustantaja Atena 2009)

"Kestää noin neljä minuuttia toipua sähköisen viestimen aikaansaamasta keskeytyksestä ja saada taas kiinni sitä edeltävästä ajatuksenjuoksusta. Jos siis saat 30 sähköpostiviestiä päivässä, toipumiseen kuluu päivässä 120 minuuttia."

Suhtaudun hieman ristiriitaisesti kaikenmaailman self-help -opuksiin. Joskus niissä on järkeä, yleensä ne vain lisäävät ahdistusta siitä, että taas on keksitty yksi asia, missä minä olen huono ja minun pitäisi parantaa elämäntapojani. Veikkasin Riittää jo -teoksen olevan juuri tätä kastia, mutta olin kuitenkin kiinnostunut tutustumaan etenkin kirjan informaatioähky-osioon. Huomasin ilokseni, että kyseessä ei ole varsinainen self-help -kirja, vaan teos, joka esittelee riittävyyden filosofiaa, jota myös kirjailija itse elämässään on yrittänyt toteuttaa.

Olen huomannut viimeisen viiden vuoden aikana, että keskittymiskykyni yhteen asiaan kerrallaan on käsittämättömän huono. Ja vielä huonompi, jos yhteen asiaan pitää keskittyä kerralla pidemmän aikaa. Lisäksi olen pohtinut joskus ohikiitävinä hetkinä miten kaikille nettilehdille, tekstitv:lle, tv- ja radiouutisiin sekä lehtiin riittää mielenkiintoista sisältöä? Monesti olen tullut siihen tulokseen, että asioista uutisoidaan jo ennen kuin niistä oikeastaan tiedetään yhtään mitään. Ja se tarkoittaa sitä, että yhä useammin törmää uutisiin, jotka ovat suoranaista todellisuuden vääristelyä. Lisäksi, se suurin kysymys, miten pitkään kaikki asiat voivat vain kasvaa? Eikä jossain vaiheessa pitäisi tulla katto vastaan?

John Naish pohtii juuri näitä asioita. Hän on jaotellut kirjansa seitsemään osaan, jotka käsittelevät sitä, mikä on riittävästi informaatiota, ruokaa, tavaraa, työtä, valinnanvaraa, onnea ja kasvua. Ja lopuksi hän pohtii mitä meidän kannattaa rahan sijaan elämässämme tuhlata. Pidin kovasti Naishin kirjoitustyylistä, sillä hän ei saarnaa muutoksesta ja todistele kuinka paljon parempaa elämä olisi, jos hänen ohjeitaan noudatettaisiin. Hän pikemminkin tuo esiin muutamia nykymaailman paradokseja ja pohtii niiden syitä jättäen perimmäisten johtopäätösten tekemisen lukijalle itselleen. Siitä kiitos, minua ei pidettykään täysin avuttomana. Tutkimukset ja muut tietolähteet, joihin Naish pohjaa kirjoituksensa, löytyvät kirjan lopusta.

Vaikka pohdintaa jätetään lukijalle, ovat Naishin ajatuksetkin silti loppuun asti vietyjä a viimeisteltyjä. Hänellä on selkeästi oma näkemyksensä siitä kuinka maailma nykyisin toimii ja siitä kuinka vielä voisimme välttää suurimmat sudenkuopat onnellisen ja yltäkylläisen elämän tiellä. Riittää jo ei varsinaisesti ole mikään maailmanpelastus-opus vaikka lähtökohdat ovatkin ekologisuuteen tähtääviä. Enemmänkin kyse on siitä, kuinka voisimme olla tyytyväisempiä elämäämme.

Kaikkien osioiden taustalla on ihmettely siitä, mistä johtuu se, että nykyisin kun ihmisillä on entistä enemmän kaikkea (teollisuusmaissa) ja päivittäisen selviytymisen eteen tarvitsee tehdä yhä vähemmän suoranaista työtä, olemme silti masentuneempia kuin koskaan aikaisemmin? Yhä useammin vastaus löytyy evoluutiosta. Meissä ei ole Riittä jo-toimintoa. Se täytyy luoda itse.

Kirjasta löytyy myös nimitys kärsimälleni keskittymishäiriölle: Näennäistarkkaavaisuuden aiheuttama häiriötila. Tämä liittyy ns. multitasking-trendiin, jossa ihmiset yrittävät suoriutua samanaikaisesti monista eri tehtävistä. Kuitenkin mitä enemmän hajotamme huomiota eri tehtävien välillä - esim. puhelimeen puhuminen ja sähköpostin kirjoittaminen samanaikaisesti - sitä huonommin saamme hoidettua yhtäkään asiaan. Lisäksi tutkimusten mukaan elimistömme tuottaa dopamiinia ja muita aivokemikaaleja aina kun tajuamme jonkun uuden käsitteen merkityksen tai saamme uuden idean tai oivalluksen. Meidät on siis suunniteltu infoahmateiksi, tunnemme suoranaista hurmiota, kun saamme uusia asioita aikaiseksi. Siitä seuraa vääjäämättä tila, jossa kaikessa pitää olla mukana ja kaikkea pitää ehtiä kokeilla ja suorittaa. Tilasta tulee suorastaan riippuvaiseksi. Minua se lähinnä häiritsee, mutten ole oikein osannut kohdistaa mistä se johtuu.

Lisäksi häiriöön voidaan vielä liittää työmaailman vaatimukset. En haluaisi uskoa, että minua rehellisesti sanottuna kiinnostaa puhua puhelimessa samalla kun kirjoitan sähköpostia. Voisin varmasti tehdä ne myös erikseen. Yleensä vain töissä ajautuu siihen tilanteeseen, että yrittää saada projektin kuin projektin nopeasti eteenpäin, jotta pääsee tekemään seuraavaa. Ja voi sitten lopuksi huomata, että työ ei tästä maailmasta tekemällä lopu. Väkisinkin alkaa oma keskittyminen rakoilla.

Kirjassa oli myös paljon jaarittelua ja samojen asioiden toistoa, mutta pääasiassa ehdottoman mielenkiintoisella tavalla esitettyjä ajatuksia. En nyt ala väittää, että elämäni muuttuu tämän kirjan lukemisen myötä kertaheitolla, mutta varmasti asiat pyörivät pitkään mielessäni ja etsin lisää vastavanlaisia mietteitä joko kirjan muodossa tai netistä. Sitä paitsi, huomasin onneksi muutaman seikan, josta olen päässyt jo vuosien varrella eroon. Tunnistin entisen minäni, kun luin kirjan Riittävästi tavaraa -lukua. Minulla oli muutama vuosi elämässäni jolloin tilasin kaikki mahdolliset ja mahdottomat sisustuslehdet ja haikailin jos jonkinmoisten tyynynpäällisten ja vaasien perään. Kerran sitten ostin lehden, jossa kehotettiin sisustamaan säästäväisesti siten, että suuret ja kalliit hankinnat olisivat mahdollisimman klassisia ja helposti vaihdettavat kankaat ja esineet niitä kausiluontoisia muodinmukaisia. Lehdessä oli esimerkkinä eräitä varmasti laadukkaita kankaita olohuoneen verhoiksi. Halvin näistä kankaista oli 160 € /m. Laskin, että meidät olohuoneeseen siitä kankaasta saisi sopivat verhot noin 1600 €:lla. Sitten ei muuta kuin vaihtamaan kesä-, joulu-, pääsiäis-, ruska- ja itsenäisyyspäivän verhot...

Joskus tällainen kertaoivallus riittää luopumaan mahdottomuuksista. Ei tietenkään aina. Pohdinnan lähtökohdaksi Naishin kirja on kuitenkin huippu.

Lumihiutaleet: * * *

Maaninkavaara

2010-03-17T22:20:00.006+02:00

Miika Nousiainen

(kustantaja Otava)

"Paavo Nurmen erilaisuus perustui tarpeeksi moneen samanlaiseen. Paavo toisti ja toisti. Juoksi kello kädessä. Tutustui itseensä. Niin se menestys syntyy. Leonardo da Vinci piirsi varmasti samoja kuvioita sata kertaa, ennen kuin teki Mona Lisansa. Se erilainen nyanssi hymyssä ja katseessa. Sellaisen löytää vasta kun tietää, mikä on samanlainen."

Maaninkavaara on oodi suomalaiselle kestävyysjuoksuharjoittelulle. Martti Huttunen on päättänyt pelastaa Suomen juoksumaineen ja valmentaa jälkikasvustaan seuraavan mitalitoivon. Hänen poikansa Jarkko kuitenkin katoaa palatessaan kotiin kisareissulta. Masennus valtaa koko perheen ja etenkin valmentaja-isän. Tytär Heidi päättää juosta isänsä ylös masennuksen alhosta, muttei tiedä mihin sfääreihin isä on valmis harjoittelun viemään kestävyysjuoksun kunnian nimissä. Äiti Sirkka joutuu lopulta puuttumaan tilanteeseen, kun aletaan puhua kenialaisista geeneistä ja veritankkauksesta.

Minä en ole mikään kestävyysjuoksija, mutta sen verran juossut kuitenkin, että voin verrata kirjaa pitkästä aikaa tehtyyn onnistuneeseen juoksulenkkiin. Alku on todella kankeaa ja pian tuleekin paha olo; juoksu ei meinaa rullata millään. Mutta kunhan vain jaksaa pinnistellä sen olon ohi, voi juosta niin pitkälle kuin pää kestää. Ja nauttia siitä. Perille päästyä on hyvä fiilis. Lihakset ovat lämpimät ja olo kevyt. Maaninkavaara oli juuri tällainen kirja.

Meinasin jättää kirjan kesken jossain sivun 50 paikkeilla. Tuntui, että minun olisi pitänyt tietää jotain suomalaisen kestävyysjuoksun muinaishistoriasta voidakseni ymmärtää hyväntuulista ironiaa paremmin. Ja ehkä se on tottakin, ironian terävin kärki jäi aluksi vähän vajaaksi. Tarina tuntui muutenkin jotenkin omituiselta. Kirjan alku ei ollut huono, takkuisuus ei varmasti johtunut siitä. Jumituin lähinnä omiin ennakkoluuloihini. Kuvittelin etukäteen, että kirja on hauska. Jarkon katoaminen heti alussa ja sen vaikutukset perheen tasapainoon tuntuivat kuitenkin kaikkea muuta kuin hauskalle. Jopa hieman ahdistavalle.

Maaninkavaara on tragikoominen kirja. Kyllä se komiikkakin esiin tulee. Pelkästään päähenkilö, jonka nimi on osuvasti Martti ja joka on ammatiltaan talonmies, on jos sen luokan suomalaista traagista juoksun legendaa, ettei sille voi kuin nauraa. (Lisäpisteitä kirjalle myös siitä, että dopingkortilla ei ole ratsastettu liikaa). Muutenkin Nousiainen on osannut Heidin harjoitteluohjelman myötä pukea sanoiksi koko suomalaista yksilöurheilua koskevan menestymisen tuskan. Nimenomaan tuskan. Voitto, jos se tulee, on aina katkeransuloinen. Keho käy läpi tolkuttoman rääkin ja mieli taistelee yksinäisyyttä vastaan. Helposti saavutettu tulos ei ole mikään tulos.

Kehittäessään Heidin harjoittelua, Martti toimii samalla köyhän miehen Esa Saarisena. Kaikkeen löytyy vastaus ja perustelu menestyneiden suomalaisjuoksijoiden elämistä. Lähipiiri ja muut kynnelle kykenevät saavat osansa Martin pakkomielteestä. Hänen ajatuksensa Tukholman maratonista ja sählyn pelaamisesta osoittavat, että hän on periaatteen mies henkeen ja vereen. Huttusen perhe toimii kuin juoksutallin tiimi, äiti huoltojoukkona. Heidin koulunkäyntiä alkaa kuitenkin tolkuton harjoittelu jo haitata ja kevään pääsykokeet lähestyvät. Samalla lähestyy kisakausi ja isän odotukset menestyksen suhteen vain kasvavat. Aika lähteä harjoitteluleirille Maaninkavaaraan.

Hieman jännitin, kuinka kirja saa arvoisensa lopun, koska toisaalta pelkäsin helppoa loppua ja toisaalta myös yliampuvaa loppua. Kumpikaan ei olisi sopinut tähän tarinaa. Eikä kumpakaan onneksi tullut. Tyyli säilyi viime metreille asti ja loppuratkaisu lisäsi tragikoomista vaikutelmaa. Nousiainen on muutenkin hyvä kirjoittaja. Teksti on tiivistä, lauseet yksinkertaisia mutta sisältörikkaita. Kokonaisuutena Maaninkavaara oli tasapainoinen kirja. Ja loppujen lopuksi myös hauska, joten suosittelen mielenkiintoista lukukokemusta!

Lumihiutaleet: * * * 1/2

Kirjan kansa

2010-03-04T23:42:00.002+02:00

Geraldine Brooks

(suomentanut Arto Schroderus, alkuperäisteos People of the Book, kustantaja Tammi 2009)

"Kirja on tietenkin enemmän kuin materiaaliensa summa. Se on ihmisen mielen ja käden luoma artefakti. Lehtikullan takojat, pigmenttien jauhajat, kirjurit, kirjansitojat, näiden ihmisten kanssa viihdyn parhaiten. Toisinaan, hiljaisina hetkinä, nuo ihmiset puhuvat minulle."

Pidän paljon tällaisista kirjoista, joissa on pieniä tarinoita tarinan sisällä. Kehystarina kertoo kirjojen konservoijasta, Hannasta, joka saa tehtäväkseen kartoittaa ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, Sarajevon haggadan kunnon. Tutkiessaan koodeksia Hanna löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista muodostuu tarinoita haggadan vuosisataisen selviytymisreitin varrelle aina kirjan syntyhetkiin saakka. Sarajevossa kirjaa suojeltiin toisen maailmansodan tuhoilta ja myöhemmin myös Balkanin sodan tuhoilta. Kirja on käynyt myös Wienissä 1800-luvulla ja Venetsiassa 1600-luvulla. 1400-luvun Tarragona ja Sevilla muodostavat näyttämön kirjan syntyvaiheille.

Kirjan kansan jälkisanoissa Geraldine Brooks kertoo, millaisia vaiheita Sarajevon haggada on oikeasti kokenut, ja että hän on saanut olla seuraamassa tiukasti vartioidussa Euroopan keskuspankissa vuonna 2001, kun kirjan kuntoa on todellisuudessa kartoitettu. Haggadan pelättiin tuhoutuneen Balkanin sodan aikaan, mutta sodan päätyttyä selvisi, että kirjastonhoitaja oli pelastanut arvokkaan kirjan pommitusten tuhoilta. Kuten oli käynyt myös toisen maailmansodan aikaan. Haggadasta tekee erityisen upean sen kuvitukset, jotka ovat värikkäitä ja runsaita. Juutalaisilla ei ole ollut tapana kuvittaa uskonnollisia tekstejä ja se lisää haggadan salaperäisyyttä ja sitä kautta kiinnostavuutta.

Haggadan tarinassa, sekä kirjassa että todellisuudessa, on oleellista se, miten muslimit ovat pelastaneet juutalaisten kirjan pariinkiin otteeseen. Nykyisen, ja mikä ettei myös satoja vuosia vallinneen tilanteen valossa se on merkittävää. Ehkä ylimaallisen kaunis taide voi todella yhdistää. Olisin ehkä kaivannut tästä teemasta enemmän pohdintaa.

Hannasta en päähenkilönä välillä pitänyt lainkaan. Jotenkin häneen oli hirmuisen vaikea samaistua ja koko hahmo tuntui aika pinnalliselta. Juuri kun luuli ymmärtävänsä hahmoa edes vähän, tulikin jokin kommentti tai teko, joka ei istunut yksiin sen profiilin kanssa, jonka hänestä oli saanut. Ehkä se johtui myös siitä, että kehystarina tuntui olevan niin täyteen ahdettu jos jonkin sortin ihmissuhdekriisiä, että välillä haggada jäi taka-alalle. Ehkä myös se teki Hannasta vaikeasti lähestyttävän hahmon, että hän todella oli vaikeasti lähestyttävä kaikkine ongelmineen :)

Toisaalta, muita huonoja puolia kirjassa ei oikeastaan ollut. Silti se ei säväyttänyt kovin paljoa. Tarina oli mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava ja koukuttavakin, muttei mitenkään erikoinen vaikka aineksia oli enempäänkin. Haggadan fiktiivinen ja todellinen tarina ovat molemmat uskomattomia ja täynnä mieltä kiehtovia ihmiskohtaloita, mutta hivenen jäin kaipaamaan lisää tehoa tarinaan. En osaa oikein yksilöidä mistä moinen tunne johtuu. Haggadan matkan fiktiivinen historia oli kirjoitettu hyvin ja nämä tarinat olivatkin kirjan parasta antia. Niitä olisi saanut olla useampiakin, tosin eihän todellisuutta voi mennä liikoja muuttamaan..

Hyytävintä kirjassa olivat alkusanoiksi asetetut Heinrich Heinen sanat. "Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä." Niin totta. Ja pelottavaa.

Lumihiutaleet: * * * +

Siilin eleganssi

2010-02-15T22:25:00.007+02:00

Muriel Barbery

(suomentanut Anna-Maija Viitanen, alkuperäisteos L'Élégance du hérisson, Gummerus 2010)

"Minulla ei ole juurikaan vaihtoehtoja. On mentävä kirjastoon ja yritettävä löytää johdatus asiaan. Suhtaudun yleensä epäillen tekstinselityksiin ja tiivistelmiin, jotka pakottavat lukijan skolastisen ajattelun pihteihin. Mutta näin vakavassa tilanteessa en voi suoda itselleni jahkailun ylellisyyttä. Fenomenologia pakenee minua, ja se on sietämätöntä."

Olen ollut hieman kiireinen viime aikoina. (Yllätys). En ole ehtinyt aloittaa Kirjan kansaa lainkaan. Ja juuri kun olin aikeissa sen tehdä, tielleni osuu kirjakaupan uutuushyllyllä Siilin eleganssi. Ensin kiinnitin huomioni kauniiseen kanteen ja kirjan ulkoasuun muutoinkin. Kirja on paperikantinen, mutta suurempi kuin peruspokkarit, kirjan otsikko lukee mattakultaisin kirjaimin pastellisävyisen taivaan päällä. En yleensä piittaa kovin koristeellisista kansista, mutta tässä oli jotain.. elenganssia varmaan.. mikä kiinnitti huomioni. Takakannen teksti oli seuraava merkki. Tämä kirja vaikutti todella mielenkiintoiselta!

En malttanut odottaa kirjan lukemisen kanssa, joten luin sen sitten yhdeltä istumalta. Tosin kirja ei olekaan kauhean pitkä, joten jopa minun lukuvauhdillani se oli mahdollista.

Siilin eleganssi on ihana! Se kertoo pariisilaisen hienostokerrostalon asukkaista ja ennen kaikkea talon ovenvartija-rouvasta, Renée Michelistä, joka yrittää kaikin keinoin säilyttää asukkaiden mielissä kuvan yksinkertaisesta ja tyhmästä leskirouvasta, koska haluaa nauttia rauhassa kulttuuri- ja filosofiaharrastuksestaan. Toinen juoni seuraa erään talossa asuvan perheen 12-vuotiaan älykkötyttären, Paloman, kyynistä ja pettynyttä suhtautumista omaan maailmaansa. Hän päättää tehdä itsemurhan ennen kolmetoistavuotissyntymäpäiväänsä, mutta ennen sitä hän haluaa antaa maailmalle mahdollisuuden ja alkaa tarkkailla ympäristöään löytääkseen syyn jatkaa elämäänsä. Kun taloon muuttaa uusi asukas, Kakuro Ozu, on Renéen ja Paloman vaikeampi pitää salaisuuksiaan, sillä herra Ozu ei ole kuten muut rikkaat; hän ei ole koppavuutta nähnytkään.

Tarina avautuu vähän kerrassaan, kuin kuori kuorelta. Se henkii jonkun verran samaa tarkkailevaa ja huomioivaa tyyliä kuin Amélie-elokuva. Tietysti ranskalaisuudella on varmaan osuutensa asiaan, mutta se ei ole koko totuus. Siilin elenganssi ei kuitenkaan matki Amélieta millään tavoin, se vain saa aikaan samoa tunteita. Se johtuu ehkä siitä, että kirja on päähenkilöidensä tutkimusmatka ympäröivään maailmaan ja omaan paikkaansa siinä.

Muriel Barbery on Marokossa syntynyt ranskalainen kirjailja, joka asuu Tokiossa. Näin takakannessa ainakin kerrotaan. Tämä on hänen toinen teoksensa. Ensimmäinen suomennettu käsittääkseni. Ehkäpä tuo Tokio-akseli tuo tarinaan japanilaiset elokuvat, ruoan ja herra Ozun. Ne sopivatkin hyvin ranskalaisen hierarkkisen yhteiskunnan satiirin vastapainoksi.

Siilin elenganssissa kauneinta on tunteiden kirjavuus. Ne kehittyvät vähitellen ja muodostuvat vahvoiksi, selkeiksi kokonaisuuksiksi. Surua, hellyyttä, kiukkua, ihmetystä, naurunpurskahduksia (herra Ozulla on mahtava toiletti), puhdasta iloa ja haikeus kirjan loppuessa.

Kirja on myös eräällä tapaa kantaaottava. Muun muassa yliopistojen hukatuista resursseista, ihmisten käyttäytymisestä alennusmyynneissä tai ostoksilla yleensä, lukuharrastuksesta, italialaisen ja hollantilaisen taiteen eroista ja hyvistä elokuvista. Tai ehkä kantaaottava on väärä ilmaisu. Kirjasta ei todellakaan tule sellaista tunnelmaa, että kirjailija yrittää käyttää hahmojaan omien ajatusten esiintuojina, vaan hahmot elävät omaa elämäänsä. Kerronta vaihtelee Renéen ja Paloman tarinoiden välillä ja kummassakin on täysin omanlaisensa henki.

Paloman pohdiskellessa elämän tarkoitusta tuli yhdessä vaiheessa mieleeni Paulo Coelho. Luin yhden kappaleen Siilin elenganssia ja se vastaa noin kolmea Coelhon kirjaa. Vaikkei tämä opus ehkä olekaan tarkoitettu niin suoranaisesti elämäntaidon oppaaksi kuin alkemistit ja muut vastaavat, se on sitä silti. Eikä tarvitse jäädä miettimään pitikö kirjasta vai ei. Coelho saa minut aina hämilleni. Minussa hänen kirjansa eivät ole herättäneet kovin suurta iloa, surua tai muitakaan tunteita. Olen ajatellut olevani vain niin tyhmä, etten tajua hänen sanomansa viehätystä. Siilin eleganssi teki lopun siitäkin jahkailusta.

Minulle asiat pitää näemmä sanoa pienen satiirin siivellä, mutta samalla kauniisti, naurun ja itkun lomassa sekä "eleganttiin" pakettiin käärittynä. Lisämausteeksi hieman teehetkiä, lukemisen ylistystä ja jokunen leivos... Onneksi en tyydy vähempään ja pitkä odotus seuraavasta loistavasta kirjasta sai täyttymyksen! Tämän tulen lukemaan uudelleen.

Loppukaneettina mainittakoon, että lukekaa silti omalla vastuullanne. Kaikki eivät varmaankaan jaa hehkutustani. Mutta se on aivan normaalia. Kuitenkin, jos tunnistat itsestäsi henkilön joka pitää kissoista, koirista, Anna Kareninasta, Leo Tolstoista yleensä, teestä, filosofisesta pohdiskelusta, kamelioista, kirjoista, Vermeeristä, turhantärkeyden unohtamisesta, aitoudesta tai pienten kauniiden hetkien etsimisestä, suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi!

Lumihiutaleet: * * * * *

Mistä on omat talot tehty

2010-02-06T21:07:00.006+02:00

Ulla Ahvenniemi ja Laura Lähteenmäki

(kustantaja Atena 2009)

"Ja se kirjaston lattiasta noussut putki, sen arvoitus ei ikinä ratkea. Mutta jos joku haluaa vetää meille idästä päin jotakin sisään taloon, meillä on iso tilava putki ihan vain sitä varten valmiina."

Olin ajatellut pitää vähän taukoa lukemisesta, kun tuntui, että keskittymiskyky oli taas jossain kadoksissa. Tai työasioissahan se oli. Aina vaan työasioissa. Mutta eihän siitä mitään tullut. Illalla viimeistään pitää olla jotain lukemista käsillä. Onneksi olin raahannut viime kirjastoreissulla kasan erilaisia kirjoja kotiin ja niiden joukossa myös Ulla Ahvenniemen ja Laura Lähteenmäen omista omakotitaloprojekteistaan kirjoittaman kirjan Mistä on omat talot tehty. Sehän on vähän niinkuin työasioita, mutta kuitenkin vain lukemisen muodossa. Vaatii siis vain semi-keskittymistä ajattelin. Jospa pikaisesti selailen kirjan ja keskityn vasta ensi viikolla kunnolla jonkun muun kirjan lukemiseen.

Toisin kuitenkin kävi. Jäin koukkuun raksakertomuksiin ja halusin todella tietää, miten projektit etenevät ja millaisia vaiheita eteen tulee. Mistä on omat talot tehty on kirjoitettu hyvin ja jaoteltu yhteisten otsikoiden alle siten, että vuorotellen seurataan kumpaakin projektia. Tällainen tapa on lukijalle mukava, koska voi sekä vertailla kahden erilaisen talon rakentamista että myös kahden erilaisen tontin ja kaupungin vaatimuksia. Vaikkei kirja olekaan pelkästään työmaapäiväkirja tai puhtaasti vertailua varten kirjoitettu, on silti suuri plussa, että toinen seurattavista taloista on harkkotalo ja toinen puutalo.

Mielenkiintoista on kirjassa myös se, kuinka hyvin ja sujuvasti kirja on saatu kirjoitettua vaikkei yhtäkään yritystä, talotehdasta, materiaalinvalmistajaa tai rautakauppaa nimeltään mainita. Myöskään urakoitsijoiden työn jäljen tai aikataulujen haukkuminen tai mahdoton kehuminen eivät ole kirjassa pääasiassa. Toki niistä mainitaan, mutta pääpaino on kuitenkin täysin kirjoittajien omassa mahtavassa, ihmettelevässä suhtautumisessaan rakentamiseen. Kirjasta onkin hauska seurata kuinka rakennustyömaa opettaa tekijöitään niin käsin tekemisessä kuin asennekysymyksissäkin. Ja ennen kaikkea projektinhallinnassa. Hauskaa siis minulle, ei välttämättä aina kirjoittajille :)

Hauskuudella en tarkoita tietenkään vahingoniloa, vaan ennen kaikkea elävästi kirjoitettuja raksatarinoita.

Kirja on jaettu neljään osaan: Suunnittelu ennen kaikkea, Seinät nousevat, Lattiasta kattoon ja Raksalta kotiin. Nimiensä mukaisesti osat kertovat rakentamisen eri vaiheisiin liittyvistä asioista sellaisilla alaotsikoilla kuin: Mistä työmiehet löytyvät?, Paha päivä, Hetki pomona, Kaappikaupoissa ja Muutto. Lisäksi kirjan marginaaliin on selvennetty erilaisia rakentamisen termejä, jotka tekstissä vilahtelevat, jotta kirjan seuraaminen olisi helpompaa myös niille, joilla termien opettelu on vielä edessä. Kirja seuraa kumpaakin projektia unelmoinnista ja tontin hankinnasta muuttoon saakka. Lukija pystyykin kasvamaan kirjoittajien kokemusten rinnalla ymmärtämään millaisesta kokonaisuudesta oman kodin rakentamisessa onkaan kysymys.

Itse olen niin sanotusti kasvanut raksalla isäni työn vuoksi/ansiosta, ollut siellä töissä kaikki mahdolliset ja mahdottomat kesät ja lomat. Ja löysin itseni sitten vuosia myöhemmin palauttamassa insinöörityötä rakennuspuolelta. Siltä pohjalta nostan hattua kaikille niille, jotka aloittavat oman rakennusprojektinsa tyhjältä pöydältä. Tilanteesta, jossa elämä ja rahat on täysin kiinnitetty johonkin sellaiseen, jossa kaikki vastaantuleva on uutta ja jokainen päätös kärjistettynä hyppy tuntemattomaan. Siitä projektinhallintakoulutuksen puutteesta puhumattakaan. Itse en tiedä olisiko minusta sellaiseen.

Se tässä kirjassa on myös mahtavaa, että se ei kaikesta huolimatta suotta pelottele mahdollisilla riskeillä ja epäonnistumisilla. Jos niitä tulee, niin niistä selvitään. Ja vaikka yöunet menevät monta kertaa ja tilanne on varmaan tapahtumahetkellä ollut katastrofi, se ei kuitenkaan jää päällimmäiseksi mauksi näistä projekteista. Veikkaan, että ainakin puutaloprojektin LVI-töistä olisi saanut nyt kirjoitetun perusteella aika paljon enemmänkin negatiivista ainesta. Tietysti voi olla, että toisen katastrofi on toiselle arkipäivää.. ainakin tällä alalla.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, joilla omakotitaloprojekti on harkinnassa, edessä, käynnissä tai takana. Niin naisille kuin miehille. Ei pelkästään oppikirjana, vaan lähinnä todenmukaisena kuvauksena siitä, mistä pientalon rakentamisessa/rakennuttamisessa oikein on kysymys. Jotain voi sivussa toki oppiakin, niin ammattilaiset kuin amatöörit, koska jokainen projekti on kuitenkin aina omansa.

(Lopuksi hieman negatiivista palautetta kirjastolle, joka oli teipannut kirjan irtokannet niin, ettei kaikkia sisäkannen kuvia ja tekstejä pystynyt näkemään. Pohjakuvat sentään, jotka olivat lukiessa mukava lisä mielikuvien tukemiseksi).

Lumihiutaleet: * * * *

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä

2010-02-02T22:37:00.004+02:00

Alexander von Schönburg

(suomentanut Tiina Hakala, alkuperäisteos Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu fragen wagten, kustantaja Atena 2009)

"Entä mitä kuningatar sitten kanniskelee käsilaukussaan? Ei ainakaan rahaa. Eikä avaimia, Ei myöskään passia. Kuningattarella ei edes ole passia tai henkilöllisyystodistusta (jotka muuten Espanjan kuninkaalla on)."

Pidin kovasti Alexander von Schönburgin edellisestä kirjasta Tyylikkään köyhäilyn taito. Se oli ihanan kuivan humoristinen ja totaalisen itseironinen. Toivoin samantyyppistä suhtautumista tässä kuninkaallisessa kirjassa, jonka nimi todellakin on majesteettisen mittainen. Aivan kokonaan minun ei tarvinnutkaan pettyä toiveissani, vaikkei tämä yltänyt täysin edellisen tasolle.

Kaikki mitä olet halunnut tietää kuninkaallisista ei ole mikään keltaisen lehdistön jatke, jossa olisi paljon "huikaisevia" paljastuksia monarkkien elämistä. Toki jotain uusiakin juttuja väliin mahtuu, mutta muuten kirja on jäsennelty nimensä mukaisesti. Luvut vastaavat muun muassa kysymyksiin, miksi kuninkaalla on kruunu tai valtaistuin, mikä on kuninkaalle sopiva asumus, kuinka kruununperillisten hankinta onnistuu (!) ja ennen kaikkea: mitä Englannin kuningattarella on käsilaukussaan. Luvuissa pureudutaan asioihin perusteellisesti ajanlaskun alusta saakka erilaisten anekdoottien myötä.

Kirjassa luetellaan sellainen määrä eurooppalaisia monarkkisukuja, että minä putosin jo kärryiltä. Olen muutenkin vähän huono muistamaan kaikkia kruununperillisiä ja heidän puolisoitaan. Toisaalta von Schönburg kirjoittaa siten, ettei ole välttämätöntäkään niitä muistaa.

Kirjassa on myös paljon pohdintaa kuninkaallisten roolista entisessä maailmassa ja nykyisessä myös. Yhdessä luvussa keskitytään monarkkien poliittisiin mielipiteisiin ja siihen saako heillä olla niitä, vai pitääkö pysytellä pelkästään seremoniallisessa roolissa. Kirjaa on virkistävää lukea, sillä en usko, että von Schönburgilla on takanaan mitään erityistä poliittista tai muutakaan agendaa, vaan hän vain kertoo tarinoita ja pohdiskelee siinä sivussa jotain huomioitaan. Eli mitään turhanpäiväistä hehkutusta kerronpa-teille-aikaimoisen-tarinan -tyyliin.

En osaa oikein kirjoittaa tästä kirjasta mitään järkevää tai syväluotavaa. Parasta olivat pienet tiedon muruset, joita en olisi tässä kirjassa odottanut löytäväni. Kuten se, että mistä tulee Gizan pyramidien kulma... Minusta sellaiset pienet jutut ovat hauskoja. Huonoa kirjassa oli se, että koko ajan mielessä oli kysymys miksi von Schönburg on kirjoittanut tällaisen kirjan? Eikai oikeasti vain rahastusmielessä?

Lumihiutaleet: * * *

Musta kuin yö

2010-01-24T19:20:00.004+02:00

Ann Cleeves

(suomentanut Annukka Kolehmainen, alkuperäisteos Raven Black, kustantaja Karisto 2007)

"Mutta Magnus ei halunnut ajatella sitä päivää. Hän ei halunnut ajatella turvepengertä ja kivikasaa kukkulalla. Se toisi painajaiset takaisin."

Musta kuin yö on ensimmäinen neliosaisen Shetlanti-sarjan dekkari. Kukin osa kuvaa tapahtumia saarella eri vuodenaikoina. Ensimmäisessä osassa lumihangesta löytyy nuoren tytön ruumis, joka on kuristettu punaisella kaulaliinalla. Juttua tutkii Jimmy Perez, joka ilmeisesti tulee seikkailemaan myös tulevissa sarjan osissa. Perushahmo, vähän nuhjuinen, tarkkasilmäinen ja sopivan haavoittuva. Eli ihan uskottava.

Kylässä, lähellä ruumiin löytöpaikkaa, asuu vanha, hieman yksinkertainen mies Magnus, joka on ollut pääepäiltynä kahdeksan vuotta aikaisemmin tapahtuneessa naapurintytön katoamistapauksessa. Nyt kuollut Catherine asui samassa talossa kuin kadonnut Catriona aikaisemmin. Kuitenkaan kaikki yksityiskohdat eivät aivan täsmää tähän ensimmäiseen mahdolliseen epäiltyyn, juoruista huolimatta. Epäilyjen alle joutuu siis moni muukin ennen kuin juttu selviää.

Juoni oli sopivan mukaansatempaava ja kieli sujuvaa. Perusdekkari, joka ammentaa kovasti pienen, tietyllä tapaa suljetun, yhteisön piirteistä. Tätä puolta pohditaan myös Catherinen persoonan kautta ja etenkin hänen keskeneräisen koulutyönsä kautta, jossa hän kuvasi dokumenttia saaren asukkaista. Kadonneen kameran ja filmin sisällön etsimisestä tulee tarinan edetessä yhä tärkeämpää ja loppuratkaisu periaatteessa yllätti minutkin. Toisaalta taas ei. Jossain vaiheessa kirjaa aloin epäillä kyseistä hahmoa, mutten oikein tiedä miksi. Eli hahmo ei varsinaisesti yllättänyt, mutta hänestä paljatuneet piirteet sitäkin enemmän. Ja kun lukee paljon dekkareita, alkaa etsiä jo niitä pieniä merkkejä ja yksityiskohtia, jotka kirjan lopussa viimein saavat kontekstinsa.

Joka tapauksessa oli hyvä dekkari. Aion lukea seuraavankin, Valoisat illat, vaikka jotenkin veikkaan, että siinä on mukana se pakollinen romantiikan osuus, kun Perez ja Fran Hunter alkavat tapailla toisiaan.

Lumitähdet: * * *

Elävää musiikkia

2010-01-18T22:06:00.003+02:00

Terry Pratchett

(suomentanut Mika Kivimäki, alkuperäisteos Soul Music, kustantaja Karisto 2005)

"SKVIIK.
Rottien Kuolema kiipesi Humman harjan päälle ja asettui seisomaan hevosen korvien väliin pikku kaapu tuulessa liehuen."

Elävää musiikkia oli kovin sekava kirja. Mietin välillä miksi sen edes aloitin. Yleensä pidän Pratchettin kirjoista, kun kaipaan piikikästä satiiria jostain meidän maailmamme ilmiöstä. Tässä kyseissä teoksessa teinibändikulttuuri iskee Kiekkomaailmaan. Suomentajalla on ollut kova työ, sillä useimmat "vitsit" ovat ehkä helpompi ymmärtää englanniksi. Tästä huomasinkin, että kovin paljon kielestä, jolla kuvaamme populaarimusiikkia, tulee englannista. Hard rock, rap ja pop. Ja tietysti puhumattakaan eri bändien nimistä. Kiitollinen kuolema. Heh.

No joo, osa vitseistä ontui pahemman kerran kielestä riippumatta. Ei vaan juuri nyt jaksanut sykähdyttää. Sekavuuden tunne tuli osittain myös siitä, että tyypilliseen tapaan Kiekkomaailma on täynnä toinen toistaan kummallisempia hahmoja ja niitä tosiaan on tässä kirjassa paljon. Kaikkien kohtaloita ei jaksa seurata tai muistaa.

Onneksi on Kuolema. Ja etenkin Rottien Kuolema. Symppis! Kuolema lähtee etsimään unohdusta masennukseensa muukalaislegioonasta ja hänen tyttärentyttärensä Susan joutuu tarttumaan viikatteeseen Rottien Kuoleman yrittäessä auttaa parhaansa mukaan. Jotenkin vain mielikuvani pienestä mustasta kaavusta ja luisevasta kuonosta saa suupieleni virnistelemään. Rottien Kuoleman artikulaatio vain lisää virnistelyä.

SKVIIK.

Se on niin tyhjentävä ilmaisu.

Joten loppuyhteenvetona sanottakoon, että huonoin lukemani Kiekkomaailma-opus. Olisin pärjännyt hyvin ilman tätä.

Lumihiutaleet: * *

Uuni

2010-01-10T14:12:00.007+02:00

Antti Hyry

(kustantaja Otava 2009)

"Niin muuttuu ihmisen mieli, kun joku ihminen, joka vihapäissään lähtee pirtistä porstuaan, ja siitä kuistiin ja menee ulos, miettii ja rauhoittuu. Hän lähtee kävelemään metsään ja kun palaa, tuo kourassaan mesimarjoja."

Ja niin sai Pietari uuninsa rakennettua.

Jos olen umpirehellinen itselleni, voin myöntää, etten olisi Uuniin tarttunut, mikäli se ei olisi ollut Finlandia-ehdokkaana (voitto sinällään ei ollut syy lukea kirjaa). Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, etten olisi varmaan edes tiennyt sen olemassaolosta. Ja se taas johtunee keskittymiskyvyn puutteesta ja kiireestä. Jotka puolestaan johtunevat toisistaan. Mieliin jää vain kirjoja, joista puhutaan paljon ja eri yhteyksissä. Olen yrittänyt niitä muistiinkin laittaa, mutta se on loputon suo. Onneksi on tahoja, jotka pitävät yllä sivistystäni ja nostavat kirjapinojen päälle Uunin kaltaisia kirjoja meille harrastelijoille, joiden oma aika ei riitä perehtymään aivan kaikkiin ilmestyneisiin teoksiin. Kuten Finlandia.

Finlandia-palkinto jakaa yleensä mielipiteitä voimakkaasti. Tulee näitä kommentteja, joiden mukaan palkinnon tarkoituksena on vain tuoda euroja kustantamojen kirstuun ja ehdokkaiksi pääsevät vain sellaiset kirjat, joilla riittävään myyntiin on potentiaalia. Ja sitten on niitä, joiden mielestä kirja ei voi olla hyvä vain sen vuoksi, että on voittanut Finlandian tai päässyt ehdolle. Snobbailustakin Finlandiaa on syytetty. Ja siitä, että paljon loistavia kirjoja jää ehdokaslistan ulkopuolelle joka vuosi. Suuri polemiikki käydäänkin kahteen kertaan; ensin ehdokkaista ja sitten voittajasta. Mutta yksi asia on varma. Itse en kadehti tahoa, joka ehdokaslistan luo enkä varsinkaan häntä, joka palkinnonsaajan päättää.

Tämänkertainen ehdokaslista oli harvinainen itselleni siitä syystä, että luin jopa kaksi listoille päässyttä kirjaa. Monesti ei ole tullut luettua edes voittajaa. Hotakaisen Ihmisen osan ja nyt tämän Uunin jälkeen en todellakaan kadehdi tuomaria. Miten voi verrata kahta täysin erilaista kirjaa?

Itse en ole muurari, mutta koska rakennusala on muuten tuttu, ei Uunin sanasto tuottanut ongelmia. Ei sillä, että tarvitsisi mitenkään erityisesti tuntea alaa voidakseen lukea teoksen. Se vain korkeintaan antaa hieman lisäarvoa Hyryn tyylille kirjoittaa. Oli nimittäin aika mielenkiintoista lukea näin yksityiskohtaisesti kirjoitettua kirjaa, koska sehän oli melkein kuin työseloste, että mitä seuraavaksi tehdään. Sormet jo syyhysivät, että pitää piirtää paperille millainen uuni siitä oikein varvi varvilta rakentuukaan. Sen myönnän, että uunin sisuksien osalta tipuin jossain vaiheessa vähän kärryiltä, että ihan en jokaista kanavaa osaisi piirtää oikeaan paikkaan, mutta ulkonäön ja "pohjakuvan" ehkä kuitenkin. Tuli muuten komea uuni. Yhden sanan tarkistin Helamaan Vanhan rakentajan sanakirjasta ja se oli marimet. No, näköjään rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta tähän en ollut koskaan aiemmin törmännyt. Ja näin siitä uutta oppii joka kerta.

Kirjassa on toki muutakin kuin vain tiili tiileltä etenevää muuraamisen kuvausta. Pietarin pohdinnat elämästä ja reissut kylän rautakauppaan rytmittävät työmaan etenemistä. Kun väsyttää, käydään ottamassa pienet unet ja kupillinen teetä. Pietari juo muuten hyvää teetä, taitaa olla itsellänikin kauden suosikkina. Pienet miinukset kokonaisuudessaan annan kyllä siitä Ruotsin reissusta, koska se tuntui omituisen irralliselta osalta uunin rakentamiseen nähden. Siinä kohtaa lukeminen vähän jämähti ja odotin vain, että koska päästään takaisin laastintekopuuhiin. Mojova lisäbonus puolestaan Putaan betonin apuohjaajasta. Tuli ihan omat kesätyöajat mieleen. Oikein lämpimästi :)

Huomaan, että kaikki kommenttini kirjasta ovat jotenkin henkilökohtaisia. Mutta toisaalta, en minä voi toisten puolesta puhuakaan. Joku muu voi olla tykkäämättä kirjasta juuri sen kohdan vuoksi mikä itselleni on ollut mieluinen. Yleisellä tasolla voisin kuitenkin uskaltaa väittää, että kirja on yllättävän joutuisa luettava rauhallisesta tahdistaan huolimatta. Tarina menee koko ajan eteenpäin, vaikka Pietari välillä pysähtyykin pohtimaan uunin teon syvintä olemusta eikä koko aikaa hosu työmaallaan. Tämän sanon siksi, että useasti olen törmännyt sellaisiin rauhallisuutta yrittäviin kirjoihin, joista tulee vain kasa tylsiä lauseita ja jotka jäävät kesken. Tämä ei ole sellainen kirja.

Uskaltaisin jopa väittää, että Hyryn Uuni on ihastuttavan jalat maassa pitävä kokemus.

Tietysti tulee mieleen myös ennakkoasenteen merkitys. Koska pelkäsin hieman, että kirja voi jäädä minulta kesken, kun en jaksa lukea pelkästä muurauksesta, mutta näin ei käynytkään, niin pidinkö siksi kirjasta enemmän kuin olisin muuten pitänyt? Ehkä. Tähän on oikeastaan mahdotonta antaa täysin objektiivista vastausta. Joten mielestäni lopputulos ilman hiuksia halkovaa analyysia riittää mainiosti. Kirja oli hyvä.

Ja oikeastaan onhan vielä yksi varma asia.

Kaikki Finlandia-voittajat, jotka olen lukenut, ovat olleet palkintonsa arvoisia ja myös palkinnostaan HUOLIMATTA lukemisen arvoisia. Eikä Uuni ollut mikään poikkeus.

Lumihiutaleet: * * * *

Serren metsissä

2009-12-31T15:27:00.003+02:00

Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos In the Forest of Serre, Karisto 2009)

"Velho kuiskasi silmät sujettuina "Keittiössä on pieni pihkanvärinen ruukku." "

Lisää joululahjapinon pienentämistä. Serren metsissä -kirjaa on kutsuttu aikuisten saduksi monissakin kommenteissa ja osa on myöskin ollut sitä mieltä, että teos on kovin sekava. Noitia, velhoja, peikkoja, taikuutta, kuningaskuntia, prinssi ja prinsessa... ja monen monta juonenkäännettä ennen onnellista loppua. Itse en kuitenkaan haluaisi käyttää kumpaakaan kommenttia. Mikä yleensäkään on aikuisten satu?

Toki teemat ovat kuin perinteisestä sadusta konsanaan. Prinssin hevonen talloo noidan valkoisen kanan kuoliaaksi ja noita noituu kostoksi prinssin harhailemaan Serren metsissä tulilinnun perässä kotiaan löytämättä. Samaan aikaan hänen isänsä on solminut naapurikuninkaan kanssa sopimuksen, jonka mukaan prinssi saa vaimon Dacian nuorimmasta prinsessasta. Prinsessa lähetetään matkan kohti Serren valtakuntaa turvanaan nuori velho. Serren taikuus kuitenkin yllättää heidät kaikki eikä mikään mene suunnitelmien mukaan. Ja noita tahtoo aina vain korvauksen kuoleesta kanastaan.

McKillipin tyyli on pettämätön. Teos on lähestulkoon runollinen, muttei missään nimessä vaikeaselkoinen tai yliampuva. Hahmot eivät ehkä ole maailman syvimpiä ja helpoimpia samaistumisen kohteita, mutta kirjailija on hahmoille lempeä, sillä jokaisella on jokin inhimillinen piirre; lukuunottamatta sitä nimeämätöntä ei-mitään, jonka latteilla kasvoilla paistavat tyhjän mustat silmät. Hän tai se vie vanhalta Unciel-velholta vähätkin voimat.

Eli mikä on aikuisten satu? Jos sillä tarkoitetaan perinteisessä Grimmin veljesten hengessä tehtyä tarinaa, niin ehkäpä tämä sitten on aikuisten satu. Muussa tapauksessa haluaisin välttää koko termiä. Entäpä sekava? Juonenkäänteitä toki on ja osa tekstistä on eeterisen kaunista, mutta sekavaksi en sitä kutsuisi. Pikemminkin kyse on siitä, että tarina vaatii lukijaansa keskittymään ja päästämään mielikuvituksen valloilleen. Katoamaan tulilinnun perään prinssi Ronanin matkaan. Tarinan kauneus on sitä luokkaa, että jos osaisin piirtää, olisi tämä kirja ihana kuvittaa. Mutta koska en osaa enkä hallitse mitään taikavoimia, jätän sen vain haaveeksi :)

Yksi mielenkiintoinen piirre juonesta ja kirjan teemoista nousi parikin kertaa mieleeni lukiessa. Juoni ja hahmot olisivat voineet olla Terry Pratchettin kynästä, mutta hänellä kaikkea olisi lyyrisen kielenkäytön sijaan hallinnut musta huumori. Jota pari kertaa yllättäen pilkahti jopa McKillipin kynästä Brumen kommenteissa. Ehkäpä juuri noita sai minut ajattelemaan Pratchettia, koska samankaltaisuutta noidan omituisten päähänpinttymien kohdalla löytyy myös hänen kirjoistaan. Ja siinäpä paljastuukin eurooppalaisten kansantarujen perinteikäs maailma. Kuten aina, metsä kätkee suurimman salaisuuden ja taikuuden. Pahuus asuu kaukana kylmässä huurteen peittämässä maailmassa tai uhkaa kuivalta, polttavalta aavikolta. Mutta kauneus ja hyväntahtoinen taikuus, ne asuvat metsässä ja sen asukeissa.

Kirja oli mahtava, mutta ei aivan yltänyt Unohdetun Ombrian tasolle. Joskin näitä on paha mennä vertailemaan, koska kaikki kolme McKillipiä, jotka olen lukenut, ovat olleet mieleisiä.

Lumihiutaleet: * * * *

Kadonnut symboli

2009-12-25T21:51:00.007+02:00

Dan Brown

(suomentanut Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi, alkuperäisteos The Lost Symbol, kustantaja WSOY 2009)

"Langdon vilkaisi rintaansa osoittavia lasertähtäimiä ja laski olkalaukkunsa sohvapöydälle. Toinen agenteista lähestyi sitä varovasti, avasi laukun vetoketjun ja levitti laukkua, josta pelmahti pieni höyrypilvi."

Joululahjapinon pienennys on nyt aloitettu. Dan Brownin uusin Langdon-seikkailu suomennettuna ilmestyi juuri sopivasti ennen joulua. Ehtiäkseen tietysti mahdollisimman moneen pukinkonttiin. Minulla kirja oli myös toivomuslistalla, sillä kaipasin kunnollista mysteerikirjaa pitkästä aikaa. Pieni pelko kliseisestä salaliittolässähdyksestä kyllä oli, koska tuntuu, että vapaamuurari-akselia ja Washingtonin salattua arkkitehtuuria on lypsetty aivan tarpeeksi. Myöskään Brownin ympärillä aikanaan kiehunut davinci-hypetys ei oikein ole minun makuuni. Jotenkin tykkään vältellä kaikkia sensaatiokirjoja.

Eikä sillä, kliseitä toki löytyy. Mutta ne pysyvät kohtuuden rajoissa eikä kai niitä aina voi välttääkään. Tarina kuitenkin alkaa ja etenee niin vauhdikkaasti ettei siinä jaksa puuttua turhiin pikkuseikkoihin, mikäli meinaa kirjasta nauttia. Brownin kirjat ovat perinteisesti täynnä tietoja ja lukemattomia yksityiskohtia. Siitä huolimatta langat pysyvät käsissä ja juoni kulkee jouhevasti. Eikä tämän kirjan loppua kohden tullut sitä häiritsevää vaikutelmaa, että kirjailija sotkeutuu omaan näppäryyteensä, vaan loppuratkaisu tuntui hiotulta ja harkitulta.

Mielenkiintoisia teemoja kirjassa olivat ihmiskunnan kehityksen eksponentiaalisuus sekä muiden muassa Raamatun ja Jeesuksen mustavalkoisen tulkinnan kritisointi. Lisäksi plussaa siitä, että vaikka kirjassa piikki osuukin poliittisen retoriikan Raamattu-tulkintaan, siiheen ei silti takerruta saarnaamaan liiaksi. Se on tuntunut vähän muoti-ilmiöltä Bushin hallinnon jälkeen. Tuntuu, että jokaisen itseään kunnioittavan amerikkalaiskirjailijan on ollut pakko siihen jotain kommentoida. Ei-yhdysvaltalaisena lukijana on silti sanottava, että osa 'Uuden maailman tiedon airut' -hehkutuksesta menee vähän överiksi. Liikaa kansallistunnetta minulle.

Toisaalta ei ole toista Dan Brownia. Muut tulevat aina askeleen jäljessä. Jos ei tykkää genrestä, ei kannata vaivautua lainkaan (myöskään mollaamaan), mutta jos kaipaa mysteerejä, on Brown siinä mielessä ykkösvalinta. Kokeiltu on. Meltzerin Kohtalon kirja ammentaa samoista aineksista kuin Kadonnut symboli. Mutta täysin eri aaltopituudella. Kohtalon kirja tuntuu tökeröltä yritelmältä tämän rinnalla. Yritän olla spoilaamatta pahasti, mutta tällä kertaa ei turhaan huiskita viivoja Washingtonin kartan päälle tai dollarin seteleihin. Ne on nähty jo. Brown onkin päättänyt löytää jotain muuta. Myös vapaamuurareista kirjoitetaan uudelta kantilta eikä vain jumituta Jeffersoniin.

Kootusti voisi sanoa, että negatiiviselle puolelle menee symbolien sekamelska loppua kohden, noetiikka ja ihminen-jumala-akselin jatkuva toisto. Vähemmälläkin olisi mennyt perille. Etenkin lopusta olisi voitu nipsaista parikymmentä sivua pois ilman, että juoni olisi siitä kärsinyt. Positiivista on Brownin ehdottoman ammattitaitoinen ote kuljettaa monimutkaisia yksityiskohtia ja toimintaa täynnä olevaa tarinaa ilman mitään katkoksia. Lisäksi se, että kirja keskittyy yksinomaan asiaan eikä siihen ole sotkettu mitään pakollista siirappia, ansaitsee kunniamaininnan. Positiiviselle puolelle menee myös se, että tietyt aina-pahoina-salaliittoina esitetyt toimijat tuodaan täysin uuteen valoon. Noetiikan kohdalla joudun kallistamaan vaakaa osittain myös plussan puolelle, sillä se kuuluu Brownin tyyliin. Kuten Bondilla on aina uusimmat "gadgetit", on myös Brownilla oltava jotain viimeisen päälle upouutta ja ennen näkemätöntä.

Lopun paatoksellisesta toivon herättämisestä huolimatta Kadonnut symboli on mannaa kaikille korkealuokkaisen mysteeri-salaliitto-kirjallisuuden ystäville. Ja Brown-faneille myös. Loppuun jäi tuntu, että kirjan "sanoma" oli Brownin kädenojennus kaikille tahoille, joista hän on aikaisemmissa kirjoissaan tehnyt konnia.. En tiedä pitääkö intuitioni paikkansa, mutta siihen minun vain on luottaminen. Kaikesta huolimatta sain mitä kaipasin, eli korkeatasoisen, viihdyttävän jännityskirjan.

Lumihiutaleet: * * * *

Poika raidallisessa pyjamassa

2009-12-25T13:24:00.004+02:00

John Boyne

(suomentanut Laura Beck, alkuperäisteos The Boy in the Striped Pyjamas, kustantaja Bazar 2008)

"Bruno oli lukenut tarpeeksi kirjoja löytöretkeilijöistä tietääkseen, ettei koskaan voinut tietää etukäteen mitä löytäisi. Useimmiten he törmäsivät johonkin kiinnostavaan, joka vain kökötti paikoillaan kaikessa rauhassa ja odotti tulevansa löydetyksi (kuten Amerikka). Joskus he löysivät jotakin joka oli paras vain jättää oman onnensa nojaan (kuten kuollut hiiri kaapin perällä)."

Kiitokset Cathylle lukuvinkistä! Kirja oli todellakin lukemisen arvoinen ja pysäyttävä kokemus. Kuten takakansikin kertoo, ei juonesta kannata tietää juuri mitään, ettei se häiritsisi lukukokemusta. Kunnioitettava toive, joten en paneudu siihen sen tarkemmin.

Kommentoin vain hieman kirjailijan loppukaneettia... Olen lukenut muutamia kirjoja tästä samasta aiheesta ja vaikkakin kertomukset ovat kovin kauheita ja pysäyttäviä, ei mieleni vain riitä ymmärtämään niitä kokonaisuudessaan. John Boyne toteaakin, että olisi jopa ylimielistä olettaa tämän päivän perspektiivistä katsottuna voivansa käsittää sellaisten kauhujen todellista luonnetta. Siinä myös syy miksi hän otti päähenkilöksi pienen pojan. Huomasin itse ajattelevani, että juuri sellainen näkökulma toimii yllättävän hyvin. Omassa mielessäni olevat kysymykset ovat tämän päivän perspektiivistä katsottuna kuin lapsen silmin silloin joskus. Miksi toisilla on se raidallinen pyjama, mutta toisilla ei? Etenkin kun meidän kaikkien yhdennäköisyys on niinkin silmiinpistävää?

Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on saanut ensi-iltansa Suomessa tammikuussa 2009. Ja ilmeisen hyvät arvostelut myös. Itse en ole nähnyt, mutta korjaan asian pikimmiten.

Kun jossain vaiheessa tajuaa, mikä kirjan juoni tulee olemaan, mieleen nousee vain yksi sana "ei!". Ja juuri siinä piilee koko teoksen nerokkuus. Jotkut kohtalot olemme tottuneet hyväksymään historiallisena tosiseikkana; mieli turtuu ajattelemaan kärsimyksiä ja niiden mittakaavaa. Aina välillä kuitenkin joku onnistuu ravistamaan sen painolastin pois ja palaamaan perusasioihin. Kuten John Boyne.

Lumihiutaleet: * * * *

Tilinteon hetki

2009-12-17T00:24:00.004+02:00

Jeff Long

(suomentanut Pauliina Klemola, alkuperäisteos The Reckoning, kustantaja Like 2005)

"Hän kuuli sävelet hiipiessään kuunvarjojen joukossa. Vesi tulvi valtavasta maljasta toiseen harmonisina putouksina. Se virtasi kivihuiluissa pakottaen ilman viheltävien pillien läpi. Se hakkasi rytmejä kanavien seinäpaneeleja vasten."

Nuori naisjournalisti, Molly Drake lähtee etsimään uutta juttua Kambodzan (Z:n päälle kuuluisi väkänen, mutta olen niin käsi etten saa sitä aikaiseksi.) viidakoihin. Hän haluaa löytää Vietnamin sodassa kadonneiden amerikkalaissotilaiden jäännöksiä tai ainakin olla kameroineen paikalla, kun etsintäryhmä löytää niitä. Kaivauksilla hän tapaa arkeologi Duncan O'Brianin ja veljensä luita etsivän John Kleatin. Kaivauksilta tehdään poliittisesti arkaluontoinen löytö ja kolmikko joutuu poistumaan alueelta, koska he eivät kuulu armeijan leipiin. Niinpä he päättävät aloittaa oman tutkimusretkensä syvemmälle viidakkoon kahden sinne aikoinaan eksyneen panssarivaunun ja niiden miehistön jäljille. Monsuuni on nousemassa ja niin tuntuvat olevan myös menneisyyden haamut.

Niin. Tekisi mieleni oikeastaan teilata kirjaa aika pahasti, muttei siitä ole mitään hyötyä ja sitä paitsi osa ongelmasta on ilmiselvästi lukijassa. Edetään siis analyyttisen rauhallisesti... On mielenkiintoista, että mieskirjailija laittaa päähenkilöksi tällaiseen (toiminta-tyyppiseen) kirjaan naisen. Unohdetaan tässä vaiheessa kaikki sukupuolten välinen julkisuudessa vellova audimies vastaan telaketjufeminismi ja tarkastellaan asiaa hieman objektiivisemmin. Ainakin toivottavasti. Pohdin vain sitä, että kuinka mieskirjailija saa naispäähenkilöstä uskottavan (tai päinvastoin)? Tässä teoksessa Molly on koko kirjan kantava voima; ehdoton johtotähti eikä hänelle täysin vastaavaa miespäähenkilöä löydy. Lisäksi kirjassa on paljon Mollyn pään sisällä tapahtuvaa ns. sisäistä taistelua tai itsensä etsimistä, joten pohdin vain, kuinka tällaisesta henkilöstä tehdään uskottava, kun hän on vielä juuri sitä toista sukupuolta. Mielestäni nimittäin tässä Jeff Long on onnistunut aika hyvin. Olkoonkin, että aina kun naishahmoilla on jotain synkkää menneisyydessään, selviää, että kyseessä oli raiskaus. Joka tapauksessa, valokuvaava naispäähenkilö, joka on sopivassa suhteessa vahva ja herkkä, on kirjan positiivista antia. Kuten oikeastaan kyllä koko hahmogalleria.

Kirja alkoi todella lupaavasti. Prologi oli juuri sitä mitä takakannen lupaamalta huikealta seikkailutrilleriltä ja nerokkaalta mysteeriltä voisi odottaakin. Ensimmäiset kaivaukset ja karkotus sieltä menivät myös sujuvasti, mutta sitten kun ryhmä jämähti viidakon piilotettuun kaupunkiin, kirja jämähti myös. Koko juoni muuttui sekavaksi mössöksi ja minulta alkoi mennä halu lukea koko kirjaa. Tahkosin vajaata kolmea sataa sivua kaksi viikkoa. Uskomaton suoritus jopa minulta. Tässä voidaankin kysyä, miksen vain jättänyt kirjaa kesken. No siksi, kun en osaa enää siinä vaiheessa, kun tarina on tietyssä pisteessä. Sitten on vain saatava tietää mitä tapahtuu. Ja aivan niin huono tämä kirja ei ollut, että olisi voinut sanoa loppuratkaisun olevan yhdentekevä.

Long käyttää kirjan loppua kohden yhä mielikuvituksellisempaa kieltä ja tässä kohdin minulta lukijana loppui paukut kesken. En yksinkertaisesti enää pysynyt mukana siinä kielikuvien viidakossa, jota kirjailija käytti kuvatessaan kasvien, puiden ja raunioiden aiheuttamia ajatuksia kirjan hahmojen mielissä. Luin aina yhtä kohtaa monta kertaa ja sitten selailin taas eteenpäin sivutolkulla vajaalla keskittymisellä, koska muuten en olisi varmaan saanut tätä luettua. Kirja muuttui koko ajan sekavammaksi ja prologi siirtyi yhä vain kauemmas. Ja kun vihdoin prologin tapahtumat saivat jonkun selityksen, tuntui, että se oli kuin eri kirjasta.

Myönnettäköön, että loppuratkaisu pelasti aika paljon, koska se vaati miettimään koko kirjan tapahtumia toiselta kantilta eikä myöskään ollut ennalta-arvattava. Mutta koska en ole kauhun enkä scifin ystävä, tämä meni myös vähän yli hilseen. Mielikuvitukseni kapasiteetti loppui ennen aikojaan. Lisäksi veikkaan, että minulta meni myös pointti vähän ohi. Tilinteon ja sovituksen merkeissä liikuttiin, mutta etenkin tuo punakhmer-akseli jäi vähän hämärän peittoon, että millä tavalla se Mollyyn liittyi. Vai liittyikö millään.

Ei mahda minkään. Sekava pettymys.

Lumihiutaleet: * *

Bellini-kortti

2009-11-29T17:58:00.005+02:00

Jason Goodwin

(suomentanut Pekka Tuomisto, alkuperäisteos The Bellini Card, kustantaja Karisto 2009)

"Venetsia ilmielävänä muistutti huomattavasti Britannian suurlähettilään residenssissä riippuvia Canalettoja; se oli vain paljon suurempi - täyteläinen panoraama harmahtavaa ja ruskeaa; etualalla huojui juopunut mastojen ja puomien rykmentti; kauempana näkyivät kaupungin kolmenkymmenenkahden kirkon kellotornit; hänen jalkojensa juuressa kimmelsi sininen vesi ja yläpuolellaan kirkas kesätaivas."

Marraskuuko lienyt syynä, etten päässyt lukemisen makuun vähään aikaan. Sitten tartuin Jason Goodwinin kolmanteen Yashim Togalu-seikkailuun ja sain kuin sainkin lukuvirettä hieman takaisin. Mikäpä parempi paikka paeta marraskuun sumua ja pimeyttä kuin Istanbulin ja Venetsian kadut ja kanaalit..

Valtaistuimella on uusi sulttaani, joka on kuullut Venetsiassa olevasta Bellinin maalauksesta, jossa on kuvattuna hänen esi-isänsä. Sulttaani pyytää Yashimia hankkimaan taulun hänelle, mutta matkaan ilmaantuukin vastoinkäymisiä ja Yashim pyytää ystäväänsä, Puolan suurlähettilästä, Palewskia lähtemään matkaan puolestaan. Palewski saapuu Venetsiaan valepuvun turvin ja huomaa pian, että taidekaupassa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Venetsia on kuin teatteria, jonka hahmoksi Palewski huomaa joutuneensa. Kulisseista pyyhältää narreja, murhaajia, huijareita ja kaunottaria. Viime hetkellä apuun saapuu onneksi Yashim, jolla on omat epäilyksensä siitä, kuka näytelmän onkaan käsikirjoittanut.

Kolmas Yashim-kirja on mielestäni tähän astisista paras. Kaikissa kirjoissa on ihanan mukaansatempaava tunnelma Istanbulista, mutta kolmannessa oman vivahteensa tuo Venetsia, jonka kytkös vanhaan Konstinopoliin antaa lisämielenkiintoa juonen diplomaattisiin käänteisiin. Lisäksi Goodwin on päässyt jonkun verran eroon itseäni häirinneestä pronomien viljelystä. Kun hahmoja on kohtauksissa useita ja koko ajan käytetään sanaa 'hän', menee joskus sekaisin, kuka niistä nyt oikein sanoi ja mitä. Toisaalta, se voi olla myös lukutyylini vika, että vilkuilen liian nopeasti. Pitäisi keskittyä paremmin. Joka tapauksessa, vain muutamassa alkupään luvussa oli mielestäni sellaista sekamelskaa. Juoni itsessään on loistava. Tarpeeksi monimutkainen, ettei kaikki paljastu heti. Vaikka arvaisikin kuka on kaiken takana, motiivin etsintä jatkuu viimeisille sivuille saakka. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita toki on, mutta kokonaisuus on oikeastaan viipyilevä, mikä sopii historialliseen teemaan. Ja on mukavaa lukurytmin kannalta.

Goodwin on kirjoittanut dekkarinsa muotoon, jossa ei vaadita edellisten lukemista voidakseen lukea esimerkiksi tämän kolmannen. Jos aloittaa Janitsaaripuusta asti, pääsee toki paremmin käsille henkilöihin ja heidän persoonaansa, mutta välttämätöntä se ei ole.

Eli dekkari mikä dekkari, mutta nykyisyydestä poikkeava ajankohta tuo oman mielenkiitoisen lisänsä tarinaan. Siitä kiittäminen loistavaa taustatyötä, jota Yashimin maailman luominen on vaatinut. Sopii sateisiin ja aurinkoisiinkin päiviin. Myös niille, jotka eivät ole totaalisen kiinnostuneita historiasta.

Lumihiutaleet: * * *

Sammon vartijat -trilogia

2009-11-16T22:14:00.007+02:00

Timo Parvela

Tuliterä (Tammi 2007)

"Tällä kertaa kaikki tapahtui aiempaa nopeammin. Rytmi ja sävel ilmestyivät melkein tyhjästä. Aiemmin ilmassa levottomana kaarrellut haukka näki vihdoin saaliinsa ja syöksyi sen kimppuun silmänräpäyksessä. Laulua ei kuulunut, mutta soitto tehosi silti."

Sammon vartijat -trilogian ensimmäinen osa alkaa tilanteessa, jossa ystävysten Ahdin ja Ilmarin on määrä soittaa koulun kevätjuhlassa kanteleryhmässä. Ilmari on tuunannut vanhan kanteleen uuteen uskoon ja Ahdin soittaessa sitä juhlassa, tapahtuu enemmän tai vähemmän kummia. Aivan kuin kanteleessa olisi jotain ikiaikaisia voimia. Pojat pakenevat paikalta yleisen hälinän turvin ja alkavat selvittää mistä kantele on peräisin ja mitä juhlassa tapahtui. Tilanne kehittyy pisteeseen, jossa pojat saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä, joita heidän isänsäkin olivat. Poikien isät katosivat kalastusreissulla edellisenä syksynä ja pojista alkaa tuntua, että katoaminen liittyy heidän tehtäväänsä Sammon vartijoina. Pikkuhiljaa alkaa selvitä, että Pohjolan emäntä Louhi etsii Väinämöisen piilottamia Sammon osia, saadakseen maailman aarteet taas haltuunsa. Eli Kalevalan tarina jatkuu.

Sammon vartijoihin liittyy lisää henkilöitä, Anni Ilmarin sisar, koulun rehtori, Jokker mestarivaras ja Aino Jokkerin sisar. Ja vielä Saana, Ahdin ihastuksen kohde, jonka äiti paljastuu joksikin aivan muuksi kuin tavalliseksi uraäidiksi. Ahdin lähtiessä omille teilleen, porukka yhdessä päättää estää Louhen aikeet ja pelastaa Sammon palaset.

Tiera (Tammi 2008)

"Aino ohjasi heidät kyynelsateen täplittämän järven rantaan. Kellertävät, kyynelten synnyttämät renkaat valaisivat sen pintaa kuin vedenalaiset lyhdyt, jotka kyynelpisaran osuessa syttyivät loistamaan kirkkaasti mutta himmenivät nopeasti kehän laajentuessa."

Sammon vartijoiden matka suuntautuu pohjoiseen, Lappiin, jossa he tapaavat Tieran, mahtavan soturin. Ahti on joutunut Tuonelaan ja hänen ystävänsä pyrkivät löytämään reitin manan majoille Kalevalan ja Antero Vipusen avulla pelastaaksen hänet. Lisäksi olisi löydettävä vielä viimeinen kadoksissa oleva Sammon palanen ennen kuin Louhi saa kyntensä siihen. Pohjola kuitenkin jahtaa joukkoa hiisien, hiiden hirvien ja hurttien voimin.

Louhi (Tammi 2009)

"Ilmari piti tauon jokaisen aironvedon jälkeen. Sen aikana he kuuntelivat mahdollisia ylimääräisiä ääniä. Jopa Ahti oli kerrankin hiljaa. Venematka sai hänet huonovointiseksi, mutta se ei johtunut merestä. Hän muisti Tuonelan joen."

Ahti on pelastettu Tuonelasta, mutta Louhen mahti kasvaa. Koko maailma kärsii hänen ahneutensa ja vuosisataisen kostonhimonsa alla. Sammon vartijat etsivät tällä kertaa reittiä Pohjolaan, Sammon luo. Sieltä he uskovat löytävänsä myös Ilmarin ja Ahdin kadonneet isät ja saavansa tehtävänsä päätökseen. Mutta mikä onkaan Sampo?

Trilogian juonen pääpiirteet siis tässä lyhykäisesti. Ja koska en halua spoilata liikaa, todella ympäripyöreästi eli kaikkien juonenkäänteiden taakse kätkeytyy paljon muutakin kuin vain muutama meikäläisen rustaama sana. Netistä löytyy monia paljon paremmin kirjoitettuja juonikuvauksia, mutten kokenut tarpeelliseksi lähteä niitä kopioimaan tai toistamaan.

Luin koko trilogian lähestulkoon kertaistumalta, kiitos periferian kirjastojen, josta sain kaikki kirjat kerralla. Lisäksi minulla oli hyvä fiilis lukemiseen ja kerrankin sen verran aikaa, että luin kunkin kirjan yhdellä istumalla peräkkäisinä päivinä. Helpompi kokea kokonaisuuden vaikutus.

Lähtökohtaisesti olin innoissani näistä kirjoista. Muistan peruskouluikäisenä Eddingsiä kahlatessani toivoneeni, että joku olisi kirjoittanut Kalevala-pohjaisen fantasiaseikkailun. Tuntui, että Kalevalassa varmasti riittäisi hahmoja ja tapahtumia vaikka millaiseen saagaan. Tästä Parvelalle täydet pisteet. Kalevala-viittaukset, hahmot, tapahtumat ja välillä jopa kalevalainen kerronnan poljento olivat loistavia. Juuri tätä olisin kaivannut joskus aikaa sitten.

Henkilökohtainen ongelma minulla silti näiden kirjojen suhteen oli. En ole koskaan pitänyt siitä, että nykyaikaan sotketaan fantasiaa. Tämä on täysin makuasia eikä sillä ole mitään tekemistä teosten erinomaisuuden tai huonouden kanssa. Se vaan tökkii joka kerta yhtä pahasti. Ei onnistunut Harry Potterissa, eikä oikein onnistu tässäkään, vaikka kuinka yrittäisin "vapauttaa" mieleni. Ehkä minulta puuttuu se palikka mielikuvituksestani kokonaan. Tästä syystä myös pidin Tieraa trilogian ehdottomasti parhaana kirjana. Suorastaan ahmin sen. Siinä on vähiten nykyaikaisia "vempeleitä" ja teknologiaa. Kohdallani kysymys ei ehkä ole niinkään uskottavuudesta kuin todellisuuspaosta. Ja täytyy todeta, että ilmastonmuutos- ja maailmapoliittinen akseli olivat mielestäni liian stereotyyppisiä, vaikka Louhen ajatusmaailma Italian pääministeristä ei varmaan olekaan kovin kaukana totuudesta. Siinä kohti oli pakko hymähtää.

Toinen ongelma on kirjojen vaihteleva sävy. Sammon vartijat ovat pääosin 5-6-luokkalaisia lapsia, jotka ikävöivät vanhempiensa perään, mutta eivät silti ole pohjattoman surumielisiä tai vakavia tilanteestaan riippumatta. Ahti on huumorimiehiä eikä malta pitää ajatuksiaan omanaan vaan on väkäleukaisena irvailemassa yhdestä jos toisesta asiasta. Dialogit ovat välillä jopa hulvattomia. Eli kirjoissa on tietynlainen viaton sävy. Toisaalta, kuolemaa on paljon. Vaikka kyse olisikin vain hiisistä, tai jostain sivuhenkilöistä, tuntuu, että homma menee välillä vähän överiksi. Ahdin äiti konepistoolin kanssa on toki pysäyttävä kohtaus, mutta mielestäni myös kovin yliampuva, jos nyt noin ontuvaa vertausta voi käyttää. Muutenkin sidokset lasten vanhempiin tuntuivat juonessa jotenkin köykäisiltä, kuin toissijaisilta, vaikka periaatteessa isien pelastaminen oli lasten suurin motiivi lähteä vaaralliseen seikkailuun.

Siinä oikeastaan ainoat miinuksen puolelle menevät mielipiteet. Positiivista oli kirjojen henkilögalleria. Pidän kirjoista, joissa on paljon päähenkilöitä. Sopivasti kumpaakin sukupuolta, sopivasti erilaisia, mutta silti riittävän samankaltaisia. Ei ultimaattista hyvää eikä pahaa. Pelkästään inhimillisiä piirteitä. Minusta oli miellyttävää lukea tarinaa, jossa pystyin eläytymään useamman kuin yhden hahmon maailmaan. Tierasta pidin kirjana myös siksi, että kirjan nimihenkilö oli selkeä voimahahmo. Sitä olisi kaivannut ehkä kahteen muuhunkin kirjaan. Etenkin viimeiseen.

Tuliterässä minulla meni noin sata sivua ennen kuin sain itseni kunnolla tarinaan sisään. Sen jälkeen ei tullut mieleenkään keskeyttää. Parvelan kieli on todella sujuvaa ja selkeää luettavaa. Mitään turhanpäiväisiä kikkailuja tai häiritseviä maneereja ei ollut enkä muista kertaakaan menettäneeni keskittymistäni sen takia, että tekstin tyyli olisi jotenkin yhtäkkiä muuttunut toiseksi. Parhaimmillaan lauseissa jyllää vahva Kalevalan henki vaikkeivät ne runomitassa olekaan. Tarina kokonaisuudessaan oli monisäkeinen muttei kuitenkaan millään asteella sekava. Loppui sitoi tarpeeksi lankoja yhteen, mutta toisaalta tuli kovin nopeasti. Kuin viimeisen suuren juonenkäänteen harjalta olisi tultu täyslaskua lopputeksteihin. Ei se huono lopetus ollut, mutta tämä on vain yleisesti minua kirjoissa häiritsevä piirre; ettei voida rullata rauhassa tarinaa tasamaalle. Toisaalta, silloin kun tullaan kovaa ja korkealta, mieli jää askartelemaan tapahtumien kanssa pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin. Pitkästä aikaa tarina tuli uniin asti :)

Kirjoille antaisin lumihiutaleita kolme, neljä ja kolme. Ja koska kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa, saa trilogia neljä kaunista lumihiutaletta. Yksi tulee pelkästään siitä, että joku toteutti ikiaikaisen toiveeni Kalevala-fantasiasta ja onnistui siinä vieläpä hyvin. Kannattiko lukea? Ehdottomasti! Kyseessä on kuitenkin aikamoinen seikkailu.

Lumihiutaleet: * * * *

Rauhaton mies

2009-11-12T13:26:00.012+02:00

Henning Mankell

(suomentanut Päivi Kivelä, alkuperäisteos Den orolige mannen, kustantaja Otava 2009)

"Päästyään lahdesta hän voisi soittaa Martinssonille. Jos nyt ylipäätään soittaisi. Tehtävän, jonka hän oli antanut itselleen, voisi hoitaa niin kuutamossa kuin pimeässäkin. Hän vain halusi aivan yksinkertaisesti tietää."

Olen taas sivistänyt itseäni yhden suositun kirjailijan verran. Tämä oli ensimmäinen Mankell, jonka olen lukenut - ja tietysti samalla myös Wallander. Pari Kurt Wallanderista kertovaa elokuvaa olen nähnyt, joten päähenkilö ei ollut minulle täysin tuntematon. Kirja on sitä paitsi kirjoitettu siten, että lukija pääsee mukaan Wallanderin elämään ja sielunmaisemaan, vaikkei olisi aikaisempia teoksia lukenutkaan. Niinpä en kokenut, että olisin jotenkin pihalla vaikkeivät edelliset seikkailut tuttuja olleetkaan. Korkeintaan vain itsekseni ihmettelen, miksen ole aikaisemmin tarttunut näihin kirjoihin.

Wallanderin tyttären Lindan appiukko, Håkan von Enke, katoaa aamulenkillä. Pian katoaa myös hänen vaimonsa Louise. Herra von Enke on toiminut vuosikymmeniä Ruotsin armeijan palveluksessa, ollut myös sukellusveneen kapteenina. Ennen katoamistaan hän järjestää 75-vuotissyntymäpäiväjuhlat, joihin myös Wallander osallistuu. Juhlissa von Enke haluaa keskustella Wallanderin kanssa kahden kesken ja palaa 80-luvun tapahtumiin, jossa Ruotsin aluevesille epäiltiin tunkeutuneen vieraan vallan sukellusveneitä. Wallanderin mielestä von Enke vaikuttaa levottomalta, kuin hän pelkäisi jotain tai jotakuta. Kun von Enke sitten katoaa, Wallander alkaa tutkia tapausta epävirallisesti, mutta yhteistyössä virallisen tutkintalinjan kanssa. Vaikka uutta tietoa ja yllätyksiä tulee vähän väliä, Wallanderista tuntuu silti, että mysteeri käy vain yhä suuremmaksi ja kaukaisemmaksi. Vakoojia, kylmän sodan muistoja, mikrofilmejä ja salaisia päiväkirjoja. Ehkä vielä loppuratkaisun jälkeenkään aivan kaikki ei ole selkeää. Langanpäitä jää solmimatta.

Rauhaton mies on Wallanderin encore. Ikääntynyt poliisimies pohtii kuolemanpelkoa ja saa muistikatkoksia, jotka saavat pelon kylmät väreet iholle. Tulee hetkiä, jolloin hän ei muista missä on tai mitä tekee. Se saa Wallanderin masentumaan, takaisinpäin ei pääse. Yhtä paljon kuin kirjassa ratkotaan katoamisen mysteeriä, seurataan myös Wallanderin omaa elämää. Kun loppuratkaisu saadaan, voidaan todeta, että Wallander saa vanheta rauhassa ja keskittyä olemaan isoisä. Enempää en mainitse, kukin lukekoon kirjan loppuun itse. Viimeiset luvut ovat hätkähdyttävän surullisia.

Tällaisista dekkareista pidän. Näissä ongelmat ratkotaan aivoilla eikä uusimmilla vimpaimilla ja tietokoneilla. Wallanderin vanhan oppi-isän, Rydbergin, neuvot rikosten tutkinnasta ja mysteerien ratkonnasta ovat lyhykäisyydessäänkin monimerkityksellisiä ja kirjan hauskimpia pätkiä. Kuten Wallanderin pohtiessa erään henkilön antamaa vaikutusta, voisiko siihen pintaan luottaa, Rydbergin sanat kaikuvat hänen korvissaan: "Pinnoilla usein liukastuu". Taisi olla aikamoinen mies tämä Rydberg.

En nyt osaa sanoa luenko enempää Wallandereita. Se ei johdu siitä, etten mahdollisesti pitäisi niistä, mutta nyt kun on saanut kurkistaa Kurt Wallanderin elämän loppumetreille, olisi jotenkin omituista palata taaksepäin. Loppu kun on kuitenkin vääjämättä edessä. Kaikilla.

Lumihiutaleet: * * * *

Marigoldin lumottu maailma

2009-11-10T20:25:00.005+02:00

L. M. Montgomery

(suomentanut Sisko Ylimartimo, alkuperäisteos Magic for Marigold, kustantaja Minerva 2009)

"Äkillinen henkäys kävi hedelmätarhassa, kun Marigold ja vanha isoäiti astelivat sinne, missä vanha, kookas ja tuoksuva setripuu kasvoi pensasangervojen keskellä. Henkäys johtui varmaan siitä, että kukat odottivat kuun nousemista, mietti Marigold."

Magic for Marigold ilmestyi vuonna 1929 ja nyt 90 vuotta myöhemmin, saamme nauttia siitä myös suomenkielellä. 'Nauttia' on tässä yhteydessä mielestäni juuri oikeanlainen ilmaisu. Montgomeryn kieli on niin muhkean kuvailevaa, että kauniit auringonlaskut ja tähtitaivaat saavat toivomaan, että olisi itsekin Marigoldin matkassa. Mutta ehkäpä sitä onkin..

Kirja alkaa Marigoldin syntymästä. Hänen isänsä on kuollut ennen hänen syntymäänsä ja hän asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa vanhassa sukukartanossa. Lesleyn suku on suuri ja monimuotoinen, tätejä, setiä ja serkkuja riittää. Marigoldilla ei tosin ole kauheasti oikeita ystäviä, joten hän menee säännöllisesti puutarhan lumottuun osaan tapaamaan Sylviaa, mielikuvitusystäväänsä. Lukija ei tapaa Sylviaa lainkaan, mutta joskus Marigold kertoo mitä hän on Sylvian kanssa puuhastellut. Isoäiti ei pidä ollenkaan moisesta haihattelusta ja yrittää turhaan puhua Marigoldille järkeä.

Lukija saa seurata kuinka pieni Marigold oppii olemaan pelkäämättä pimeää, koiria ja koulun kyräileviä tyttöjä, kuinka hän oppii pitämään puolensa ja vastaamaan nasevasti kiusoittelevien pikkupoikien kommentteihin. Marigold myös ihastuu ensimmäistä kertaa ja tietysti särkee sydämensäkin.

Olen jo hieman vanha (tai aika paljonkin) eläytyäkseni aivan täysin 6-12 vuotiaan tytön ajatusmaailmaan, mutta kyllä omastakin lapsuudestani jotain muistan. Silti, tietysti, olisi uponnut paremmin "kohdeikäisenä". Hyvänmielen kirja tämä kuitenkin on ja mukaansatempaava ehdottomasti. Kirja on kaunis, niin tekstin, kuin ulkoasunsakin puolesta. Siitä ja käännöksestä kiitos Minerva Kustannukselle!

Lumihiutaleet: * * *

Lapsi 44

2009-10-25T14:04:00.006+02:00

Tom Rob Smith

(suomentanut Heikki Karjalainen, alkuperäisteos Child 44, kustantaja Tammi 2009)

"Lev lopetti lukemisen ja painoi päänsä. Nyt hän muisti tapahtuneen. Hän tiesi mitä kirjeeseen oli kirjoitettu. Hän oli tosiaan yrittänyt koko elämänsä ajan unohtaa. Hän taitteli kirjeen huolellisesti ennen kuin repi sen palasiksi, avasi pienen ikkunan ja heitti palaset ulos. Tuuli tarttui paperinpalasiin ja kohotti ne ilmaan ennen kuin lennätti ne pois näkyvistä."

Lapsi 44 on Tom Rob Smithin esikoisteos. Ja millainen teos onkaan! Vaadin heti lisää kirjoja häneltä! (Riittää tietysti, että edes joskus, jonkun ajan päästä...)

Kyseessä on pitkiin aikoihin paras ns. jännityskirja jonka olen lukenut. Periaatteessa kirjan voisi lokeroida myös dekkariksi, muttei aivan perinteiseen tyyliin. Murhamysteeri kuitenkin. Se ei silti ole kirjan ainoa anti. Neuvostomaailma, joka on kirjan tapahtumien näyttämönä, tulee hyökyaallon tavoin silmille. Kyllähän puoluejohtoisuus, kommunismin periaatteet ja Stalinin valtakauden piirteet ovat muista yhteyksistä tuttuja, mutta asiaan enemmän perehtymättömänä, kirjan kuvaamat tapahtumat ja niiden vaikutukset herättävät paljon uusia näkökulmia sellaisen yhteiskunnan piirteistä. Kuvaus siitä kuinka valtion toiminta perustuu yleisen edun motoroimalle epäluulolle on sisuksia kylmäävää luettavaa. Kun järjestelmän vaikutukset tuodaan yksilötasolle, niitä on paljon helpompi hahmottaa ja samalla tuntea kasvavaa kauhistusta ja hämmennystä siitä, miten se kaikki on ollut joskus mahdollista. Vaikkei kyseessä dokumenttiteos olekaan.

Kirjan päähenkilö, Lev, on töissä turvallisuusministeriössä, MGB:ssä. Hän tekee virkaveljiensä silmissä muutaman huolimattoman teon idealismin puuskassaan ja saa niskoilleen häntä vihaavan kollegan, Vasilin, vihan. Vasili päättää hankaloittaa Levin ja tämän vaimon, Raisan, elämää miten vain voi ja hankkii heille karkotuksen kauas Moskovasta, Vualtskiin. Siellä, miliisiksi alennettuna Lev törmää lapsen murhaan, jonka piirteet ovat kovin samanlaiset kuin eräässä Moskovassa esiin tulleessa tapauksessa. Pian Vualtskista löytyy toinenkin uhri. Valtion silmissä jokainen tapaus on erillinen ja jokaisesta tapauksesta teloitetaan eri henkilö, koska valtio ja miliisi eivät koskaan erehdy. Sitä paitsi miliisin täytyy osoittaa olevansa tehokas vangitsemalla ja teloittamalla syyllinen heti rikoksen paljastuttua. Muussa tapauksessa asian parissa työskentelevät miliisit ovat ne jotka teloitetaan. Virheettömän valtiojärjestelmän ominaisuuksia. Lev on kuitenkin sitä mieltä, että rikokset liittyvät toisiinsa ja syyttömät ovat joutuneet syytetyiksi. Erinäisten tutkimusten jälkeen selviää, että murhia onkin kauhistuttavan suuri määrä ympäri maata. Alkaa ajojahti, jossa jahdattuina ovat pääasiallisesti Lev ja Raisa, joiden päätelmät ovat uhka valtiolle, jossa ei tapahdu rikoksia. Vasili pääsee koko ajan lähemmäs ja Levin menneisyys alkaa nousta esille. Kuka pystyy tekemään tällaisia murhia?

Jäin koukkuun kirjaan jossain sivun 25 paikkeilla. Se on aina hyvä merkki ja kasvattaa odotuksia loppua kohti. Lapsi 44 ei pettänyt senkään puoleen. Loppu ei lätsähtänyt pätkän vertaa, eikä myöskään ns. juonilankojen yhteen sitominen tapahtunut liian nopeasti, vaan kerronnan tahti säilyi tasaisesti viimeiseen lauseeseen asti. Kirjan kansiteksteissä on siteerattu Entertainment Weeklyä, jonka mukaan juonenkehittelyn taidokas mysteeri avautuu kuin maatuskanukke: uusi yllätys paljastuu heti edellisen alta. Olen täysin samaa mieltä, että kirjassa on nerokas juoni ja hyvin harkitut yksityiskohdat. Kyseessä ei ole vain murhamysteeri esitettynä neuvostolaisessa ympäristössä, vaan sellaisen ympäristön luoma mysteeri. Ei siis mitään päälleliimattua. Ja Smithillä on sana hallussaan, hän todella osaa kirjoittaa. Kertaakaan en havahtunut mihinkään omituiseen tai poikkeavan huonoon kohtaan tai sanontaan. Siitä tietysti kiitos myös suomentajalle.

Alussa esittämäni toive saattaa toteutua, sillä kirjan viime metreillä kuvailtiin kaksi asiaa, jotka saattavat viitata, että Lev seikkailee uudelleen eri kansissa. Toisaalta vaikkei seikkailisikaan, ne tapahtumat eivät jää tyhjän päälle. Taidokkaasti ajateltu. Mutta mitään en vanno, enkä ole aivan varma haluaisinko edes lukea toista Lev-tarinaa. Tämän tasolle voi olla vaikea yltää. Lukekaa kirja ja kommentoikaa, ovatko merkit jatko-osasta vain minun mielessäni vai näkeekö niitä joku muukin... Ja muistakaa lukea alun tapahtumat tarkkaan, se palkitaan taatusti loppumetreillä.

Pitkästä aikaa viiden hiutaleen kirja!

Lumihiutaleet: * * * * *

Ihmisen osa

2009-10-12T21:15:00.006+03:00

Kari Hotakainen

(kustantaja Siltala 2009)

"Tähän alkuun pitää sanoa, mikä on valheen ja totuuden ero. Valhe jää päähän. Se on kuin mikreeni. Totuus taas on kuin bumeranki. Se osuu otsaan, herättää mukavasti ja jatkaa siitä horisonttiin."

Meikäläisen hotakainen pääsi vihdoin juoksuhaudasta. Ja se on hienoa se! Huomaan yhtyväni monien muiden bloggajien ajatukseen siitä, että näin suoraan kirjan lukemisen jälkeen ei oikein osaa sanoa mitään. Tietää, että kirja oli hyvä, oikeastaan tosi hyvä, mutta ei vain löydä teoksen arvoisia sanoja. Siksi Hotakainen on se kirjailija, en minä :)

Salme Malmikunnas on kirjan kantava voima ja mahtava tyyppi. Yksi parhaista päähenkilöistä, joita hetkeen on ollut. Salme myy elämänsä tarinan kirjailijalle ja vannottaa häntä pysymään totuudessa. Totuuteen ei lisäillä mitään. Salme on eläkkeellä yrittäjän työstä, jossa piti miehensä Paavon kanssa lankakauppaa. Salme lähettelee elämänohjeita postikorteilla lapsilleen kaupunkiin. Miten kietoutuvatkaan kaikkien kohtalot toisiinsa, sen jätän kullekin lukijalle löydettäväksi.

Ihmisen osa kuvaa tämän päivän suomalaista työelämää ja vanhaakin. Miten on siirrytty teoista sanoihin. Ja miten sanoista on tullut pelkkää kärpäsen surinaa korvassa. Kaikkea pitää myydä. Kaikella pitää olla hinta. Voitto ja voittaminen ovat selviämisen ydin. Minulta on paljon myöntää, että Hotakaisella on kirjassa loistavasti kirjoitettuja oivalluksia, jotka menevät oikeastaan jo viisauksien puolelle. Ihmisen osaa lukiessa tuli monesti tunne, että juuri noin olen minäkin ajatellut, mutten ole osannut pukea sitä noin hyvin ja yksinkertaisesti sanoiksi. Viisauden ydin on yksinkertaisessa totuudessa.

Kirjassa on mustaa huumoria, joka menee välillä jo tragedian puolelle. Mikään positiivinen kirja Ihmisen osa ei ole. Tai en tiedä, ehkä se on suomalaisella tavalla varovaisen positiivinen. Piilopositiivinen, jotta naapurit eivät tulisi kateellisiksi. Sarkastinen sävy puolestaan ei piilottele, vaan pöllyttää diili-maailmaa sen verran runsaasti, että lukija tunnistanee itsestään jo päätään nostavan suomalaisen yhteiskunnan kantavan voiman, vahingonilon. Se onkin mielenkiintoista, että nuo paljon kolutut aiheet meidän mentaliteetissamme, naapurikateus muiden muassa, ovat kirjan sivuilla jotenkin "raikkaassa" muodossa eli pahoin pelkäämääni suomi-angsti pysyi rajan alapuolella.

Sitä paitsi kyllähän maailmassa voi kritisoida muita, kun muistaa kritisoida myös itseään. Kirjailijan ammattikunta saa kyytiä Salmen pohtiessa mitä mieltä hän onkaan keksityistä kirjoista. Siitä, että kirjan kansien sisään painetaan jotain mikä ei ole oikeaa, totuutta.

Käykää siis sanoista tekoihin ja lukekaa millaista totuutta 7000 eurolla saa.

Lumihiutaleet: * * * *

Uskollinen ystävänne - kootut kertomukset

2009-10-04T10:34:00.004+03:00

Jane Austen

(Esipuhe ja suomennos Inkeri Koskinen, kustantaja Helmi Kustannus 2007)

"Kuinka usein olenkaan toivonut, että minulla olisi yhtä vähän ulkomuodon kauneutta kuin sinulla, että vartaloni olisi yhtä kömpelö, kasvoni yhtä sulottomat ja olemukseni yhtä epämiellyttävä kuin sinun! Mutta voi, kuinka epätodennäköinen niin toivottava tapahtuma onkaan."

Uskollinen ystävänne -kokoelmaan on suomennettu Jane Austenin lyhyt kirjeromaani Lady Susan ja kolme kirjenovellia Rakkaus ja ystävyys, Lesleyn linna ja Kolme sisarta. Kaikki uskolliseen Austen-tyyliin kirjoitettuja. Rakkaus ja ystävyys -novellin Austen on kirjoittanut vain 14-vuotiaana. Ja jo tuossa iässä viattoman sarkastisella tyylillä sen ajan naiskuvaa kohtaan. Kyseisessä novellissa päähenkilöt Laura ja Sophia pyörtyilevät toistensa käsivarsille tämän tästä vastoinkäymisten kohdatessa. Loppujen lopuksi Sophia kuolee kylmetyttyään liikaa jatkuvan ulkoilmassa pyörtyilemisen johdosta. Kuolinvuoteellaan hän muistuttaa Lauraa, että järjen voi naisihminen menettää vimmakohtauksissa vaikka kuinka monta kertaa, mutta terveydelle vaarallisempaa on taintua koko ajan. Austen ei todellakaan säästellyt päähenkilöitä tässä novellissa.

Kolme sisarta ja Lesleyn linna luonnollisesti kietoutuvat suotuisien avioliittokiemuroiden ympärille. Äidit, tyttäret, ystävykset ja sisarukset käyvät kirjeenvaihtoa välillä kovinkin tunteikkaasti. Juonittelua, kateutta ja manipulointia. Kummassakin novellissa on hahmoja, joiden näkökanta tapahtumiin suorastaan ällistyttää. Kuinka he voivat ollakaan niin itsekeskeisiä. Austen todella irvailee aikakautensa naiskuvan kustannuksella. Kirjanovellimuodossa tarinoita on lisäksi mielenkiintoista lukea, kun kertoja vaihtuu aina kirjeen kirjoittajan myötä ja sitä kautta pystyy samaan useamman näkökulman samaan tapahtumaan.

Tätä tyyliä noudattaen Lady Susania olikin hauskaa lukea. Päähenkilö Lady Susan ja hänen ystävänsä Alicia kirjoittelevat asioista täysin toiselta kantilta kuin muut tarinan henkilöt. Dramaattisten juonenkäänteiden yksityiskohtia pystyy seuraamaan useasta perspektiivistä, joista voikin valita kenen puolelle asiassa kääntyy. Miehet ovat tässä lyhytromaanissa johdateltavissa taitavan naismanipuloijan käsissä, jota Austen ei kuitenkaan säästele mitenkään. Lopussa kaikki saavat ansionsa mukaan.

Herkullisia ja vähemmän tunnettuja tarinoita kaikille Austenin tuotannon ystäville! Lisäksi Inkeri Koskisen kirjoittama esipuhe valaisee kirjeromaanimuotoa ja analysoi Austenin henkilöhahmojen ja kertojaäänen syntyä. Hyvä pohjustus tälle kokoelmalle!

Lumihiutaleet: * * *

Vaitelias perillinen

2009-10-03T14:31:00.007+03:00

Kaari Utrio

(kustantaja Tammi 2009)

"Maisteri Adolf Thuneberg istui kuluneessa mustassa hännystakissa valkoisen, kultaraitaisella kankaalla verhoillun tuolin reunalla kuin koppakuoriainen ja tuijotti kapteenia häkeltyneenä. Kapteeni katsoi maisteria ja tuolia ja päätti päästä pian eroon komeilevista huonekaluista."

Kiitos Cathyn, ei mennyt tämäkään kirja ohi! En ole ehtinyt pahemmin seuraamaan mitä kirjoja kesän tai syksyn aikana on ilmestynyt ja olenkin luottanut pysyväni ajan tasalla lukemalla tarpeeksi usein muiden blogeja :) Tälläkin kertaa apu löytyi juuri sieltä! Kaari Utrio kuuluu minulla sellaisiin "pakollisiin" luettaviin; olen erityisesti pitänyt hänen viimeisimmistään 1800-luvulle sijoittuvista romanttisista epookkikomedioista, kuten Vaiteliaan perillisen kansiteksti tämänkin teoksen luokittelee.

Kirjan nimi kertoo kaiken. Perintöriitojen ympärille saa aina herkullisen monimutkaisia ja yllättäviä juonenkäänteitä, kuten tässäkin teoksessa. Yllättäen ilmestyviä perijöitä, köyhtyneitä aatelisia, kuollut vanha patruuna, petollinen kirjanpitäjä ja Rautialan ylpeä leskiparonitar Anna Adele Bravert. Kun keitokseen lisätään 1800-luvun seurapiirineitien tyypillinen ongelma päästä hyviin naimisiin ja pari vapaana liikkuvaa nuorta miestä, saadaan aikaan eloisa soppa.

Utrion kirjoitustyylistä pidän todella paljon, koska se on sujuvaa, kuvailevaa ja selkeää. Merkityksiä ei tarvitse jäädä miettimään, eikä myöskään haukotella liiallisen jankkaamisen takia. Lisäksi historiallisten kuvausten taitajana Utrio osaa käyttää niin loistavasti arvonimivalikoimaa ilman, että sellainen tuntuu päälleliimatulta, pakolliselta ajankuvan luonnilta. Vanha armo, talousmamselli ja eksellenssi vilahtelevat kuin vanhoissa kunnon Suomi-Filmeissä ikään. Tarinaan uppoutuu aivan huomaamattaan. Lisäksi Utriolla on hallussaan tapa kirjoittaa romanttisia tuhkimotarinoita ilman niistä tulee pelkkää tylsää siirappista hömppää.

Itse en useinkaan jaksa keskittyä lukemaan elämää suurempia historiakuvauksia Suomesta, koska niissä kaikissa tuntuu painottuvan se kuinka kansamme onkaan vuosisatojen saatossa kärsinyt. Joskus olisi vain mielenkiintoisempaa lukea tarinoita siitä, millaista arkipäivää ihmiset ovat sen kaiken keskellä eläneet. Niin köyhät kuin rikkaat. Ja tällaisessa tarinankerronnassa Utrio on omaa luokkaansa. Kartanoiden sisustuksesta ja ihmisten pukeutumisesta lähtien aina siihen, miten kunkin arvonimi tai sääty vaikuttaa hänen toimintaansa. Millaisia rajoja tai mahdollisuuksia 1800-luvun aikainen yhteiskunta onkaan ihmisille luonut. Ja mihin asettuu todellinen salaneuvos senaikaisessa rankijärjestelmässä. Lisäksi, mikä tärkeintä, lukija voinee luottaa, että Utriolla on faktat hallussa.

Jännittäessä kuka pääsee naimisiin kenenkin kanssa ja tapahtuuko oikeus perinnönjaossa, saattaa vaikka oppia jotain Suomen historiasta siinä sivussa :)

Lumihiutaleet: * * * *