sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Jää


Ulla-Lena Lundberg

(suomentanut Leena Vallisaari, alkuperäisteos Is, kustantaja Teos & Schildts & Söderströms 2012)

"Pappi on iloinen. Matka tuntuu nuoresta ihmisestä loputtomalta, kun ei pääse liikkumaan ja tekemistä on kovin vähän, ja nyt hän on iloinen, koska on perillä ja voi nousta maihin ja kätellä ja huolehtia matkatavaroista ja antaa kättä postinkuljettajalle ja kiittää, koska tämä on tuonut heidät kaikkine tavaroineen kirkkolaituriin. Mutta hän on iloinen myös toisella tavalla, siksi että se kuuluu hänen luonteeseensa ja että hänen rinnassaan palaa tuli, jota lietsoo kaikki se, mitä hän elämänsä aikana haluaa kokea ja tehdä."

Luin Finlandia-voittaja Jään vuoden 2012 viimeisenä kirjana. Kohtuullisen hyvä lopetus kirjavuodelleni!

Jää on kertomus sotien jälkeisestä Suomesta, jossa seurataan uudeksi pastoriksi saaristolaiskylään Luodoille saapunuttua Petter Kummelia perheineen. Vuodenaikojen kulku ja Kummelin perheen kasvaminen osaksi Luotojen yhteisöä on kirjan parasta antia. Pastorin perheen elämä on kiireistä maatalouden, kirkon velvollisuuksien ja lukuisten viereiden keskellä. Virkkeet ovat välillä hengästyttävän pitkiä, koska niissä tapahtuu niin paljon. Kieli on kaunista.

Ulla-Lena Lundbergin tekstissä on jotain nimensä veroista eli jäänomaista. Vaikka tunnelma pitkin kirjaa on kuin kelkan liuku kirkkaalla jäällä helmikuisena päivänä, pinnan alla on tummempiakin sävyjä. Muistot sodasta, Luotojen yhteisön vaietut tapahtumat, Petterin nuoruusmuistot ja vielä Neuvostoliittokin. Kaikki nuo häälyvät pinnan alla kuin odottamassa, että lukija osuu sulaan kohtaan ja tipahtaa jäihin. Uhkaa on ilmassa.

Pastorska Mona Kummel, kasvoi ehdottomasti suosikkihenkilökseni kirjan edetessä. Konstailematon, aikaansaava suorittaja, joka kuitenkin nauttii elämästään kaiken kiireen ja työn keskellä. Ei valittelua, katkeroimista eikä selittelyä. Toimeentarttumista vain. Erittäin virkistävä tuttavuus!

Lundbergin taito kuvata ihmisiä on ihanan täyteläinen. Tällä tarkoitan sitä, etteivät henkilöt kirjan sivuilla jää ohuiksi, vaan ovat kokonaisia olemuksineen ja ajatuksineen. Sävy on tasainen eli kukaan henkilöistä ei jää epäuskottavammaksi kuin toinen. Näin lukija voi todellakin nauttia tekstistä ilman, että jokin epäjohdonmukaisuus tai henkilögallerian epätasapaino alkaisi häiritsemään. Tätä ei oikeastaan edes huomaa ongelmaksi joissain muissa kirjoissa ennen kuin lukee jonkin Jään kaltaisen teoksen.

Näen edelleen mielessäni kirkon mäen ja meren kimmellyksen ja heinänkorsien huojumisen tuulessa. Kuin myös pappilan tuvan ja keittiön ja melkein jopa haistan leipomusten tuoksun pastorskan jäljiltä. Jää ei ehkä aiheuttanut minulle suurempia oivalluksia tai ollut upein koskaan lukemani kirja, mutta sen tunnelma todellakin jäi pitkäksi aikaa mieleen sekä kielellisesti että tapahtumien osalta. Kaunis.

Vielä viikko lukuhaastetta jäljellä! Sain jo oman opukseni luettua, nyt pitäisi saada vielä ajatukset sen verran järjestykseen, että saisin kirjoitettua siitä!

Lumihiutaleet: * * * *

Ei kommentteja: