maanantai 12. marraskuuta 2012

Seikkailujuoksija


Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi

Juha Hietanen

(kustantaja Readme.fi, 2012, nid.)

”Jukka juoksee sydämensä kyllyydestä, kun puuhaan vihdoin pääsee. Rintamasuunta on kohti etelää. Jalat käyvät louhikkoisessa, kovapohjaisessa maastossa aamutuimaan. Otsalla keikkuu valaisin, aamuseitsemältä päivänvalo antaa vielä hetken odottaa itseään. Jukka ei halua odottaa sarastusta ennen liikkeelle lähtöä. Hän haluaa nauttia juostessaan auringonnoususta. Auringonnousut ovat Saharassa kauneimpia hetkiä, kuten auringonlaskutkin.”

Ostin syksyllä Seikkailujuoksijan isänpäivää ajatellen. Tarkoitus oli ehtiä lukemaan kirja itsekin ennen lahjapaperiin käärimistä. Tänä aamuna tuli sitten vähän kiire yrittää edes selailla kirja läpi, kun tiesin antavani lahjan illalla. Onneksi satoi räntää, vettä, tihkua ja jäänsekaisia olomuotoja, joten torkkupeiton alla oli hyvä lähteä pienelle nojatuolimatkalle kohti Saharan dyynejä. Selailuaikomukseni katkesi heti alkuunsa, kun tarina alkoi viedä lukijaa. Ehdin juuri ja juuri lukaista kirjan ja paketoida sen. Toivotan siis isälleni hyvää isänpäivää ja hyviä lukuhetkiä teoksen parissa!

Jukka Viljanen, seikkailujuoksija, juoksi Saharan halki vuoden 2012 alussa. Matkaa tuli täyteen tuhat mailia ja aikaa kului kuukauden päivät. Seikkailujuoksija-kirjassa kuvataan valmistautumista Saharan haasteeseen ja itse suoritusta, mutta myös Viljasen aikaisempia ääriolosuhteissa tehtyjä uskomattomia juoksuja. Kirjan on kirjoittanut toimittaja Juha Hietanen. Nimensäkin mukaisesti kirja on loistavaa seikkailuluettavaa. Kuin nykyajan vastine tutkimusmatkakertomuksille. Se minua seikkailukirjoissa eniten viehättääkin, pääsee vaivatta mahtavalle nojatuolimatkalle. Kuvaukset juoksemisesta Saharan dyyneillä saavat lukijankin sukat tuntumaan hiekkaisilta. Tarina vetää äkkiä mukaansa.

Kun kuulin, että Viljasen juoksusta on julkaistu kirja, tiesin heti haluavani lukea sen. Kysymys ei ole niinkään siitä, että ihmettelisin, miksi joku haluaa tehdä moisia äärisuorituksia tai siitä, että pitäisin miestä hulluna. Olen enemmänkin kiinnostunut itse suorituksesta ja siihen valmistautumisesta. Miten sellainen kaikkien ultrajuoksujen äiti oikein toteutetaan? Millaista valmistautumista se vaatii? Pitääkö olla joku yli-ihminen päästäkseen maaliviivalle asti? Ja ennen kaikkea, miten kukaan jaksaa juosta niin paljon? Tunnin parin lenkki kyllä rentouttaa ja selvittää päätä työpäivän jälkeen, mutta voisin kuvitella juoksemisen tuollaisessa mittakaavassa olevan todella yksitoikkoista puuhaa. Fyysistä puolta en oikeastaan ihmettele enkä epäile; omassa muutaman kilometrin hölkkäilyssäkin se on aina korvien väli, jolta pettää kunto ennen kuin jaloista. Viljasella täytyy siis olla jotain tavallista kuntourheilijaa suurempaa näkemystä asiaan.

Intohimoista suhdettaan juoksuun Viljanen kuvaakin sanoin: ”Saa kadehtia.” Ja kadehdinkin. Tapa, jolla hän jätti aikaisemman työnsä ja keskittyi kokopäiväisesti juoksuun, on vaatinut selkeän suunnan ja uskon oman tekemiseensä. Nuo Viljasen sanat saavat lukijan pohtimaan omaa tilannettaan. Iltapäivän mittaisen pohdiskelun seurauksena jouduin toteamaan tyynesti, että minulla ei ole oikeastaan yhtään sellaista asiaa, johon voisin suhtautua Viljasen kuvaamalla intohimolla. Tätä tosin ei pidä ymmärtää väärin. Olen tasaisen tyytyväinen tasaiseen elämääni. Joten ehkä tavallaan kadehdin ihmisiä, joilla on jokin päämäärä, jota he tuollaisella intohimolla tavoittelevat. 

Kirjassa jäin tosin kaipaamaan vahvemmin esiin tulevaa Viljasen omaa ääntä. Juha Hietanen on luonnollisesti haastatellut Viljasta paljon ja kommentteja ja ajatuksia on pitkin kirjaa. Kuitenkin jollain tavalla sellainen omakohtaisen kokemuksen ääni jäi puuttumaan. Mitä mielessä liikkuu, kun takana on 20 juoksupäivää ja edessä vielä ainakin kymmenen ja maisemat eivät välttämättä vaihdu aivan hirvittävästi vaikka olisivatkin autiomaisen kauniita? En ole lukenut Viljasen Sportman-blogia, joten siellä olisi varmaan enemmän juoksusta itsestään. Silti, olisin kaivannut sitä ääntä enemmän myös tähän kirjaan.

Seikkailujuoksijasta välittyy kuitenkin se positiivinen ja asiallinen asenne, jolla Viljanen vie juoksujaan ja niiden järjestelyjä eteenpäin. Se tarttuu väistämättä lukijaankin ja mikä olisi miellyttävämpää räntäsateisena sunnuntaina, kuin haaveilla mahtavista seikkailuista. Maailmaansa voi avartaa hieman lähtemättä edes kovin kauaksi kotoaan! Jälkimaku kirjasta on näin ollen pelkästään positiivinen.

Lumihiutaleet: * * * + kirjalle, * * * * * (Saharan halkijuoksulle)

2 kommenttia:

Sanna / Luettua kirjoitti...

Tämä kirja alkoi kiinnostaa minua tosi paljon! Pakko ehtiä lukemaan tämä jossain vaiheessa :).

Teresita kirjoitti...

Suosittelen ehdottomasti! Kirja on nopealukuinen ja se kannattaakin lukea lähestulkoon yhdeltä istumalta. Tuntuu kuin seuraisi mielenkiintoista dokumenttia televisiosta..