sunnuntai 18. marraskuuta 2012

The Snow Child


Eowyn Ivey

(kustantaja Headline Publishing Group 2012, 438 s. nid.)

" 'Dear sweet Mabel,' she said. 'We never know what is going to happen, do we? Life is always throwing us this way and that. That's where the adventure is. Not knowing where you'll end up or how you'll fare. It's all a mystery, and when we say any different we're just lying to ourselves. Tell me, when have you felt most alive?' "

Ihana kirja. Muuta en osaa sanoa näin äkkiseltään. En ole pitkiin aikoihin lukenut näin kaunista ja koskettavaa tarinaa. Fiilistelen tällä hetkellä tarinan jälkimainingeissa, jotka tuntuvat vähän siltä, että joudun pohtimaan varmaan pitkään mitä luen seuraavaksi. 

Eowyn Ivey on alaskalainen esikoiskirjailija, joka on saanut innoituksensa tarinaan vanhasta venäläisestä sadusta. Sadussa iäkkäämpi lapseton pariskunta muovaa lumesta pienen tytön, joka herää eloon ja ilostuttaa pariskuntaa koko talven. The Snow Childin vastaava pariskunta ovat Mabel ja Jack, jotka ovat muuttaneet Alaskaan Wolverine Riverille pienelle maatilalle. Vuosia aikaisemmin he ovat menettäneet vauvan, joka syntyi kuolleena. Mabelin oli vaikeaa elää ympäristössä, jossa kaikkialla oli lapsia. Niinpä he päättivät muuttaa kahdestaan keskelle erämaata ja hiljaisuutta. Eräänä syystalvena ensilumien saapuessa, he innostuvat tekemään talonsa pihaan pienen lumitytön. Mabel pukee tytölle punaiset lapaset ja kaulahuivin Jackin veistäessä tarkasti kasvonpiirteet. Lumitytöstä tulee oikein kaunis.

Enempää en juonesta kerro. 

Puhuisin korkeintaan vähän metsänhengistä ja erämaan yksinäisyyden aiheuttamista näyistä. Tarina liikkuu toden ja sadun rajamailla niin hienosti, että koko kertomuksen voi lukea siten, että se on selitettävissä todellisuuden mukaan tai vastaavasti pistää asioita sadun piikkiin. Kertomus on mielestäni hyvin ajaton, vaikkakin tarina muuten sijoittuu 1920-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan.

Minusta tarinan lähtökohta oli mielenkiintoinen eikä tarjonnut mitään varmaa loppuratkaisua. Kirjailija heittää ovelasti juonen edetessä lukijalle muutaman mahdollisen loppuvaihtoehdon, jotka kaikki tuntuvat yhtä mahdollisille. Pidin juonen etenemisvauhdista, sillä hahmot eivät jääneet jankkaamaan asioita ja sen myötä myös tarina pysyi vetävänä. 

Kirjan teemoja ovat ystävyys, rakkaus, kaipaus, ihmisen ja luonnon suhde sekä toden ja mielikuvituksen hiuksen hieno ero. Alaskan luonto on kirjassa hyvin suuressa osassa. Suomalaisen lukijan on helppo kuvitella mielessään keväisen metsän tuoksut ja sulavan lumen aiheuttamat purot, kesän valoisat yöt ja runsas vihreys. Syksyinen pimeys ja harmaus sekä vastaavasti talven kuulaat tähtikirkkaat yöt ja lumen kimmellys kuutamossa. Alaskan maisemaan toki kuuluvat jylhät lumihuippuiset vuoret, suuret joet ja täysin koskemattomat laajat erämaat, joita Suomesta ei juuri löydy, mutta ainakin minulle tuttuuden tunne luontokuvauksissa oli voimakas.

Varsinaisessa opuksessa hienoa oli se, että innoituksena toiminut vanha satu löytyi myös kirjan lopusta. Sekä kirjailijan itsensä lisäämä lyhyt taustakertomus siitä kuinka hänestä tuli kirjailija ja mistä The Snow Child sai alkunsa.

Tekisi mieleni kirjoittaa vielä vaikka mitä, mutten osaa tehdä sitä niin, etten spoilaisi tarinaa. Ja iso osa viehätystä oli ehdottomasti siinä, että kirja sai yllättää käänteillään. 

Kaunis tarina. Paras pitkiin aikoihin lukemani. 

Lumihiutaleet: * * * * *

tiistai 13. marraskuuta 2012

Lukuhaaste ja Ajattelun viikko



Tämä viikko on kansallinen Ajattelun viikko. Sen teeman mukaisesti esimerkiksi Kauppalehti nostaa esille viikon jokaisena päivänä jonkun suomalaisen kiinnostavan ajattelijan. Viikon aloitti eilisessä lehdessä Helsingin yliopiston kosmologian professori Kari Enqvist.

Tajusin juttua lukiessani, että minulla on sivityksessäni musta aukko (anteeksi puujalkavitsini), sillä en ole lukenut häneltä yhtäkään teosta. Keskustelua kirjasta Uskomaton matka uskovien maailmaan olen sen verran blogeista ja kirja-arvosteluista lukenut, että kyseinen teos on kyllä herättänyt kiinnostukseni. Toinen erittäin mielenkiintoiselta vaikuttava teos on Olemisen porteilla, joka pohtii tietoisuutta ja havaintomaailmaamme. Luulisin, että kumpi tahansa näistä kirjoista haastaa lukijaa käyttämään harmaita aivosolujaan ja olisi minullekin oivallinen valinta Enqvistin ajatuksiin tutustumiseksi.

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Esko Valtaojan ja Hannu Rajaniemen keskustelua tieteestä ja luovuudesta. Keskustelun yhteydessä Valtaoja kertoi olevansa lukemassa Rajaniemen The Fractal Princeä ja mainitsi joutuneensa haastamaan ajatteluaan kirjan edetessä. Tässä vaiheessa tietysti kuulijakunta kohotteli kulmiaan, että mahtaa olla vaikea teos, jos jopa Esko Valtaoja joutuu toteamaan näin. Hän ei kuitenkaan kertonut tätä pelotellakseen yleisöä kirjan vaikeatajuisuudella vaan päinvastoin kannusti asiasta innostuneena kaikkia lukiessaan etsimään älyllisiä haasteita. Meillä on paljon kirjoja, jotka vetoavat tunteisiin ja ovat todella vaikuttavia sitä kautta, mutta älyllinen haaste aiheuttaa toisenlaista vaikuttavuutta ja vie meitä pikkuisen pois totutulta mukavuusalueelta. Seurauksena saattaa jopa olla ihan kokonaan uusia ajatuksia!

Ajattelun viikon kunniaksi esitänkin lukuhaasteen kaikille blogiini eksyneille!

Lukuhaaste alkaa heti ja loppuu klo 12:00 13.1.2013 eli sunnuntaina kahden kuukauden päästä. Tarkoituksena on lukea mikä tahansa omaa järjen käyttöä haastava teos ja kertoa siitä blogissaan, tai jos ei ole blogia, niin muutamalla sanalla tämän postauksen kommenteissa. Jos kerrot blogissasi, linkitä postaus myös tänne kommentteihin. (Kommentteihin saa kommentoida toki muutakin, osallistujat löytynevät kyllä joukosta!) Kirja pitää mielellään olla luettu tämän postauksen jälkeen, ei siis jotain aikaisemmin luettua teosta. Kahdessa kuukaudessa ehtinee sopiva teos löytyä ja sen ehtii ehkä jopa lukea.

Järjen käyttöä haastavalla teoksella tarkoitan tässä yhteydessä sellaista kirjaa, jota lukijana on tullut vältelleeksi juuri siitä syystä, että on miettinyt mahtaako siitä ymmärtää mitään. Etukäteen voi olla vaikea tietää haastaako kirja todella omaa järjen käyttöä, mutta tärkeintä tässä haasteessa on tarttua siihen kirjaan ja todeta asia itse. Voihan olla, että kirja olikin mukavan leppoisaa luettavaa, eikä ollenkaan niin vaikea kuin luuli. Siitäkin saa kirjoittaa. Tärkeitä on vain tarttua toimeen ja antaa itselleen mahdollisuus. Siitä on tässä haasteessa kyse.

Kahdelle haasteeseen osallistujalle lähtee arvonnan jälkeen teemaan liittyvä yllätyspaketti!!

Palaan aiheeseen vielä myöhemmin ja linkitän tämän postauksen tuohon sivupalkkiin, niin halukkaat löytävät kommentoimaan.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Seikkailujuoksija


Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi

Juha Hietanen

(kustantaja Readme.fi, 2012, nid.)

”Jukka juoksee sydämensä kyllyydestä, kun puuhaan vihdoin pääsee. Rintamasuunta on kohti etelää. Jalat käyvät louhikkoisessa, kovapohjaisessa maastossa aamutuimaan. Otsalla keikkuu valaisin, aamuseitsemältä päivänvalo antaa vielä hetken odottaa itseään. Jukka ei halua odottaa sarastusta ennen liikkeelle lähtöä. Hän haluaa nauttia juostessaan auringonnoususta. Auringonnousut ovat Saharassa kauneimpia hetkiä, kuten auringonlaskutkin.”

Ostin syksyllä Seikkailujuoksijan isänpäivää ajatellen. Tarkoitus oli ehtiä lukemaan kirja itsekin ennen lahjapaperiin käärimistä. Tänä aamuna tuli sitten vähän kiire yrittää edes selailla kirja läpi, kun tiesin antavani lahjan illalla. Onneksi satoi räntää, vettä, tihkua ja jäänsekaisia olomuotoja, joten torkkupeiton alla oli hyvä lähteä pienelle nojatuolimatkalle kohti Saharan dyynejä. Selailuaikomukseni katkesi heti alkuunsa, kun tarina alkoi viedä lukijaa. Ehdin juuri ja juuri lukaista kirjan ja paketoida sen. Toivotan siis isälleni hyvää isänpäivää ja hyviä lukuhetkiä teoksen parissa!

Jukka Viljanen, seikkailujuoksija, juoksi Saharan halki vuoden 2012 alussa. Matkaa tuli täyteen tuhat mailia ja aikaa kului kuukauden päivät. Seikkailujuoksija-kirjassa kuvataan valmistautumista Saharan haasteeseen ja itse suoritusta, mutta myös Viljasen aikaisempia ääriolosuhteissa tehtyjä uskomattomia juoksuja. Kirjan on kirjoittanut toimittaja Juha Hietanen. Nimensäkin mukaisesti kirja on loistavaa seikkailuluettavaa. Kuin nykyajan vastine tutkimusmatkakertomuksille. Se minua seikkailukirjoissa eniten viehättääkin, pääsee vaivatta mahtavalle nojatuolimatkalle. Kuvaukset juoksemisesta Saharan dyyneillä saavat lukijankin sukat tuntumaan hiekkaisilta. Tarina vetää äkkiä mukaansa.

Kun kuulin, että Viljasen juoksusta on julkaistu kirja, tiesin heti haluavani lukea sen. Kysymys ei ole niinkään siitä, että ihmettelisin, miksi joku haluaa tehdä moisia äärisuorituksia tai siitä, että pitäisin miestä hulluna. Olen enemmänkin kiinnostunut itse suorituksesta ja siihen valmistautumisesta. Miten sellainen kaikkien ultrajuoksujen äiti oikein toteutetaan? Millaista valmistautumista se vaatii? Pitääkö olla joku yli-ihminen päästäkseen maaliviivalle asti? Ja ennen kaikkea, miten kukaan jaksaa juosta niin paljon? Tunnin parin lenkki kyllä rentouttaa ja selvittää päätä työpäivän jälkeen, mutta voisin kuvitella juoksemisen tuollaisessa mittakaavassa olevan todella yksitoikkoista puuhaa. Fyysistä puolta en oikeastaan ihmettele enkä epäile; omassa muutaman kilometrin hölkkäilyssäkin se on aina korvien väli, jolta pettää kunto ennen kuin jaloista. Viljasella täytyy siis olla jotain tavallista kuntourheilijaa suurempaa näkemystä asiaan.

Intohimoista suhdettaan juoksuun Viljanen kuvaakin sanoin: ”Saa kadehtia.” Ja kadehdinkin. Tapa, jolla hän jätti aikaisemman työnsä ja keskittyi kokopäiväisesti juoksuun, on vaatinut selkeän suunnan ja uskon oman tekemiseensä. Nuo Viljasen sanat saavat lukijan pohtimaan omaa tilannettaan. Iltapäivän mittaisen pohdiskelun seurauksena jouduin toteamaan tyynesti, että minulla ei ole oikeastaan yhtään sellaista asiaa, johon voisin suhtautua Viljasen kuvaamalla intohimolla. Tätä tosin ei pidä ymmärtää väärin. Olen tasaisen tyytyväinen tasaiseen elämääni. Joten ehkä tavallaan kadehdin ihmisiä, joilla on jokin päämäärä, jota he tuollaisella intohimolla tavoittelevat. 

Kirjassa jäin tosin kaipaamaan vahvemmin esiin tulevaa Viljasen omaa ääntä. Juha Hietanen on luonnollisesti haastatellut Viljasta paljon ja kommentteja ja ajatuksia on pitkin kirjaa. Kuitenkin jollain tavalla sellainen omakohtaisen kokemuksen ääni jäi puuttumaan. Mitä mielessä liikkuu, kun takana on 20 juoksupäivää ja edessä vielä ainakin kymmenen ja maisemat eivät välttämättä vaihdu aivan hirvittävästi vaikka olisivatkin autiomaisen kauniita? En ole lukenut Viljasen Sportman-blogia, joten siellä olisi varmaan enemmän juoksusta itsestään. Silti, olisin kaivannut sitä ääntä enemmän myös tähän kirjaan.

Seikkailujuoksijasta välittyy kuitenkin se positiivinen ja asiallinen asenne, jolla Viljanen vie juoksujaan ja niiden järjestelyjä eteenpäin. Se tarttuu väistämättä lukijaankin ja mikä olisi miellyttävämpää räntäsateisena sunnuntaina, kuin haaveilla mahtavista seikkailuista. Maailmaansa voi avartaa hieman lähtemättä edes kovin kauaksi kotoaan! Jälkimaku kirjasta on näin ollen pelkästään positiivinen.

Lumihiutaleet: * * * + kirjalle, * * * * * (Saharan halkijuoksulle)

lauantai 3. marraskuuta 2012

Valomerkki


energiapula ja makean elämän loppu

Jussi Laitinen

(Atena 2012, 226 s.)

”Globaalin energiaremontin haaste on samaa luokkaa kuin matkustajakoneen polttoaineen vaihtaminen lennon aikana - ja yhtäaikaa pitäisi uusia myös moottorit sekä polttoaineen jakelujärjestelmä ja lennettävä läpi pyörremyrskyjen, jotka vanhan polttoaineen päästöt ovat synnyttäneet.”

Energiatehokkuus ja energian säästäminen ovat aiheita, joilta oikein kukaan ei voi tänä päivänä välttyä. Ne ovat myös teemoja, joita käytetään markkinoinnin argumentteina yhä suuremmassa määrässä tuotteita ja palveluita. Puhutaan ilmaston lämpenemisestä, uusiutuvista energiamuodoista, hiilijalanjäljestä ja passiivitaloista. Kaikesta tiedosta huolimatta tuntuu, että energiakeskustelun kokonaisuus ei oikein hahmotu.

Jussi Laitinen on kirjoittanut innostavan ja kiihkottoman johdannon aiheeseen. Keskustelunavaukseksikin tarkoitettu teos selittää ja selventää monia jopa täysin virheellisiä käsityksiä ja tuo esille harvemmin keskustelussa näkyviä termejä kuten katoavan horisontin laki, rebound-ilmiö ja nettoenergia-arvo. Katoavan horisontin laki tarkoittaa, että fossiilisten polttoaineiden kallistuminen nostaa myös uusiutuvien energiamuotojen kustannuksia. Rebound puolestaan tarkoittaa sitä, että yhdessä paikassa säästetty energia tuhlataan jossain muualla. Nettoenergia-arvo kuvaa mitä polttoaineesta jää jäljelle, kun siitä vähennetään sen tuottamiseen kulunut energia. Äkkiä energiatehokkuus ei tunnukaan niin yksinkertaiselle asialle.

Kirjasta tulee nopeasti selväksi se, että talouskasvu on perustunut fossiilisten polttoaineiden käytölle. Kun ne loppuvat, on täysin epäselvää, mitä tapahtuu sen jälkeen. Laitinen osoittaa, etteivät tuuli- ja aurinkovoima ole itsestään selvästi maailmaa pelastavia energiamuotoja, joten ei kannattaisi tuudittautua turhaan retoriikkaan uusiutuvista energioista, jos ei voida osoittaa, että niillä todella voidaan korvata öljy. Ydinvoimassakin on omat ongelmansa vaikkei edes puhuttaisi polttoaineen turvallisuudesta. Lisäksi öljybisneksen kiemurat ja politiikka vaikeuttavat arviointia siitä kuinka pitkään öljyä vielä riittää. Selvää on vain se, että enemmin tai myöhemmin se loppuu ja energianälkä on huutava. Lisäksi meillä on ongelmana ilmaston lämpeneminen, joka tulee pysäyttää. 

Ydinkysymyksenä on siis energiankulutus. Jos energiaa on ja se on halpaa, sitä kulutetaan surutta. Jos se on kallista ja rajallisesti saatavissa, talouskasvulle ei oikeastaan ole mahdollisuuksia. Millä siis määritetään kansainvälisesti riittävä taso talouden ylläpitämiseksi? 

Laitisen esittämät luvut ovat huimaavia ja hän esittää ne niin, että yksinkertaisempikin ymmärtää. Suomalaisten keskipäästöt ovat 30 kiloa hiilidioksidia päivässä. Sillä täyttäisi kuusi isoa vappupalloa. Kestävä taso olisi yksi vappupallo. Millä vähentäisit 5 palloa? Jos ajattelet omaa elämääsi, pärjäisitkö ilman autoa, ilman kaukana tuotettuja elintarvikkeita (kuten vaikka kahvia tai teetä), ilman ylimääräistä kodinelektroniikkaa (padeja, podeja, pleikkareita ja älypuhelimia), 19-20 asteen huonelämpötilassa talvella, 30 asteen kesällä? Puhumattakaan siitä, että lentomatkailu, lihan syönti, loma-asuntojen rakentelu ovat täyttä energiantuhlausta. Entäpä kirjat? Kuinka monta hiilinielua on minunkin kirjahyllyjeni sisältöä varten kaadettu? 

Ja kaikesta huolimatta pitäisi silti kuluttaa, jotta talouden rattaat pyörivät ja yhteiskunta pysyy pystyssä.

Dilemma on siis melkoinen.

Ennen kuin lukija kuitenkaan täysin masentuu, Laitinen esittää kirjassaan myös toivoa antavia esimerkkejä siitä kuinka maailmalla on lähdetty hakemaan paikallisia ratkaisuja. Helppoa ei tule olemaan, mutta mahdollisuuksia on, mikäli tahtoa ja todellista ymmärrystä löytyy.

Suosittelen ehdottomasti Valomerkkiä luettavaksi aivan kaikille. Teos on yksi parhaita aikoihin lukemiani tietokirjoja. Ei olisi varmasti pahitteeksi lisätä teosta myös koulujen lukulistoille. Vaikutus omaan kulutuskäyttäytymiseeni on ainakin sen osalta varma, että omavaraisuus mahdollisimman monessa asiassa kiinnostaa entistä enemmän. Asiaan perehtymistä varten löytyy myös sopivia teoksia luetteloituna kirjan lopusta. Erityisen mahtavaa on, että luettelosta löytyy kotimaisia kirjoittajia. 

Lukemaan siis! Ja muistakaa sammuttaa valot sitten kun lopetatte...

Lumihiutaleet: * * * * *