perjantai 5. lokakuuta 2012

Casino Royale

Ian Fleming

(suomentanut Risto Raitio, kustantaja Gummerus 2012, 247 s.)

"Bond pani palamaan ja otti mukavan asennon. Pitkä peli oli käynnistynyt, ja näiden liikkeiden sarja ynnä toistetut vaimeat litaniat jatkuisivat hamaan loppuun asti jolloin pelaajat hajaantuisivat. Sitten arvoitukselliset kortit joko poltettaisiin tai tärveltäisiin, pelipöydän ylle levitettäisiin suojakangas ja ruohonvihreä taisteluverka imisi uhriensa veren itseensä saaden voimaa seuraavaa kertaa varten."

Ensimmäisestä James Bond -elokuvasta on tullut kuluneeksi 50 vuotta. Vaikken mikään kovan luokan Bond-fani olekaan, ovat useimmat elokuvat tulleet kyllä tutuiksi. Myöskin Daniel Craigin tähdittämä Casino Royale. Siitä ehkä vielä muistankin jotain, muut elokuvat taitavat mennä kauniisti sekaisin keskenään. Yhtään kirjaa en ollut ennen tätä lukenut ja tietysti on tyylikästä aloittaa siitä ensimmäisestä. 

Casino Royale on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1953. Bond esitellään brittien salaisena asiamiehenä, joka taistelee Neuvostoliiton vakoojia ja heidän järjestöään SMERSHiä vastaan. Tarinan konna on Le Chiffre -niminen SMERSHin salainen taloudenhoitaja, joka hieman pöllii kassasta ja on pakotettu hankkimaan menettämänsä rahat pikaisesti ennen kuin SMERSH ryhtyy toimenpiteisiin eliminoidakseen hänet. Le Chiffre päättää siis kokeilla uhkapelejä eikä aikaakaan, kun hän saa vastaansa baccarat-pöydässä tuplanolla Bondin. Bondin on määrä voittaa Le Chiffre, jotta lännen hyvikset saisivat käytettyä hänen ahdinkoaan hyväkseen taistelussa kommunismin leviämistä vastaan. 

Kun lukee kirjaa, josta on jo nähnyt elokuvan, ei voi olla vertaamatta juonia keskenään. Elokuva on tietysti tehty 2000-luvulla, joten kommunismin vastainen taistelu on perustellusti korvattu terrorismin vastaisella. Oli kuitenkin hauskaa huomata mitä kaikkea kirjasta oli elokuvaan otettu ja miten tarinaa jopa kypsytetty hieman. 1953 vuoden naispäähahmo Vesper jäi kyllä kirjassa pahasti sovinistisen kuvauksen jalkoihin ja se tietysti näin naislukijana hieman tympi. En nyt barrikadeille nousisi asian vuoksi, mutta Vesperissä ei kirjassa ollut mitään mielenkiintoista. Elokuvassa taas Eva Green tekee mahtavan roolin eikä vähiten sen vuoksi, että Vesperistä on käsikirjoitettu paljon moniulotteisempi ja Bondin kanssa tasavertaisempi hahmo.

Flemingin kirjoitustyyli oli ehkä hieman poukkoilevaa. Välillä oli syvää tilannekuvasta, johon jäi ihan koukkuun, sitten jotain isoja asioita oli sivuutettu muutamalla sanalla ja mustavalkoisella alleviivauksella, välissä oli mahtipontista dramatiikkaa ja lopuksi jopa Bond tuntui olevan vähän tuuliviiri identiteettinsä suhteen. En tiedä johtuiko tunne siitä, että ajan hammas on hieman ehkä puraissut parhaimman terän pois vai siitä, että kirja on oikeastaan aika lyhyt kaikki juonenkäänteet huomioonottaen. Jonkinlaista syvempää pohdintaa Bond yritti välillä Mathisin kanssa, mutta se tuntui lähinnä päälleliimatulle. Suomennoksessa ei ollut moitteen sijaa, mutta tuli vain tunne, että olisikohan tämä pitänyt lukea englanniksi, jotta siitä olisi saanut paremman otteen?

Bondin ja Le Chiffren baccarat-ottelu sen sijaan oli todella koukuttavasti kirjoitettu. Jopa minä, joka en ole moisesta pelistä ennen kuullutkaan, saati että osaisin sääntöjä, jäin jännityksellä seuraamaan, mitkä ovat seuraavat kortit. Casino Royalen elokuvana nähneet muistavat varmasti myös kohtauksen, jossa Le Chiffre kiduttaa Bondia vanhan rottinkituolin avulla. Olisin voinut veikata, että se oli keksitty elokuvaa varten, mutta olisin ollut pahasti väärässä. Kidutuskohtauksen loppuun saakka elokuva seuraileekin pääjuoneltaan yllättävän paljon kirjaa. Bondin ihastuttua Vesperiin melkein kosintaa myöten, elokuva kuitenkin vielä lisää muutaman kierroksen ja käänteen, kun taas kirja päättyy jopa vähän töksähtäen. 

Tulipahan kuitenkin luettua ja sivistettyä itseään tämänkin verran. Pokkariversiossa mainitsemisen arvoista on lisäksi yksinkertaisuudessaan tyylikäs kansi, josta kiittäminen Michael Gilletteä.

Lumihiutaleet: * *

4 kommenttia:

Jokke kirjoitti...

Lienen lukenut kaikki Flemingin kirjoittamat bondit, eikä tämä minusta ole parhaasta päästä, ei tosin huonoinkaan. Jännittäviä ovat ainakin Tohtori Ei ja Istambulissa..

Tässäkin on hetkessä, kuten kirjoitat "Bondin ja Le Chiffren baccarat-ottelu sen sijaan oli todella koukuttavasti kirjoitettu".

Tätä filmiä en ole nähnyt, vanhemmat olen

Luru kirjoitti...

Minä juuri ajattelin Bondin 50-vuotisjuhlien (ja viime viikonlopun kasinoteemabileiden!) innoittamana että olisi mielenkiintoista lukea noita alkuperäisiä kirjoja ihan vain jotta näkisi mistä koko juttu lähti liikkeelle. Casino Royalea en ole nähnyt - vaikeuksia sulattaa Daniel Craigiä, olen ennakkoluuloinen. Sean Connery rules :)

Teresita kirjoitti...

Itse pidin Casino Royale -elokuvasta. Se oli ensimmäinen Bond-leffa, jonka mielellään katsoi uudelleen. Tähän saattoi myös vaikuttaa se, että ko. leffa oli ensimmäinen, jonka näin ihan leffateatterissa. Daniel Craig ei mielestäni ole hullumpi näyttelijä ja sopii Bondinkin rooliin, mutta tuon kirjan luettuani mielikuvani Bond ei ole Daniel Craig. Sean Connery on kyllä ollut aika lähellä sellaista hahmoa, joka Ian Flemingin tekstissä esiintyy... Parasta Bondia en silti osaa nimetä. Kuten en huonointakaan.

Maria L. kirjoitti...

Hieno blogipohja, todella! ;)

Kommentoin tähän samalla Oppipoikaa, kiitän esittelystä. Kiinnostavia dekkarivinkkejä ei ikinä ole tarpeeksi.

Mitä Bondiin tulee, ne kirjat ovatkin omaa luokkaansa. Siis Flemingin kirjoittamat. Luin joskus niitä muitakin, keitä kaikkia niitä nyt kirjoittikaan. Flemingillä on/oli ihan oma meininkinsä.

Ps. On muuten haastava tämä kuvakoodin läpäisy, on jo neljäs yritys (?) menossa.