torstai 27. syyskuuta 2012

Oppipoika

Michael Hjort & Hans Rosenfeldt

(suomentanut Jaana Nikula, alkuperäisteos Lärjungan, Bazar 2012, sidottu 559 s.)

"Hän ei ollut kovin nopea. Musta äänekäs esine iski niskatukeen. Yhtäkkiä hän ymmärsi mikä se oli.
Pientä salamointia.
Sähkön surinaa.
Etälamautin."

Kiitokset Leenan Lumin blogille! Muuten olisin huomannut tämänkin jo odottamani kirjan joskus hamassa tulevaisuudessa. Tässä myös pieni varoituksen sana, saatan hieman spoilata. Se ei ole varsinainen tarkoitukseni, mutta pikkuisen on pakko kuitenkin juonenkäänteistäkin mainita, koska niistä minulla on eniten asiaa.

Luin ensimmäisen Sebastian Bergman -dekkarin, Mies joka ei ollut murhaaja, kannesta kanteen muistaakseni lähes yhdeltä istumalta. Oppipoika ei ole yhtään huonompi. Päinvastoin. Joskin on pakko tunnustaa, että alkuun lukeminen tuntui vähän takkuavalta, kun odotin vain, että milloin sitä murhaaja lähdetään jahtaamaan. Tuntui, että Sebastianin narsistinen persoona ja sänkyseikkailut ovat pääasiassa. Mietin jo välillä, että "tuli jo selväksi, ei tarvitse jankata tätä enää". Sivun 150 vaiheilla homma nytkähti liikkeelle eikä pysähtynyt edes kirjan viimeisillä sivuilla. Ja ymmärsin samalla ne ensimmäiset 150 sivua. Ei yhtään turhaa. 

En ole kovasti lukenut mitään dekkarisarjoja, vaikka genrestä kovasti pidänkin, mutta ne mitä olen lukenut, harvemmin sisältävät näin koukuttavaa taustajuonta. Ne ovat lähinnä hyviä kirjoja omina erillisinä teoksinaan, mutta tässä ovat kirjailijat ottaneet televisiosta tutun tavan koukuttaa katsojat palaamaan seuraavan tuotantokauden alkuun: Superkoukuttava taustajuoni, joka jatkuu kirja kirjalta. 

Sebastian Bergmanin sänkyseikkailujen vuoksi tuntui, että kirja oli sekoitus saippuaoopperaa ja dekkaria. Tällä en tarkoita mitään huonoa. Veikkaan, että siitä koukuttavuus osittain johtuikin. Juonessa oli sen verran paljon ihmissuhdesotkuja menneiltä vuosilta ja miksei nykyhetkestäkin, että lukija haluaa tietää murhaajan lisäksi sen, kuinka kaikki solmut setvitään ja mitä kenellekin tulee tapahtumaan.

On jotenkin omituista hehkuttaa kirjaa, jossa raaka murhaaja raiskaa naisia ja sitten tappaa heidät. Se kuulostaa vähän vinksahtaneelta. Miksi yleensäkään dekkarit, murhamysteerit ja etenkin television kaikenlaiset CSI-NCIS-FBI -sarjat ovat niin suosittuja? Ehkä siksi, että Agatha Christiestä alkaen murhat ovat jotenkin sivuosassa ja jahdista tulee se pääasia. Murha on tavallaan se pakollinen riittävän vakava asia, jotta päästään mittelemään älykkyyttä ja strategisia taitoja. 

Kirjan loppu oli tässä tapauksessa yllättävän tiivistunnelmainen. Se jätti niin paljon ilmaan, että on ihan pakko lukea seuraavakin kirja, jotta saa tietää mitä tapahtuu. Nappiosuma kirjailijoilta. Ei mitään turhaa, kaikki harkitun laadukasta jännitystä. Eli siis tänne lisää ja heti!

Lumihiutaleet: * * * * +

Ei kommentteja: