torstai 27. syyskuuta 2012

Oppipoika

Michael Hjort & Hans Rosenfeldt

(suomentanut Jaana Nikula, alkuperäisteos Lärjungan, Bazar 2012, sidottu 559 s.)

"Hän ei ollut kovin nopea. Musta äänekäs esine iski niskatukeen. Yhtäkkiä hän ymmärsi mikä se oli.
Pientä salamointia.
Sähkön surinaa.
Etälamautin."

Kiitokset Leenan Lumin blogille! Muuten olisin huomannut tämänkin jo odottamani kirjan joskus hamassa tulevaisuudessa. Tässä myös pieni varoituksen sana, saatan hieman spoilata. Se ei ole varsinainen tarkoitukseni, mutta pikkuisen on pakko kuitenkin juonenkäänteistäkin mainita, koska niistä minulla on eniten asiaa.

Luin ensimmäisen Sebastian Bergman -dekkarin, Mies joka ei ollut murhaaja, kannesta kanteen muistaakseni lähes yhdeltä istumalta. Oppipoika ei ole yhtään huonompi. Päinvastoin. Joskin on pakko tunnustaa, että alkuun lukeminen tuntui vähän takkuavalta, kun odotin vain, että milloin sitä murhaaja lähdetään jahtaamaan. Tuntui, että Sebastianin narsistinen persoona ja sänkyseikkailut ovat pääasiassa. Mietin jo välillä, että "tuli jo selväksi, ei tarvitse jankata tätä enää". Sivun 150 vaiheilla homma nytkähti liikkeelle eikä pysähtynyt edes kirjan viimeisillä sivuilla. Ja ymmärsin samalla ne ensimmäiset 150 sivua. Ei yhtään turhaa. 

En ole kovasti lukenut mitään dekkarisarjoja, vaikka genrestä kovasti pidänkin, mutta ne mitä olen lukenut, harvemmin sisältävät näin koukuttavaa taustajuonta. Ne ovat lähinnä hyviä kirjoja omina erillisinä teoksinaan, mutta tässä ovat kirjailijat ottaneet televisiosta tutun tavan koukuttaa katsojat palaamaan seuraavan tuotantokauden alkuun: Superkoukuttava taustajuoni, joka jatkuu kirja kirjalta. 

Sebastian Bergmanin sänkyseikkailujen vuoksi tuntui, että kirja oli sekoitus saippuaoopperaa ja dekkaria. Tällä en tarkoita mitään huonoa. Veikkaan, että siitä koukuttavuus osittain johtuikin. Juonessa oli sen verran paljon ihmissuhdesotkuja menneiltä vuosilta ja miksei nykyhetkestäkin, että lukija haluaa tietää murhaajan lisäksi sen, kuinka kaikki solmut setvitään ja mitä kenellekin tulee tapahtumaan.

On jotenkin omituista hehkuttaa kirjaa, jossa raaka murhaaja raiskaa naisia ja sitten tappaa heidät. Se kuulostaa vähän vinksahtaneelta. Miksi yleensäkään dekkarit, murhamysteerit ja etenkin television kaikenlaiset CSI-NCIS-FBI -sarjat ovat niin suosittuja? Ehkä siksi, että Agatha Christiestä alkaen murhat ovat jotenkin sivuosassa ja jahdista tulee se pääasia. Murha on tavallaan se pakollinen riittävän vakava asia, jotta päästään mittelemään älykkyyttä ja strategisia taitoja. 

Kirjan loppu oli tässä tapauksessa yllättävän tiivistunnelmainen. Se jätti niin paljon ilmaan, että on ihan pakko lukea seuraavakin kirja, jotta saa tietää mitä tapahtuu. Nappiosuma kirjailijoilta. Ei mitään turhaa, kaikki harkitun laadukasta jännitystä. Eli siis tänne lisää ja heti!

Lumihiutaleet: * * * * +

torstai 13. syyskuuta 2012

Pohjimmaisia

Perinpohjin ärsyttävää. Minulla oli ihan siedettävän näköinen pohja käytössä, mutta se ei suostunut toimimaan IE:ssä lainkaan niin kuin piti, joten olen pakotettu vaihtamaan pohjan. Taas. Nyt on vuorikiipeilyolo, joten fiilistä vastaavasti menköön Bloggerin hieno kaukokaipuuta herättävä versio.. Onneksi täällä on nykyisin ulkoasun säätöön helppokäyttötoimintoja, niin tällainen wannabe-nörttikin pääsee ajoissa nukkumaan. Toista se oli silloin, kun aloittelin Bloggerin käyttöä ja värkkäsin jotain sivupalkin leveyksiä koodissa yritä-epäonnistu-yritä-epäonnistu-yritä-onnistu -tekniikalla. 

Adlibriksen paketti saapui tänään! Pääsen aloittamaan Hjorth & Rosenfeldin Oppipoikaa! Ei siis ole taaskaan ajankäyttöongelmia viikonloppuna :)

tiistai 11. syyskuuta 2012

Matkalla Kandahariin

Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa

Jason Burke

(suomentanut Tero Valkonen, alkuperäisteos On the Road to Kandahar. Travels through Conflict in the Islamic World, kustantaja Basam Books 2007, 341 s.)

"Esimerkiksi käsitys idän yksinvaltiaiden petollisuudesta ja julmuudesta - tämä käsityshän elää vahvana lännen kirjallisessa ja visuaalisessa perinteessä - merkitsi länsimaalaisten taipuvaisuutta ajatella, että niin petollisuutta kuin julmuuttakin osoittanut Saddam valehteli sanoessaan, ettei hänellä ollut joukkotuhoaseita. Länsimaisessa keskustelussa vuosisatojen ajan eläneet ajatukset "turkkilaisten" tai "muslimien" uhasta merkitsivät sitä, että viimeisin propaganda upposi otolliseen maaperään - vanhat ennakkoluulot olivat syviä ja vahvoja. Mutta vaikka kaikki tämä oli erittäin tärkeää, Irakiin tehtävää hyökkäystä markkinoitiin etenkin Britanniassa juuri sillä asialla, jota minä pyrin Sulaimaniyyassa purkamaan: ajatuksella tiedustelupalvelujemme erehtymättömyydestä ja puolueettomuudesta." (s. 220-221)

Matkalla Kandahariin on toimittaja Jason Burken tutkimusmatka radikaalin islamin jäljille. Burke selventää, ettei teos ole tieteellinen tutkimus eikä pyri vastaamaan kattavasti edes valittuun aihepiiriin liittyvään. Kirjan yhtenä lähtökohtana ovat toimineet Lontoon pommi-iskut vuodelta 2005, jotka ovat tuoneet niin sanotun terrorisminvastaisen sodan Burken kotiportaille asti. Huolimatta siitä, että Matkalla Kandahariin on julkaistu alkuperäiskielellä jo vuonna 2006, aihepiiri ja sen käsittely ovat edelleen hyvin ajankohtaisia.

Kirja ei etene aivan kronologisesti eikä ole mikään viime aikojen poliittisen historian luettelo. Alussa lukeminen tuntuikin hieman katkonaiselle, ennen kuin sai kirjan sävystä kiinni. Burke kertoo työstään, asumisestaan ja matkustelustaan useissa muslimimaissa aina Algeriasta Filippiineille. Hän pyrkii ensisijaisesti murtamaan länsimaissa tyypillistä ja sitkeää käsitystä yhdestä islamista ja siitä, että Al-Qaida olisi järjestelmällisesti ohjattu maailmanlaajuinen terroristijärjestö. Laajan tietopohjan, omakohtaisten kokemusten ja työhön liittyvien sattumusten muodostama sekoitus on oivallinen tapa päästä uutisista tutuksi tulleiden otsikkojen taakse.

Burke kirjoittaa kiihkottomasti. Tai voihan sieltä tietysti kukin nähdä rivien välistä mitä haluaa, mutta minusta oli virkistävää lukea teosta, joka selkeästi ottaa kantaa, mutta onnistuu samalla jättämään lukijalle riittävästi tilaa omien mielipiteiden muodostamiseen ilman saarnaavaa tai holhoavaa sävyä. Tietenkään Burke ei ammattitaitoisena toimittajana sorru siihen, että yrittäisi todella löytää yksiselitteisiä vastauksia, vaan pikemminkin haluaa teoksellaan osoittaa, että sellaisia ei edes ole olemassa. 

Uutisotsikoiden ylläpitämä kuva yhteneväisestä, radikaalista, lännenvastaisesta muslimimaailmasta on Burken mukaan harhaanjohtavaa. Lännenvastaisuus ei tarkoita samaa kuin radikaali. Tämä unohtuu usein. Suurin osa Burken muslimimaissa tapaamista ihmisistä on yhtä kyllästynyt sekä lännen ylläpitämiin sotiin että niin kutsuttuun muslimiradikalismiin. Ihmiset haluaisivat vain elää arkipäiväistä elämäänsä ilman jatkuvaa pelkoa ja väkivallan uhkaa. 

Burke toteaakin, että:" "Väkivaltainen muslimiradikalismi" määrittyi vain siten, että se liittyi islamiin ja oli väkivaltaista. Määritelmä oli kehäpäätelmä, joka johtaisi väistämättä yksinkertaiseen johtopäätökseen, että nämä kaksi asiaa olivat yhteydessä toisiinsa. Kohtaamamme väkivalta oli tosiasiassa äärimmäisen monimutkainen nykyajan ilmiö, jonka juuret olivat kulttuurisissa, poliittisissa ja taloudellisissa kehityssuunnissa ja maailman yksilöiden, ryhmien, valtioiden ja yhteisöiden kanssakäymisessä viimeisten vuosisatojen aikana."

Matkalla Kandahriin on teos, jota voin suositella kenelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle. Kirja on tavallaan eräänlainen keskustelun avaus islamin ja lännen välillä hiertäviin asioihin ja siihen se sopiikin pohtivan sävynsä vuoksi erinomaisesti. Samalla se on myös kurkistus toimittajan työhön monilla epävakailla alueilla. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että Burke on "totuuden" jäljillä. Hän jahtaa epäoikeudenmukaisia tulkintoja ja pyrkii oikomaan niitä omiin huomioihinsa ja kokemuksiinsa perustaen. 

Vastapainona väkivallan ja yhteenottojen syiden pohtimiselle Burke kuvailee matkojensa näkymiä yksityiskohtaisesti ja suorastaan kauniisti. Näin mielessäni ne kaikki laaksot, kukkulat ja yksinäiset puut aavikon laidalla, vuodenaikojen vaihtumisen Afganistanissa, kuhisevat torit ja vaarallisen hiljaiset tiet. Melkein kuin olisin itse ollut paikan päällä.

Lumihiutaleet: * * * *

perjantai 7. syyskuuta 2012

Post-it -tunnustus

Jees! Sain Post-it -tunnustuksen Johnnylta Puolisilmä-blogista! KIITOS!






Tunnustus pitäisi laittaa eteenpäin 5 suosikkiblogille, mutta se on käytännössä mahdoton tehtävä. En voisi valita vain viittä. Eteenpäin laitan tunnustuksen seuraaville blogeille silläkin uhalla, että tunnustus on näihin jo jossain vaiheessa mennyt:








Hauskaa syksyä!

tiistai 4. syyskuuta 2012

Kiitos, rakas ystäväni!

Sain aivan mahtavan kirjalahjapinon ystävättäreltäni. Koen taas näitä kirjahullun epäoleellisia ongelmahetkiä: paketti on niin hieno, etten hennoisi avata sitä, mutta haluaisin samalla kuitenkin jo päästä selailemaan kirjojen sivuja. 

Miten siis syödä kakku ja säästää se? Kas siinäpä pulma, heh.

No, ehkä en nyt käytä tämän enempää asian pohdintaan, vaikka se olisikin kuinka hedelmällistä. Otin kuvan lahjasta, punnitsen pakettia vielä muutaman kerran, keitän pannullisen teetä ja avaan sen sitten kaikessa rauhassa asiaan kuuluvalla hartaudella. Halusin vain jakaa kanssanne sen autuuden, kun joskus saa samanhenkisen ystävän valikoimia teoksia näinkin suuren pinon. Mahtia.


Sain myös vihdoin luettua tuon Jason Burken loistavan Matkalla Kandahariin -teoksen, josta postaus tulossa ja tunnuskin minulle on myönnetty, joten tähänkin palaan pian. Tässä pienessä kiireessä en halunnut kumpaakaan kirjoittaa, koska molemmat vaativat tarkempaa pohdintaa. 

Tämän päivän suurin teema on kuitenkin se, että mitä lukisin seuraavaksi??