perjantai 28. joulukuuta 2012

Into Thin Air


Jon Krakauer

(kustantaja Anchor Books 2009, e-kirja)

”The night had a cold, phantasmal beauty that intensified as we climbed. More stars than I had ever seen smeared the frozen sky. A gibbous moon rose above the shoulder of 27,824-foot Makalu, washing the slope beneath my boots in ghostly light, obviating the need for a headlamp. Far to the southeast, along the India-Nepal frontier, colossal thunderheads drifted over the malarial swamps of the Terai, illuminating the heavens with surreal bursts of orange and blue lightning.”

Nyt on joulut juhlittu, suklaat syöty ja kirjapaketit avattu. Lahjakääreistä paljastui Ilkka Remeksen Ylösnousemus sekä Ulla-Lena Lundbergin Jää. Vaikkei sitä näin aikuisiällä lahjojen vuoksi joulua juhlita ja aina sovitaan, ettei mitään tarvitse ostaa, on silti oltava rehellinen ja todettava, että on mukava yllätys, kun paketeista paljastuu luettavaa. Ja vielä mieluista. Joskin taidan olla sen verran kaikkiruokainen lukemisen suhteen, etten muista saaneeni lahjaksi kirjaa, joka ei olisi kiinnostanut pätkän vertaa.

Myös vajaan viikon mittainen tietokonetauko on tehnyt poikaa. Töiden takia on hieman hankalaa pitää näitä taukoja useammin tai muulloin kuin lomien aikana, mutta pitäisi ilmeisesti yrittää viikonloppuja hyödyntää paremmin. Vaikutus järjenjuoksuun on sen verran ilmeinen. Kuin vapautuisi aivoihin lisää kapasiteettia. Mistähän sekin mahtaa johtua?

Hankin marraskuulla Kindleen luettavaksi Jon Krakauerin Into Thin Airin. Luin sen hetkessä, mutten vaan ole saanut vielä kirjoitettua siitä. Mount Everestissä ja sinne kiipeämisessä on jotain hirmuisen kiehtovaa. En tarkoita, että itse välttämättä haluaisin kiivetä sinne, mutta huomaan olevani todella kiinnostunut siitä miten kiipeilykokonaisuus käytännössä hoidetaan ja millaisia haasteita matkaan liittyy. Ja niistä maisemista ennen kaikkea!

Into Thin Air on Jon Krakauerin tilinteko vuoden 1996 Everestin kiipeilykevään tapahtumista. Tuona keväänä vuorelle kuoli 12 kiipeilijää, joista neljä kuuluivat Krakauerin kanssa samaan tiimiin. Krakauer on toimittaja, jonka lähtökohtana oli kirjoittaa Outsider-lehdelle artikkeli Everestille kiipeämisestä ja kaupallisten kiipeilytiimien toiminnasta. Järkyttävistä tapahtumista huolimatta Krakauer kirjoitti artikkelin viitisen viikkoa vuorelta palaamisen jälkeen, mutta koki myöhemmin, että oli vielä asioita, joista piti kirjoittaa ja ennen kaikkea tarkentaa yksityiskohtia enemmän kuin artikkelissa oli mahdollista. 

Kiipeilykumppaneiden taustoja kartoitetaan kirjassa paljon, kuten myös kiipeilyn kokonaisuutta. On varmasti käytäntöjä, jotka ovat paljon muuttuneet Everestillä vuoden 1996 jälkeen, mutta silti oli mielenkiintoista lukea kuinka varusteluhuolto, köysien ja tikkaiden vieminen ja kiinnittäminen rinteille, ruokailut, lisähappi ja jätehuolto vuorella hoituvat. Kirjassa tulee myös esille sherpojen suuri rooli Everestin valloituksissa. Käytännössä kai ilman sherpoja on lähestulkoon mahdotonta päästä huipulle ja takaisin. Myös Everestin valloitusten historiaa tulee paljon ja mielenkiintoisina anekdootteina.

Pidin Krakauerin kirjoitustyylistä paljonkin. Hän rytmittää selvitystyötään tapahtumista vuorella kertomuksilla kumppaneidensa taustoista. Krakauer kertoo yrittäneensä kirjoittaa asioista kuten muistaa niiden tapahtuneen ja toteaa, että osa tapahtumista on edelleen osittain epäselviä hänelle. Krakauerin käyttämä kieli oli todella joutuisaa ja miellyttävää lukea.

Kirjasta selviää hyvin nopeasti se, kuinka suuri merkitys kunnollisilla varusteilla ja suunnitelmilla turvallisen kiipeämisen suhteen on. Mikäli suunnitelmista poiketaan tai niitä ei ole tai tieto ei ole kulkeutunut kaikille samalla tavalla, joudutaan kriittisissä paikoissa pian ongelmiin. Tämä pätee myös kaikessa muussakin kuin kiipeämisessä. Everestin rinteillä vain panoksena on oma ja muiden henki, jos asiat eivät menekään kuten pitäisi. Toki Krakauer kyseenalaistaa joitain päätöksiä ja toisten tekemiä valintoja, mutta pohtii myös omaa osuuttaan ja toimintaansa varsin laajasti. Kirjasta saa sen käsityksen, että yrityksellä kuvata mahdollisimman tarkasti traagisiin tapahtumiin johtaneita seikkoja, hän pyrkii myös auttamaan tulevia kiipeilijöitä välttämään samat virheet ja huonot valinnat. 

Mielestäni kirjan tyyli onkin neutraali tilinteko eikä erityisen syyttävä tai sormella osoittava. Tässä e-kirja versiossa oli kuitenkin pitkä puolustuspuheeksi tarkoitettu loppukirjoitus, joka liittyy toiseen vuoden 1996 tapahtumista kertovaan kirjaan ja jonka kirjoittajan kanssa Krakauer juuttui juupas-eipäs-tyyppiseen väittelyyn tapahtumien kulusta. Olisin voinut jättää loppukirjoituksen lukematta, jos olisi tiennyt sen sisällöstä. Jälkimaku oli huono. Asia on kuitenkin jo siltä osin mielestäni vanhentunut eikä se tuonut mitään lisää varsinaiseen kirjaan. Krakauer oli vain pakotettu sen johonkin painokseen lisäämään saadakseen oman äänensä kuuluviin.

Lukijat, joiden mielestä Mount Everestille kiipeäminen on sulaa hulluutta, suhtautuvat varmasti kovin eri tavalla kirjan sisältöön. Itse ymmärrän jostain syystä halun päästä huipulle aivan täysin. Sen vuoksi nautin Into Thin Airin kuvauksista, joissa maisemat ja sääolosuhteet pääsevät oikeuksiinsa. Etenkin tuo valitsemani lainaus sai lähestulkoon kylmät väreet selkäpiihin, että tuon minäkin haluaisin joskus kokea! Luulenpa vain, että osittain tämän kirjan myötä koen, että riskit ovat ehkä sitä luokkaa, ettei näin mukavuudenhaluisella haavelijalla ole mitään tekemistä yhdenkään vuoren rinteillä. 

Kuitenkin... Mahtavinta kirjan lukemisen jälkeen oli, kun törmäsin netissä GlacierWorksin tekemään aivan käsittämättömän upeaan panoraamaan Everestistä. GlacierWorksin on perustanut kiipeilijä ja kuvaaja David Breashears, joka muuten oli vuonna 1996 myöskin Everestillä, kuten Veikka Gustafssonkin. Molemmat miehet mainitaan kirjassa pariinkiin otteeseen etenkin kirjan loppumetreillä pelastustehtävien yhteydessä. 

Panoraamaa voi tarkentaa lähemmäs ja lähemmäs ja nähdä kaikki pienet kiipeilijät vuoren rinteillä ja ymmärtää vuoren mittakaavaa  paremmin. Krakauerin kirjassa olleen kartan avulla pystyin paikantamaan kunkin huipun (Everest, Lhotse, Nuptse) ja jopa uskoakseni 3. leirin (Camp Three). Perusleirissäkin riitti katseltavaa. Olen siis ollut Everest-tunnelmissa jotain aikoja ja kokenut pitkästä aikaa todella pahaa huikaisevan lukukokemuksen jälkeistä krapulaa. Osittain jo pelkästään tuon kuvankin vuoksi. 

Olipa varsinainen nojatuolimatka! 

Lumihiutaleet: * * * * *

Loppuun vielä muistutus lukuhaasteesta, johon yritän itsekin ehtiä osallistua. Lupasin kaksi arvontapalkintoa, joten veikkaan, että näihin on hyvät saumat kenellä vaan, sillä yhtäkään lukijaa ei ole vielä ilmoittautunut ;) Takarajahan oli 13.1. ja tarkoituksena lukea jokin aivotoimintaa ja ajattelukykyä haastava kirja. Itse valitsin Stephen Hawkingin A Briefer History of Timen, joka Kindleen tuli hankittua ensimmäisenä teoksena, mutta joka on hieman kauhistuttanut vaikeutensa vuoksi. Mutta; sehän olikin tämän haasteen tarkoitus. Tarttua härkää sarvista niin sanoakseni!

tiistai 11. joulukuuta 2012

Tunnustan tietämättömyyteni

Joka päivä oppii jotain uutta, sanotaan.

Ja jotkut näistä opeista saavat hämmästelemään kuinka tietämätön sitä voikaan olla. Tai kuinka vähän tulee itse ajatelleeksi päivänselviä asioita.

Yle Uutisten verkkosivut uutisoivat tänä aamuna yli 5300 kirjailijan allekirjoittamasta vetoomuksesta lainauskorvauksien korotukseen. Uutisen mukaan kirjailijat saavat 4 senttiä/lainaus korvausta kunnankirjastoilta. Uutinen löytyy TÄÄLTÄ. Sama juttu Sanaston sivuilta.

Olen joskus miettinyt kirjastojärjestelmän vaikutusta kirjailijoiden ansioihin, että onhan se epäreilua etteivät lainat kasvata myyntilukuja vaikka olisi kyseessä kuinka suosittu kirja. Että kirjoja lainaamalla ei voi osoittaa kannatustaan kirjailijalle, kun kuitenkaan ihan kaikkia kirjoja ei ole itselläni varaa ostaa täysihintaisina tai yleensä ollenkaan. En nyt sanoisi, että tuo 4 senttiäkään varsinaisesti kasvattaisi kirjailijoiden tuloja, mutta se, että on yleensä olemassa jokin korvausjärjestelmä oli minulle posiitivinen tieto.

Missähän mahdoin olla silloin, kun tästä jossain kerrottiin?! Kuinka tietämätön ja ajattelematon sitä voikaan välillä olla :)

Kuten Sanaston uutisessakin kerrotaan, pienellä laskutoimituksella selviää, että jos kirjailijan teos lainataan vaikka tuhat kertaa, on korvauksen kokonaissumma 40 euroa. Jotta korvauksilla olisi jotain todellista vaikutusta tuloihin, veikkaisin, että pitäisi puhua ainakin sadoista euroista. Per vuosi. Joka taas nykyisellä korvaussummalla vaatisi jonkun kymmenen tuhatta lainaa vuodessa.

Mistään en toistaiseksi löytänyt tarkennusta siihen, mikä on Pohjoismaiden taso, johon korotuksilla haluttaisiin. Pitänee harjoitella hakukoneidenkin käyttöä vähän paremmin. 

Muistakaa lukuhaaste!! Vielä kuukausi aikaa!

(Edit: 13.12.2012 tarkennettu vetoomuksen allekirjoittaneiden kirjailijoiden määrää ja se kaipaamani linkki on Kirja elää)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

The Snow Child


Eowyn Ivey

(kustantaja Headline Publishing Group 2012, 438 s. nid.)

" 'Dear sweet Mabel,' she said. 'We never know what is going to happen, do we? Life is always throwing us this way and that. That's where the adventure is. Not knowing where you'll end up or how you'll fare. It's all a mystery, and when we say any different we're just lying to ourselves. Tell me, when have you felt most alive?' "

Ihana kirja. Muuta en osaa sanoa näin äkkiseltään. En ole pitkiin aikoihin lukenut näin kaunista ja koskettavaa tarinaa. Fiilistelen tällä hetkellä tarinan jälkimainingeissa, jotka tuntuvat vähän siltä, että joudun pohtimaan varmaan pitkään mitä luen seuraavaksi. 

Eowyn Ivey on alaskalainen esikoiskirjailija, joka on saanut innoituksensa tarinaan vanhasta venäläisestä sadusta. Sadussa iäkkäämpi lapseton pariskunta muovaa lumesta pienen tytön, joka herää eloon ja ilostuttaa pariskuntaa koko talven. The Snow Childin vastaava pariskunta ovat Mabel ja Jack, jotka ovat muuttaneet Alaskaan Wolverine Riverille pienelle maatilalle. Vuosia aikaisemmin he ovat menettäneet vauvan, joka syntyi kuolleena. Mabelin oli vaikeaa elää ympäristössä, jossa kaikkialla oli lapsia. Niinpä he päättivät muuttaa kahdestaan keskelle erämaata ja hiljaisuutta. Eräänä syystalvena ensilumien saapuessa, he innostuvat tekemään talonsa pihaan pienen lumitytön. Mabel pukee tytölle punaiset lapaset ja kaulahuivin Jackin veistäessä tarkasti kasvonpiirteet. Lumitytöstä tulee oikein kaunis.

Enempää en juonesta kerro. 

Puhuisin korkeintaan vähän metsänhengistä ja erämaan yksinäisyyden aiheuttamista näyistä. Tarina liikkuu toden ja sadun rajamailla niin hienosti, että koko kertomuksen voi lukea siten, että se on selitettävissä todellisuuden mukaan tai vastaavasti pistää asioita sadun piikkiin. Kertomus on mielestäni hyvin ajaton, vaikkakin tarina muuten sijoittuu 1920-luvulle ja sen jälkeiseen aikaan.

Minusta tarinan lähtökohta oli mielenkiintoinen eikä tarjonnut mitään varmaa loppuratkaisua. Kirjailija heittää ovelasti juonen edetessä lukijalle muutaman mahdollisen loppuvaihtoehdon, jotka kaikki tuntuvat yhtä mahdollisille. Pidin juonen etenemisvauhdista, sillä hahmot eivät jääneet jankkaamaan asioita ja sen myötä myös tarina pysyi vetävänä. 

Kirjan teemoja ovat ystävyys, rakkaus, kaipaus, ihmisen ja luonnon suhde sekä toden ja mielikuvituksen hiuksen hieno ero. Alaskan luonto on kirjassa hyvin suuressa osassa. Suomalaisen lukijan on helppo kuvitella mielessään keväisen metsän tuoksut ja sulavan lumen aiheuttamat purot, kesän valoisat yöt ja runsas vihreys. Syksyinen pimeys ja harmaus sekä vastaavasti talven kuulaat tähtikirkkaat yöt ja lumen kimmellys kuutamossa. Alaskan maisemaan toki kuuluvat jylhät lumihuippuiset vuoret, suuret joet ja täysin koskemattomat laajat erämaat, joita Suomesta ei juuri löydy, mutta ainakin minulle tuttuuden tunne luontokuvauksissa oli voimakas.

Varsinaisessa opuksessa hienoa oli se, että innoituksena toiminut vanha satu löytyi myös kirjan lopusta. Sekä kirjailijan itsensä lisäämä lyhyt taustakertomus siitä kuinka hänestä tuli kirjailija ja mistä The Snow Child sai alkunsa.

Tekisi mieleni kirjoittaa vielä vaikka mitä, mutten osaa tehdä sitä niin, etten spoilaisi tarinaa. Ja iso osa viehätystä oli ehdottomasti siinä, että kirja sai yllättää käänteillään. 

Kaunis tarina. Paras pitkiin aikoihin lukemani. 

Lumihiutaleet: * * * * *

tiistai 13. marraskuuta 2012

Lukuhaaste ja Ajattelun viikko



Tämä viikko on kansallinen Ajattelun viikko. Sen teeman mukaisesti esimerkiksi Kauppalehti nostaa esille viikon jokaisena päivänä jonkun suomalaisen kiinnostavan ajattelijan. Viikon aloitti eilisessä lehdessä Helsingin yliopiston kosmologian professori Kari Enqvist.

Tajusin juttua lukiessani, että minulla on sivityksessäni musta aukko (anteeksi puujalkavitsini), sillä en ole lukenut häneltä yhtäkään teosta. Keskustelua kirjasta Uskomaton matka uskovien maailmaan olen sen verran blogeista ja kirja-arvosteluista lukenut, että kyseinen teos on kyllä herättänyt kiinnostukseni. Toinen erittäin mielenkiintoiselta vaikuttava teos on Olemisen porteilla, joka pohtii tietoisuutta ja havaintomaailmaamme. Luulisin, että kumpi tahansa näistä kirjoista haastaa lukijaa käyttämään harmaita aivosolujaan ja olisi minullekin oivallinen valinta Enqvistin ajatuksiin tutustumiseksi.

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Esko Valtaojan ja Hannu Rajaniemen keskustelua tieteestä ja luovuudesta. Keskustelun yhteydessä Valtaoja kertoi olevansa lukemassa Rajaniemen The Fractal Princeä ja mainitsi joutuneensa haastamaan ajatteluaan kirjan edetessä. Tässä vaiheessa tietysti kuulijakunta kohotteli kulmiaan, että mahtaa olla vaikea teos, jos jopa Esko Valtaoja joutuu toteamaan näin. Hän ei kuitenkaan kertonut tätä pelotellakseen yleisöä kirjan vaikeatajuisuudella vaan päinvastoin kannusti asiasta innostuneena kaikkia lukiessaan etsimään älyllisiä haasteita. Meillä on paljon kirjoja, jotka vetoavat tunteisiin ja ovat todella vaikuttavia sitä kautta, mutta älyllinen haaste aiheuttaa toisenlaista vaikuttavuutta ja vie meitä pikkuisen pois totutulta mukavuusalueelta. Seurauksena saattaa jopa olla ihan kokonaan uusia ajatuksia!

Ajattelun viikon kunniaksi esitänkin lukuhaasteen kaikille blogiini eksyneille!

Lukuhaaste alkaa heti ja loppuu klo 12:00 13.1.2013 eli sunnuntaina kahden kuukauden päästä. Tarkoituksena on lukea mikä tahansa omaa järjen käyttöä haastava teos ja kertoa siitä blogissaan, tai jos ei ole blogia, niin muutamalla sanalla tämän postauksen kommenteissa. Jos kerrot blogissasi, linkitä postaus myös tänne kommentteihin. (Kommentteihin saa kommentoida toki muutakin, osallistujat löytynevät kyllä joukosta!) Kirja pitää mielellään olla luettu tämän postauksen jälkeen, ei siis jotain aikaisemmin luettua teosta. Kahdessa kuukaudessa ehtinee sopiva teos löytyä ja sen ehtii ehkä jopa lukea.

Järjen käyttöä haastavalla teoksella tarkoitan tässä yhteydessä sellaista kirjaa, jota lukijana on tullut vältelleeksi juuri siitä syystä, että on miettinyt mahtaako siitä ymmärtää mitään. Etukäteen voi olla vaikea tietää haastaako kirja todella omaa järjen käyttöä, mutta tärkeintä tässä haasteessa on tarttua siihen kirjaan ja todeta asia itse. Voihan olla, että kirja olikin mukavan leppoisaa luettavaa, eikä ollenkaan niin vaikea kuin luuli. Siitäkin saa kirjoittaa. Tärkeitä on vain tarttua toimeen ja antaa itselleen mahdollisuus. Siitä on tässä haasteessa kyse.

Kahdelle haasteeseen osallistujalle lähtee arvonnan jälkeen teemaan liittyvä yllätyspaketti!!

Palaan aiheeseen vielä myöhemmin ja linkitän tämän postauksen tuohon sivupalkkiin, niin halukkaat löytävät kommentoimaan.

maanantai 12. marraskuuta 2012

Seikkailujuoksija


Jukka Viljasen pitkä taival Saharan halkijuoksijaksi

Juha Hietanen

(kustantaja Readme.fi, 2012, nid.)

”Jukka juoksee sydämensä kyllyydestä, kun puuhaan vihdoin pääsee. Rintamasuunta on kohti etelää. Jalat käyvät louhikkoisessa, kovapohjaisessa maastossa aamutuimaan. Otsalla keikkuu valaisin, aamuseitsemältä päivänvalo antaa vielä hetken odottaa itseään. Jukka ei halua odottaa sarastusta ennen liikkeelle lähtöä. Hän haluaa nauttia juostessaan auringonnoususta. Auringonnousut ovat Saharassa kauneimpia hetkiä, kuten auringonlaskutkin.”

Ostin syksyllä Seikkailujuoksijan isänpäivää ajatellen. Tarkoitus oli ehtiä lukemaan kirja itsekin ennen lahjapaperiin käärimistä. Tänä aamuna tuli sitten vähän kiire yrittää edes selailla kirja läpi, kun tiesin antavani lahjan illalla. Onneksi satoi räntää, vettä, tihkua ja jäänsekaisia olomuotoja, joten torkkupeiton alla oli hyvä lähteä pienelle nojatuolimatkalle kohti Saharan dyynejä. Selailuaikomukseni katkesi heti alkuunsa, kun tarina alkoi viedä lukijaa. Ehdin juuri ja juuri lukaista kirjan ja paketoida sen. Toivotan siis isälleni hyvää isänpäivää ja hyviä lukuhetkiä teoksen parissa!

Jukka Viljanen, seikkailujuoksija, juoksi Saharan halki vuoden 2012 alussa. Matkaa tuli täyteen tuhat mailia ja aikaa kului kuukauden päivät. Seikkailujuoksija-kirjassa kuvataan valmistautumista Saharan haasteeseen ja itse suoritusta, mutta myös Viljasen aikaisempia ääriolosuhteissa tehtyjä uskomattomia juoksuja. Kirjan on kirjoittanut toimittaja Juha Hietanen. Nimensäkin mukaisesti kirja on loistavaa seikkailuluettavaa. Kuin nykyajan vastine tutkimusmatkakertomuksille. Se minua seikkailukirjoissa eniten viehättääkin, pääsee vaivatta mahtavalle nojatuolimatkalle. Kuvaukset juoksemisesta Saharan dyyneillä saavat lukijankin sukat tuntumaan hiekkaisilta. Tarina vetää äkkiä mukaansa.

Kun kuulin, että Viljasen juoksusta on julkaistu kirja, tiesin heti haluavani lukea sen. Kysymys ei ole niinkään siitä, että ihmettelisin, miksi joku haluaa tehdä moisia äärisuorituksia tai siitä, että pitäisin miestä hulluna. Olen enemmänkin kiinnostunut itse suorituksesta ja siihen valmistautumisesta. Miten sellainen kaikkien ultrajuoksujen äiti oikein toteutetaan? Millaista valmistautumista se vaatii? Pitääkö olla joku yli-ihminen päästäkseen maaliviivalle asti? Ja ennen kaikkea, miten kukaan jaksaa juosta niin paljon? Tunnin parin lenkki kyllä rentouttaa ja selvittää päätä työpäivän jälkeen, mutta voisin kuvitella juoksemisen tuollaisessa mittakaavassa olevan todella yksitoikkoista puuhaa. Fyysistä puolta en oikeastaan ihmettele enkä epäile; omassa muutaman kilometrin hölkkäilyssäkin se on aina korvien väli, jolta pettää kunto ennen kuin jaloista. Viljasella täytyy siis olla jotain tavallista kuntourheilijaa suurempaa näkemystä asiaan.

Intohimoista suhdettaan juoksuun Viljanen kuvaakin sanoin: ”Saa kadehtia.” Ja kadehdinkin. Tapa, jolla hän jätti aikaisemman työnsä ja keskittyi kokopäiväisesti juoksuun, on vaatinut selkeän suunnan ja uskon oman tekemiseensä. Nuo Viljasen sanat saavat lukijan pohtimaan omaa tilannettaan. Iltapäivän mittaisen pohdiskelun seurauksena jouduin toteamaan tyynesti, että minulla ei ole oikeastaan yhtään sellaista asiaa, johon voisin suhtautua Viljasen kuvaamalla intohimolla. Tätä tosin ei pidä ymmärtää väärin. Olen tasaisen tyytyväinen tasaiseen elämääni. Joten ehkä tavallaan kadehdin ihmisiä, joilla on jokin päämäärä, jota he tuollaisella intohimolla tavoittelevat. 

Kirjassa jäin tosin kaipaamaan vahvemmin esiin tulevaa Viljasen omaa ääntä. Juha Hietanen on luonnollisesti haastatellut Viljasta paljon ja kommentteja ja ajatuksia on pitkin kirjaa. Kuitenkin jollain tavalla sellainen omakohtaisen kokemuksen ääni jäi puuttumaan. Mitä mielessä liikkuu, kun takana on 20 juoksupäivää ja edessä vielä ainakin kymmenen ja maisemat eivät välttämättä vaihdu aivan hirvittävästi vaikka olisivatkin autiomaisen kauniita? En ole lukenut Viljasen Sportman-blogia, joten siellä olisi varmaan enemmän juoksusta itsestään. Silti, olisin kaivannut sitä ääntä enemmän myös tähän kirjaan.

Seikkailujuoksijasta välittyy kuitenkin se positiivinen ja asiallinen asenne, jolla Viljanen vie juoksujaan ja niiden järjestelyjä eteenpäin. Se tarttuu väistämättä lukijaankin ja mikä olisi miellyttävämpää räntäsateisena sunnuntaina, kuin haaveilla mahtavista seikkailuista. Maailmaansa voi avartaa hieman lähtemättä edes kovin kauaksi kotoaan! Jälkimaku kirjasta on näin ollen pelkästään positiivinen.

Lumihiutaleet: * * * + kirjalle, * * * * * (Saharan halkijuoksulle)

lauantai 3. marraskuuta 2012

Valomerkki


energiapula ja makean elämän loppu

Jussi Laitinen

(Atena 2012, 226 s.)

”Globaalin energiaremontin haaste on samaa luokkaa kuin matkustajakoneen polttoaineen vaihtaminen lennon aikana - ja yhtäaikaa pitäisi uusia myös moottorit sekä polttoaineen jakelujärjestelmä ja lennettävä läpi pyörremyrskyjen, jotka vanhan polttoaineen päästöt ovat synnyttäneet.”

Energiatehokkuus ja energian säästäminen ovat aiheita, joilta oikein kukaan ei voi tänä päivänä välttyä. Ne ovat myös teemoja, joita käytetään markkinoinnin argumentteina yhä suuremmassa määrässä tuotteita ja palveluita. Puhutaan ilmaston lämpenemisestä, uusiutuvista energiamuodoista, hiilijalanjäljestä ja passiivitaloista. Kaikesta tiedosta huolimatta tuntuu, että energiakeskustelun kokonaisuus ei oikein hahmotu.

Jussi Laitinen on kirjoittanut innostavan ja kiihkottoman johdannon aiheeseen. Keskustelunavaukseksikin tarkoitettu teos selittää ja selventää monia jopa täysin virheellisiä käsityksiä ja tuo esille harvemmin keskustelussa näkyviä termejä kuten katoavan horisontin laki, rebound-ilmiö ja nettoenergia-arvo. Katoavan horisontin laki tarkoittaa, että fossiilisten polttoaineiden kallistuminen nostaa myös uusiutuvien energiamuotojen kustannuksia. Rebound puolestaan tarkoittaa sitä, että yhdessä paikassa säästetty energia tuhlataan jossain muualla. Nettoenergia-arvo kuvaa mitä polttoaineesta jää jäljelle, kun siitä vähennetään sen tuottamiseen kulunut energia. Äkkiä energiatehokkuus ei tunnukaan niin yksinkertaiselle asialle.

Kirjasta tulee nopeasti selväksi se, että talouskasvu on perustunut fossiilisten polttoaineiden käytölle. Kun ne loppuvat, on täysin epäselvää, mitä tapahtuu sen jälkeen. Laitinen osoittaa, etteivät tuuli- ja aurinkovoima ole itsestään selvästi maailmaa pelastavia energiamuotoja, joten ei kannattaisi tuudittautua turhaan retoriikkaan uusiutuvista energioista, jos ei voida osoittaa, että niillä todella voidaan korvata öljy. Ydinvoimassakin on omat ongelmansa vaikkei edes puhuttaisi polttoaineen turvallisuudesta. Lisäksi öljybisneksen kiemurat ja politiikka vaikeuttavat arviointia siitä kuinka pitkään öljyä vielä riittää. Selvää on vain se, että enemmin tai myöhemmin se loppuu ja energianälkä on huutava. Lisäksi meillä on ongelmana ilmaston lämpeneminen, joka tulee pysäyttää. 

Ydinkysymyksenä on siis energiankulutus. Jos energiaa on ja se on halpaa, sitä kulutetaan surutta. Jos se on kallista ja rajallisesti saatavissa, talouskasvulle ei oikeastaan ole mahdollisuuksia. Millä siis määritetään kansainvälisesti riittävä taso talouden ylläpitämiseksi? 

Laitisen esittämät luvut ovat huimaavia ja hän esittää ne niin, että yksinkertaisempikin ymmärtää. Suomalaisten keskipäästöt ovat 30 kiloa hiilidioksidia päivässä. Sillä täyttäisi kuusi isoa vappupalloa. Kestävä taso olisi yksi vappupallo. Millä vähentäisit 5 palloa? Jos ajattelet omaa elämääsi, pärjäisitkö ilman autoa, ilman kaukana tuotettuja elintarvikkeita (kuten vaikka kahvia tai teetä), ilman ylimääräistä kodinelektroniikkaa (padeja, podeja, pleikkareita ja älypuhelimia), 19-20 asteen huonelämpötilassa talvella, 30 asteen kesällä? Puhumattakaan siitä, että lentomatkailu, lihan syönti, loma-asuntojen rakentelu ovat täyttä energiantuhlausta. Entäpä kirjat? Kuinka monta hiilinielua on minunkin kirjahyllyjeni sisältöä varten kaadettu? 

Ja kaikesta huolimatta pitäisi silti kuluttaa, jotta talouden rattaat pyörivät ja yhteiskunta pysyy pystyssä.

Dilemma on siis melkoinen.

Ennen kuin lukija kuitenkaan täysin masentuu, Laitinen esittää kirjassaan myös toivoa antavia esimerkkejä siitä kuinka maailmalla on lähdetty hakemaan paikallisia ratkaisuja. Helppoa ei tule olemaan, mutta mahdollisuuksia on, mikäli tahtoa ja todellista ymmärrystä löytyy.

Suosittelen ehdottomasti Valomerkkiä luettavaksi aivan kaikille. Teos on yksi parhaita aikoihin lukemiani tietokirjoja. Ei olisi varmasti pahitteeksi lisätä teosta myös koulujen lukulistoille. Vaikutus omaan kulutuskäyttäytymiseeni on ainakin sen osalta varma, että omavaraisuus mahdollisimman monessa asiassa kiinnostaa entistä enemmän. Asiaan perehtymistä varten löytyy myös sopivia teoksia luetteloituna kirjan lopusta. Erityisen mahtavaa on, että luettelosta löytyy kotimaisia kirjoittajia. 

Lukemaan siis! Ja muistakaa sammuttaa valot sitten kun lopetatte...

Lumihiutaleet: * * * * *

torstai 25. lokakuuta 2012

Viikonlopun pyhiinvaelluskohteet

Huomenna lähden kohti etelää täältä lumen keskeltä päämääränäni Kirjamessut. Vuotuinen pyhiinvaelluskohde siis odottaa! Lisäksi matkalle osunevat muutamat teekaupat, Stockmannin Herkun suklaaosasto ja kyllähän siellä Akateemisessa on käytävä vaikka ihan vaan tavan vuoksi.

Messuille sain kutsun Pulp Republic-tiimiltä, joka esittelee osastollaan uutta Readberry.fi -palvelua. Sitten pitää myös piipahtaa TiedonPortaiden messuosastolla ja muutama muukin mielenkiintoinen tärppi osui silmiini. 

Etsin myös Ursan osastolta Esko Valtaojan uusinta teosta Kaiken käsikirja. Olen juuri lukemassa Jussi Laitisen kirjaa Valomerkki - energiapula ja makean elämän loppu. Tästä myöhemmin lisää, mutta suosittelen ehdottomasti kullekin luettavaksi, löytynee Atena Kustannuksen osastolta.

Kaikenlaista työkiirettä vielä ennen reissua, mutta sittenpähän saan keskittyä pelkästään kirjoihin koko viikonlopun. Uskomattoman hienoa. Hyviä messuja kaikille, jotka sinne suuntaavat!

perjantai 5. lokakuuta 2012

Casino Royale

Ian Fleming

(suomentanut Risto Raitio, kustantaja Gummerus 2012, 247 s.)

"Bond pani palamaan ja otti mukavan asennon. Pitkä peli oli käynnistynyt, ja näiden liikkeiden sarja ynnä toistetut vaimeat litaniat jatkuisivat hamaan loppuun asti jolloin pelaajat hajaantuisivat. Sitten arvoitukselliset kortit joko poltettaisiin tai tärveltäisiin, pelipöydän ylle levitettäisiin suojakangas ja ruohonvihreä taisteluverka imisi uhriensa veren itseensä saaden voimaa seuraavaa kertaa varten."

Ensimmäisestä James Bond -elokuvasta on tullut kuluneeksi 50 vuotta. Vaikken mikään kovan luokan Bond-fani olekaan, ovat useimmat elokuvat tulleet kyllä tutuiksi. Myöskin Daniel Craigin tähdittämä Casino Royale. Siitä ehkä vielä muistankin jotain, muut elokuvat taitavat mennä kauniisti sekaisin keskenään. Yhtään kirjaa en ollut ennen tätä lukenut ja tietysti on tyylikästä aloittaa siitä ensimmäisestä. 

Casino Royale on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1953. Bond esitellään brittien salaisena asiamiehenä, joka taistelee Neuvostoliiton vakoojia ja heidän järjestöään SMERSHiä vastaan. Tarinan konna on Le Chiffre -niminen SMERSHin salainen taloudenhoitaja, joka hieman pöllii kassasta ja on pakotettu hankkimaan menettämänsä rahat pikaisesti ennen kuin SMERSH ryhtyy toimenpiteisiin eliminoidakseen hänet. Le Chiffre päättää siis kokeilla uhkapelejä eikä aikaakaan, kun hän saa vastaansa baccarat-pöydässä tuplanolla Bondin. Bondin on määrä voittaa Le Chiffre, jotta lännen hyvikset saisivat käytettyä hänen ahdinkoaan hyväkseen taistelussa kommunismin leviämistä vastaan. 

Kun lukee kirjaa, josta on jo nähnyt elokuvan, ei voi olla vertaamatta juonia keskenään. Elokuva on tietysti tehty 2000-luvulla, joten kommunismin vastainen taistelu on perustellusti korvattu terrorismin vastaisella. Oli kuitenkin hauskaa huomata mitä kaikkea kirjasta oli elokuvaan otettu ja miten tarinaa jopa kypsytetty hieman. 1953 vuoden naispäähahmo Vesper jäi kyllä kirjassa pahasti sovinistisen kuvauksen jalkoihin ja se tietysti näin naislukijana hieman tympi. En nyt barrikadeille nousisi asian vuoksi, mutta Vesperissä ei kirjassa ollut mitään mielenkiintoista. Elokuvassa taas Eva Green tekee mahtavan roolin eikä vähiten sen vuoksi, että Vesperistä on käsikirjoitettu paljon moniulotteisempi ja Bondin kanssa tasavertaisempi hahmo.

Flemingin kirjoitustyyli oli ehkä hieman poukkoilevaa. Välillä oli syvää tilannekuvasta, johon jäi ihan koukkuun, sitten jotain isoja asioita oli sivuutettu muutamalla sanalla ja mustavalkoisella alleviivauksella, välissä oli mahtipontista dramatiikkaa ja lopuksi jopa Bond tuntui olevan vähän tuuliviiri identiteettinsä suhteen. En tiedä johtuiko tunne siitä, että ajan hammas on hieman ehkä puraissut parhaimman terän pois vai siitä, että kirja on oikeastaan aika lyhyt kaikki juonenkäänteet huomioonottaen. Jonkinlaista syvempää pohdintaa Bond yritti välillä Mathisin kanssa, mutta se tuntui lähinnä päälleliimatulle. Suomennoksessa ei ollut moitteen sijaa, mutta tuli vain tunne, että olisikohan tämä pitänyt lukea englanniksi, jotta siitä olisi saanut paremman otteen?

Bondin ja Le Chiffren baccarat-ottelu sen sijaan oli todella koukuttavasti kirjoitettu. Jopa minä, joka en ole moisesta pelistä ennen kuullutkaan, saati että osaisin sääntöjä, jäin jännityksellä seuraamaan, mitkä ovat seuraavat kortit. Casino Royalen elokuvana nähneet muistavat varmasti myös kohtauksen, jossa Le Chiffre kiduttaa Bondia vanhan rottinkituolin avulla. Olisin voinut veikata, että se oli keksitty elokuvaa varten, mutta olisin ollut pahasti väärässä. Kidutuskohtauksen loppuun saakka elokuva seuraileekin pääjuoneltaan yllättävän paljon kirjaa. Bondin ihastuttua Vesperiin melkein kosintaa myöten, elokuva kuitenkin vielä lisää muutaman kierroksen ja käänteen, kun taas kirja päättyy jopa vähän töksähtäen. 

Tulipahan kuitenkin luettua ja sivistettyä itseään tämänkin verran. Pokkariversiossa mainitsemisen arvoista on lisäksi yksinkertaisuudessaan tyylikäs kansi, josta kiittäminen Michael Gilletteä.

Lumihiutaleet: * *

torstai 27. syyskuuta 2012

Oppipoika

Michael Hjort & Hans Rosenfeldt

(suomentanut Jaana Nikula, alkuperäisteos Lärjungan, Bazar 2012, sidottu 559 s.)

"Hän ei ollut kovin nopea. Musta äänekäs esine iski niskatukeen. Yhtäkkiä hän ymmärsi mikä se oli.
Pientä salamointia.
Sähkön surinaa.
Etälamautin."

Kiitokset Leenan Lumin blogille! Muuten olisin huomannut tämänkin jo odottamani kirjan joskus hamassa tulevaisuudessa. Tässä myös pieni varoituksen sana, saatan hieman spoilata. Se ei ole varsinainen tarkoitukseni, mutta pikkuisen on pakko kuitenkin juonenkäänteistäkin mainita, koska niistä minulla on eniten asiaa.

Luin ensimmäisen Sebastian Bergman -dekkarin, Mies joka ei ollut murhaaja, kannesta kanteen muistaakseni lähes yhdeltä istumalta. Oppipoika ei ole yhtään huonompi. Päinvastoin. Joskin on pakko tunnustaa, että alkuun lukeminen tuntui vähän takkuavalta, kun odotin vain, että milloin sitä murhaaja lähdetään jahtaamaan. Tuntui, että Sebastianin narsistinen persoona ja sänkyseikkailut ovat pääasiassa. Mietin jo välillä, että "tuli jo selväksi, ei tarvitse jankata tätä enää". Sivun 150 vaiheilla homma nytkähti liikkeelle eikä pysähtynyt edes kirjan viimeisillä sivuilla. Ja ymmärsin samalla ne ensimmäiset 150 sivua. Ei yhtään turhaa. 

En ole kovasti lukenut mitään dekkarisarjoja, vaikka genrestä kovasti pidänkin, mutta ne mitä olen lukenut, harvemmin sisältävät näin koukuttavaa taustajuonta. Ne ovat lähinnä hyviä kirjoja omina erillisinä teoksinaan, mutta tässä ovat kirjailijat ottaneet televisiosta tutun tavan koukuttaa katsojat palaamaan seuraavan tuotantokauden alkuun: Superkoukuttava taustajuoni, joka jatkuu kirja kirjalta. 

Sebastian Bergmanin sänkyseikkailujen vuoksi tuntui, että kirja oli sekoitus saippuaoopperaa ja dekkaria. Tällä en tarkoita mitään huonoa. Veikkaan, että siitä koukuttavuus osittain johtuikin. Juonessa oli sen verran paljon ihmissuhdesotkuja menneiltä vuosilta ja miksei nykyhetkestäkin, että lukija haluaa tietää murhaajan lisäksi sen, kuinka kaikki solmut setvitään ja mitä kenellekin tulee tapahtumaan.

On jotenkin omituista hehkuttaa kirjaa, jossa raaka murhaaja raiskaa naisia ja sitten tappaa heidät. Se kuulostaa vähän vinksahtaneelta. Miksi yleensäkään dekkarit, murhamysteerit ja etenkin television kaikenlaiset CSI-NCIS-FBI -sarjat ovat niin suosittuja? Ehkä siksi, että Agatha Christiestä alkaen murhat ovat jotenkin sivuosassa ja jahdista tulee se pääasia. Murha on tavallaan se pakollinen riittävän vakava asia, jotta päästään mittelemään älykkyyttä ja strategisia taitoja. 

Kirjan loppu oli tässä tapauksessa yllättävän tiivistunnelmainen. Se jätti niin paljon ilmaan, että on ihan pakko lukea seuraavakin kirja, jotta saa tietää mitä tapahtuu. Nappiosuma kirjailijoilta. Ei mitään turhaa, kaikki harkitun laadukasta jännitystä. Eli siis tänne lisää ja heti!

Lumihiutaleet: * * * * +

torstai 13. syyskuuta 2012

Pohjimmaisia

Perinpohjin ärsyttävää. Minulla oli ihan siedettävän näköinen pohja käytössä, mutta se ei suostunut toimimaan IE:ssä lainkaan niin kuin piti, joten olen pakotettu vaihtamaan pohjan. Taas. Nyt on vuorikiipeilyolo, joten fiilistä vastaavasti menköön Bloggerin hieno kaukokaipuuta herättävä versio.. Onneksi täällä on nykyisin ulkoasun säätöön helppokäyttötoimintoja, niin tällainen wannabe-nörttikin pääsee ajoissa nukkumaan. Toista se oli silloin, kun aloittelin Bloggerin käyttöä ja värkkäsin jotain sivupalkin leveyksiä koodissa yritä-epäonnistu-yritä-epäonnistu-yritä-onnistu -tekniikalla. 

Adlibriksen paketti saapui tänään! Pääsen aloittamaan Hjorth & Rosenfeldin Oppipoikaa! Ei siis ole taaskaan ajankäyttöongelmia viikonloppuna :)

tiistai 11. syyskuuta 2012

Matkalla Kandahariin

Yhteenottojen keskellä islamilaisessa maailmassa

Jason Burke

(suomentanut Tero Valkonen, alkuperäisteos On the Road to Kandahar. Travels through Conflict in the Islamic World, kustantaja Basam Books 2007, 341 s.)

"Esimerkiksi käsitys idän yksinvaltiaiden petollisuudesta ja julmuudesta - tämä käsityshän elää vahvana lännen kirjallisessa ja visuaalisessa perinteessä - merkitsi länsimaalaisten taipuvaisuutta ajatella, että niin petollisuutta kuin julmuuttakin osoittanut Saddam valehteli sanoessaan, ettei hänellä ollut joukkotuhoaseita. Länsimaisessa keskustelussa vuosisatojen ajan eläneet ajatukset "turkkilaisten" tai "muslimien" uhasta merkitsivät sitä, että viimeisin propaganda upposi otolliseen maaperään - vanhat ennakkoluulot olivat syviä ja vahvoja. Mutta vaikka kaikki tämä oli erittäin tärkeää, Irakiin tehtävää hyökkäystä markkinoitiin etenkin Britanniassa juuri sillä asialla, jota minä pyrin Sulaimaniyyassa purkamaan: ajatuksella tiedustelupalvelujemme erehtymättömyydestä ja puolueettomuudesta." (s. 220-221)

Matkalla Kandahariin on toimittaja Jason Burken tutkimusmatka radikaalin islamin jäljille. Burke selventää, ettei teos ole tieteellinen tutkimus eikä pyri vastaamaan kattavasti edes valittuun aihepiiriin liittyvään. Kirjan yhtenä lähtökohtana ovat toimineet Lontoon pommi-iskut vuodelta 2005, jotka ovat tuoneet niin sanotun terrorisminvastaisen sodan Burken kotiportaille asti. Huolimatta siitä, että Matkalla Kandahariin on julkaistu alkuperäiskielellä jo vuonna 2006, aihepiiri ja sen käsittely ovat edelleen hyvin ajankohtaisia.

Kirja ei etene aivan kronologisesti eikä ole mikään viime aikojen poliittisen historian luettelo. Alussa lukeminen tuntuikin hieman katkonaiselle, ennen kuin sai kirjan sävystä kiinni. Burke kertoo työstään, asumisestaan ja matkustelustaan useissa muslimimaissa aina Algeriasta Filippiineille. Hän pyrkii ensisijaisesti murtamaan länsimaissa tyypillistä ja sitkeää käsitystä yhdestä islamista ja siitä, että Al-Qaida olisi järjestelmällisesti ohjattu maailmanlaajuinen terroristijärjestö. Laajan tietopohjan, omakohtaisten kokemusten ja työhön liittyvien sattumusten muodostama sekoitus on oivallinen tapa päästä uutisista tutuksi tulleiden otsikkojen taakse.

Burke kirjoittaa kiihkottomasti. Tai voihan sieltä tietysti kukin nähdä rivien välistä mitä haluaa, mutta minusta oli virkistävää lukea teosta, joka selkeästi ottaa kantaa, mutta onnistuu samalla jättämään lukijalle riittävästi tilaa omien mielipiteiden muodostamiseen ilman saarnaavaa tai holhoavaa sävyä. Tietenkään Burke ei ammattitaitoisena toimittajana sorru siihen, että yrittäisi todella löytää yksiselitteisiä vastauksia, vaan pikemminkin haluaa teoksellaan osoittaa, että sellaisia ei edes ole olemassa. 

Uutisotsikoiden ylläpitämä kuva yhteneväisestä, radikaalista, lännenvastaisesta muslimimaailmasta on Burken mukaan harhaanjohtavaa. Lännenvastaisuus ei tarkoita samaa kuin radikaali. Tämä unohtuu usein. Suurin osa Burken muslimimaissa tapaamista ihmisistä on yhtä kyllästynyt sekä lännen ylläpitämiin sotiin että niin kutsuttuun muslimiradikalismiin. Ihmiset haluaisivat vain elää arkipäiväistä elämäänsä ilman jatkuvaa pelkoa ja väkivallan uhkaa. 

Burke toteaakin, että:" "Väkivaltainen muslimiradikalismi" määrittyi vain siten, että se liittyi islamiin ja oli väkivaltaista. Määritelmä oli kehäpäätelmä, joka johtaisi väistämättä yksinkertaiseen johtopäätökseen, että nämä kaksi asiaa olivat yhteydessä toisiinsa. Kohtaamamme väkivalta oli tosiasiassa äärimmäisen monimutkainen nykyajan ilmiö, jonka juuret olivat kulttuurisissa, poliittisissa ja taloudellisissa kehityssuunnissa ja maailman yksilöiden, ryhmien, valtioiden ja yhteisöiden kanssakäymisessä viimeisten vuosisatojen aikana."

Matkalla Kandahriin on teos, jota voin suositella kenelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle. Kirja on tavallaan eräänlainen keskustelun avaus islamin ja lännen välillä hiertäviin asioihin ja siihen se sopiikin pohtivan sävynsä vuoksi erinomaisesti. Samalla se on myös kurkistus toimittajan työhön monilla epävakailla alueilla. Pidin kirjassa erityisesti siitä, että Burke on "totuuden" jäljillä. Hän jahtaa epäoikeudenmukaisia tulkintoja ja pyrkii oikomaan niitä omiin huomioihinsa ja kokemuksiinsa perustaen. 

Vastapainona väkivallan ja yhteenottojen syiden pohtimiselle Burke kuvailee matkojensa näkymiä yksityiskohtaisesti ja suorastaan kauniisti. Näin mielessäni ne kaikki laaksot, kukkulat ja yksinäiset puut aavikon laidalla, vuodenaikojen vaihtumisen Afganistanissa, kuhisevat torit ja vaarallisen hiljaiset tiet. Melkein kuin olisin itse ollut paikan päällä.

Lumihiutaleet: * * * *

perjantai 7. syyskuuta 2012

Post-it -tunnustus

Jees! Sain Post-it -tunnustuksen Johnnylta Puolisilmä-blogista! KIITOS!






Tunnustus pitäisi laittaa eteenpäin 5 suosikkiblogille, mutta se on käytännössä mahdoton tehtävä. En voisi valita vain viittä. Eteenpäin laitan tunnustuksen seuraaville blogeille silläkin uhalla, että tunnustus on näihin jo jossain vaiheessa mennyt:








Hauskaa syksyä!

tiistai 4. syyskuuta 2012

Kiitos, rakas ystäväni!

Sain aivan mahtavan kirjalahjapinon ystävättäreltäni. Koen taas näitä kirjahullun epäoleellisia ongelmahetkiä: paketti on niin hieno, etten hennoisi avata sitä, mutta haluaisin samalla kuitenkin jo päästä selailemaan kirjojen sivuja. 

Miten siis syödä kakku ja säästää se? Kas siinäpä pulma, heh.

No, ehkä en nyt käytä tämän enempää asian pohdintaan, vaikka se olisikin kuinka hedelmällistä. Otin kuvan lahjasta, punnitsen pakettia vielä muutaman kerran, keitän pannullisen teetä ja avaan sen sitten kaikessa rauhassa asiaan kuuluvalla hartaudella. Halusin vain jakaa kanssanne sen autuuden, kun joskus saa samanhenkisen ystävän valikoimia teoksia näinkin suuren pinon. Mahtia.


Sain myös vihdoin luettua tuon Jason Burken loistavan Matkalla Kandahariin -teoksen, josta postaus tulossa ja tunnuskin minulle on myönnetty, joten tähänkin palaan pian. Tässä pienessä kiireessä en halunnut kumpaakaan kirjoittaa, koska molemmat vaativat tarkempaa pohdintaa. 

Tämän päivän suurin teema on kuitenkin se, että mitä lukisin seuraavaksi?? 

lauantai 25. elokuuta 2012

Kirjoja ei vaan voi heittää pois

Kaikki kirjoja rakastavat tietävät, että silloin tällöin vastaan tulee tilanne, etteivät kirjat oikein tahdo mahtua olemassa oleviin kirjahyllyihin. Niitä löytyy lattioilta pinoista pölyyntymässä. Pöydän kulmat, ikkunalaudat ja joskus jopa nojatuolit saavat toimia sijaissäilytyksenä. Jos ei ole aivan niin varoissaan, että voisi rakentaa kirjastosiiven talonsa kylkeen tai ostaa naapuriasuntoa omansa laajentamiseksi, joutuu välillä miettimään mihin ne kaikki ihanat kirjat laittaa.

Joistain voisi kai luopua? 

Se vaan on helpommin sanottu kuin tehty. 

Luin netistä oheisen ARTIKKELIN kirjojen pois heittämisestä. Tunnistin itseni artikkelista täysin. Totesin jopa omistavani useamman kuin yhden Raamatun, koska niitäkin on kertynyt kirkollisten merkkipaalujen saavuttamisesta. Toistaiseksi kaikki kirjani (ja puolisoni kirjat) mahtuvat kirjahyllyihin, joita talostamme löytyy muhkeat 5,5 juoksumetriä. Jos hyllyjen korkeus on reilut kaksi metriä, se tarkoittaa, että meillä on yli 12 seinäneliötä peitetty kirjoilla. Kirjahyllyt ovat kuitenkin aika täynnä enkä mitenkään usko etten koskaan enää hankkisi yhtään kirjaa.

Hieman on tässä tahti kesän aikana hiljentynyt, koska en ole ehtinyt lukemaan, ostin Kindlen enkä ole ehtinyt edes kirjakaupoissa käymään. Mutta uskon tämän olevan vain lyhyehkö harha-askel elämässäni. Palaa piakkoin ruotuun, kuten aina ennenkin ja sen jälkeen on taas mietittävä tilaongelmia. Osittain aloitetun ja vakaasti laajenevan remonttimme myötä olen jopa miettinyt kiinteitä kirjahyllyjä johonkin huoneeseen. 

Kirjapinot lattioilla ovat kaunis elementti, joita kiiltävät sisustuslehdet käyttävät kuvaamaan boheemeja, rentoja älykkökoteja. Ehkä nämä pinot juuri siitä syystä puuttuvat meiltä, että allergikkona ja siivoushulluna en osaisi rentoutua pölyä keräävien pinojen kanssa; boheemiuden (oletteko joskus tavanneet boheemin insinöörin?) puute minussa kokisi äärimmäisen epäkäytännölliseksi kaivaa jonkun kirjan pinon keskeltä ja älyköksi itsensä tituleeraaminen olkoon eläköityvien ex-pääministerien puuhaa. Riittävästi metrejä kirjahyllyihin siis, kiitos!

Luin jostain tuollaisesta sisustuslehdestä aikanaan, että Hemmingwaylla olisi ollut pieni kirjahylly jopa WC:n puolella. Sinne siis ne puuttuvat metrit!

Maalaustalkoot alkavat olla lopussa. Pikkuisen vielä saunan ulkohuussin kylkeen kun suditaan punaista, on meillä mukava paikka läheisen lammen rannalla kunnossa, jonne voi paeta remontin sotkuja kirjojen ja teetermarin kanssa. Josta tulikin mieleen, että saunallehan saisin myös pienen kirjahyllyn... Uskoisin puolisoni todella ilahtuvan tästä oivalluksesta.


maanantai 6. elokuuta 2012

Lusmuilua

Kesäloma on mennyt maalatessa ja puutarhaillessa. Vähän olen kuitenkin ehtinyt lusmuilemaankin ja lueskelemaan. Sain kuin sainkin luettua ensimmäisen e-kirjani. Pride and Prejudice oli yllättävän rivakasti luettu, vaikka pelkäsin, etten ymmärrä puoliakaan Austenin käyttämästä sanastosta. Pelko oli onneksi turha. Vaikken itse pystyisikään käyttämään vastaavaa korukieltä, ei ymmärtämisen puolesta kuitenkaan ollut ongelmaa. Pahimpien sanojen kohdalla Kindlen sisältämä Oxford English Dictionary osoittautui erityisen käteväksi. Muistin vasta kirjan loppupuolella, että Kindlestä löytyy myös ominaisuus, jolla tekstistä voi merkata kohtia, jotka haluaa vielä myöhemminkin helposti löytää. Olisi ollut muutamakin lause, joihin voisin palata jälkeenpäin, mutten todella muistanut merkitä niitä... 

Pitänee siis yrittää löytää ne jossain välissä.

Lukemani Pride and Prejudice oli ladattu Project Gutenbergista (tiedoston nimi 1342) ja siinä oli valmiiksi fonttikoko todella kohdallaan ja riviväli sopivan väljä. Se lisäsi lukemisen sujuvuutta huomattavasti. Lisäksi huomasin erään e-lukulaitteen loistavan ominaisuuden (tai ainakin minulle loistavan). En pysty vilkuilemaan seuraavalle sivulle edellistä lukiessani. Mahtava ominaisuus. Olen kehittänyt vilkuilusta jo pahasti häiritsevän tavan. Tai ehkä se on vain osoitus keskittymiskyvyn puutteesta. Joka tapauksessa en muista että olisin nauttinut lukemisesta hetkeen yhtä paljon. Kyynikko minussa tosin toteaa, etten ole kyllä lukenutkaan hetkeen mitään ;) Ja pahoittelen kovin jatkuvaa Kindle-hehkutustani, mutten ole vielä löytänyt siitä mitään moitteen sijaa. Ei se täysin paperikirjoja kohdallani koskaan tule korvaamaan, mutta varmasti kovassa käytössä tulee olemaan.


Mitä tulee sitten itse teokseen, se on kyllä todella hauska! Tämä oli ensimmäinen Austenin klassikko, jonka olen lukenut. Elokuvat ja sarjat on tosin katsottu moneen kertaan, mutta nehän eivät koskaan ole sama asia kuin itse kirja. Elokuvissa/sarjassa päähuomio on vuosisadan rakkaustarinassa, mutta kirjassa mielestäni keskitytään enemmän Austenille tyypilliseen tapaan ihmisten luonteen piirteisiin ja siihen kuinka nuo piirteet vaikuttavat ihmisen sosiaaliseen käyttäytymiseen. Rakkaustarina tulee kirjassa vähän kylkiäisenä ja mielestäni välttää kaikista tuhkimoaineksista huolimatta pahimmat siirappikarikot. Kirjan dialogi on paikoin todella hupaisaa. Suosittelen ehdottomasti luettavaksi alkuperäiskielellä!

Seuraavana on menossa Sense and Sensibility, josta muutaman kappaleen jälkeen olen huomannut, että kirjassa on ollut todella vähän dialogia verrattuna tähän edelliseen. Austenin tuotannosta on tehty taatusti niin monta kirjallisuustutkimusta, että tähänkin huomioon löytynee omansa. Ehkä yritän löytää jotain tieteellistä faktaa huomioni perustaksi ennen kuin kirjoittelen lisäkommentteja...

Lomaa on vielä vähän jäljellä. Toivottavasti säät suosivat, jotta voin vielä vaikka edes yhden päivän viettää aikaansaamatonta lomalaisen elämää :)


sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Iltapäivä Kindlen seurassa

Lupasin lisää Kindle-kokemuksia, joten tässä muutama.

Kindlen mukana tulee USB-piuha, jolla laitteeseen voi ladata virtaa tietokoneesta. Tilasin kuitenkin mukaan eurooppalaisen töpselin, jotta voin tarvittaessa ladata Kindleä vaikkei tietokoneita olisi lähimaillakaan. AC-adapteri maksoi piirua vaille 10 USD ja ollut on hyödyllinen jo nyt.

USB:n kautta saa tietysti ladattua Kindleen myös materiaalia tietokoneelta. Suoraankin Kindleen  niitä saa verkosta ja siitä lisää tuossa hetken päästä. Lataaminen tietokoneelta on joka tapauksessa helppoa, Kindle toimii kuten USB-muisti. Itselläni on käytössä Mac, mutta veikkaisin, että homma toimii samoin Windows-koneilla eli laitetta ei voi käyttää lukemiseen tai kirjojen ostamiseen sinä aikana, kun siihen ladataan koneelta tiedostoja. Kindlen voi kuitenkin poistaa näkymästä USB-muistina ihan kuten muistitkin poistetaan ja jättää piuhan silti tietokoneeseen. Silloin virta latautuu, mutta Kindleä voi käyttää lukemiseen.


Pieni huomautus kovakouraisille ja huolettomille käyttäjille. Kannattaa laittaa USB-piuha ihan rauhassa kiinni eikä hosua sen kanssa. Tyypilliseen tapaani sain jo naarmutettua näyttöä, kun sohin piuhaa kiinni puolihuolimattomasti ja totesin samalla, ettei näyttö ole ihan niin kestävää tavaraa kuin puhelimeni kosketusnäyttö. Tämä on siis täysin käyttäjän vika, ei laitteen. Naarmu on onneksi pienen pieni eikä näy lukiessa, mutta sai minut syömään sanani näyttöjen suojatarroista saman tien. Olen aivan uskomaton tohelo. Toisaalta olen myös hyvä testaaja; jos laite kestää minun käytössäni, se todennäköisesti kestää mitä vain ;)

Sitten sisältöön.

Kindlessä on oma nettiselain, joka Amazonin ohjeen mukaan on experimental eli enemmän tai vähemmän testiversio-tyyppinen. Useimpien sivujen käyttö vaatii ohjeen mukaan Wi-Fi-yhteyden eli pelkkä 3G ei tässä riitä. Testasin selainta Project Gutenbergin avulla. Gutenbergistä lisää tietoa täältä, mutta lyhyesti: hyvä paikka hankkia englanninkielisiä klassikkoteoksia ilmaiseksi. Itse latasin Jane Austenin Pride and Prejudicen. Jonkin verran teoksia löytyy myös suomeksi. Kiva homma, ilmaista luettavaa Kindleen parissa minuutissa.

Selain on suunniteltu mobiilikäyttöön ja koska Kindlen näyttö on mustavalkoinen, selain ole tämän laitteen tärkein tai kätevin ominaisuus. Mutta ihan hyödyllinen olla olemassa edes jonkinlaisena versiona.

Kindle Storesta olikin jo aiemmin puhetta, että homma toimii helposti luottokortin ja Amazon-tilin avulla. Englanninkielisten kirjojen valikoima on aikamoinen. Sen lisäksi löytyy teoksia espanjaksi, saksaksi, ranskaksi, italiaksi ja portugaliksi. Suomenkielisiä teoksia ei ole toistaiseksi Kindle Storesta saatavilla. Tässä esitän toiveen, jonka olen nähnyt myös muualla verkossa: kustantajille terveisiä, e-kirjoja suomeksi myös Amazoniin kiitos!

Koska Storen käyttö toimii 1-Click periaatteella eli tilin perusteella eikä tilaajan tietoja tarvitse antaa joka kerta, kannattaa suojata Kindlensä salasanalla, joka on mahdollista asettaa päälle laitteen asetuksista. Ainakin jos hukkaa laitteensa tai joku varastaa sen, menee ehkä hieman pidempään ennen kuin siitä voi ulkopuolinen hyötyä, jos joutuu edes vähän näkemään vaivaa salasanan rikkomisessa. Ja siinä ajassa ehtii kuolettaa korttinsa tai poistaa sen Amazonin tililtä. 

Kindlellä voi lukea mm. MOBI ja AZW -tiedostomuotoja. Myös PDF on luettavissa, mutta sen fonttikokoa ei pysty säätämään, joten A4-kokoinen sivu näkyy todella pienellä. Monet muut lukulaitteet käyttävät EPUB-muotoa, jota Kindle ei sellaisenaan lue. Halusin tehdä pienen testin ja latasin Macille ilmaisen käännösohjelman nimeltään Calibre ja käänsin sillä yhden kokeilu-EPUB:in MOBI-muotoon. Hyvin toimii. Käyttämääni tiedostoa ei oltu suojattu mitenkään, joten käännös onnistui helposti. Testailen tätä varmaan lisää myöhemmin, joten postauksia varmaan luvassa asiasta vielä.

(Itselleen EPUB-muodossa ostetuista tiedostoista ja niiden kääntämisestä Kindlelle sopivaan muotoon suosittelen tätä ja tätä.)

Edellisen postauksen kommenteissa oli puhetta kosketusnäytön herkkyydestä. Astun tässä nyt todella pahasti harmaalle alueelle yrittämällä kommentoida asioita, joihin en ole pitkäaikaisesti perehtynyt. Wikipediaan ja omaan kokemukseeni viittaan tässä :)

IPad ja muut Applen kosketusnäytöt ovat kapasitiivisia eli ne reagoivat sormen aiheuttamaan sähkökentän muutokseen. Niitä ei voi siis käyttää esim. kynällä tai kynnen kärjellä. Tämä aiheuttaa itselleni kovasti hutitäppäilyjä iPodissa.. Kapasitiivisilla näytöillä on kuitenkin se mahdollisuus, että voidaan käyttää erilaisten kosketusten yhdistelmiä, jotka käsittääkseni ovat hankalia muilla näytöillä.

Minulla on nokialainen kosketusnäyttöpuhelin, jonka näyttö on puolestaan resistiivinen eli perustuu näyttöön kohdistuvaan paineeseen. Näyttöä voi käyttää vaikka kynällä. Erotuksena Kindleen, aivan minimaalisen pieni hipaisu näyttöön ei saa mitään aikaan.

Kindle Touch käyttää käsittääkseni optista tekniikkaa, joka perustuu kuvasensoreihin näytön eri puolilla. Kun vie sormen miljoonasosa millin päähän näytöstä eli ei edes hipaise sitä, niin silti näyttö reagoi, koska lähellä näyttöä sijaitsevat sensorit havaitsevat, että jotain on tullut niiden väliin. Eli Kindlen näyttöä ei todellakaan tarvitse painaa, pelkkä kevyt kosketus riittää, mutta näyttöä kannattaa käyttää kaikessa rauhassa eli mitään nopeusennätyksiä ei kannata yrittää. Kindle Touchissa kannattaa lisäksi huomata se, että koko laite on suunniteltu nimenomeen lukemiseen ja täppäilyyn. Eli toiminnot ovat sen kokoisissa ”ruuduissa”, että niihin on oikeasti helppo osua.

En ota kantaa siihen mikä näyttö on paras tai toimivin, koska kuhunkin laitteeseen on varmasti pyritty saamaan sille sopivin tekniikka ja uutta keksitään koko ajan. Joka tapauksessa Kindlen kosketusnäyttö toimii mielestäni hyvin ja ominaispiirteisiin tottuu nopeasti. Tuo hipaisuherkkyys yllätti vähän aluksi ja sivuja vaihtui välillä enemmän kuin piti, mutta se olikin vain käyttäjän tekniikasta kiinni... Tähän asti kokemukset ovat olleet pelkästään positiivisia.

Lähdenkin tästä jatkamaan ensimmäistä Kindle-kirjaani Bennettin neitien seurassa! Lydia on menossa naimisiin!

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Loma ja Kindle

Jopas. Sehän on kohta heinäkuun loppu.

Tajusin, että viimeisin lukemani kirja on Tuulen nimi. Toukokuun alussa. En halua muuttaa edelleenkään blogiani työkiireiden analysoimiseksi, mutta se on todettava, että ensimmäistä kertaa piiiiiitkiin aikoihin olen ollut tilanteessa, jossa ei vaan jaksa lukea. Tai lähinnä ei pysty keskittymään. Tekemistä ja ajattelemista riittää niin paljon, ettei vaan pysty pysähtymään hetkiseksi yhden asian pariin. Olo on kuin sähköjäniksellä, vaikken rehellisesti puhuen oikeastaan tiedä millaista on olla jänis.

Kirjoja on joka tapauksessa kesken useita. Niitä lojuu yöpöydällä, eteisen piirongin kulmalla, ikkunalaudalla, kirjahyllyssä ja työhuoneen lattialla. Olen aloittanut dekkareita, romantiikkaa, seikkailua, fantasiaa, elämänkertoja ja luonnontieteitä. Kokeilin jopa puhdasta hömppää. Ei onnistu.

Mutta, eilen alkoi loma. Ensimmäiset kokonaiset viikot tämän vuoden puolella ja ensimmäiset viikonloput kolmeen kuukauteen. Tarkoitukseni ei siis ole valittaa töistäni, joiden luonne on aika epätasainen, vaan lähinnä iloita siitä, että lomaankin on välillä mahdollisuus kaikesta huolimatta. Itsepä olen alani ja työni valinnut. Ja vielä aloittanut remonttihommat kotosallakin. Rakentamisesta en siis pääse eroon missään.

Semmoista se on välillä. Pidä tässä nyt sitten lukupäiväkirjaa, kun ei saa mitään luettua. Mutta, ei siitä kuitenkaan sen enempää. Nokka kohti uusia seikkailuja!

Sain kesäkuussa kutsun kirjabloggaajien iltaan ja olin kovin pahoillani, kun osui pitkiä työpäiviä juuri samoihin aikoihin. Unohdin kiittää kutsustakin kaiken kiireen keskellä, joten kiitokset Nuoren Voiman Liitolle näin jälkikäteen! Olin kovin otettu kutsusta ja olisi ollut todella hauskaa osallistua. Toivottavasti paikalle päässeillä bloggaajilla oli mukava ilta!

Jotta minulla olisi jotain muutakin kommentoitavaa, kuin turhanpäiväiset päivitykset työkiireistä, ajattelin esitellä nyt uuden uutukaisen tuttavuuteni: Kindle Touch 3G:n.

Olen vähän tekniikkafriikki ja pikkuisen nörtti, joten Kindle on kiinnostanut minua jo aika pitkään. Mietin jossain vaiheessa, että tulisiko luettua niin paljon englanninkielistä kirjallisuutta, että laitteen hankkiminen kannattaisi ja sitä, miksi hankkisin moisen laitteen, kun kirjahyllyni pursuaa lukemattomia opuksia.

Tänä kesänä palkitsin kuitenkin itseni tuhlaamalla leijonanosan lomarahoista Kindleen sen kummempia syitä tai perusteluita miettimättä.

Tässä siis ensikokemuksiani.

Tilasin Kindlen Amazonista eräänä maanantaiaamuna ja jo torstaina samalla viikolla sain yhteydenoton UPS:ltä sähköpostiini tullimuodollisuuksia varten. Tullin puolesta tarvitaan henkilötunnus, muuten mitään lisäkustannuksia tai dokumentteja ei asiaan liity. Satuin huomaamaan viestin vasta parin päivän päästä, joten Kindle saapui kotiovelle noin kolme päivää myöhemmin, kuin mikä olisi ollut ajallisesti mahdollista. Eli siis noin viikon toimitusaika. Mielestäni erittäin nopeaa ja hyvää palvelua.

Valitsin Kindle versioksi Touch 3G:n eli pystyn ostamaan Amazonilta kirjoja missä vain, missä puhelinverkko kuuluu. Laite ”tippuu” normaalisti kännykän tavoin EDGE-verkkoon, jos 3G:tä ei ole saatavilla. Laitteen hinta oli 189 USD. Ilman 3G:tä olisi ollut vähän halvempi ja silloin tarvitsee aina kirjoja ostaessaan löytää jokin langaton verkko, johon liittyä. Olisin voinut siis käyttää kotimme langatonta aivan hyvin ja säästää tässä 50 USD, mutta nörtti on nörtti vaikka voissa paistaisi ja kaikenlaisia ominaisuuksia on pakko saada ;)


Kindlessäni on 6 tuuman näyttö. Oheisessa kuvassa näkyy mustekynä laitteen vieressä, siitä saa ehkä kouriintuntuvan käsityksen mitä näytön koko tarkoittaa. Laite vastaa korkeus- ja leveysmitoiltaan suurinpiirtein suomalaista pokkaria eli noin A5-kokoa. Siis suurinpiirtein. Varsinainen näyttö on tietysti vähän pienempi. Paksuus on sellaista ohuehkon kännykän luokkaa, mahtaisiko olla puolisen senttiä. Tarkemmat speksit löytyvät täältä, jos joku kaipaa. Tärkeintä on se, että laite lepää helposti yhdellä kädellä ilman, että tarvitsee venyttää sormiaan ääriasentoon. Vastaavasti nurkasta voi pidellä yhdellä kädellä ilman, että sormet väsyvät kovasti laitteen painoon.

Kindlen takapinta on tekstuuriltaan mattamainen eli siitä on hyvä pitää kiinni eikä se ole liukas. Itse hankin Kindleeni sekä suojatarrat että -kotelon. Tarrat tilasin täältä, mutta ne eivät ole vielä saapuneet, sillä otin niihin halvimman mahdollisen toimituksen, joka kestänee kuukauden päivät. Kotelon tilasin M-Edgeltä, koska ihastuin huopapintaan ja minulle sopivaan neutraaliin väriin. Kotelon tilaaja sai kaupan päälle noin 20 USD arvoisen (!) lukuvalon, joka sujautetaan kotelossa olevaan valoa varten tehtyyn taskuun.

Niille, jotka eivät ole laitteeseen perehtyneet tiedoksi, ettei laitteessa ole taustavaloa. Jos yrität lukea pimeässä, tarvitset vastaavan valon, kuin jos lukisit tavallista paperiversiota. Olen joskus kokeillut sellaisia lukuvaloja, jotka kiinnitetään tavalliseen kirjaan, jotta voisin lukea iltaisin sängyssä häiritsemättä puolisoani, mutta olen kokenut ne erittäin epäkäytännöllisiksi. Ovat aina tiellä, kun yrittää kääntää sivua ja jos ne asemoi tarpeeksi korkealle, valoa tulee ympäri huonetta siten, että varmasti killittää sekä omaan silmään että häiritsee puolison unta.

Kindlessä ei tietysti tule sivujen kääntämisestä johtuvaa ongelmaa ja sen lisäksi ainakin tämä kaupan päälle saamani valo on suunniteltu hieman pidemmälle kuin ne halpisversiot, joita olen aikaisemmin kokeillut. Valossa on pitkä joustava varsi ja kääntyvä runko, joten valon suuntaukseen on paljon vaihtoehtoja. Sen saa asemoitua todella hyvin niin, ettei se heijasta näytöltä eikä muutenkaan häiritse silmiä. Lisäksi ko. valossa on säädin, jolla voi säätää kirkkautta. Loistava tuote.


Kindle on helppo sujauttaa suojakoteloon ja ottaa sieltä pois. Suojatarroja ei suojakotelon vuoksi välttämättä tarvitse, mutta tässä iski turhamaisuus. Tarrat olivat niin kauniita, joten yhdet oli pakko hankkia ihan vain tuhlaamisen ilosta. Niistä lisää, sitten kun saapuvat. Suojatarroja saa myös näytölle, mutten ole koskaan semmoisista perustanut. Jos ei näyttö kestä käytössäni, niin ei sitten kestä. Puhdistus sormenjäljistä onnistuu muuten siivouksen käytettävillä mikrokuituliinoilla erityisen hyvin. Ei sellaisilla ihan sileillä, vaan hieman nukkapintaisemmilla. 

Testasin Kindle Storea ja hankin Stephen Hawkingin ja Leonard Mlodinowin A Brifer History of Time -teoksen. Minulla on Amazonilla tili, joten tilaus on helppoa, jos vaan luottokortilla on mitä vinguttaa. Kirja latautui laitteeseen alle minuutissa ja oli välittömästi valmis luettavaksi. Ostaminen on tehty niin helpoksi, että oikeastaan hirvittää. Toisaalta, juuri sellaisesta pidän. Käyttäjökokemus on pelkästään positiivinen. Sellainen on nykyisin ehdoton kilpailuvaltti.


Laite on muutenkin sopivan yksikertainen ja silti riittävillä ominaisuuksilla varustettu. Insinöörille erittäin poikkeavaan tapaan luin käyttöohjeen kokonaan läpi ennen kuin aloin käyttää laitetta. Ja kun testailin, mitä kaikkea sillä voi tehdä, en kaivannut oikeastaan mitään muita ominaisuuksia. Voi olla, että myöhemmin muutan mieleni, mutta toistaiseksi olen ollut erittäin tyytyväinen. Näytöstä on helppo lukea. Taustavalon puuttuminen on sopiva silmille, koska itselläni jatkuva näyttöpäätetyö on aiheuttanut jo nyt sen, että joudun säätämään kaikkia näyttöjä aina himmeämmäksi.

Laitteen sisällön saa lajiteltua haluamiinsa kansioihin tai olla lajittelematta. Järjestämistapoja on useita, joko teoksen nimen, tekijän tai hankkimisajankohdan mukaan. Laite muistaa, missä kohtaa olet ollut ko. teoksessa menossa, joten lukemisen jatkaminen ja teosten välillä hyppiminen on helppoa.

Paljon on myös muita ominaisuuksia, mutta niistä lisää myöhemmin, kunhan perehdyn niihin enemmän. Teen toisen postauksen Kindleen hankittavasta sisällöstä, kunhan perehdyn siihenkin vähän tarkemmin.

Olen jonkin verran lukenut kommentteja, että Amazon pitäisi pistää boikottiin milloin patentteihin liittyvistä syistä, milloin Wikileaksin takia. Taustoihin en ole perehtynyt kuin pintapuolisesti, joten en ala ruotimaan sitäkään tässä tarkemmin. Kukin valitkoon taistelunsa, tämä ei todennäköisesti ole minun. En ole hetkeen ollut yhtä tyytyväinen yhteenkään hankintaan tai itse ostoprosessiin.

Stay tuned.

P.S: Olen ollut Bloggerista pois ihan liian kauan. En meinaa edes kuvia osata liittää tänne enää. huh.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Tuulen nimi

Patrick Rothfuss

(suomentaja Satu Hlinovsky, alkuperäisteos The Name of The Wind, kustantaja Kirjava 2010, 649 s.)

”Lähestyessäni Arkistoa sen harmaa, ikkunaton pinta toi minulle mieleen valuvan harmaapaaden. Oli vaikea uskoa, että vuosien odotuksen jälkeen olin lopultakin täällä. Kiertelin ympäriinsä kunnes löysin sisäänkäynnin, massiiviset kiviset pariovet sepposen selällään. Niiden yläpuolelle kiveen oli hakattu sanat Vorfelan Rhinata Morie. En tunnistanut kieltä. Se ei ollut siarua... ehkä ylliä tai teemiä. Taas yksi kysymys, johon kaipasin vastausta.”

Tuulen nimi on tuoreinta fantasiaa mitä olen hetkeen lukenut. No, tästäkin on jo toinen osa ilmestynyt englanniksi, joten ei ehkä niin tuoretta. Tulin hankkineeksi tämän jo kolmisen vuotta sitten Saksan reissulta englanninkielisenä pokkarina, mutta jäi lukematta muutaman aloitusluvun jälkeen. Olen tästä aikaisemminkin valitellut ettei kärsivällisyyteni riitä omaan hitaaseen englannin lukuvauhtiini. (Toki sitä pitäisi harjoittaa..). Kirjastossa osui käteen kotimainen versio, joten päätin koettaa onneani. Viime aikoina on ollut vähän kynnystä keskittyä yli 300 sivuisiin kirjoihin.

Tuulen nimeä on kehuttu minulle blogeissa ja kirjakaupassa. Ja toki, kyllä se odotukset täytti juonen osalta. Jäin kovasti odottamaan jatkoa. Kuninkaansurmaajan taru kertoo Kvothesta, orvoksi jääneestä pojasta, joka lähtee jäljittämään vanhempiensa surmanneita mystisiä voimia. Kvothe huomaa myös itse omaavansa taipumusta erinäisiin selittämättömiin asioihin ja opettelee tuntemaan näitä taitoja tarinan edetessä. Ensimmäinen osa kattaa Kvothen lapsuus- ja nuoruusvuodet, joten odotettavissa on ilmeisesti kakkososan myötä opintoja seuraavat vuodet. Juonta en ala ruotia enempää, sanottakoon, että peruspseudokeskiaikaa, Eddingsit, Potterit ja Tolkienit on luettu. Ja toki samalla nuoren miehen kasvukertomus. Takakansiteksti viittaakin ehkä enemmän tuleviin kirjoihin kuin tähän kyseiseen.

Mainittakoon tässä yhteydessä, että huomasin kiinnostuvani eräästä sivuhahmosta, Viarista. Hän esiintyi kirjassa ohimennen jossain 400 sivun paikkeilla ja sanokaa minun sanoneen, hänellä on vielä roolinsa näyteltävänä.

Kaikesta toimivuudestaan ja mielenkiintoisista hahmoista huolimatta minua häiritsi kirjassa kaksi asiaa. Toinen oli uutuuden viehätyksen puute ja toinen kirjassa käytetyt nimet. Jos haluat säilyttää lukemisen riemun ja tarinan tasapainon, kehotan lopettamaan tämän tekstin lukemisen tähän. Pientä kritiikkiä luvassa.

Ensimmäisenä tökkäsi termi Kuninkaansurmaaja. Sekä uutuuden puutteen että nimeämisen suhteen. Minulle aina ja ikuisesti ainoa Kuninkaansurmaaja on Jaime Lannister täysin toisesta saagasta. En viitsisi tästä suomentajaa syyttää.. Miten itse suomentaisitte Kingkillerin ja Kingslayerin?

Seuraavana oli Tehlun syntymiskertomus. Eikö nyt mitään muuta olisi voinut keksiä kuin neitseelliseen syntymään viittavan tarinan? Tällaisia yksityiskohtia hyppi esiin sieltä sun täältä ja aluksi se hieman häiritsi. Kuten sith. Tulee mieleen heti Sithin kosto, edelleen jostain aivan muusta saagasta. Yritin kuitenkin ottaa tarinan tarinana ja kyllä sen kantavuus riitti pitämään keskittymisen itse juonessa näiden yksityiskohtien sijaan. Tässä myös kirjan pituudesta on etua, koska ehtii päästä kunnolla sisään tähän uuteen maailmaan vaikka lukemiseni olikin muusta elämästäni johtuen hieman katkeilevaa.

Nimien kohdalla olen ehkä aika armoton. Ne vaan joko toimivat tai eivät. Jos ajatellaan Pottereita tai aikaisemmin viittaamaani G.R.R. Martinin Tulen ja Jään laulua, niissä nimet ovat tarinan jatke. Ne ovat kuin oma juonensa. Niillä on tasapaino tarinan kanssa eivätkä ne häiritse lukijan keskittymistä, vaan ovat saumaton osa kokonaisuutta. Osa tarinan viehätystä. Tässä tarinassa osa nimistä ontui pahasti ja osa osui kohdalleen. Kunpa osaisin selittää tarkemmin miksi, mutten osaa. Tuli vain välillä olo, että jokin tietty nimi oli keksimällä keksitty laittamalla aakkosia toisensa perään. Elxa Dal, Arwyl ja Tehlu olivat jotenkin ontuvia. Devi, Sim ja Viari onnistuneita. En todellakaan tiedä mikä minua näiden nimien kohdalla vaivaa.

Ehkä vain kiinnitän asiaan liikaa huomiota. Joudun nimittäin palaamaan tähän Teräsleijonan kohdalla seuraavassa postauksessa.. Tässä tullaan myös siihen, että on yhä vaikeampi vakuuttaa fantasian suurkuluttajaa enää uusilla asioilla. Jos olisin lukenut tämän 10 vuotta sitten, olisin ollut haltioissani.

Mutta kuten sanottua, kakkososa on jo ilmestynyt englanniksi. Odottelen kuitenkin suomennosta innolla, jotta pääsen jatkamaan Kvothen tarinaa. Luvassa on taatusti kaikille fantasian ja magian ystäville taattua laatua noista minun kokemistani häiritsevistä yksityiskohdista huolimatta.

Lopuksi haluaisin toivottaa suomentaja Satu Hlinovskylle paljon voimia ja jaksamista, sillä täällä yksi innokas odottelee jo kahteen saagaan seuraavaa kotimaankielistä osaa kärsimättömästi! Mitäs hankitte näin hyviä tarinoita Kirjavalle ;)

Lumihiutaleet: * * * 1/2

tiistai 1. toukokuuta 2012

Elonmerkkejä

Piipahdin tänä iltana pitkästä aikaa täällä Kirjahyllyssä ja huomasin saaneeni kymmenen (!) uutta lukijaa hiljaiselostani huolimatta. Sehän merkitsee vain sitä, että pitää palata blogistaniin ja pian. Onkin ollut jo vähän ikävä. Talvi sattui tänä vuonna olemaan monessa mielessä kovin energiaa syövä, joten jotain jäi väkisin vähän huonommalle hoidolle. Tuntuu, että viimeisen kuukauden olen käyttänyt vaan kaikenlaisten muistilistojen läpikäyntiin. Aika saada jotain muuta ajateltavaa.

Olisikin hieman kommentoitavaa Tuulen nimestä, Anthony Bourdainista ja Nathalie-nimisestä naisesta. Ja ehkä piakkoin myös Riku Tannerista, jos vaan jaksan valvoa pari seuraavaa yötä lukiessa ;)

Huomasin tänään, että piha täyttyy sini- ja valkovuokoista, fasaanikukko on saapunut esittelemään haaremiaan ja rantaviiva on melkein saunan portailla. Selviä kevään merkkejä. Lampi on vielä vähän jäässä, mutta kajakki on jo uitettu. Enää pari päivää, niin pääsen tekemään pidempiä lenkkejä; siitä alkaa minun kesäni. Johan sitä lunta ja kylmää olikin aivan tarpeeksi!

Kivaa, että on uusia lukijoita eivätkä entisetkään ole mihinkään kadonneet! Toivon todella, että saan taas bloggaamisesta kiinni ja pääsen keskelle mahtavia kirjakeskusteluita!

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Steve Jobs

Walter Isaacson

(suomentanut Jyri Raivio, kustantaja Otava 2011)

"Samana päivänä, kun Jobs esitteli Macintoshin, People Science -lehden toimittaja kysyi millaisen markkinatutkimuksen hän oli tehnyt. Jobs vastasi ivallisesti sävyyn, "tekikö Alexander Graham Bell jonkinlaisen markkinatutkimuksen ennen kuin hän keksi puhelimen?" .."

Sain tämän tiiliskiven luettua jokin aika sitten, mutta unohdin tuoreeltaan kirjoittaa mietteitä siitä. Toivottavasti muistan vielä mitä piti kommentoida... Aluksi on todettava, että vaikka olen tietyllä tapaa vannoutunut Mac-käyttäjä, en oikeastaan tiennyt Applesta ja Jobsista paljon mitään. Siinäkin mielessä oli mielenkiintoista tarttua tähän opukseen. Osittain tässä oli tietysti pientä ajankohtaisuushypeä, koska olin lukenut mielenkiintoisia viittauksia tähän kirjaan muun muassa Rakennuslehdestä. Pitihän siihen sitten perehtyä tarkemmin.

Paikallinen kirjasto oli tässä hieman ajastaan jäljessä, koska teosta ei löytynyt listoilta lainkaan. Onneksi on kavereita, jotka ovat olleet todella kilttejä viime vuonna ja joulupukki on muistanut! Sellaisten kavereiden kirjahyllyillä on mukavaa vierailla. Jobsin elämänkerta ilmestyi muistaakseni suomennettuna samaan aikaan kuin alkuperäisteoskin englanniksi. Tämä ehkä vähän näkyi käännöksessä joinain yksittäisinä lauseina, joita piti lukea pari kertaa, että sanat järjestyivät kohdalleen (Vika saattoi olla myös lukijassa toim. huom.). Suomentajalla on kyllä varmasti ollut sinänsä aikamoinen työ moisella aikataululla. Sinänsä hienoa, ettei suomennosta ole tarvinnut odotella, sillä itse en todennäköisesti olisi jaksanut keskittyä tähän alkuperäiskielellä työkiireiden keskellä.

Jobs itse valitsi Isaacsonin elämänkertansa kirjoittajaksi. Se tuo teokseen sen piirteen, että myös kirjan kohde pääsee ääneen sivuilla. Ja se taas puolestaan tuo tiettyä painoarvoa teoksen luotettavuudelle ja todenperäisyydelle. Tietysti Jobsin elämänkerta on monelta osin myös Applen elämänkerta. Vaikka kirjan alkumetreillä toistettiin jo lähes kyllästymiseen asti Jobsin pakonomaisia luonteenpiirteitä, Applen syntyhistoriaa tuli luettua suurella kiinnostuksella. Vaikka kirja etenee aika kronologisesti, ei kyseessä ole kuitenkaan pelkkä luettelo tehdyistä tai tekemättömistä asioista, vaan Isaacson osaa käsitellä tapahtumia samalla kokonaisuuksina ja käyttää niitä esimerkkeinä Jobsin toimintatavoista. 

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset niistä ideoista ja innovaatioista, joilla Applen tuotteita on kehitetty. On mielenkiintoista tietää perusteluja tuotteiden ominaisuuksille, joita on ehkä joskus itsekin tullut ihmeteltyä. Elämänkerta valottaa Jobsin roolin lisäksi myös muiden Applen suurten nimien merkitystä näissä tuotekehitysketjuissa. Jobsista itsestään ei ehkä kuitenkaan saa kirjan perusteella kovin helposti mitään syvempää irti. Toisaalta en tiedä, mitä syvempää odotin, mutta jotenkin jäi hieman musta-valkoinen olo. Ehkä osasyynsä tähän oli myös sillä jatkuvalla toistolla, jolla Jobsin vaikean esimiehen mainetta korostettiin. Lukijalle ei jäänyt päättelyntarvetta oikeastaan lainkaan.

Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen elämänkerta, myös muille kuin innovaatioiden lähdettä etsiville yritysjohtajille. Teos hahmottaa yhden teknologian suurmiehen merkitystä nykymaailmalle ja toimii samalla henkilökohtaisen tietokoneen historiikkina. Itselleni jäi kirjasta myös jostain syystä sellainen merkillinen vaikutus, että Apple ei tunnu enää yhtä "tarunhohtoiselta" kuin ennen. Virheitä sielläkin tehdään ja huonoja valintoja. Tällä en tarkoita mollata yritystä tai Jobsin saavutuksia, jotka ovat täysin suvereeneja muihin elektroniikkayrityksiin verrattuna. Tarkoitan vain, että omalla kohdallani tämän elämänkerran myötä näistä suorituksista tulee vähemmän mystisiä ja enemmän ymmärrettäviä kuin ilman tätä teosta. Ei kuitenkaan missään nimessä yhtään vähemmän kunnioitettavia.

torstai 23. helmikuuta 2012

Book Hunteria testaamassa

Lainailen paljon kirjoja kavereilleni ja isöäidilleni. Pari kertaa on tullut tenkkapoo, kun en olekaan muistanut mitä olen kenellekin lainannut. Ei siksi, että pelkäisin etten saa niitä takaisin, vaan siksi, etten haluaisi ehdottaa kavereille toista kertaa samaa kirjaa... 

Mietin siis jonkinlaista arkistointijärjestelmää. Jep, olen hullu, kun en keksi parempaa tekemistä kuin luetteloida vaatimatonta kirjastoani. Joka tapauksessa, etsiskelin ilmaista ohjelmaa, jolla pitää yllä tällaista luetteloa. Törmäsin ohjelmaan nimeltä Book Hunter, jota ajattelin testata. Ohjelma toimii vain Macilla. Täältä löytyy lisätietoa.

Se lukee tietokoneen kameran avulla kirjojen ISBN-viivakoodeista niiden tiedot ja tuo kansikuvatkin automaattisesti luetteloon. Siis ihannetilanteessa. Joka puolestaan on se, että kirja löytyy Amazonin tietokannasta. Kaikki englanninkieliset kirjani sain siis arkistoitua helposti. Kotimaisissa on sitten enemmän hommaa. Loppujen lopuksi ei kuitenkaan mielettömän paljon, mutta silti 92 niteen jälkeen alkaa jo kyllästyttää. Aloinkin jo miettiä, mikä on loppujen lopuksi "vaatimaton kirjasto"? En tajunnutkaan miten paljon minulla loppujen lopuksi onkaan opuksia kertynyt. 92 oli vasta alkua..

Ohjelmassa on joka tapauksessa se kaipaamani ominaisuus, johon saan jokaisen kirjan tietoihin talteen kenelle sen olen lainannut ja milloin. Lisäksi ohjelmassa on jo valmiina oma kansio niille kirjoille, jotka minä olen lainannut muualta. 

Suurin ongelmani luetteloinnin suhteen oli kirjojen luokittelu ja hakusanojen valinta. Ohjelmassa on hyvin toimiva hakutoiminto, jossa voi valita useista eri luokitteluvaihtoehdoista millä hakea. Pitää vaan olla ensin jotain tietoa mitä hakea. Eli jos joku joskus tätä ohjelmaa käyttää, kannattaa hetki miettiä miten kirjastonsa jaottelee. Muuttaminen on toki mahdollista, mutta luonnollisesti jokaisen niteen läpikäymisessä menee hetki. Eli hakutoiminto on luonnollisesti tasan tarkkaan niin hyvä kuin syötetty data.

Riittävän yksinkertainen ja silti monipuolinen ohjelma!