keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Sinä päivänä

David Nicholls

(suomentanut Sauli Santikko, alkuperäisteos One Day, kustantaja Otava 2011)

"Tosiasia oli, että Em ja Dex eivät tulleet erityisen hyvin toimeen tätä nykyä. Yleensä Dex peruutti heidän tapaamisensa viime hetkellä, ja kun he sitten tapasivat, Dexter vaikutti hajamieliseltä ja vaivaantuneelta. He puhuivat toisilleen oudolla, kireällä tavalla, ja heiltä oli kadonnut kyky saada toisensa nauramaan. Sen sijaan he letkauttelivat toisilleen ilkeän sapekkaaseen sävyyn. Heidän ystävyytensä oli kuin kuivahtanut kukkapuska, jota Emma vaati yhä vain kasteltavan."

Ylläoleva lainaus on kirjan puolivälin paikkeilta. Niiltä vaiheilta, kun mietin, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Kirjaa on kehuttu blogeissa ja arvoisteluissa hauskaksi dialogiltaan, koskettavaksi, ikimuistoiseksi, surulliseksi, sympaattiseksi ja mahtavaksi. Kansainväliseksi ilmiöksi. Tuossa parisadan sivun paikkeilla en kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut mistään näistä kuvauksista. 

En ollut erityisesti ajatellut haluavani lukea tätä kirjaa, mutta se osui kirjaston uutuus-hyllyllä eteeni ja tottakai päätyi sitä kautta yöpöydälleni. Pidin kovasti TV-sarjasta Rimakauhua ja rakkautta, jota Nicholls on ollut käsikirjoittamassa ja osittain siitä syystä ajattelin pitäväni myös tästä kirjasta. Lisäksi luin viime viikolla leffa-arvostelun kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, joka on tullut ensi-iltaan Britanniassa. Ilmeisesti loppuvuonna on vuorossa myös Suomessa. Arvostelussa kehuttiin elokuvaa kaikilta muilta osin, paitsi Emmaa esittävän Anne Hathawayn kohdalta. Kriitikko oli sitä mieltä, että kirja on parasta lukea ennen elokuvaa, sillä muutoin menettää Emman parhaat palat. 

Kirjaa lukiessani minulla oli mielessä Anne Hathaway Emmana. Ehkä siksi tuo alku jotenkin tökki. Hathaway on ihan hyvä näyttelijä, mutta ehkä jotenkin liian "leffatähti" Emman rooliin. Ainakin sen Emman, joka minulle kirjan sivuilta välittyi. Onneksi Em pääsi hieman kasvamaan Anne Hathawayta suuremmaksi ja kirjan puolivälin jälkeen pääsin paremmin tarinan imuun. 

Kirja kertoo yhdestä tietystä päivästä joka vuosi kahdenkymmenen vuoden ajan. Tarina alkaa 1988, kun Emma ja Dexter tapaavat opintojensa loppuessa, kun heillä on niin sanotusti koko elämä ja tulevaisuus edessään. Yhteisesti nukutun (siis nukutun) yön jälkeen he pysyvät ystävinä ja tapaavaat toisiaan aika ajoin. Emmaa ärsyttää Dexterin asenne paremman luokan kansalaisena, kun hän itse pitää itseään vähintääkin työväenluokan aktiivina. Kaikesta huolimatta Emma on silti ihastunut Dexteriin kovastikin. Dexter puolestaan kokee, että ei voi varata itseään yhdelle naiselle, joten "seurustelu"vauhti on sen mukaista. Vuosien varrella tapahtuukin kummallekin yhtä ja toista, mutta yhteyttä pidetään silti pieniä mykkäkouluaikoja lukuunottamatta säännöllisesti. Lukija alkaa tietysti enemmin tai myöhemmin miettiä, milloin Em ja Dex oikein lyövät hynttyyt yhteen.

Kirjan rakenne, jossa seurataan vain yhtä päivää kerran vuodessa on mahtavasti toteutettu. Suuria juttuja tapahtuu noiden päivien ulkopuolella, mutta niistä kerrotaan vain jälkikaikuina tai tulevaisuuden haaveina. Se antaa myös mahdollisuuden yllättää lukija aika ajoin. Nicholls myös välttää mahtavasti pahimman sudenkuopan tämäntyyppisessä kerronnassa eikä yritä liian tehokkaasti kytkeä tapahtumia johonkin tiettyyn vuoteen. Kuten esim. 2002 vuoden kohdalla ei tehty suurta numeroa siitä, että edellisenä vuonna oli alkanut maailmanlaajuinen terroristijahti, vaan pienessä sivulauseessa, sivuhenkilön sanomana tuotiin tuntemamme maailman muutos esille. 

Kirjassa on myös sellaisia piirteitä, jotka avautuvat ehkä paremmin brittiläiselle lukijalle, kuin suomalaiselle. Tai en ole varma. Esimerkiksi tämä luokkaerojen vastakkainasettelu päähenkilöiden kohdalla oli minulle vähän yhdentekevä juttu. Tiedän, etten vain Ymmärtänyt sitä riittävän syvällisesti. Mutta se nyt ei paljoa lukemista haitannut. Pieni nyanssi vain.

Pidin kirjasta loppujen lopuksi todella paljon. En sanoisi sitä mielettömän hauskaksi, vaan jos jostakin kirjasta voisi sanoa "elämänmakuinen", käyttäisin sitä ilmaisua tästä teoksesta. Päähenkilöiden elämänvaiheissa on tämänikäiselle lukijalle useitakin samaistumisen aiheita ja heistä tunnistaa huvittavia ja koskettavia piirteitä niin itsestään kuin ystävistään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten kaksikymppisenä polttanut maailmanmuutoshalu ja tulevaisuuden nälkä tasoittuvat kuin huomaamatta siihen niin kutsuttuun arkeen. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä eri ikäiset lukijat kirjasta ajattelevat. Saatan olla näin päälle kolmekymppisenä juuri oikeaa kohderymää, jos sellaista välttämättä tarvitaan.

Tältä pohjalta on hyvä katsoa elokuva joskus. Mielenkiintoista nähdä kuinka asiat on siinä toteutettu. 

Lumihiutaleet: * * * *

5 kommenttia:

Luru kirjoitti...

Hyvä arvio! Paljon kehuttuja kirjoja on minusta aina jotenkin hankalaa lukea: kirjan maailmaan uppoutuminen käy hankalaksi, kun omaa lukukokemusta tulee koko ajan tahtomattaankin vertailleeksi siitä kuulemiinsa arvioihin. Ja täytyy sanoa, että olen tyytyväinen, etten tiennyt Anne Hathawayn valinnasta Emman rooliin ennen kirjan lukemista! Kirjan luoma mielikuva Emmasta oli niin kaukana Hathawaystä, että näiden kahden sovittelu yhteen olisi varmasti häirinnyt henkilöhahmoon tutustumista.

Katja / Lumiomena kirjoitti...

Samaa mietin minäkin, on hankala kirjoittaa paljon luetuista kirjoista. Ja pidin samoin Sinä päivänä-kirjasta, joskin se muistuttaa paikoin liikaakin Rimistä. Rakenteeltaan kirja on ihan erinomaisen onnistunut ja sen hahmot ovat epämiellyttävyydessäänkin rakastettavia.

Minä luulen, etten halua nähdä tätä elokuvana, vaikka yleensä rakastan brittifilmejä. :)

Karoliina @ Kirjava kammari kirjoitti...

Tämän ovat lukeneet jo kaikki muut kuin minä. :) Onneksi se sentään odottaa lukemistaan täälläkin. Kehut ovat hankalia, mutta tähän minun on vaikea kuvitella pettyväni.

Teresita kirjoitti...

Kiitokset kommenteista! Yritin jonkun verran vältellä lukemasta blogien kommentteja tästä kirjasta liian tarkkaan. Lähinnä vain, että suositellaanko luettavaksi vai ei. Suositukset osuivat kohdalleni nappiin tällä kertaa, en pettynyt. Joskaan en okein tiennyt mitä odotin. Ehkä odotin jopa enemmän "hömppää", mitä kirja ei oikeastaan sisältänyt lainkaan.

Teresita kirjoitti...

Ainii.. Lopusta en oikein pitänyt. Siinä oli juurikin liikaa rimakauhua ja rakkautta, kuten Katjakin totesi.