perjantai 16. syyskuuta 2011

The Historian

Elizabeth Kostova

(äänikirja, lukijat: Joanne Whalley, Martin Jarvis, Dennis Boutsikaris & muita, pituus 11 tuntia ja 30 minuuttia, julkaisija Hachette Audio UK 2006)

Olisin niin mielelläni pitänyt tästä. Mutta...

Luin Kostovan The Swan Thieves viime talvena ja se oli ihana lukukokemus. Kostovalla on mahtava tapa kirjoittaa tarinaa toisen sisään ja kuitenkin pitää se hallussa siten, ettei lukija tipu kärryiltä. Myös Historian on siinä mielessä samaa luokkaa. Tarinan kertojana toimii 16-vuotias tyttö, jonka nimeä ei missään vaiheessa kerrota. Tyttö on löytänyt isänsä säilytyksestä vanhoja kirjeitä ja kirjan, jossa kerrotaan vanhasta pahuudesta. Tytön isä Paul alkaa kertoa tarinaa omasta professoristaan, joka katosi mystisesti etsiessään tätä pahuutta. Pahuus henkilöityy Vlad Draculaan ja professori Rossi on vakuuttunut, ettei Dracula ole kuollut, vaan elää edelleen satojen vuosien jälkeenkin ja uhkaa ihmisiä.

Tarinaa kerrotaan kolmessa ajassa: tytön tarina tapahtuu 70-luvulla, isän 50-luvulla ja professorin tarina 30-luvulla. Kertomuksen osat linkittyvät toisiinsa muisteluiden ja kirjeiden kautta monen monta kertaa. Huomasin myös, että jokaiselle ajanjaksolle sisältyy vähintäänkin orastava romanssi.

Tämä olisi ollut varmaan perinteisenä kirjana paljon parempi. Äänikirjana The Historian osoittautui hieman yliampuvaksi. Hyvää oli oikeastaan se, että jokaisella hahmolla oli oma äänensä. Tarinassa on paljon minä-kertojia, joten olisi ollut omituista kuunnella tytön ääntä vanhahkon miesprofessorin äänenä. Huonoa oli se, että äänikirjaan oli ympätty musiikkia. Mitään muita lisä-ääniä ei ollut, joten ei tätä ehkä aivan kuunnelmaksi voi kutsua, mutta melkein. Säikähdin, kun pahaenteinen musiikki alkoi soida ensimmäisen kerran. En niinkään siksi, että tarina olisi ollut siinä vaiheessa jännittävä, vaan siksi, etten ollut varautunut musiikilliseen äänikirjaan. Myös lukujen vaihdot oli ilmaistu musiikilla. Siitä tuli väkisin mieleen lapsuudenaikaiset Disneyn äänikirjat. "Tämän äänen kuullessasi, käännä sivua.."

Seikkailua käydään ympäri Eurooppaa ja useimmat henkilöt eivät syntyperältään englanninkielisiä. Niinpä myös äänikirjan hahmot puhuva murtaen englantia. Myöskään tämä ei oikein pidemmän päälle ollut mieleeni. Ymmärrän kyllä englantia ihan hyvin, mutta välillä oli vaikeuksia saada selvää, mitä henkilöt sanoivat. Enkä voi auttaa asiaa, että minusta tuntui omituiselle kun itse Draculankin alkoi puhua. Jotenkin se ei vain uponnut.

En osaa oikein kirjoittaa tästä mitään järkevää. Ajatukset ovat vähän jumissa. Huomasin sen jo tuon Adoptiomatkan kohdalla, etten osannut kirjoittaa siitä mitään sellaista hienoa ja kaunista, mitä kirja olisi oikeasti ansainnut. Ei Historiankaan ollut huono, toteutus ei vain kohdallani toiminut. Jatkan silti kokeiluja äänikirjoilla.. Pitää vaan miettiä tarkkaan mitä seuraavaksi valitsee.

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 13. syyskuuta 2011

Siniset unikot

Jonathan Falla

(suomentanut Einari Aaltonen, alkuperäisteos Blue Poppies, kustantaja Like 2005)

"Polku loiveni ja pitkä jonomuodostelma levittäytyi taas nauhamaiselle väylälle, joka laskeutui laaksoon. Iltapäivän lähestyessä loppuaan he olivat taas puurajalla: ensin vastaan tuli kääpiöalppiruusuja, sitten pari sisukasta lehtikuusta ja kuusirypäs. Karavaani alkoi liikkua vähän rivakammin, matkalaisten selät suoristuivat, heille tuli pirteämpi mieli ja heidän jalkansa lämpenivät."

Jonathan Falla on skottilainen esikoiskirjailija, joka on syntynyt Kuubassa, on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja esiintyy myös renessanssi- ja barokkimusiikkiin erikoistuneena muusikkona. Näin kertoo kannen etulehti. Yhdistelmä kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirjailija on myös työskennellyt pakolaisleireillä ympäri maailmaa. Luin Siniset unikot osana Satun luettujen Minihaastetta 3/11 Apiloita ja omenankukkia (vähän jäljessä tosin).

Siniset unikot sijoittuu Tiibetin vuoristomaisemaan vuoteen 1950, kun kiinalaiset uhkaavat Tiibetin itsenäisyyttä. Skottilainen radioteknikko Jamie Wilson saapuu pieneen Jyekon kylään perustamaan radioasemaa. Kylän buddhalaisluostarin munkki Khenpo Nima ystävystyy Jamien kanssa ja Jamie opettaa hänet ja muut munkit pelaamaan pöytätennistä eli pingpongia. Kylässä asuu myös Lhasasta kotoisin oleva äskettäin leskeksi jäänyt nuori nainen, Puton, ja hänen pieni tyttärensä. Jyekolaiset ovat taikauskoisia ja ovat sitä mieltä, että miehen kuolema toi pahan onnen varjon Putonin ylle, eivätkä suostu tarjoamaan hänelle asuinpaikkaa. Khenpo Nima järjestää Putonin Jamien taloudenhoitajaksi.

Kommunistinen Kiina uhittelee rajan takana. Sodan uhkan varjossa, vaativien luonnonolosuhteiden keskellä, Jamie ihastuu tiibeläiseen kylään, sen ihmisiin ja Putoniin. Kiinalaissotilaat kuitenkin marssivat kylään eikä mikään ole enää entisellään.

Kirjassa oli jotain samaa kuin elokuvissa Kapteeni Corellinin mandolini, Viimeinen samurai ja Hiljainen amerikkalainen. En muista yhtäkään näistä elokuvista kokonaan, mutta tunnelman ja asetelman muistan. Tästäkin kirjasta saisi samantyyppisen elokuvan. Kaipailevaa herkkää, vaatimatonta rakkautta, jota varjostaa sota tai sen uhka ja joka loppujen lopuksi vie päähenkilöitä kohti kohtalokasta loppua, ilman että nämä itse voivat siihen vaikuttaa. En ole suuren suuri lajityypin ystävä, mutta tämä tarina oli oikein kaunis. Himalajan vuoristo oli ilman muuta yksi tarinan päähenkilöistä. Kirjan myötä sai hyytävän kylmän ja jylhän nojatuolimatkan maailman katolle.

Fallan kieli on viipyilevää ja surumielisen kaunista. Siinä oli myös jotain ajatonta, kirjan kuvaamaan aikaan ja paikkaan sopivaa. Ainoa särö tähän tunnelmaa oli pieni vertaus, jossa karavaanin ensimmäistä jakkia seuraavaa jonoa verrattiin turisteihin, jotka seuraavat oppaan punaista sateenvarjoa. Se mielikuva vie hetkeksi johonkin eurooppalaiseen kaupunkiin ja jotenkin hyppäsi silmille. Muutoin Falla kuvaa tiibetiläistä buddhalaisuuden ja taikauskon värittämää elämää uskottavasti.

Alusta asti lukija kuitenkin seuraa vääjäämättömästi eteneviä tapahtumia tietäen, että enemmin tai myöhemmin jotain surullista tapahtuu. Tällaisten tarinoiden suuruus on juuri siinä, ettei niissä ole onnellisia loppuja. Tai sanotaan Hollywood-tyyliin onnellisia. Mietin myös jossain vaiheessa, että mistä johtuu kirjan nimi, mutta myös tämä selviää lopussa. Nimi on valittu hyvin ja sen merkitys tarinan kannalta on ymmärrettävissä monella tapaa. Tällaisista yksityiskohdista pidän.

Niin. Kaunis rakkaustarina täynnä kaipuuta. Sodanuhkaa. Himalaja. Jos jokin näistä kolahtaa, niin suosittelen.

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 10. syyskuuta 2011

Viimeiset vieraat

- elämää autiotaloissa

Kai Fagerström, Risto Rasa, Heikki Willamo

(kustantaja Maahenki 2010)

"laudoituksella
samoilevaan kirvaan
kieli ei yllä"

Ihana kirja! Heikki Willamon kuvat ja tekstit, Kai Fagerströmin kuvat ja Risto Rasan runot kertovat autiotalojen asukkaista; mäyristä, hiiristä, pöllöistä ja oravista. Kuvista ei aina heti huomaa, kuka niissä piilottelee, mutta lyhyen tarkastelun jälkeen pienet korvat, hampaat tai hännänpää vähintään piilottelevat harmaiden lautojen ja hylättyjen huonekalujen keskellä. Tämä on luontokuvausta parhaimmillaan!

Risto Rasa on aina kuulunut suosikkirunoilijoihini ja Willamon ja Fagerströmin kuviin yhdistettynä kokonaisuus on hieno ja satumainen. Pidin etenkin tuosta lainaamastani runonpätkästä ja siihen yhdistetystä kuvasta, jotka löytyvät kirjan viimeiseltä sivulta. Kuvaa ei tässä ole esittää, eikä varmaan olisi oikeuttakaan, mutta käykääpä itse kurkistamassa. Siinä näkyy pienen jyrsijän vaaleanpunainen kieli laudanraosta. Ja kirva. Jota en olisi huomannut ilman tuota runoa. 

Kirjan kuvat ovat kovin inhimillisiä ja tietyllä tapaa lämpimiä. Ihmisen hylkäämät asumukset ovat saaneet uusia asukkaita. Kasvillisuuden voima hukuttaa hiljalleen harmaantuvat, romahtamaisillaan olevat mökit alleen. Rikkinäisen ikkunan takaa kurkistaa orava ja lattialautojen alla asuu mäyräperhe. Kai Fagerstömin kotisivuilta voi nähdä jotain kirjan kuvia. Mahtava lahjakirja, erilainen luontokirja, täydellinen "sohvapöytä"kirja ja aivan fantastinen luontokuvauskirja.

Lopuksi vielä toiseen asiaan. Luin tänään tuoretta Tähdet ja avaruus -lehteä, jossa oli Hannu Rajaniemen haastattelu. Olen unohtanut Kvanttivarkaan kirjahyllylle ja tuli hirmuinen hinku lukea se pikaisesti. Seuraava kirja, Fraktaaliruhtinas ilmestyy lehden mukaan vuoden päästä. Ehdin siis ehkä lukea sen ensimmäisen siihen mennessä :). Kvanttivarkaan teemana ovat muistot, Fraktaaliruhtinas puolestaan keskittyy tietoisuuden mysteereihin. Sitä odotellessa... 

Lumihiutaleet: * * * * *

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Sinä päivänä

David Nicholls

(suomentanut Sauli Santikko, alkuperäisteos One Day, kustantaja Otava 2011)

"Tosiasia oli, että Em ja Dex eivät tulleet erityisen hyvin toimeen tätä nykyä. Yleensä Dex peruutti heidän tapaamisensa viime hetkellä, ja kun he sitten tapasivat, Dexter vaikutti hajamieliseltä ja vaivaantuneelta. He puhuivat toisilleen oudolla, kireällä tavalla, ja heiltä oli kadonnut kyky saada toisensa nauramaan. Sen sijaan he letkauttelivat toisilleen ilkeän sapekkaaseen sävyyn. Heidän ystävyytensä oli kuin kuivahtanut kukkapuska, jota Emma vaati yhä vain kasteltavan."

Ylläoleva lainaus on kirjan puolivälin paikkeilta. Niiltä vaiheilta, kun mietin, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Kirjaa on kehuttu blogeissa ja arvoisteluissa hauskaksi dialogiltaan, koskettavaksi, ikimuistoiseksi, surulliseksi, sympaattiseksi ja mahtavaksi. Kansainväliseksi ilmiöksi. Tuossa parisadan sivun paikkeilla en kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut mistään näistä kuvauksista. 

En ollut erityisesti ajatellut haluavani lukea tätä kirjaa, mutta se osui kirjaston uutuus-hyllyllä eteeni ja tottakai päätyi sitä kautta yöpöydälleni. Pidin kovasti TV-sarjasta Rimakauhua ja rakkautta, jota Nicholls on ollut käsikirjoittamassa ja osittain siitä syystä ajattelin pitäväni myös tästä kirjasta. Lisäksi luin viime viikolla leffa-arvostelun kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, joka on tullut ensi-iltaan Britanniassa. Ilmeisesti loppuvuonna on vuorossa myös Suomessa. Arvostelussa kehuttiin elokuvaa kaikilta muilta osin, paitsi Emmaa esittävän Anne Hathawayn kohdalta. Kriitikko oli sitä mieltä, että kirja on parasta lukea ennen elokuvaa, sillä muutoin menettää Emman parhaat palat. 

Kirjaa lukiessani minulla oli mielessä Anne Hathaway Emmana. Ehkä siksi tuo alku jotenkin tökki. Hathaway on ihan hyvä näyttelijä, mutta ehkä jotenkin liian "leffatähti" Emman rooliin. Ainakin sen Emman, joka minulle kirjan sivuilta välittyi. Onneksi Em pääsi hieman kasvamaan Anne Hathawayta suuremmaksi ja kirjan puolivälin jälkeen pääsin paremmin tarinan imuun. 

Kirja kertoo yhdestä tietystä päivästä joka vuosi kahdenkymmenen vuoden ajan. Tarina alkaa 1988, kun Emma ja Dexter tapaavat opintojensa loppuessa, kun heillä on niin sanotusti koko elämä ja tulevaisuus edessään. Yhteisesti nukutun (siis nukutun) yön jälkeen he pysyvät ystävinä ja tapaavaat toisiaan aika ajoin. Emmaa ärsyttää Dexterin asenne paremman luokan kansalaisena, kun hän itse pitää itseään vähintääkin työväenluokan aktiivina. Kaikesta huolimatta Emma on silti ihastunut Dexteriin kovastikin. Dexter puolestaan kokee, että ei voi varata itseään yhdelle naiselle, joten "seurustelu"vauhti on sen mukaista. Vuosien varrella tapahtuukin kummallekin yhtä ja toista, mutta yhteyttä pidetään silti pieniä mykkäkouluaikoja lukuunottamatta säännöllisesti. Lukija alkaa tietysti enemmin tai myöhemmin miettiä, milloin Em ja Dex oikein lyövät hynttyyt yhteen.

Kirjan rakenne, jossa seurataan vain yhtä päivää kerran vuodessa on mahtavasti toteutettu. Suuria juttuja tapahtuu noiden päivien ulkopuolella, mutta niistä kerrotaan vain jälkikaikuina tai tulevaisuuden haaveina. Se antaa myös mahdollisuuden yllättää lukija aika ajoin. Nicholls myös välttää mahtavasti pahimman sudenkuopan tämäntyyppisessä kerronnassa eikä yritä liian tehokkaasti kytkeä tapahtumia johonkin tiettyyn vuoteen. Kuten esim. 2002 vuoden kohdalla ei tehty suurta numeroa siitä, että edellisenä vuonna oli alkanut maailmanlaajuinen terroristijahti, vaan pienessä sivulauseessa, sivuhenkilön sanomana tuotiin tuntemamme maailman muutos esille. 

Kirjassa on myös sellaisia piirteitä, jotka avautuvat ehkä paremmin brittiläiselle lukijalle, kuin suomalaiselle. Tai en ole varma. Esimerkiksi tämä luokkaerojen vastakkainasettelu päähenkilöiden kohdalla oli minulle vähän yhdentekevä juttu. Tiedän, etten vain Ymmärtänyt sitä riittävän syvällisesti. Mutta se nyt ei paljoa lukemista haitannut. Pieni nyanssi vain.

Pidin kirjasta loppujen lopuksi todella paljon. En sanoisi sitä mielettömän hauskaksi, vaan jos jostakin kirjasta voisi sanoa "elämänmakuinen", käyttäisin sitä ilmaisua tästä teoksesta. Päähenkilöiden elämänvaiheissa on tämänikäiselle lukijalle useitakin samaistumisen aiheita ja heistä tunnistaa huvittavia ja koskettavia piirteitä niin itsestään kuin ystävistään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten kaksikymppisenä polttanut maailmanmuutoshalu ja tulevaisuuden nälkä tasoittuvat kuin huomaamatta siihen niin kutsuttuun arkeen. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä eri ikäiset lukijat kirjasta ajattelevat. Saatan olla näin päälle kolmekymppisenä juuri oikeaa kohderymää, jos sellaista välttämättä tarvitaan.

Tältä pohjalta on hyvä katsoa elokuva joskus. Mielenkiintoista nähdä kuinka asiat on siinä toteutettu. 

Lumihiutaleet: * * * *