maanantai 22. elokuuta 2011

Korppien kestit

George R.R. Martin

Tulen ja jään laulu osa 4

(suomentanut Satu Hlinovsky, alkuperäisteos A Feast for Crows, kustantaja Kirjava 2007)

"Rummut takoivat taistelutahtiin, kun Rautavoitto pyyhälsi eteenpäin keulapuskuri vihreitä aaltoja halkoen. Pienempi laiva edessä kääntyi airot merta suomien. Viireissä liehuivat ruusut; perässä ja keulassa valkoinen ruusu valkoisella vaakunakilvellä, mastossa kultainen ruusu ruohonvihreällä pohjalla. Rautavoitto raapaisi sen kylkeä niin rajusti, että puolet entrausväestä kaatui. Airot katkeilivat ja pirstoutoivat, suloista musiikkia kapteenin korville."

No niin. Nyt se on vihdoin luettu. Säästelin tätä opusta, jottei neljännen ja viidennen osan väliin tulisi kovin monen vuoden väliä. Kuten tuli kolmannen ja neljännen väliin. Koska A Dance with the Dragons on ilmestynyt kesällä, uskoisin suomennoksenkin tulevan ennen kuin seuraavat viisi vuotta on kulunut. Osallistun muuten Korppien kesteillä Satun luettujen 500 + haasteeseen. Tiiliskivellä oli pituutta 690 sivua.

Tulen ja jään laulu on ilmiselvästi saanut lisää lukijoita Canal +:lla esitettävän Game of Thrones-sarjan vuoksi (joka siis on tehty saagan ensimmäisen kirjan, Valtaistuinpelin pohjalta, jos joku ei sitä vielä tiennyt). Kyseistä sarjaa en ole nähnyt, mutta mahdollisesti siihen tutustun, kunhan sen joskus DVD:n muodossa pystyn hankkimaan. Luin tuon Valtaistuinpelin joskus seitsemän vuotta sitten ja muut osat aika pian sitä mukaa kun ovat ilmestyneet. Eli muisti alkaa jo vähän heiketä, mitä missäkin osassa tapahtui ja voin kertoa, ettei tämä ole semmoinen saaga (ainakaan minulle), että "voihan sen aina lukea uudestaan".

Kuten kaikissa saagan kirjoissa, tarinaa seurataan monen henkilön kautta, joten yhtä tiettyä päähenkilöä ei kirjassa ole, vaikka ehkä joidenkin kohtalot osoittautuvat tärkeämmiksi kuin toisten. Korppien kesteissä ei seurata kuin puolta hahmoista, toinen puoli tulee esille tässä uudessa Lohikäärmetanssissa tai mikä kirjan nimi suomeksi mahtaakaan olla. Tällaisessa kirjoitustavassa oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli se, että Martinin koko ajan suuremmaksi paisuvassa hahmojen meressä pystyttiin nyt muutamia seuraamaan niin, että lukija vielä muisti mitä edellisessä henkilöstä kertovassa luvussa oli tapahtunut. Huonoa tässä oli se, että tuntui, ettei tarina mene lainkaan eteenpäin. Mitään ratkaisevaa ei kirjailija oikeastaan ole voinut tähän teokseen kirjoittaa, jottei lukija arvaisi seuraavassa kirjassa tapahtuvia asioita, koska ne kertovat näistä samoista hetkistä. Toisin sanoen, tämän kirjan henkilöt eivät voineet oikeastaan olla sidoksissa uuden kirjan henkilöihin. 

Yleensäkin, jos nyt ajatellaan, että joku kirjoittaa 690 sivua, niin eikö voisi olettaa, että kirjassa tapahtuu jotain pääjuonen kannalta oleellista? Korppien kestien kohdalla lukijalle tuli olo, että Martinilla on karannut hahmojen määrä jo hallinnasta, sillä näidenkin liikuttelu pelilaudalla muutaman askeleen verran vaatii lähes 700 sivua, joten ei ole ihme, jos saaga vain paisuu paisumistaan. Kerronta oli tietysti mahtavaa ja taattua Martinia, mutten kovasti nauttinut niistä lukuisista suku- ja taisteluselvityksistä, joita tässä kirjassa lueteltiin. Lukijalle, jolla on äärettömän huono nimimuisti, kerronta oli vähintäänkin haasteellista. Osa selvityksistä oli toki merkittäviä juonen kannalta, osa kuitenkin vain tunnelman luontia ja hahmojen taustoittamista. Se on selvää, että Martin luo saagaa, jollaiselle ei oikein taida löytyä kilpailijaa ja joka varmasti jää genren suurimpien joukkoon pitkäksi aikaa.

En vain ole niin varma, onko tämä lukijan kannalta hirmuisen houkuttelevaa, että kirjojen ilmestymisväli venyy viiteen vuoteen ja vielä kaksi kirjaa (ainakin) pitäisi ilmestyä. Tai se, että kukin kirja on pitkä kuin nälkävuosi, mutta tuntuu, ettei siinä päästä eteenpäin (päätöntä ratsastelua paikasta toiseen). Tietysti, kaikkien aikojen saagaahan tässä rakennetaan, eikä mietitä minun lukumieltymyksiäni. Sitä paitsi tänne asti luettuna on pakko saada tietää miten tarina päättyy, joten kirjailija voi tehdä ihan mitä vaan, eikä varmaan menetä ainoatakaan lukijaa. Sama ongelma oli mielestäni Harry Pottereissa, joissa muistaakseni viides kirja oli lähestulkoon tarpeeton pääjuonen kannalta, mutta oleellinen rahastus- ja mahtipontisuuden kasvatuskeino. Joku saattaa tosin olla eri mieltä, eikä varmaan ole väärässä...

Korppien kestien juonesta en tietysti kerro mitään, sillä ne jotka eivät ole saagaa aloittaneetkaan, eivät tajua mistä kirjoitan ja ne, jotka sitä parhaillaan kahlaavat läpi tuskin haluavat, että spoilaan tapahtumia. Yleisesti ottaen juonittelu ja raakuudet jatkuivat tässä kirjassa kuten edellisissäkin sillä erotuksella, että mielestäni kierroksia oli hieman synkennetty entisestään. En tiedä johtuiko se siitä, että yksi seurattavasti hahmoista oli Cersei, jonka mieli tuntuu olevan kiero kuin korkkiruuvi ja vielä mahdottoman epäluuloinen. Valitettavasti tuli vähän sellainen tunne, että kun saagaa jatketaan pitkään ja vielä pidempään, joudutaan myös käyttämään entistä raaempia ja synkempiä tapahtumia, jotta ylitettäisiin edellisten aiheuttama vaikutus. 

Se on selvää, että olen tuhannen koukussa tähän saagaan ja on pakko saada tietää miten tarina päättyy. Kertoisin mielelläni myös lempihahmoni, mutta siinä tulee ongelmaksi se, että lukijat, jotka eivät vielä ole tätä lukeneet, arvaavat ketkä ovat selvinneet hengissä tänne asti.. Ja muistaakseni näiden hahmojen henki on jätetty hiuskarvaan varaan  jossain vaiheessa, joten en halua sitäkään spoilata. Sanottaakoon vain, että toinen on helposti arvattava ja toinen ei kahden ensimmäisen kirjan perusteella olisi ollut mitenkään todennäköinen suosikki-vaihtoehto.

Taistelu Rautavaltaistuimesta jatkukoon.

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 16. elokuuta 2011

Kaikki tässä kylässä valehtelevat

- naisreportterina maailman sotanäyttämöillä

Megan K. Stack

(suomentanut Kirsti Peitsara, alkuperäisteos Every Man in This Village Is a Liar: an Education in War, kustantaja Minerva 2011)

"Me valehtelemme itsellemme, koska haluamme uskoa, että olemme hyviä. Emme halua katkaista ylevää kansallista sankaritarinaa. Mutta yritämme hämärtää asioita puhumalla terrorismista: asioista, joita teemme toisille ja itsellemme." " ... kerromme itsellemme, että taistelemme tyranneja vastaan ja syöksemme diktaattoreja vallasta. Me lausumme sanan terrorismi, koska siitä on tullut paras tekosyy. Hyökkäämme muihin maihin ja ajamme takaa tuon käsitteen haamua, koska on liian vaikea myöntää, että pahuus asuu jo sydämissämme ja kätemme ovat veressä."

Megan K. Stack on yhdysvaltalainen journalisti, joka lähetettiin Afganistaniin vain hieman syyskuun yhdennentoista jälkeen vuonna 2001. Siitä alkoi hänen seitsemisen vuotta kestänyt uransa sotareportterina ennen kuin hän toivoi pääsevänsä muihin tehtäviin ja johtaa nyt Los Angeles Timesin Moskovan toimitusta. Tähän kirjaan hän on koonnut reportaasejaan syvemmän kuvauksen Yhdysvaltain terrorismin vastaisesta sodasta ja sen seurauksista sekä poliittisen islamin noususta 2000-luvulla. Kirjan nimi viittaa kreetalaisen filosofin, Epimenideen paradoksiin. Hän oli julistanut, että "kaikki kreetalaiset valehtevat". Tämä maailman vanhimpiin kuuluva logiikan probleema kiertyy lopulta itsensä ympäri. (Lukekaa aiheesta myös Logicomix toim. huom.)

Kirja on julkaistu alkuperäiskielellä viime vuonna, eivätkä Osama bin Ladenin kuolema tai muslimivaltioiden vallankumousaalto ole päässeet vielä tämän teoksen sivuille. Siitä huolimatta kirja on kovin ajankohtaista ja mielenkiintoista luettavaa. Kaksoistornien sortumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta ja varmaan useampiakin tilinpäätöksiä on luvassa ympäri maailmaa. Tästä teoksesta teki itselleni mielenkiintoisen se, että kirjoittaja on yhdysvaltalainen. Ja sekin, että kyseessä on naisjournalisti, oli kiinnostavaa, koska sodan keskellä olevat muslimivaltiot eivät välttämättä ole maailman helpoin paikka yksin liikkuvalle naiselle.

Teos on erityisen hyvin kirjoitettu ja suomennettu. Teksti on mukaansatempaavaa, loogisesti etenevää ja sujuvaa. Sujuvuus ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä Stack yhdistää kuvaukseensa suurempia tapahtumia ja yksilöiden kohtaloita. Silti paketti pysyy kasassa ilman, että lukija huomaisi kömpelöitä aasinsiltoja tai hyppelevää ajatuksenjuoksua, mitkä ainakin itseäni lukemisessa kovasti häiritsevät ja tämän tyyppisissä kirjoissa monesti esiintyvät. Ei tarvitse ihmetellä, että Stack on ollut ehdolla Pulitzerin saajaksi vuonna 2007.

Stack tavoittaa harvinaislaatuisella selkeydellä koko sekavan terrorismin vastaisen sodan ytimen:
"Vasta vuosia sodasta raportoituani ymmärsin, että terrorisminvastaista sotaa ei koskaan todella ollutkaan. Se ei ollut todellista. Tällä en tarkoita, etteikö koko sota olisi ollut virhe, etteikö se olisi ollut kyynistä ja itsetuhoista tai etteikö se olisi aiheuttanut vain lisää kaunaa ja väkivaltaa. Tarkoitan, että sodalla ei lopulta ollut mitään sisältöä; se ei ollut mitään muuta kuin yhteinen nimikyltti monimutkaiselle vyyhdelle, joka koostui eri suuntiin vetävistä tavoitteista ja yhteiskuntanäkemyksistä ja yöllisestä terrorista ja julmuudesta ja kaupankäynnistä. Ja kaiken tämän yllä leijui muisto sortuvista pilvenpiirtäjistä."

Vaikka Stack kritisoi yhdysvaltalaisten suhtautumista terrorismin vastaiseen sotaan, hän ei kuitenkaan sorru purkamaan turhautumista ja saarnaamaan. Kirjan tyyli on enemmänkin toteava. Näin tapahtui ja tältä se näytti. Tosin välillä muistutetaan, että kaikki tässä kylässä valehtevat. Voiko journalisti uskoa mitään kuulemaansa tai näkemäänsä? Mitä motiiveja oppaiden, tulkkien, kontaktien, sotilaiden ja siviilien tarinoiden taustalla on? Kirjasta on myös luettavissa se ihmetys, mikä valtaa Stackin mielen sen suhteen, kuinka ahdistavan paradoksaalisia mielipiteitä yhdysvaltalaisilla on esimerkiksi irakilaisten siviilien kärsimyksestä. Että sama se vaikka ovatkin viattomia 9/11:ta, jonkun täytyy kuitenkin maksaa. Ennen kaikkea taustalla kulkee kasvava hämmennys, kun journalisti alkaa hiljalleen ja kauhuissaan ymmärtää kuinka huonosti valmistautuneena ja paikallisia oloja tuntevana Yhdysvaltain armeija marssi Afganistaniin ja etenkin Irakiin. Ja minkä vuoksi?

Sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Suosittelen tätä loistavaa kirjaa yhtenä näkökulmana Yhdysvaltain ulkopoliittiseen lyhytnäköisyyteen ja terrorismin vastaisen sodan järjettömyyteen viime vuosikymmenellä. Kirjan ansio on myös siinä, että se pystyy nostamaan inhimillisiä tarinoita yksittäisistä ihmisistä kaiken sen kaaoksen ja julmuuden keskeltä. Viimeisenä ajatuksena jää kummittelemaan kysymys: Opitaanko tästä jotain?

Lumihiutaleet: * * * * *

lauantai 6. elokuuta 2011

Ydinvoima Fukushiman jälkeen

Risto Isomäki

(Into-pamfletti 2011)

"Tämä voi tulla monille yllätyksenä, mutta tärkein tapa, jolla ihmiset nykyään altistuvat radioaktiiviselle säteilylle voi olla... no niin: tupakointi."

Ja kyllä. Asia tuli minulle yllätyksenä. En itse tupakoi, joten en ole koskaan pahemmin pohtinut mikä siinä olisi kaikken vaarallisinta. Enkä ole myöskään perehtynyt keuhkosyöpien määrän kasvuun 1900-luvulla. Jo siitäkin syystä tämä pamfletti oli äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. 

Isomäki aloittaa pienellä kertauksella ja yhteenvedolla siitä, mitä Fukushimassa tapahtui tämän vuoden alkupuolella Japanin maanjäristyksen ja sen aiheuttaman tsunamin seurauksena. Hän pohtii pamfletissaan myös sitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos tsunami olisi ollut suurempi tai kyseessä olisi ollut ns. neljännen sukupolven reaktori. Tupakan sisältämän poloniumin haittojen pohdinnalle on myös omistettu oma lukunsa, kuin myös ydinpolttoaineen käytölle ydinasemateriaalina. Loppupuolella hän esittää suosituksia siitä, millaisia päätöksiä ydinvoiman suhteen tulevaisuudessa pitäisi tehdä.

Pamfletissa on siis paljon asiaa, joka tällaiselle tavalliselle tallaajalle on pääosin tuntematonta. Tai en minä tiedä kuinka moni rivikansalainen osaa kertoa millainen radioaktiivinen säteily on vaarallisinta ihmisille tai miten ydinpommit käytännössä toimivat. Minun käsitykseni perustuvat joihinkin aikaa sitten käytyihin fysiikan opintoihin ja niihin paljon väärää tietoa levittäviin amerikkalaisiin toimintasarjoihin ja -elokuviin. Ja jonkin verran tietysti julkisuudessa olleeseen keskusteluun ydinvoiman vaarallisuudesta. 

Pamfletissaan Isomäki on erityisen huolissaan juuri siitä, että oikeanlaista ja aitoa keskustelua ydinvoimasta ja sen vaikutuksista ei käydä kai sen varjolla, ettei haluta lietsoa turhaa paniikkia. Ja osittain myös siksi, että asioista ei ole oikeanlaista tietoa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole kovin tarkkaa mielipidettä ydinvoiman käytöstä, mutta pamfletti sai kyllä miettimään monia asioita toisella tavalla ja tietysti toi esiin huomattavan suuren määrän sellaisia teemoja, joita en ole edes osannut pohtia.

Se, että toisen maailmansodan jälkeen on keuhkosyöpien määrä kasvanut ja tupakoissa on alettu käyttää filtteireitä poistamaan pahimmat karsinogeenit ja PAH-yhdisteet, on mielenkiintoinen yhtälö. Mistä syöpien määrän kasvaminen sitten johtuu? Isomäki arvelee (yksinkertaistettuna) , että uraanipitoiset fosforilannoitteet kerryttävät tupakkaan poloniumia, joka palaessaan saa aikaan keuhkoissa alfa-hiukkasia, jotka ovat ihmiselle erityisen vaarallisia. (Tämä ajatusketju kannattaa lukea suoraan pamfletista, saatan lainata sitä väärin..).  Tietysti myös muissa kasveissa on radioaktiivisuutta lannoitteiden takia, mutta tupakassa vaaran aiheuttaa se, että se poltetaan ja savu hengitetään. Tämä mahdollistaa radioaktiivisten aineiden joutumisen keuhkoihin. Isomäki ei ole ajatuksen kanssa yksin, asiasta löytyy myös 60-luvulla tehty tutkimus. Tupakkateollisuus tietää, että tupakka sisältää poloniumia ja pystyisi myös kohtuullisin keinoin poistamaan sen lopputuotteesta. Silti näin ei tehdä. En voi muuta kuin yhtyä Isomäen ehdotukseen, että Suomessa/EU:ssa/kaikkialla pitäisi kieltää poloniumia sisältävän tupakan myynti. Ja uraanipitoisten lannoitteiden käyttö. Ja katsoa sitten, mitä syöpäluvuille tapahtuu.

Terveella järjellä ajateltuna ei ole mitään mieltä kylvää radioaktiivisia aineita luontoon, olkoot ne kyseisessä muodossa kuinka "harmittomia" hyvänsä. 

Mitä tulee Isomäen esittämään kritiikkiin Stukia kohtaan, minua kiinnostaa ennen kaikkea se, miksei asiasta voida todella käydä ihan aitoa keskustelua? Jos joku esittää väitteitä ja ne kumotaan vain sillä, ettei niihin vastata tai niitä vähätellään, se kuulostaa kovin lyhytnäköiseltä ratkaisulta ja ehkä jopa piiloutumiselta virkamiesaseman taakse. En ole lainkaan perehtynyt onko tällaista keskustelua käyty missään mediassa tai mitkä ovat olleet lopputulokset, mutta se osoittaa myös sen, ettei sitä ainakaan kovin paljoa ja kovin julkisesti ole käyty. 

Pamfletissaan Isomäki kiteyttää tärkeän asian hienosti: "... asiaan liittyvän disinformaation levittäminen on joka tapauksessa saattanut olla vielä paljon vaarallisempaa. Virheelliset tiedot, puolitotuudet ja valheet kostautuvat toisinaan yllättäviä reittejä pitkin. Muun muassa tästä syystä riippumaton, kriittinen tiedonvälitys on niin tärkeä asia." Mielestäni tämä on juuri huolestuttavinta ihan kaikessa; toistetaan vääriä tietoa tai ns. näppituntuma-tietoja oikeina ja todellisina asioina. Kun jokin asia toistetaan eri tiedotusvälineissä tarpeeksi monta kertaa, siihen alkaa olla helppo uskoa ja musta-tuntuu-tiedosta tuleekin fakta, jolla ei ole mitään pohjaa. Tämän vuoksi vastuullisessa ja päätöksiä tekevässä asemassa olevien pitäisi olla todella tarkkoina mille pohjalle päätelmänsä rakentavat.

Pamfletti on periaatteessa nopeasti luettu, mutta toisaalta asioiden sulattelu vaatii hieman aikaan. Lukuja ja fysiikan perusteita ei pidä säikähtää, Isomäki kirjoittaa niistä sopivan kansantajuisesti. Vaikkei juuri mitään koulun fysiikasta muistaisikaan, voi pamfletin lukea täysin ymmärrettävästi. Isomäen mielipiteet luonnollisesti perustuvat lukuihin ja laskelmiin eivätkä vain periaatteeseen ydinvoiman vastustamisesta. Tämä ei siis ole mitään provokatiivista huuhaata, vaan looginen esitys ydinvoiman käytön uhkakuvista. Siitä syystä toivon, että suomalaiset päättäjät perehtyvät Isomäen kirjoitukseen, vaikka suhtautuisivat ydinvoimaan kuinka myönteisesti hyvänsä.

Ja tähän tulisi kyllä kaikkien muidenkin suomalaisten tutustua ainakin jollain tasolla. Vaikkei kaikkia Isomäen ajatuksia täysin allekirjoittaisikaan, sisältää pamfletti monia ajattelemisen arvoisia pohdintoja ja väitteitä suomalaisen ja koko maailmaan koskevan ydinvoiman käytön tulevaisuudesta. Pamfletin hienous on siinä, että siitä on aistittavissa aito huoli; ei pelkästään ydinvoiman vaikutuksista, vaan myös siitä kuinka vaikeista asioista ja päätöksistä käytävä julkinen keskustelu tuntuu puuttuvan tällä hetkellä kokonaan.

Ehdottoman mielenkiintoinen ja pysäyttävä pamfletti.


Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Huimaavat korot

Mirja Tervo

(kustantaja Atena 2011)

"Korkokenkäkulttuurin emämaat, Italia ja Ranska ovat hyvin sukupuolirooli-sidonnaisia maita. Näissä maissa naisen rooli on perinteisesti ollut pitää perhettä kasassa, laittaa ruokaa, kasvattaa lapset ja pukeutua viehättämään silmää. Korkokengät eivät tule maista, joissa roolit ovat ylösalaisin tai jossa jähmettyneitä rooleja ei ole. Korkokengät eivät ehdottomasti tule Hyperboreasta, jossa miehet ja naiset metsästivät yhdessä ravintoa."

Parisen vuotta sitten ilmestynyt Mirja Tervon kirja Huimaavat korot on viime aikoinakin ollut esillä kirjablogeissa. Johtunee osittain siitä, että kirja on ilmestynyt tämän vuoden puolella pokkarina Atena ja Schildsin yhteisessä atschi! -pokkarisarjassa. Minulla oli tämä joskus kirjastosta lainassakin, mutten saanut sitä silloin luettua. Jotenkin pokkariin oli helpompi tarttua. Todella omituista.

Huimaavat korot kertoo vuodesta, jolloin Mirja Tervo työskenteli myyjänä newyorkilaisessa kenkäsalogissa. Tervo on koulutukseltaan etnologi. Kirja oli monella tapaa mielenkiintoinen ja ahmittava luettava. Itse en oikeastaan korkokengistä välitä, koska koipeni eivät kestä niillä kävelyä. Esineenä korkokengät ovat kuitenkin kauniita ja niihin liittyvät käsitykset ja asenteet erityisen mielenkiintoisia. Senpä vuoksi Huimaavat korot tulikin todella ahmittua hetkessä. Koska en juuri korkokengistä perusta, en myöskään tiedä niistä paljon mitään, joten uusia asioita ja ihmetyksen aiheita kirjassa riitti.

Huimaavat korot ei ole pelkkä kertomus vuodesta korkokenkämyyjänä, vaan ennen kaikkea korkokenkien syvintä olemusta pohtiva teos, jossa on paljon mielenkiintoisia johtopäätöksiä ja sitäkin mielenkiitoisempia kysymyksiä. Kirja herättää tällaisen tavislukijan pohtimaan muun muassa sitä, miksi mistään jalkoja satuttavista kengistä pitäisi maksaa omaisuuksia? Ja harmittelemaan sitä, etten ole ollut niin fiksu että olisin alkanut tehdä tolkuttoman kalliita, hankalasti käytettäviä korkokenkiä, joissa on jotain niinkin erikoista ja myyvää kuin punainen pohja. Niin ja eksoottinen, vaikeasti lausuttava nimi. 

Kirjan luettuani tunnen olevani hieman blaah, koska en omista yksiäkään merkkikorkokenkiä. Edes semikalliita.

Lumihiutaleet: * * * +