keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Huipulta huipulle


- Elämänmuutos ja Everest

Carina Räihä

(kustantaja Tammi 2010)

"Samalla silti mietin olenko tekemässä jotain todella typerää, sillä muut ovat kääntyneet alas. Tuntevatko he sääennusteen paremmin? Olenko vaarantamassa terveyteni huipulle pääsyn vuoksi? Minulle on selvää, että mikään ei ole terveyteni menettämisen arvoista, joten en ota liian isoja riskejä. Toivon, että minulle tulee yhä mahdollisuus tehdä valintoja, jos tilanne näyttäisi liian vaaralliselte. Vuorilla tilanteet tulevat usein kuitenkin niin äkkiä, että päätöksentekoon ei jää aikaa tai mahdollisuutta enää siinä vaiheessa. Päätökset on tehtävä etukäteen, ja niistä on kannettava seuraukset."

Viime vuonna kaksi suomalaista naista saavutti Mount Everestin huipun. He olivat Carina Räihä ja Anne-Mari Hyryläinen. Kumpikin pääsi käsittääkseni pelkästään miehiä sisältäneelle Top 10-listalle suomalaisissa Everestin "huiputtajissa"; sen lisäksi Carina Räihä kantaa myös ensimmäisen suomalaisen naisen titteliä tässä kiipeilijöiden kuningattaruusluokassa. Huipulta huipulle kertoo nimensä mukaisesti kuinka Carina elämänmuutoksen tehtyään otti tavoitteekseen kiivetä maailman korkeimman vuoren huipulle.

Kirjassa Räihä kertoo työstään pankkimaailmassa ja niistä syistä, jotka saivat hänet tekemään päätöksen jättää niin sanottu turvattu toimeentulo ja siirtyä tekemään jotain täysin muuta. Lisäksi kirjassa seurataan vähän päiväkirjamaiseen tyyliin Carinan taivalta harjoitteluineen ja vastoinkäymisineenkin Mount Everestin huipulle. Kirja ei silti ole vain kuvaus yhden naisen unelman toteutumisesta, vaan myöskin kannustuskertomus kaikille niille, jotka jaksavat haaveilla saavuttavansa unelmansa jonain päivänä. Eikä kaikkien tietenkään tarvitse haaveilla Everestin valloituksesta...

Törmäsin hieman kyyniseen kommenttiin aikanaan, kun kirja tuli myyntiin. Kommentti piti sisällään jotain "rahastuksen makua"-tyyppistä mussutusta. Jotenkin kirja ilmeisesti sohaisi sitä suomalais-ugrilaista kipupistettä, että omasta menestyksestä ei saa puhua. Kirjan lukeneena voin todeta, että täysin turhaa mussutusta, kyseessähän on nykyaikainen seikkailukirja. Suurten löytöretkien aika on ohi. Maailmasta on saatavissa jos jonkinlaista tietoa, eikä sekään ole enää suuren suuri uutinen, että joku on kiivennyt maailman korkeimmalle vuorelle. Silti jokainen sukupolvi tarvitsee omat sankarinsa, joiden kokemuksista ammentaa. Mielenkiintoista on lukea satoja vuosia sitten tehdyistä seikkailuista, mutta koska tietopohja tänä päivänä on vähän toinen kuin silloin, ei jonkun omituisen eläimen, kuten nyt vaikka kilpikonnan, kuvaileminen tunnu kovin jännittävälle. Siispä seikkailukirjojen tarjontaakin pitää välillä päivittää! Tähän Räihän kirja sopii mainiosti.

Teosta on vaikea laskea käsistään kesken kaiken. Sitä jännittää, että avautuuko sääikkuna ja onnistuuko akklimatisoituminen. Sitä jännittää, vaikkei olisi aiemmin moisista kuullutkaan. Kirjasta saa myös pientä viitettä siitä millaista on nykyaikainen vuorikiipeily ja millainen bisnes Everestin valloituksissa pyörii. Ja toivottavasti Carinan viesti WWF:n lähettiläänä tulee kuulluksi. Kirjassa oli myös mainintaa siitä, että toinenkin suomalainen nainen, Anne-Mari Hyryläinen on ollut maisemissa samaan aikaan yrittämässä ensimmäisen suomalaisen naisen Mount Everest -titteliä ja ilmeisesti kiipeilypiireissä tätä kilpajuoksun tyyppistä tilannetta on aikanaan seurattu tarkastikin. Nettinäppäilin vähän ja kävin lueskelemassa Hyryläisen viime keväistä blogia asian tiimoilta. Kummankin kommentteja luettuani, pitänee todeta, että tilanne taisi olla jonkinmoinen harmillinen "joku-sanoi-ja-sit-me-luultiin" -tilanne. Onneksi kumpikin kuitenkin pääsi huipulle ja alas ehjänä ja terveenä!

Räihä on ehkä kirjoittanut kirjan myös pienimuotoiseksi elämäntapaopaaksi ja sellaisenakin sen toki voi lukea. Itseäni kiinnosti kuitenkin enemmän varsinainen vuoren valloitus ja miksei sekin, miksi lähteä juuri tällaiseen haasteeseen ja kuinka siihen valmistaudutaan; näitä valmistautumisjuttuja olisin kaivannut jopa hieman enemmän. Jos ihmisellä on jokin selkeä unelma ja kaipaa uskonvahvistusta unelmansa toteuttamiseksi, Räihän kirja on erinomainen aloitus sille taipaleelle. Jos taasen joku on kovanluokan nojatuoliseikkailija (kuten allekirjoittanut), kirja sopii täydellisesti pimeän talvi-illan ja lämpimän teekupposen seuraksi. Tietysti kaikille elämänmuutoksesta haaveileville kirja on peruskauraa.

Ja sitten ne, joiden mielestä on hullua tehdä mitään tavallisuudesta ja turvallisuudesta poikkeavaa, älkööt vaivautuko. Salkkarit tulee töllöstä taas koko tämän viikon.

Räihä on liittänyt kirjaansa lainauksen "Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena, huutaen 'Hitto, mikä matka!' - Mavis Leyrer, 83 v." Näinpä!

Lumihiutaleet: * * * * kirjalle ja täydet * * * * * kiipeilijälle!

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Marian ilmestyskirja

Maija Haavisto

(kustantaja Muruja-kustannus 2011)

"Lääkäri kirjoittaa minulle kasan lähetteitä erilaisiin tutkimuksiin. Hän haluaisin tehdä myös selkäydinpunktion, mutta sanon, että minulla on siitä huonoja kokemuksia. Saan kotiin kutsun joskus muutaman viikon päästä ja sitten menen vastaanotolle Auroran sairaalaan. Luulin että se on lastensairaala, mutta lääkärin mukaan siellä hoidetaan myös infektiosairauksia. Se kuulostaa pelottavalta."

Ensin suuri kiitos kirjailija Maija Haavistolle arvostelukappaleesta! Opinnäytetyöhärdelli on pitänyt sen verran kiireisenä, että en heti päässyt tätä lukemaan, kun pdf-paketin sähköpostiini sain. Lisäksi täytyy myöntää, että tietokoneen ruudulta lukeminen ei ole mielilajini, sen takia odottelenkin mielenkiinnolla ensimmäisiä kokemuksiani e-kirjoista ja lukulaitteista, kunhan joskus sellaisia käsiini saan. Joka tapauksessa, lukeminen onnistui kuitenkin oikein hyvin! Minua hieman arvelutti aluksi myös tällainen "arvostelukappaleen" lukeminen, koska en ole mikään ammattilukija eikä minulla ole mitään koulutusta asiaan liittyen, joten pohdin väkisinkin osaanko kommentoida mitään järkevää. Toisaalta, mielipiteissä ei ehkä ole tärkeintä se tausta minkä pohjalta kommentoija toimii, vaan se kuinka mielipiteet perustellaan.

Marian ilmestyskirja, on Haaviston esikoiromaani ja kertoo tytöstä, nuoresta naisenalusta, joka joutuu pyörätuoliin sairauden yllättämänä. Jos en spoilaa aivan kauheasti, voin kertoa, että kyseessä on tavallaan kasvukertomus, jossa seurataan kuinka Maria aikuistuu ja joutuu oppimaan pitämään huolta itsestään välillä aika rankkojenkin kokemusten kautta. Matkallaan Mariaa seuraa joukko ystäviä ja läheisiä, joista useimmilla tuntuu myös olevan enemmän tai vähemmän ongelmia terveytensä kanssa. Tarina seuraa myös Marian taistelua sairauden syiden ja mahdollisten parannuskeinojen selvittämiseksi. Kirja tuntuu päiväkirjamaiselta, osittain ehkä siksi, että Maria toimii minä-kertojana. Mielestäni sellainen tyyli sopi tarinaan kuitenkin mainiosti.

Kuten jo totesin, en haluaisi spoilata kirjaa kovin pahasti, mutta pikkuisen on kommentoitava kirjan sisältämistä teemoista, että ne olivat mielestäni kaikki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että haastavia teemoja oli jopa liikaa tämänmittaiseen kirjaan. Pelkästään se, että terve, nuori ihminen yhtäkkiä joutuu pyörätuoliin eikä sairauden syystä päästä yksimielisyyteen on jo aika iso teema yksinään. (SPOILAUSVAROITUS ALKAA!) Kun siihen lisätään vielä raiskaus ja aborttikin, on jo aika paljon pureskeltavaa eikä oikein mihinkään pääse syvällisemmin kiinni. Marian äidin reaktio raiskaukseen oli myös vähän omituinen, kun hän kuitenkin oli sitten kovinkin huolissaan Marian kotoa muuttaessa. Ehkä en vain päässyt oikein käsiksi siihen äidin olemukseen. Myös Sakarin ex-puolison Eijan kokemukset tarinan kannalta jäivät vähän ohuiksi, koska niihin ei ehditty paneutua kovin paljoa.(SPOILAUSVAROITUS PÄÄTTYY!). En toki sano, etteikö tarina olisi ollut uskottava, päinvastoin, mutta väkisin tuli hieman sellainen olo, että kylläpä nyt on yhteen tarinaan laitettu paljon sulateltavaa. Ehkäpä monia teemoja on toisaalta haluttu myös käyttää säväyttävänä tehokeinona.

Mariasta muodostuva kuva on joka tapauksessa kokonainen ja hyvin rakennettu, häneen pystyy samaistumaan alkumetrien katkerasta vihasta (Marian siis) ja joistain kielellisistä kauneuserheistä huolimatta. Yksi tällainen oli lauseessa "Ja tämä sisäinen diskurssi on tietenkin kaikki jälkikäteen kehittelemääni." Jotenkin tuo diskurssi on vaan niin tieteellistä jargonia, että sorahti pahasti korvaan. Yleensä en huomaa moisia, mutta tämä johtui osin siitä, että ärsyynnyn kun ei käytetäkään suomenkielisiä ilmaisuja silloin kun niitä löytyy. Ja siitä, että opinnnäytetyömateriaali pursuaa jo korvista ulos ;).

Suomalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä ja Kelasta ei kirja maalaa kovin ruusuista kuvaa. Päinvastoin, oli mielenkiintoista lukiessaan tajuta pohtivansa, miten yksin sitä ihminen oikeastaan jääkään, jos ei itse jaksa/pysty olemaan hyperaktiivinen kaikkien vaihtoehtojen etsimisen ja järjestelmisen kanssa. Ja tietysti mikäli tukiverkkoa ystävien tai perheen kautta ei ole. Sitä kun ei ns. terveenäkään välttämättä pysty aina selvittää mitä kaikkia lippuja ja lappuja mihinkin tukihakemukseen pitäisi olla. Tässä pohdinnassa on myös oikeastaan se kirjan paras anti; kuinka sitä itse selviäisi, jos sairastuisi tällä tavalla vakavasti, että menettäisi liikuntakykyään tai kuinka pystyisi auttamaan, jos jotakuta ystävää tai läheistä kohtaisi vastaava tilanne? Yksi asia tuntuu kerta toisensa jälkeen yhtä kummalliselta.. Se, että kehitetään ja tutkitaan jos jonkinlaisia hienoja hoitoja, mutta ne maksavat sitten kuitenkin niin paljon, ettei niitä yhteiskunnan varoilla ole mahdollista jakaa kaikille tarvitseville. Vaikkei asia tietenkään ole aivan näin mustavalkoista, lääkebisnes on silti ehkä synkintä ikinä.

Maria kohtaa kirjassa myös rakkautta ja juuri kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin tässä mielessä, se loppuikin jo. Olin vähän yllättynyt miten nopeasti kirjan loppu tuli vastaan, koska mielestäni jäi paljon asioita mistä olisin halunnut vielä lisäselvyyttä. Kuten Marian perheen ja Sakarin tutustumisista, muutamista Marian ystävistä ja ehkä myös hieman Marian sairaudesta. En siis kaivannut mitään Hollywood-loppua, jossa Maria paranisi täysin ja elämä olisi pelkkää vaaleanpunaista ruusuntuoksuista mössöä, vaan enemmänkin sitä, olisiko Maria kohdannut yhtäkään lääkäriä, joka ottaisia hänet "todesta" ja olisi aidosti kiinnostunut ratkaisemaan hänen ongelmaansa. Onko sellaisia lääkäreitä? Vaan toimiiko kaikki tosiaan vaan pelkällä riihikuivalla? Lisäksi Marian ystävistä etenkin Sinin kohtalo jäi mietityttämään, kun hänellä selvästi oli niin suuri merkitys Marialle. Hänestä olisin mielelläni tiennyt enemmän.

Kirja oli kaiken kaikkiaan kiinnostava, joka minulta olisi saattanut mennä ohitse, jos en olisi saanut arvostelukappaletta luettavakseni. Kirja julkaistaan tänä keväänä, en osaa sanoa tarkemmin, että joko se löytyy painettuna vai ei, mutta lisätietoa löytyy varmasti Maija Haaviston blogista. Sen verran vielä kirjan kannesta, että se on piirtänyt Haaviston tuttava Reinhard Schmid, jonka työt ovat aivan valloittavia! Niistä tulee mieleeni ehdoton suosikkini Shaun Tan, vaikkeivät taiteilijat teekään ollenkaan samantyyppisiä töitä, pieni samansuuntainen surrealistinen vivahde vain.

Tässä siis ajatuksia herättävä, varsin onnistunut ja mielenkiintoinen kevään esikoiskirja!

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Luostarin varjot

C.J. Sansom

(suomentanut Katariina Kaila, alkuperäisteos Dissolution, kustantaja Otava 2011)

"Hengitykseni huurusi. Taivas oli sininen, ja ilma täysin tyyni ja kylmempi kuin olin ikinä kokenut. Lumi oli kevyttä pöllyävää pakkaslunta, sellaista jossa paholainen astelee."

C.J. Sansom avaa uuden dekkarisarjan teoksella Luostarin varjot, jossa päähenkilönä Henrik VIII:n Englannissa seikkailee lakimies Matthew Shardlake. Tai uuden ja uuden.. Tämä ensimmäinen osa on ilmestynyt englanniksi jo vuonna 2003 ja sarjaan on tullut neljä muutakin teosta sen jälkeen. Joka tapauksessa kirjan takakannessa mainostetaan, että Umberton Econ Ruusun nimi on saanut haastajan. Tähän en osaa ottaa kantaa, koska kyseistä teosta en ole lukenut; katsonut vain elokuvan joskus aikaa sitten. Luostarin varjoista on myös tulossa elokuva, jota tähdittää Kenneth Branagh. Kirjan luettuani voin todeta, että mielestäni näyttelijä sopii rooliin oikein hyvin.

Tarina alkaa Jane Seymourin kuoleman jälkeisestä ajasta, jolloin Englannissa valitsee reformaation henki ja Paaville uskollisia luostareita lakkautetaan kuninkaan käskynjakajan Cromwellin toimesta. Shardlake saa Cromwellilta tehtävän selvittää kuka murhasi kuninkaan edustajan Scarnsean luostarissa. Matkalle Shardlake ottaa mukaan nuoren lakimieslupauksen Mark Poerin, joka on Shardlakelle kuin oma poika. Luostarissa paljastuu jos jonkinlaista irstautta, ahneutta, ilkeyttä ja tietysti sekalaisia johtolankoja. Shardlake seuralaisineen joutuu vaaran paikkoihin monta kertaa ennen kuin syyllinen selviää.

Sen pohjalta mitä muistan Ruusu nimi -elokuvasta voin sanoa, että Luostarin varjot ei ehkä aivan kuitenkaan yllä sille tasolle missä Umberto Eco liikkuu. Toki C.J. Sansomillakin on kirjassaan samanlaista suljetun tilan ja fanaattisen pyhimysten palvonnan meininkiä, mutta ei läheskään samalla intensiteetillä mitä Ruusun nimessä. Luostarin varjot on enemmän dekkari siinä missä Ruusun nimi on murhamysteeri..

C.J. Sansomin luomat hahmot ovat johdonmukaisia ja uskottavia. Kirjaa oli siis helppo lukea. Myös ajankuvaus tekee teoksesta mielenkiintoisen, joskaan ei mitenkään erikoisen. Joitain pieniä yksityiskohtia kirjassa oli, jotka hieman häiritsivät, mutta ilman juonen spoilausta en oikein pääse niihin käsiksi, joten olkoon. Luostarin sairastuvan hoitaja veli Guy on sellainen hahmo, jonka arvelen esiintyvän myös tulevissa kirjoissa, mutta tämä on pelkkä arvaus. Shardlake joutuu tarinan edetessä myös pohtimaan yhä enemmän omaa suhdettaan Cromwellin raakaan vallankäyttöön ja uskon, että tähänkin asiaan tulee lisää näkökulmia tulevien kirjojen myötä.

Luen siis taatusti tuleviakin osia, vaikka arvasinkin kuninkaan edustajan murhaajan jo kirjan puolivälissä ;). Motiivi oli kuitenkin yllätys.

Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Numeropeli

John Verdon

(suomentanut Marja Luoma, alkuperäisteos Think of a Number, kustantaja Gummerus 2011)

"Heidän kiertäessään ulkorakennuksen ympäri Gurney pani merkille, että teipein merkitty reitti leveni. Poliisivalokuvaaja otti kuvia korkearesoluutioisella digikameralla, ja rikospaikkatutkija odotti vuoroaan valkoisessa haalarissaan ja suojapäähineessään näytteidenottovälineet valmiina. Kuvaaja otti jokaisesta kohteesta vähintään kaksi kuvaa; toisessa kuvassa oli mittakaavan ilmaisin, toisessa ei. Hän kuvasi kohteet erilaisin polttovälein: laajakulmalla hän sai esiin kohteen aseman suhteessa muihin rikospaikalla näkyviin esineisiin, normaalia polttoväliä hän käytti ottaessaan kohteista yleiskuvia, ja makrolla hän sai yksityiskohdat esiin."

Pitkästä aikaa tartuin dekkariin. Numeropeli kuulosti sopivan jännittävälle ja mielenkiintoiselle. Lisäksi kyseessä on uusi kirjailija, jolta en ole aiemmin lukenut mitään. Tämä taisikin itse asiassa olla esikoiskirja, kun nyt tarkemmin ajattelen..

Päähenkilö on Dave Gurney, eläkkeelle jäänyt rikostutkija, joka on uransa aikana niittänyt mainetta olemalla mukana monien pahimpien sarjamurhaajien kiinniotossa. Gurney on muuttanut "maalle" vaimonsa kanssa eläkkeelle jäätyään ja saa yllättäen yhteydenoton vanhalta tuttavaltaan, joka on saanut merkillisen uhkauksen ja on todella säikähtänyt asiasta. Gurney lupaa perehtyä asiaan ja alkaa pikkuhiljaa jäädä yhä enemmän kiinni tapaukseen, mikä taas ei miellytä hänen vaimoaan kovin paljoa. Luonnollisesti ennen pitkää tapahtuu ensimmäinen murha ja Gurney pyydetään mukaan tutkimaan tapausta.

Ja sitten seuraa spoilausvaroitus.

Numeropeli kuulosti siltä, että kirjassa kikkaillaan numeroiden kanssa oikein kunnolla. No periaatteessa jämähdettiin kahteen numeroon ja olin siitä vähän pettynyt. Ennakko-odotuksena minulla oli sellainen mysteerien mysteeri, numeroista muodostuva palapeli. Huomasin tosin, että alkuperäinen englanninkielinen nimi kuvaa kirjaa paljon paremmin kuin suomenkielinen. Se ei luo aivan samanlaista "mysteeriodotusta". Kirjoitustyylissä häiritsi lisäksi monikin seikka. Muun muassa se, että miehistä käytettiin pääasiassa sukunimeä ja naisista etunimeä. En tiedä miksi kiinnitin moiseen asiaan huomiota, mutta se vain alkoi häiritä hieman.

Lisäksi kirjassa oli paljon juuri tapahtuneen toistoa, joka toi välillä mieleen amerikkalaiset televisio-ohjelmat, joissa katsojaa aliarvioidaan vähän väliä. Ehkä olen vain lukenut liikaa dekkareita tai seurannut rikossarjoja televisiosta, koska tämä kirja ei tuntunut kovin yllättävältä. Tässähän olivat ne kaikki perusdekkarin ominaisuudet: miespäähenkilö, jolla on ongelmia parisuhteessa ja/tai menneisyydessä; pakkomielteinen oidipaalinen sarjamurhaaja; hankalia poliiseita, joilla on valta- ja ego-ongelmia jne. jne.

Mutta. Sinänsä dekkarina Numeropeli on oikein viihdyttävä ja siihen jää sopivasti koukkuun. Jossain vaiheessa kirjaa huomaa sen, että jatko-osa on jo tulossa, koska etenkin Gurneyn ja tämän vaimon välille jää paljon selvittämättömiä asioita. Kirjan henkilögalleria on mielenkiintoinen ja hyvin tehty. Ja onhan juonessakin pohdittavaa, sitä ei voi kieltää. Eli jos tykkää amerikkailaisista dekkareista, tämä on puhdas lajinsa edustaja. Lempihahmokseni muuten nousi Gurneyn kollega Jack Hardwick, joka jostain syystä toi mieleeni Gunvald Larssonin ironian tason :)

Lumihiutaleet: * * *

torstai 3. maaliskuuta 2011

The Gourmet

Muriel Barbery

(ranskasta englantiin kääntänyt Alison Anderson, alkuperäisteos Une gourmandise, kustantaja Gallic books 2009)

"To start with, the unfamiliar aroma unsettled me beyond anything I thought possible. Such formidable aggressiveness, such a muscular, abrupt explosion, dry and fruity at the same time, like a charge of adrenalin that has deserted the tissues where ut ordinarily resides in order to evaporate upon the surface of the nose, a gaseous concentration of cencorial precipies... Stunned, I discovered that I liked this blunt whiff of incisive fermentation."

The Gourmet on Muriel Barberyn esikoisteos eli ilmestyi siis ennen Siilin eleganssia. Kummankin kirjan tapahtumat sijoittuvat samaan taloon Rue de Grenelle 7:ään. Myös Siilin elenganssista tuttu Renée saa puheenvuoron tässä kirjassa. Kirja on myös ilmestynyt suomeksi nimellä Kulinaristin kuolema, mutta koska olin hankkinut tämän hyllyyni reissulta englanniksi, en ole suomennokseen perehtynyt.

The Gourmet kertoo tarinan Pierre Arthensista, Ranskan kuuluisimmasta ravintolakriitikosta, jolla on enää vain muutama hetki elinaikaa. Kuolinvuoteellaan hän muistelee elämänsä makuja yrittäen tuskaisesti saada kiinni siitä yhdestä todellisesta, kulinaristisen elämänsä tärkeimmästä mausta, jota haluaisi vielä kertaalleen maistaa. Pierren muistelmia täydentävät perheenjäsenten, kollegojen, palkollisten ja muiden hänen elämäänsä liittyvien ihmisten suunvuorot, jotka muodostavat hieman toisenlaista kuvaa kuolinvuoteella makaavasta miehestä kuin mitä hänen omat muistelonsa antavat olettaa.

Ruoka ja ranskalainen keittö ovat tietysti ilmeisessä pääosassa, mutta kirja on enemmänkin kuin vain ylistys hienoille raaka-aineille, aidoille mauille, hurmaaville tuoksuille ja täydellisille koostumuksille. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sen enemmän myös huomaa Barberyn tyylissä pientä sarkasmia ja hyväntahtoista naureskeluakin ranskalaisen keittiön maineelle. Kyseessä on myös pienimuotoinen palapeli, jossa päähenkilön muotokuva täydentyy omien muistojen ja muiden ihmisten kommenttien kautta. Tämä kokonaisuuden kasvattaminen oli koko kirjan rakenteen selkäranka.

The Gourmet on hauska välipala, jonka lukaisee nopeasti. Siilin eleganssia sillä ei mielestäni ole, mutta Barberyn tyyli on kyllä tunnistettavissa. Kirjaan ei vain kannata tarttua nälkäisenä ;)

Lumihiutaleet: * * *