sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen

(kustantaja Avain 2010)

"Sinä yönä tähdet hehkuivat kirkkaina viemärin yllä ja niitä katsoessaan hän voi melkein tuntea kohoavansa niiden luo, katsovansa miten tämä paikka, tämä maa ja sen pinnalla kulkevat ihmiset muuttuvat ennen katoamistaan pieniksi pisteiksi, ja kuuntelevansa vatsassa tapahtuvia liikkeitä äärettömässä avaruudessa, jossa kaikki mikä voi satuttaa häntä on liukunut niin kauas, ettei uhkien olemassaolosta voi enää olla varma, ja missä yksinoloa ei tarvitse pelätä."

Valitsin Kauimpana kuolemasta -teoksen vastauksena Satun luettujen Minihaasteeseen, jonka teemana oli 'Viimeinkin' eli teos kirjailijalta, jota minulle on pitkään suositeltu tai johon on muuten pitänyt tutustua jo kauan, mutten vain ole saanut aikaiseksi. Kauimpana kuolemasta on ollut viime syksystä asti monessakin blogissa esillä ja sitä on kovasti kehuttu, joten ajattelin tarttua haasteeseen Elina Hirvosen voimin. Koska teoksen juonikuviota on myös esitelty useammassa blogissa, en mene siihen kovin syvällisesti enkä muutenkaan haluaisi pilata tulevilta lukijoilta lukukokemusta.

Teoksen kertojina toimivat Paul ja Esther, joiden elämät kietoutuvat traagisten tapahtumien kautta toisiinsa. Kummallakin päähenkilöllä nousee menneisyydestä haamuja, jotka he osin jakavat toistensa kanssa ja pyrkivät vapautumaan niiden otteesta. Näin ainakin minä kuvailisin kirjan päällimmäistä tunnelmaa. Paul tuntee, että hänellä on elämässään paljon sovitettavaa, lähinnä asioiden vuoksi, joiden hän vain on antanut tapahtua, eikä ole puuttunut niihin. Estherin sovituksen tarve puolestaan nousee lapsuudesta, viattomista leikeistä karuksi todellisuudeksi muuttuneesta maailmasta. Hän etsii lohduttomasti lapsuudenystäväänsä Bessyä, jolle hän kokee olevansa löytämisen velkaa. Juuri Bessyn kohtalo luo risteyksen Paulin ja Estherin elämänpolkuihin.

Tapahtumapaikkana on pääosin valtio eteläisessä Afrikassa (jokainen päätelköön itse mikä), Estherin pieni kotikylä ja kaupunki, johon hän myöhemmin muuttaa opiskelemaan. Paulin tarina kantaa myös Suomeen asti hänen entisen vaimonsa Johannan kautta.

Hirvonen on tavoittanut hienosti rivien väliin sellaisen vivahteen, joka meillä niin sanotussa länsimaisessa kulttuurissa on syntymälahjana annettua. Yksilön korostaminen on meidän yhteiskunnassamme selvää lapsen syntymästä asti. Se tulee meihin huomaamatta ja pyytämättä. Kauimpana kuolemasta -kirjassa Hirvonen olisi voinut tehdä Bessystä tällaisen yksilön, jonka kohtaloa olisi voinut länsimaisena lukijana kauhistella. Nyt hän ei sitä kuitenkaan ollut. Bessy edusti enemmänkin sitä kasvottomuutta, ihmisarvon riisumista, kaikenkarvaisten hyväksikäyttäjien teurasmassaa, jonka kohtalo tuntuu niin kaukaiselta täältä katsoessa. Meihin kun rakennetaan sisään se käsitys, että kohtalomme on mitä siitä itse teemme, ei se mitä muut siitä tekevät.

Kauimpana kuolemasta on lohduton teos. Jonkun mielestä kirjassa voi pilkahtaa lopuksi toivoa tai uskoa tulevaan tai mitä tahansa muuta sellaista tunnetta, jota tällaisen tummuuden keskeltä voi ikinä toivoa nousevan. Minä en vain saanut siitä tunteesta oikein kiinni. Päällimmäisenä sanana mieleen nousee rumuus, millä muullakaan voi kuvata naisten ja lasten hyväksikäyttöä tällaisessa mittakaavassa? Kysymys ei ole yksityiskohdilla herkuttelusta, sitä ei kirjassa ole oikeastaan lainkaan, vaan enemmänkin siitä toteavasta sävystä, siitä tunnelmasta, että tässä on kysymys todellisuudesta eikä mistään fiktiosta. Siitä, että Bessy ei tunnu päähenkilölle, häneen on vaikea samaistua, hänen elämänsä tuntuu kaukaiselle ja SILTI se on niin ahdistavaa ja synkkää. Ja ennen kaikkea siitä, että vaikka Bessy olisi pelastettu, olisi hänen tilallaan kuitenkin ollut joku toinen.

Mietin tässä, että mitä tällaisesta teoksesta voi sanoa? Miten tällaista kirjaa kehutaan tai haukutaan? Mietin tätä itse asiassa jo sen Tuhat loistavaa aurinkoa- teoksen kohdalla. Jos pohditaan kirjan teemojen kautta, niissä ei ole mitään mahtavaa eikä kehuttavaa eikä kyllä myöskään haukuttavaa. Ne ovat vain ihmiskunnan pimeintä ja yököttävintä todellisuutta ja sillä hyvä. Jos pohditaan puolestaan sen kautta, millaisia ajatuksia kirja herättää lukijassa, ollaan lähempänä sitä, mitä voi kehua, sillä jos joku lukija jää täysin kylmäksi tällaisen teoksen kohdalla, on sellainen aika pelottavaa.

Jonkun verran vain oli ongelmia päästä päähenkilöihin käsiksi Hirvosen kertomistavan vuoksi. Hyppiminen tapahtumasta toiseen ja joidenkin henkilöihin liittyvien asioiden paljastuminen vasta useiden kymmenien sivujen jälkeen häiritsi sen verran, etten saanut päähenkilöihin syvyyttä ja sitä kautta en ollut aivan niin vaikuttunut teoksesta kuin olisin tarinan vuoksi voinut olla. Kun lukee mitä tahansa teosta, alkaa mielikuvitus kasvattaa kirjan hahmoja pikku hiljaa kokonaisemmiksi. Jostain syystä kuitenkin minun mielikuvitukseni kasvatti Paulia ja Estheriä hieman toisenlaisella tavalla kuin kirjaiijan todellisuus ja jouduin korjaamaan mielikuvaani kesken lukemisen. Se pudotti vähän pohjaa pois. Muutenkin hyppivä kerrontatapa häiritsee minua aina yhtä paljon; se tuo mieleeni jonkun naapurin emännän, joka ei pääse itse asiaan koska kertoo vielä vähän jotain muuta mikä nyt sattui muistumaan asian tiimoilta mieleen. Lisäksi aikamuotojen sekakäyttö aiheuttaa kaltaiselle sunnuntailukijalle keskittymisen herpaantumista.

Kirja on kuitenkin rumuudestaan huolimatta myös älykäs eikä sorru saarnaamiseen tai yltiöfeminismiin. Nämä kehittelyt Hirvonen jättää pääosin lukijan harmaille aivosoluille. Kirjailijan luoma ajatusmaailma kehitysyhteistyöstä, turismista, afrikkalaisen itseään etsivän yhteiskunnan todellisuudesta ja hyväksikäytön karmeudesta onkin kirjan "parasta antia". Länsimaisena naislukijana kai voin sanoa näin?

En muuten usko, että kukaan kirjan lukenut koskaan katsoo lentoyhtiöiden mainoslehtisiä samalla tavalla. Se mielikuva on niin osuva.

Lumihiutaleet: * * * *

maanantai 21. helmikuuta 2011

Saigonista Bagdadiin

- neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana

Rauli Virtanen

(WSOY 2009)

"On trooppinen kuutamoyö ja helikopterit laskeutuvat palmujen katveeseen. Sotilaiden taskulamput valaisevat kenttää. Miehet ja laukut tulevat ja lähtevät pimeydessä. Sitten diktaattorin kuuluisa musta Cadillac ajaa saattueessa tietä pitkin, ilmeisesti Las Mercedesin lentokentälle, jonne helikopterit vievät osan kuormaa, jota moni nicaragualainen nimittää myöhemmin ryöstösaaliiksi. Uskomaton näky! Somoza lähtee silmieni edessä!"

Sain Saigonista Bagdadiin -teoksen joululahjaksi vuosi sitten ja siitä asti se on lojunut enemmän tai vähemmän yöpöytäni lähettyvillä. Ajattelin lueskella kirjan luku kerrallaan silloin tällöin. Jämähdin kuitenkin ensisivuille.

Ensinnäkään, en osaa "lueskella". Jään joko koukkuun tai sitten en. On/off. Toisekseen, jos tätä kirjaa meinaa vain silmäillä tai lukaista vähän sieltä sun täältä, menee kirjan paras anti täysin ohi. Jokunen päivä sitten aloitin teoksen uudelleen alusta ja jäin totaalisen koukkuun. Saigonista Bagdadiin oli juuri niin hyvä kuin sen toivoinkin olevan, silloin kun siitä ensi kerran kuulin.

Vaikka Virtanen alkusanoissa mainitseekin kirjan olevan varsin minäjournalistinen ja elämänkertamainen, ei se kuitenkaan ole muistelmateos tai historiateos viime vuosikymmenten kriiseistä. Se ei myöskään ole pelkkä kuvitettu päiväkirja tai kokoelma kohokohtia journalistiuran varrelta. Kirjan sivuilta on toki aistittavissa jonkinlaista itsetutkiskeluakin ehkä, mutta lisäksi journalistin aseman pohtimista maailman kriisipesäkkeissä. Ennen kaikkea kirjassa kurkistetaan kuitenkin tv:stäkin tuttujen uutiskuvien taakse tavalla, jossa pääosassa ovat tapahtumat, ei pelkästään niiden kokija. Pidin tästä kirjoitustavasta paljon.

Virtanen kirjoittaa pahimmista kriisipesäkkeistä, joihin hän on uransa aikana onnistunut pääsemään (tai joutumaan, tämä riippuu katsantokannasta). Hän muistelee tapahtumia näissä kohteissa osittain oman ja kollengojensa työn kautta luomalla subjektiivista näkemystä asioihin, mutta samalla tuoden välähdyksiä niistä uutiskynnyksen ylittäneistä tapahtumista, jotka me ehkä olemme jo vuosien varrella unohtaneet. Kirja on siis loistava sekoitus minäjournalismia ja sitä objetiivisempaakin versiota. Ja välillä pilke silmäkulmassakin kerrottuja anekdootteja mitä omituisemmista sattumuksista.

Matka alkaa Afganistanista ja jatkuu Vietnamiin, Kambodžaan, Kyprokselle, Persianlahdelle, Lähi-Itään, Latinalaiseen Amerikkaan, Kiinaan ja Koreoihin, Etiopiaan, Romaniaan ja tietysti Balkanille. You name it.

Tapahtumapaikat sijaitsevat ympäri maailmaa, mutta kaikkia yhdistävät tietyt piirteet. On aina niitä, joita sorretaan ja aina niitä, jotka sortavat. Sortamisen keinotkaan eivät juuri eroa. Korkeintaan julmuuden taso vain. Tällaisen muisteloarsenaalin vierellä on johdonmukaista pohtia journalistien asemaa ja etiikkaa kriisialueilla. Balkanin sodan tapahtumista kertoessaan Virtanen pohtii juuri toimittajan objektiivisuutta ja sitä kuinka sellainen on vaikeaa säilyttää, kun näkee, miten toinen sodan osapuoli on selkeästi toista julmempi ja häikäilemättömämpi.

Tässä on kuitenkin juuri se kirjan paras anti. Subjektiivisuus ja pohdiskeleva ote. Jos lukisin samat tapahtumat lehtileikekokoelmana olisi vaikutus varmasti aivan toinen. Se on selvää, että journalistin perustehtävä on välittää tietoa ja siinä tehtävässä on pyrittävä olemaan objektiivinen loppuun asti. Mutta onneksi voi sitten myöhemmin vaikka kirjoittaa tällaisen teoksen ja päästää oman pohdintansakin kuuluviin. Ihmettelen vain kovasti, kuinka on mahdollista kirjoittaa ilman suurempaa kyynisyyttä ja maailman pahuudesta saarnaamista, kun on kokenut ja nähnyt kaiken sen mitä Rauli Virtanen?

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka ovat valmiita pohtimaan tämän yhden Suomen tunnetuimman ulkomaankirjeenvaihtajan ajatusta siitä, ”että puolet meistä tällä maapallolla haluaa ratkoa niitä ongelmia, joita toinen puoli aiheuttaa”.

Lumihiutaleet: * * * * *

torstai 17. helmikuuta 2011

Graduopas

Juha T. Hakala

(Gaudeamus 1999)

"Olet gradua tehdessäsi vain harvoin tilanteessa, jossa tunnet mielesi valaistuneeksi tai tunnet vastustamatonta riemua kiljua maailmalle: Tässä on oikea vastaus pohtimaani kysymykseen, tätä olin etsinyt! Hylkää moinen haihattelu turhana unelmointina ja tyydy sopuratkaisuun. Tutkimuksen teko on politiikkaa. Joudut elämään nipin napin riittävän hyvien toimintamallien varassa ihan niin kuin joudut tekemään arkisessa elämässäkin, kaupassa, liikenteessä ja lasten hoidossa."

En ole tekemässä gradua. Mutta lopputyötä kuitenkin, joten tartun kaikkiin oljenkorsiin. Juha T. Hakalan Graduopas tarttui matkaani kirjaston hyllyltä. Tästä on näköjään olemassa uudempikin päivitetty laitos Uusi Graduopas, mutta lueskelin nyt tämän vanhemman version.

Graduopas oli sopiva iltapala tässä vaiheessa lopputyöpaniikkia. Olen vasta alkumetreillä, mutta mielestäni jotenkin punaisen langan jäljillä. Jumitusta ajattelussa on kuitenkin vähän väliä enkä oikein aina tiedä mihin jatkaa seuraavaksi. Graduoppaassa oli pienen silmäilyn perusteella mielenkiintoisia pointteja ja ohjenuoria. Kirja toimii ehkä myös niin, että lukaisee osan sieltä osan täältä, mutta ehdottomasti paras käsitys gradun teon kannalta on lukea teos kannesta kanteen. Ja kuten sanottua, sen saa luettua vaikka iltalukemisina, johon voi aina tarvittaessa palata. Minä ainakin tulen palaamaan.

Hakala käy tavallaan vuoropuhelua lukijan, melkein maisterin kanssa. Kieli on keskustelevaa ja välillä "ääneen" pohdiskelevaa. Sellaista on helppo lukea ja sitäkin helpompi lähestyä hetkellä, jolloin kaikki muu kirjallinen materiaali on pullollaan teoria/metodijargonia, josta ei tunnu saavan mitään järkevää otetta. Graduopas ei siis ole metodikirja, sitä varten on muita teoksia.

Parasta kirjassa on Hakalan tapa esittää kysymyksiä. Tai lähinnä se kuinka hän kannustaa graduntekijää esittämään tiettyjä kysymyksiä työn eri vaiheissa. Näiden kysymysten kautta on jotenkin helpompaa ymmärtää se ympäristö, jossa ajatusten pitäisi liikkua, jotta lopputyöstä tulisi kompakti, tieteellisesti validi, looginen ja ennen kaikkea valmis.

Jossain vaiheessa Hakalan tapa "puhua" lukijalle alkoi hitusen ärsyttämään, koska tuntui, että toistoa tulee jo ihan liikaa. Mutta se oli vain ohimenevä vaihe ja suosittelen kyllä tätä teosta (tai uudempaa versiota) kaikille lopputyötään tekeville. Tosin gradun tekijöille teoksesta on varmasti eniten hyötyä kokonaisuutena, kaikille muille siitä löytyy enemmän tai vähemmän hyödyllisiä vinkkejä opinnäytetyön eri vaiheisiin.

Tässä siis insinööri lukemassa graduopasta. Ei huono.

Lumihiutaleet: * * * *

maanantai 14. helmikuuta 2011

Book of Clouds

Chloe Aridjis

(kustantaja Chatto & Windus 2009)

"Night would never be mystical again, at least not in the city, and I sometimes had fantasies of flying through town and smashing every lit bulb, or at least those screwed into the impertinent lamps on my street, obliterating those bright and irksome reminders of the rest of humanity, if only for a few hours, before morning rose and everythng revved back to life"

Book of Cloudsin päähenkilö on Meksikon juutalainen Tatiana. Toinen pääosa menee Berliinin kaupungille. Tatiana asuu viidettä vuotta Berliinissä ja kirja kertoo hänen tavastaan nähdä kaupunki ja sen menneisyys sekä ehkä myöskin tulevaisuus. Tatiana on töissä Doktor Weissilla, jolle hän kirjoittaa puhtaaksi vanhan tohtorin sanelukoneelle sanelemia ajatuksia Berliinistä. Työnsä ohessa Tatiana tapaa myös Jonas Kranzin ja Weissin koiran, Murcin, joka tuntuu tietävän kaikki salaisuudet.

Tatiana on melankolinen, mielestäni jopa hieman häiriintynyt hahmo. Hän tuntuu vaeltavan maailmassa ilman mitään päämäärää ja välttelevän sosiaalisia kontakteja parhaansa mukaan. Tämä sinänsä ei ole mitenkään omituista, mutta tällaisessa kirjassa se tuntuu omituiselta, koska on niin vaikea aluksi tajuta sitä, että toisaalta myös Tatiana on sivuhenkilö; hänen tehtävänsä on vain johdattaa lukija ajattelemaan Berliiniä, sen nykyistä tilaa ja historian haamuja.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään suuren suurta punaista lankaa, jolla saataisiin tarinaan jokin huipennus. Tavallaan sellainen tapahtuu hieman ennen loppua, mutta juonta ei mitenkään erityisesti kasvateta siihen suuntaan. Aridjisin kieli vilisee niin paljon vertauskuvia, että olen aivan varma, etten ymmärtänyt niistä kunnolla puoliakaan. Tähän liittyy myös se, etten ole koskaan käynyt Berliinissä. Puhumattakaan siellä asumisesta. Varmasti sellaiselle lukijalle, jolle Berliini olisi tutumpi, myös kirja aukeaisi toisella tavalla.

Joka tapauksessa, Book of Clouds herättää pohtimaan sellaisia seikkoja kuten esimerkiksi pitäisikö entisen Gestapon kuulustelutiloja pitää museoina, tuhota ne vai tehdä niistä vaikka kahviloita? Voiko jonkun tilan hengen hävittää vain hävittämällä se rakennus? Entä jos se hävitetään, niin unohtavatko ihmiset historian? Pitäisikö tällainen tila vain upottaa nykyisyyteen ja ajatella, että aika tekee tehtävänsä? Voiko Berliini unohtaa historiansa? Tai pitäisikö edes? Miten sellaisen historian kanssa oikein eletään?

Chloe Aridjis ei tarjoa näihin kysymyksiin vastauksia. Hänen teoksensa hahmot vain törmäävät näihin asioihin ja muodostavat omia mielipiteitään eikä niistä yhtäkään alleviivata. Niinpä kirja herättää mahdottoman paljon kysymyksiä ja pohdintaa, mikä onkin oikeastaan aika virkistävää täysin fiktiiviseltä teokselta. Teos käy lähellä fantasian rajaa, mutta pysyy nipin napin tässä maailmassa.

Etulehdille on koottu paljon kehuja eri lehdiltä ja kriitikoilta, joissa kaikissa suitsutetaan tämän esikoisteoksen olevan vuoden parhaita ja upeimpia teoksia. No, minulta meni sitten jotain ohi. Ehkäpä vain en jaksanut keskittyä Tatianan päämäärättömään vaelteluun ja valon pakoiluun. Kirjan nimikin jäi osittain mysteeriksi. Tai kyllähän näin jälkikäteen ajateltuna aina tuli jotain pilviä kun kirjassa alkoi tapahtua. Eli hieman outoa minun makuuni. Mutta herätti kyllä pienen kuumeen Berliinin reissua kohtaan.

Lumihiutaleet: * *

Lopuksi eräs vielä asia, joka ei liity tähän teokseen mitenkään. Ostin sellaisen kirjan, joka pitää sisällään 1900-luvun alun murhamysteereitä ja kummitustarinoita sen ajan kuuluisimmilta kirjailijoilta (teos on englanninkielen harjoitusmateriaalia, siksi tarinat ovat lyhyitä). Lukaisin pikaisesti läpi kirjan alkutekstit ja niissä kerrottiin murhamysteerien ja lyhyiden kummitustarinoiden synnystä. Siitä kuinka ihmisten elintaso nousi ja sitä myötä varallisuus ja lukutaito. Ihmisillä oli valtava nälkä luetuille tarinoille aikaa ennen televisiota, radiota ja elokuvia. Koin hetken valaistumisen niin sanoakseni.

Aina välillä miettii, että kunpa olisin elänyt sitä tai tätä aikaa tai saisin kokea joitain tulevaisuuden tapahtumia. Lukemisen kohdalla elän kuitenkin mielestäni juuri täydellistä aikaa (ja yhteiskuntaa). Ensinnäkin kaikkea luettavaa on saatavilla, melkein liikaakin. Toisekseen, saan lukea. Kukaan ei kiellä sitä sukupuoleni, uskontoni, kotipaikkani tai muunkaan perusteella. Kolmanneksi, olen oppinut lukemaan aikaa-ennen-e-kirjaa. Minulla ei ole mitään e-kirjaa vastaan, päinvastoin odotan mielenkiinnolla ensimmäisiä kosketuksiani asiaan, mutta uskoisin, että tulevilla sukupolvilla saattaa olla vaikeuksia käsittää perinteistä kirjaa julkaisumuotona (siis joskus satojen vuosien päästä).

Kerrankin siis oikeassa paikassa oikeaan aikaan!

perjantai 4. helmikuuta 2011

Yritä edes!

- 32 syytä ryhtyä yrittäjäksi

Jaakko Lyytinen & Kirsi Piha

(Talentum 2004)

"Työelämä on muuttunut uuvuttavaksi kilpajuoksuksi, jossa ei uskalla tehdä vähemmän kuin tiimin muut jäsenet, koska muutoin voi työpaikka olla katkolla. Niinpä suuri osa työntekijöistä tekee oman sietorajansa yläpuolella työtä, jonka merkitystä kokonaisuudessa on vielä vaikea itse havaita. Ja tämä on sitä "turvallista" toisen palveluksessa olemista, mihin me yrittäjyyden riskejä pakenemme!"

En tunne kovinkaan monta työelämässä olevaa ihmistä, joka ei olisi joskus edes ajatuksen tasolla viitannut siihen, että ollapa oma yritys niin saisi itse määrätä tekemisistään ja ajankäytöstään. Siltikään näistä ihmisistä vain pari yksittäistä tapausta on koskaan toteuttanut tämän ajatuksen käytännössä. Minä kuulun niihin, jotka ovat omasta yrityksestä joskus haaveilleet, mutta ikinä ei ole tullut oltua lähelläkään toteutusta. Lyytisen ja Pihan kirja yrittää vastata tähän kysymykseen, että miksi meitä yrittäjyydestä haaveilevia on enemmän kuin niitä, jotka unelmasta ovat toteuttaneet.

Yritä edes! tarttuu useiden alaotsikoiden kautta suurimpiin yrittäjyyteen liittyviin oletuksiin, kuten niihin, että yrittäjän elämä on kauhean rankkaa ja rasittavaa ja kaikki yrittäjät ovat ahneita oman edun tavoittelijoita sekä toisaalta myös pohditaan sitä, onko yrittäjän työ niin vapaata kuin väitetään. Kliseitä kumotaan ja analysoidaan pääosin yrittäjäkertomusten pohjalta. Kirja ei sinällään väitä yrittäjyydestä mitään, vaan pikemminkin toimii hyvänä alustuksena pohdinnalle yrittäjyyden hyvistä ja huonoista puolista.

Yrittäjäkertomukset olivat kirjan ehdottomasti parasta antia (ja tietysti pääasia). Tarinansa kertovia yrittäjiä löytyy suurten likevaihtojen firmoista aina yhden hengen pieniin yrityksiin asti. Kertomusten myötä listataan jokaisen "kertojan" teesit liittyen aiheisiin yrittäjältä vaadittavia ominaisuuksia ja yrittämisen parhaita puolia.

Hauskan lisän toi myös se, että kirjoittajat pohtivat jo pelkän sanan "yrittäjä" sisältöä ja merkitystä. Yrittäminenhän kuulostaa vähän siltä, että todellakin yritetään kovasti eikä koskaan päästä kuitenkaan valmiiseen ;)

Kirjassa minua häiritsi oikeastaan vain kaksi asiaa. Toinen oli kirjan luettavuuteen liittyvä seikka. Yrittäjäkertomuksen olivat aina omana kokonaisuutenaan kunkin alaotsikon alla, mutta jos kirjan lukee todellakin alusta loppuun saakka järjestyksessä, häiritsee kovasti, kun kertomukset keskeyttävät varsinaisen leipätekstin välillä kesken kappaleenkin. Teksti jatkuu sitten kertomusten jälkeen jossain sivulla x. Miksei näitä tarinoita olisi voitu laittaa jotenkin vähän loogisemmin paikoilleen? Toinen hieman huvittavakin asia on se, että kirja loppuu sellaiseen alaotsikkoon, jossa käsitellään konkursseja. Jos kirjan tarkoitus on olla yrittäjyyden negatiiviisista oletuksista eroon pääsevä, eikö olisi voinut viimeiseksi osioksi laittaa jonkun vähän positiivisemman pätkän??

Suosittelen teosta kuitenkin muillekin kuin yrittämisestä kiinnostuneille. Yrittäjäkertomuksissa oli paljon mielenkiintoisia anekdootteja sekä tunnetuista että tuntemattomammistakin oman firman pyörittäjistä. Kirja sai myös pohtimaan työntekoa juuri siltä kantilta, että kenelle sitä työtä oikeastaan tekee ja miksi? Vainko toimeentulon takia vai vain siksi, että on ajautunut johonkin tiettyyn hommaan? Entä olisiko mitään mahdollisuuksia itse alkaa yrittäjäksi omalla osaamisalueella?

Lumihiutaleet: * * *

Lopuksi todettakoon, että olen reissulla Stuttgartissa ja pohdin miten saisin lentoyhtiötä huijattua matkalaukun painossa (liikaa kirjoja) ja sitä miksen osaa paremmin saksaa, koska toooodella mielenkiintoisia kirjoja hyppii lähestulkoon silmille ;) Päivän havainto oli se, että olin ennustuksessani oikeassa! Ja olen siitä kovin iloinen; suomennosta odotellessa!