maanantai 3. tammikuuta 2011

Nenäpäivä

Mikko Rimminen

(Teos 2010)

"Kuuskajaskarit, Kylmäpihlajat, Nahkiaiset ja Valassaaret lipuivat silmien editse ja katosivat sumuun. Istuin vielä hetken niillä sijoillani tuijottamassa punaiselle vahakankaalle jääneitä valkoisija mukeja, joiden pohjalta kaksi rasvaista kahvisilmää killitti takaisin, ja räpsähdin sitten jalkeille erikoisen nopeasti ja olin sitten jo siinä samassa rapussa, pihalla, porttikongissa, kadulla, kenkien alle muhjaantuvilla lehmuksenlehdillä, suojatiellä, korttelinsivulla, taas uudella suojatiellä, liikennevaloissa, Hakaniemessä."

Voi turkasen tulimmaista. Tässähän kävi nyt niin, että en nyt tosiaan tiedä tykkäsinkö Nenäpäivästä vai en. Kielellisesti tämä oli todella runsaan ylitsevuotavaa arkipäivän maalailua. Samalla kuitenkin todella omituisen arkipäivän.

Päähenkilönä kirjassa liikkuu Irma, jotenkin vinoutunut ja superyksinäinen olento, joka päättää tutustua uusiin ihmisiin soittelemalla sattumanvaraisesti ovikelloja ja esittäytymällä taloustutkimuksen kyselijäksi. Keravalla Irma tapaa Irjan ja Jalkaset. Ja Hätilän sedän tyttärineen. Kaikenlaista häsläystä kyselystä aiheutuu ja ennen pitkää joku ilmoittaa epäilyttävästä tädistä poliisille. Kiinnijäämisen uhasta huolimatta, Irman on vain ihan pakko edelleen piipahtaa Keravalla Irjaa moikkaamassa.

Kirjan juoni tai aihe tai rakentelu, miksi sitä nyt kutsuisi oli jotenkin puuduttavan ahdistavaa. Sellaista Juoksuhaudantien pakkomielteistä meininkiä. Tällaiselle suoraviivaiselle perusinsinöörille se ei oikein iskenyt. Etenkin Irman liikkuminen paikasta toiseen oli suorastaan tuskastuttavan vaivalloista niin kävellen kuin autollakin. Ja jotenkin omituista myös. En aina pysynyt kärryillä mihin suuntaan Irman raajat sojottivat, kun jokin yllättävä tilanne tuli hänelle eteen. Myöskin uusien tuttaviensa kanssa keskustelun aikana Irman muihin maailmoihin katoilevat ajatukset olivat jotenkin hermostuttavia. Kun pääsi tilanteen loppuun oli jo unohtanut mistä se tilanne oikeastaan alkoi.

Sitten taas toisaalta.. Rimmisen kieli on mahtavaa, kaikista kieliopeista vapauttavaa, sellaista, josta voi todellakin todeta, että se on ajatuksen virtaa. Virralta se tuntuikin, oikein ylitsehyökyvältä. Tuntui, että tulee itsellekin lupa kirjoittaa ihan siten kuin sanat suuhun asettuvat, eikä tarvitse jahkailla kaikkien mahdollisten yhdyssana- tai pilkkusääntöjen kanssa. Voi vain kuvitella, kuinka hyvin kieli pitää hallita ennen kuin pystyy tällaista kirjoittamaan.

Lisäksi kirja sisälsi monia aivan mainioita kielikuvia ja oivalluksia, jotka eivät ole mitään kevyttä suomenkielellä kikkailua. Päinvastoin, sellaisia kuvauksia ei voi käyttää, jos ei niissä ole selkeää ajatusta ja sisältöä taustalla. Niin merisää, marimekon unikko-kuosi, Helsingin ja Keravan näkymät, pissikset, betoniset kerrostaloasunnot ja vanhan auton kommervenkit. Naureskelin ääneen monille näistä tarkkasilmäisistä ja raikkaasti kuvatuista huomioista. (Etenkin se unikko-kuosi, HAH).

Mutta muuten kirja tuntui puuduttavan pitkälle. Se on vain pakko todeta. Ei sillä, että olisi pitänyt jättää mitään pois, mutta ehkäpä juuri tämä polveileva ja kuljeskeleva Irman ajatusmaailma oli minulle liikaa. Teki mieleni välillä ravistella tätiä, että ota nyt hetki ihan rauhallisesti äläkä piruparka sählää. Ehkäpä olen vain malttamaton enkä siis pysty vastaanottamaan näin paljoa toisen ihmisen päänsisäistä näkymää kerralla. Etenkään näin epätoivoisen tuntuista. Sillä epätoivoiselta se minusta tuntui. Vaikkakin toisaalta Irma ei ollut mikään kaheli, vaan pelkästään hyväntahtoinen ihmisolento. Ehdottoman rakastettava hahmo.

Niin...

Suosittelen luettavaksi, vaikken itse ehkä niin hehkutakaan. Jollekulle tämä voi iskeä kovastikin. Minut se nyt vaan on vetänyt vähän hiljaiseksi. Joudun kyllä rehellisesti myöntämään, että osittain siksi, että se on Finlandia-voittaja. Eikö niitä nyt yleensä pitäisi kauheasti ylistää?? Tunnustan myös, että itseni ei ehkä olisi tullut luettua kirjaa, jollei se joululahjaksi olisi käsiini päätynyt. Onneksi on vanhemmat, jotka pitävät sivistystasostani huolta ;)

Kaikesta huolimatta, muistan kirjan varmaan pitkään ja Irman samoin. Ei ihan huono.

Lumihiutaleet: * * * / * * * * /en osaa sanoa tarkalleen

4 kommenttia:

Tomomi kirjoitti...

En ole vielä lukenut tätä, mutta jotenkin jännittää aloittaakaan, kun joka puolelta se saa vähän varaukselliset tunnustukset. Juuri kieli näyttää olevan monille kompastuskivi.

Sanna (Saso) kirjoitti...

Minulle jäi myös aika ristiriitaiset fiilikset tämän luettuani. Päädyin sitten siihen, että en tykännyt Nenäpäivästä. Irman sekoilut ja menemiset sinne tänne eivät oikein iskeneet ja pidemmän päälle kävi tylsäksi. Minä en myöskään löytänyt kirjan hauskuutta jota olin odottanut. Pettymys Nenäpäivä oli minullekin:(

Jenni kirjoitti...

Hahaa, ihan samoja ajatuksia sinullakin siis! :) Hyvinkin samoja, ja vielä vertaus Juoksuhaudantiehen, kuten minullakin. Paitsi että minusta Irma ei ollut rakastettava hahmo, en kiintynyt kirjassa kenenkään enkä mihinkään. Nyt kuna ajattelen kirjaa jälkeenpäin ja olen sen jo blogijulkisuudessa haukkunutkin, niin voin kyllä sanoa, että en pitänyt tästä kirjasta. En sitä varsinaisesti vihannutkaan - olin vain tuskastunut sen kanssa ja pian varmaan unohdan sen. Olkoon vain Finlandia-voittaja (miksi on?!), mutta tällaiset kirjat eivät kosketa minua.

Teresita kirjoitti...

Siinäpä se oikeastaan onkin muissakin kommenteissa, että jotenkin tuntui että tarina olisi kaivannut jotain terävöittämistä. En tarkoita että sen olisi pitänyt olla mitenkään piikikkään sarkastinen, mutta nyt se tuntui valuvan sormien välistä joka kerta kun siitä yritti ottaa kiinni. Aivan kuin taustalla olisi jotain selkeää sanottavaa jostain (yhsteiskunnallisestakin) asiasta, mutta se vaan jotenkin aina unohtuu Irman häsläykseen.

Lyhyempinä paloina Rimmisen kerronta olisi varmaan helpommin sulatettavaa, mutta nyt sitä kaikkea verbaalista tuli vaan ihan liikaa..

Tomomi:
Minulle se kieli ei toisaalta ollut kompastuskivi, vaan enemmänkin se mihin sitä käytettiin. Eli Irman liikkumisen ja ajattelun kuvailuun.. hieman puuduttavaa.

Kun mietin viime vuoden voittajaa Hyryn Uunia, niin siitä olin enemmän huolissani, että miten jaksan lukea kokonaisen kirjan jostain uunin rakentamisesta tiili kerrallaan. Mutta se olikin hyvä lukukokemus ja kirjan tunnelma oli pohjimmiltaan positiivinen. Nenäpäivä on jotenkin urbaanin yksinäisyyden ja ahdistuksen oloinen pläjäys, josta en ole ihan varma että millä sillä haluttiin kertoa. Eli se Sannan peräänkuuluttama hauskuus jäi todellakin puuttumaan...