sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Ennen kuin kuolen

Jenny Downham

(suomentanut Katariina Kaila, alkuperäisteos Before I Die, kustantaja Otava 2009)

"Hän kääntyy penkillä katsomaan minua. Hän näyttää siltä kuin todella näkisi minut, kuin tietäisi minusta jotakin, mitä en edes itse tiedä.
"Tessa, pelottaako sinua?"
Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin kysynyt sitä minulta. Ei koskaan."

Sain vinkin tähän kirjaan Cathyn blogista. Pitkään on kirja roikkunut pitäisi-lukea-listalla ja nyt se osui käteeni kirja-alessa, joten loppuhan on arvattavissa. Ennen kuin kuolen on Jenny Downhamin esikoisromaani, josta takakansilehdellä kerrotaan, että kirja löytyy käännettynä 22 kielellä ja on vähintäänkin pienimuotoinen sensaatio kansainvälisesti.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Tessa, joka sairastaa parantumatonta leukemiaa. Hän päättää tehdä listan asioista, jotka haluaa toteuttaa ennen kuolemaansa ja pyytää apua toteutukseen ystävältään Zoeylta. Tessan vanhemmat ovat eronneet ja Tessa asuu veljensä ja isänsä kanssa. Isä ei katso hyvällä kaikkia listan kohtia, mutta Tessa on päättänyt viedä suunnitelmansa loppuun ennen kuin häneltä loppuu aika. Mutta kuinka helppoa ovat listan kohdat "rakastuminen" ja "vanhempien yhteenpaluu" toteuttaa?

Kirjan kertojana toimii Tessa itse ja asiat tapahtuvat preesensissä. Tulee vähän päiväkirjamainen olo, hyvällä tavalla. Ratkaisu toimii tässä hyvin ja jotenkin korostaa sitä, että päähenkilö on vielä nuori ihminen. Muuten kirjan kieli ei ollut mitenkään erityisen yllättävää tai runollista tai oikein mitään muutakaan ihmeellistä. Teema osaltaan aiheuttaa sen, että kirja on tietysti koskettava. Kukapa ei vetistelisi hieman, jos lukee tarinaa toisen ihmisen valmistautumisesta kuolemaan? Tarkoitan vain sitä, että mielestäni ei ole pelkästään kirjailijan kirjoitustaidon näyte, että kirja on koskettava tai surullinen.

Tarina on kaikesta huolimatta hyvä. Tessalla on selkeästi oma ääni ja tyyli säilyy läpi kirjan vaikkei kirjailijan sanakäyttö olisikaan mitään spesiaalia. Tarina on kuitenkin sellainen, että se on pakko lukea kertaistumalta ja vetistellä kamalasti lopussa. Ei ole varmaan helppoa kirjoittaa siitä miltä kuoleminen tuntuu, vaikka tietysti jokainen voi tiettyyn pisteeseen asti kuvitella mitä ajattelisi, jos saisi kuulla elävänsä enää viikkoja. Kirja välttää pahimmat kliseet, vaikka tietysti joitain sellaisia pieniä juttuja tässäkin tarinassa on vähän liian siirappimaisesti juoniteltu.

Ei maata mullistava, mutta kaunis ja lukemisen arvoinen kirja kuitenkin.

Lumihiutaleet: * * * +

5 kommenttia:

Ahmu kirjoitti...

Tämä aihe tuntuu niin masentavalta, että en ole viitsinyt lukea, vaikka olenkin kuullut kirjasta paljon kaikenlaista. Hyvä kun tällaisenkin on joku kirjoittanut...

Muuten... Lukiessani tuota Rothfussin Tuulen nimeä, tuli jostain mieleeni, että saattaisit tykätä siitä. Lue joskus, jos se sattuu sinua vastaan :)

Teresita kirjoitti...

Onhan kirja toki masentava, muttei niin paljon kuin olin kuvitellut. Ehkä jos olisin lukenut sen lähempänä kohdeikää (= aika paljon nuorempana), olisi se koskettanut paljon enemmän.

Minulla onkin tuo Tuulen nimi englanninkielisenä hyllyssäni, tuli hankittua joltain reissulta parisen vuotta sitten. En vain päässyt siihen yhtään kiinni. Jotenkin tuntui hankalalta.. Johtui varmaan myös siitä, että kirja on painettu aika pieneen kokoon eli fonttikoko on suurennuslasilla luettavaa ;) Sillä kun on yllättävän paljon merkitystä...
Pitää etsiä käsiin kotimaankielinen versio, jos siitä vaikka saisi enemmän irti. Kävinkin lukemassa arviosi kirjasta Vinttikamarista eilen ja mietin juuri, että minun ensikäsitykseni kirjasta taisi mennä aika pieleen ;) Hyvällä tavalla, koska kirja vaikutti mielenkiintoisemmalta kuin luulin

Ahmu kirjoitti...

Englanninkielistä versiota on kyllä kehuttu, mutta minä ainakin osaan lukea kotimaaksi paljon paremmin ja englannin kielellä luettuna melkein kaikki tuntuu tylsältä ja puuduttavalta. Anna Rothfussille joskus uusi mahdollisuus ;)

Anonyymi kirjoitti...

Ennen kuin kuolen- kirja teki minuun vaikutuksen.
Nappasin kirjan kirjaston uutushyllystä käteeni, ilman mitään ennakkotietoa.
Kirja tuli luettua samana iltana ahmimalla läpi. Seuraavina päivinä hitaasti nautiskellen.
Kirja ei missään nimessä ollut ahdistava ja surullinen, enemmänkin elämänmyönteinen.
Wille

Teresita kirjoitti...

Kiitos kommentista Wille! Tuo ahmimalla lukeminen oli kyllä minullakin kohtalona. Se on yleensä sujuvan kirjan merkki. Minäkään en pitänyt kirjaa niin kauhean masentavana, kuin tällaisesta aiheesta voisi kuvitella.