sunnuntai 23. tammikuuta 2011

The Swan Thieves

Elisabeth Kostova

(kustantaja Sphere 2010)

"The younger woman had been elegantly dressed, but her pale-green gown was dirty and torn, stained with blood on the front where she clasped the murdered woman's head against her. Her own lustrous, curly hair had come undone, her hat fell by ribbons onto her shoulder, her face was bent over the dead woman's so that I couldn't see the luminous eyes I was already so used to meeting."

Tein virheen aloittaessani tämän kirjan alkuviikosta, kun olisi pitänyt keskittyä päivät pitkät opiskeluun. Aluksi sain tehtyä hieman muitakin lukutehtäviä kuin Kostovan kirjaa, mutta loppuviikosta en voinut oikein muuta kuin lukea kirjan kertaistumalta loppuun. Olkoonkin, että minun lukuvauhdillani se kesti tuntikausia. On siis virhe aloittaa koukuttavaa kirjaa samaan aikaan, kun pitäisi tehdä jotain todellisen maailman työtehtäviä.

Mistä sen sitten etukäteen tietää, että kirja on koukuttava? Tässä tapauksessa jäin tarinaan kiinni jo kahden sivun mittaisessa prologissa. Siinä vaiheessa olisin voinut vielä olla järkevä ja pitää kirjan suljettuna siihen asti kunnes työ on hoidettu. Toisaalta, oli aika herkullista viettää muutama päivä pelkästään lukien, kun minulla oli siihen mahdollisuus varmaan ensimmäistä kertaa vuosiin. Se siitä opintovapaasta ;)

Kirjan päähenkilönä ja tarinan kertojana toimii psykiatrian tohtori Andrew Marlow. Hänen potilaakseensa on saapunut Robert Oliver, joka on Washingtonin National Galleryssa hyökännyt veitsen kanssa Ledaa ja joutsenta esittävän maalauksen kimppuun. Kun Robert saapuu sairalaan, hän ei suostu puhumaan kuin muutaman lauseen ensimmäisellä tapaamiskerralla. Marlow yrittää houkutella hänestä lisää sanoja ulos, mutta tuloksetta. Robert Oliver on tunnettu taidemaalari, joten Marlow tuo hänen huoneeseensa maalaustarvikkeita ja toivoo saavansa niiden avulla yhteyden häneen. Robert alkaakin maalata ja piirtää vimmaisesti, mutta vain yhtä ainutta aihetta; jokaisessa teoksessa on sama kaunis, tummahiuksinen nainen, jonka vaatetus viittaa 1800-luvun loppupuolelle. Robert ei vain suostu kertomaan kuka tuo nainen on ja miten hän liittyy Robertin käyttäytymiseen museossa. Marlow päättää venyttää potilasluottamuksen rajoja ja ottaa yhteyden Robertin ex-vaimoon selvittääkseen mistä on kysymys. Näin hän joutuu matkalle, jonka aikana hän tutustuu Robertin elämän tärkeisiin naisiin ja joutuu useammankin kerran miettimään, mitä on valmis Robertin (vai itsensä) vuoksi tekemään. Kaikkeen tähän sekoittuu 1800-luvun lopun tapahtumat kaukana impressionistien Ranskassa..

Kirjasta on vaikea kirjoittaa ilman pientä spoilausta, joten pahoittelen asiaa jo etukäteen. Yritän kuitenkin olla paljastamatta mysteeriä liikaa.

Olen aiemminkin täällä mankunut sitä, että olen enemmän tai vähemmän surkea lukemaan englanniksi mitään. Tämän kirjan jälkeen voinen todeta, että asiaan on saattanut vaikuttaa myös se, millaisia kirjoja olen englanniksi valinnut. Elisabeth Kostova kirjoittaa kauniisti ja soljuvasti. Kielen sujuvuus ja maisemanmaalailu olivat suuri syy, miksen voinut laskea kirjaa käsistäni. Toki maalaustaide aiheenakin on kiinnostava ja tapa jolla kertomusta vietiin eteenpäin sai aikaan kaipuun kiertelemään taidemuseoita ja tutkimaan maalausten siveltimen vetoja ja värien käyttöä. Sitä miten valo ja varjo luovat muodon. Mutta ennen kaikkea kielen intensiivisyys sai lukemaan aina vain yhden luvun lisää. Tässä on myös yksi tapa pitää lukija koukussa: kun luvut ovat riittävän lyhyitä, niitä tulee luettua aina se yksi vielä..

Osa 1800-luvun tapahtumista tehtiin lukijan tiettäväksi vanhojen kirjeiden kautta, joita Marlow käännätti englanniksi ystävättärellään. Osa tapahtumista kuitenkin oli kerrottu Marlow'n mielikuvituksen kautta, joten kirjan lopussa ei voi olla aivan varma, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Lopputulos on kuitenkin kirjeistä luettavissa, joten se mitä välissä tapahtui ei ole aivan niin tärkeää olla pilkulleen kohdallaan. 1878-79 vuosien kuvauksen kohdalla oli tarinan tunnelma niin mahtavasti kiinnipitävä, ettei kirjaa todellakaan voinut kuvitella jättävänsä kesken.

Kirja olisi saanut täydet viisi lumihiutaletta, mutta juoni Marlowin ja Maryn välillä oli todella typerä. Aivan liian ilmeinen ja jotenkin kaikesta huolimatta Robertia loukkaava, vaikka asia ohitettiinkin lopuksi täysin. Kertojana Marlow menetteli, mutta muuten hän ei oikeastaan herättänyt minkäänlaista myötätuntoa, pikemminkin välillä myötähäpeää. Ehkei se vaan toimi, että nainen kirjoittaa siitä millaista on olla mies pienessä keski-iän kriisissä. Ei kovin uskottavaa todellakaan. Mutta siinä olivatkin kaikki huonot puolet.

Kirjan nimen merkitystä sai arvailla viimeiselle sadalle sivulle asti (yhteensä kirjassa oli lukemista noin 600 sivun verran). Ja kaikkien arvoitusten ratkaisua viimeiselle kahdelle kymmenelle. Loppu tulee aina pienenä pettymyksenä. 1800-luvun arvoitus sai arvoisensa ratkaisun ja se miten tarinan kaikkiin käänteisiin ei annettu liian ilmiselviä vastauksia oli loistavasti hoidettu. Sinänsä tarina sisältää kliseen toisensa perään kolmiodraamoista niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä, mutta kirjan pituuden ansiosta, jokainen osapuoli (mykkää Robertia lukuunottamatta) sai äänensä kuuluviin. Lopun yhteenvetomainen parin sivun kommentointi Robertilta ei riittänyt lainkaan. Oli oikeastaan vähän tylsää, että kaikki tapahtumat kuitattiin vain sillä, Robert todella oli henkisesti sairastunut. Hän ei missään vaiheessa päässyt kertomaan miltä hänestä oli niissä tilanteissa tuntunut, sairas tai ei.

Mutta kuten tässä nyt on jo selväksi tullut, pidin kirjasta aika paljon. Ehdottoman koukuttava psykologinen ja historiallinenkin mysteeri. Kirja saa lukijan arvailemaan alusta loppuun, että mitä on tapahtunut ja kuka liittyy mihinkin juonenkäänteeseen. Pitää olla Sherlock Holmes tajutakseen ja muistaakseen kaikki tarinan vihjeet vaikka periaatteessa suurin osa mysteerin ratkaisusta on luettavissa jo hyvissä ajoin ennen loppua. Sellaiset kirja ovat aina hienoja, joissa pitää palata kirjan lukemisen jälkeen joihinkin kohtiin tarkistamaan, että missä kohtaa mikäkin asia jo ensimmäisen kerran mainittiin.

Suosittelen ehdottomasti kaikille taiteesta, maalauksesta, historiallisista kohtaloista ja hyvistä mysteereistä pitäville lukijoille!

Lumihiutaleet: * * * * +

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Ennen kuin kuolen

Jenny Downham

(suomentanut Katariina Kaila, alkuperäisteos Before I Die, kustantaja Otava 2009)

"Hän kääntyy penkillä katsomaan minua. Hän näyttää siltä kuin todella näkisi minut, kuin tietäisi minusta jotakin, mitä en edes itse tiedä.
"Tessa, pelottaako sinua?"
Kukaan ei ole koskaan aikaisemmin kysynyt sitä minulta. Ei koskaan."

Sain vinkin tähän kirjaan Cathyn blogista. Pitkään on kirja roikkunut pitäisi-lukea-listalla ja nyt se osui käteeni kirja-alessa, joten loppuhan on arvattavissa. Ennen kuin kuolen on Jenny Downhamin esikoisromaani, josta takakansilehdellä kerrotaan, että kirja löytyy käännettynä 22 kielellä ja on vähintäänkin pienimuotoinen sensaatio kansainvälisesti.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Tessa, joka sairastaa parantumatonta leukemiaa. Hän päättää tehdä listan asioista, jotka haluaa toteuttaa ennen kuolemaansa ja pyytää apua toteutukseen ystävältään Zoeylta. Tessan vanhemmat ovat eronneet ja Tessa asuu veljensä ja isänsä kanssa. Isä ei katso hyvällä kaikkia listan kohtia, mutta Tessa on päättänyt viedä suunnitelmansa loppuun ennen kuin häneltä loppuu aika. Mutta kuinka helppoa ovat listan kohdat "rakastuminen" ja "vanhempien yhteenpaluu" toteuttaa?

Kirjan kertojana toimii Tessa itse ja asiat tapahtuvat preesensissä. Tulee vähän päiväkirjamainen olo, hyvällä tavalla. Ratkaisu toimii tässä hyvin ja jotenkin korostaa sitä, että päähenkilö on vielä nuori ihminen. Muuten kirjan kieli ei ollut mitenkään erityisen yllättävää tai runollista tai oikein mitään muutakaan ihmeellistä. Teema osaltaan aiheuttaa sen, että kirja on tietysti koskettava. Kukapa ei vetistelisi hieman, jos lukee tarinaa toisen ihmisen valmistautumisesta kuolemaan? Tarkoitan vain sitä, että mielestäni ei ole pelkästään kirjailijan kirjoitustaidon näyte, että kirja on koskettava tai surullinen.

Tarina on kaikesta huolimatta hyvä. Tessalla on selkeästi oma ääni ja tyyli säilyy läpi kirjan vaikkei kirjailijan sanakäyttö olisikaan mitään spesiaalia. Tarina on kuitenkin sellainen, että se on pakko lukea kertaistumalta ja vetistellä kamalasti lopussa. Ei ole varmaan helppoa kirjoittaa siitä miltä kuoleminen tuntuu, vaikka tietysti jokainen voi tiettyyn pisteeseen asti kuvitella mitä ajattelisi, jos saisi kuulla elävänsä enää viikkoja. Kirja välttää pahimmat kliseet, vaikka tietysti joitain sellaisia pieniä juttuja tässäkin tarinassa on vähän liian siirappimaisesti juoniteltu.

Ei maata mullistava, mutta kaunis ja lukemisen arvoinen kirja kuitenkin.

Lumihiutaleet: * * * +

tiistai 11. tammikuuta 2011

Sula

Toni Morrison

(kustantaja Vintage Books 2005)

"In a way, her strangeness, her naïveté, her craving for the other half of her equation was the consequence of an idle imagination. Had she paints, or clay, or knew the discipline of the dance, or strings; had she anything to engage her tremendous curiosity and her gift for metaphor, she might have exchanged the restlessness and preoccupation with whim for an activity that provided her with all she yearned for. And like any artist with no art form, she became dangerous."

Sula on ollut minulla yöpöytälukemisina jo jonkun aikaa. En oikein päässyt siihen kiinni aluksi, mutta loppua kohti tilanne korjautui. En ole aiemmin lukenut Toni Morrisonia, joten kyseessä oli minulle mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Sula on julkaistu jo 70-luvun alussa ensimmäisen kerran ja tähän painokseen on kirjailija kirjoittanut uudet alkusanat.

Kirjaa lukiessa avautuivat myös alkusanat paremmin. Toni Morrison kirjoittaa siitä, kuinka 60- ja 70-luvuilla (ja varmaan myöhemminkin) kaikki mustien kirjailijoiden teokset otettiin vastaan kannanottona rasismiin. Jos musta naiskirjailija kirjoitti "taivas on sininen", miettivät kriitikot mitä mahtaa tarkoittaa mustalle orjanaiselle se, että taivas on sininen. Morrisonin mielestä ongelma ei ole vain kriitikoiden, vain myös lukijoiden. Kuinka kukaan, minkään rodun edustaja, pystyy lukemaan mustan kirjailijan teoksia ilman, että rotuasia on jollain tavalla vaikuttamassa suhtautumisessa teokseen?

Kirjaa voi todellakin lukea monella tapaa. Tavallaan se on rotuasioihin liittyvä kirja, mutta vain paljon monisyisemmällä tavalla. Rotu on vain yksi osa, ei koko totuus. Kyse on myös naiseudesta ja ystävyydestä. Ennen kaikkea Sula kertoo kuitenkin siitä, millainen tilanne syntyy, kun 1920-30 luvulla musta nuori nainen toimii itsenäisesti ja tekee mitä haluaa muista välittämättä. Etenkin kun muu yhteisö näkee toimintatavan uhkana.

Sula on tyttö mustassa Medallionin asuinyhteisössä. Nel on Sulan paras ystävä ja parina he ovat erottamattomat. He täydentävät toisiaan ja jakavat kaiken. Ei ole olemassa toista tyttöä ilman toista. Kunnes Nel menee naimisiin. Häiden jälkeen Sula lähtee maailmalle ja palaa Medallioniin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Nel ja hänen miehensä ovat saaneet lapsia ja asettuneet perhe-elämän arkeen. Kun Sula palaa, hän tuo mukanaan toisenlaisen elämäntavan, jota yhteisön on vaikea hyväksyä. Myös entinen ystävyys joutuu koetukselle.

Tarinassa esiintyy paljon Medallionin hahmoja, joista Sulan isoäiti Eva ja äiti Hannah ovat aluksi kirjan päähenkilöitä. Evan ja Hannahin tavat ja suhteet kasvattavat Sulaa ja lukija pääsee syvemmälle siihen ympäristöön, jossa tyttö kasvaa. Morrison taitaa henkilögallerian luonnin täysin suvereenisti. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja kokonaisia ja ennen kaikkea toiminnan motiiveja on kuvattu loistavasti. Pidin kirjoitustyylistä todella paljon.

Enempää en oikeastaan haluaisi tarinaa ruotia, koska minut se yllätti monta kertaa tunnelman muutoksella. Tarina alkoi jotenkin varovaisen harmittomasti ja ajattelin, että näitähän on kyllä luettu, tarinoita erottamattomista ystävyksistä. Hieman lisää luettuani totesin, että mustan yhteisön kuvaus nousi pääosaan, kunnes yhtäkkiä Sulan isoäiti teki odottamattoman teon ja kirjan tunnelma muuttui taas aivan täysin. Näitä muutoksia seurasi vielä joitakin ja aina silloin, kun sitä vähiten odotin. Muutokset eivät kuitenkaan tarkoita, etteikö kirja olisi ollut toimiva kokonaisuus. Päinvastoin.

Morrisonin kieli on kaunista ja soljuvaa. Välillä minun oli vaikeuksia ymmärtää murretta tai puhetapaa, jolla henkilöt puhuivat, mutta äänen lukeminen auttoi ;) Pidin kirjasta ehdottomasti ja tulipahan luettua Nobel-kirjailijan tuotantoa. Tähän kirjailijaan täytyy tosin tutustua vielä tarkemmin.

Seuraavaksi otan haasteeksi englanninkielisen tiiliskiven, saa nähdä saanko luettua, kun pitäisi oikeastaan keskittyä tutkimusmetodeihin todellisessa maailmassa eikä mihinkään mysteereihin fiktiivisessä ympäristössä...

Lumihiutaleet: * * * *

maanantai 3. tammikuuta 2011

Nenäpäivä

Mikko Rimminen

(Teos 2010)

"Kuuskajaskarit, Kylmäpihlajat, Nahkiaiset ja Valassaaret lipuivat silmien editse ja katosivat sumuun. Istuin vielä hetken niillä sijoillani tuijottamassa punaiselle vahakankaalle jääneitä valkoisija mukeja, joiden pohjalta kaksi rasvaista kahvisilmää killitti takaisin, ja räpsähdin sitten jalkeille erikoisen nopeasti ja olin sitten jo siinä samassa rapussa, pihalla, porttikongissa, kadulla, kenkien alle muhjaantuvilla lehmuksenlehdillä, suojatiellä, korttelinsivulla, taas uudella suojatiellä, liikennevaloissa, Hakaniemessä."

Voi turkasen tulimmaista. Tässähän kävi nyt niin, että en nyt tosiaan tiedä tykkäsinkö Nenäpäivästä vai en. Kielellisesti tämä oli todella runsaan ylitsevuotavaa arkipäivän maalailua. Samalla kuitenkin todella omituisen arkipäivän.

Päähenkilönä kirjassa liikkuu Irma, jotenkin vinoutunut ja superyksinäinen olento, joka päättää tutustua uusiin ihmisiin soittelemalla sattumanvaraisesti ovikelloja ja esittäytymällä taloustutkimuksen kyselijäksi. Keravalla Irma tapaa Irjan ja Jalkaset. Ja Hätilän sedän tyttärineen. Kaikenlaista häsläystä kyselystä aiheutuu ja ennen pitkää joku ilmoittaa epäilyttävästä tädistä poliisille. Kiinnijäämisen uhasta huolimatta, Irman on vain ihan pakko edelleen piipahtaa Keravalla Irjaa moikkaamassa.

Kirjan juoni tai aihe tai rakentelu, miksi sitä nyt kutsuisi oli jotenkin puuduttavan ahdistavaa. Sellaista Juoksuhaudantien pakkomielteistä meininkiä. Tällaiselle suoraviivaiselle perusinsinöörille se ei oikein iskenyt. Etenkin Irman liikkuminen paikasta toiseen oli suorastaan tuskastuttavan vaivalloista niin kävellen kuin autollakin. Ja jotenkin omituista myös. En aina pysynyt kärryillä mihin suuntaan Irman raajat sojottivat, kun jokin yllättävä tilanne tuli hänelle eteen. Myöskin uusien tuttaviensa kanssa keskustelun aikana Irman muihin maailmoihin katoilevat ajatukset olivat jotenkin hermostuttavia. Kun pääsi tilanteen loppuun oli jo unohtanut mistä se tilanne oikeastaan alkoi.

Sitten taas toisaalta.. Rimmisen kieli on mahtavaa, kaikista kieliopeista vapauttavaa, sellaista, josta voi todellakin todeta, että se on ajatuksen virtaa. Virralta se tuntuikin, oikein ylitsehyökyvältä. Tuntui, että tulee itsellekin lupa kirjoittaa ihan siten kuin sanat suuhun asettuvat, eikä tarvitse jahkailla kaikkien mahdollisten yhdyssana- tai pilkkusääntöjen kanssa. Voi vain kuvitella, kuinka hyvin kieli pitää hallita ennen kuin pystyy tällaista kirjoittamaan.

Lisäksi kirja sisälsi monia aivan mainioita kielikuvia ja oivalluksia, jotka eivät ole mitään kevyttä suomenkielellä kikkailua. Päinvastoin, sellaisia kuvauksia ei voi käyttää, jos ei niissä ole selkeää ajatusta ja sisältöä taustalla. Niin merisää, marimekon unikko-kuosi, Helsingin ja Keravan näkymät, pissikset, betoniset kerrostaloasunnot ja vanhan auton kommervenkit. Naureskelin ääneen monille näistä tarkkasilmäisistä ja raikkaasti kuvatuista huomioista. (Etenkin se unikko-kuosi, HAH).

Mutta muuten kirja tuntui puuduttavan pitkälle. Se on vain pakko todeta. Ei sillä, että olisi pitänyt jättää mitään pois, mutta ehkäpä juuri tämä polveileva ja kuljeskeleva Irman ajatusmaailma oli minulle liikaa. Teki mieleni välillä ravistella tätiä, että ota nyt hetki ihan rauhallisesti äläkä piruparka sählää. Ehkäpä olen vain malttamaton enkä siis pysty vastaanottamaan näin paljoa toisen ihmisen päänsisäistä näkymää kerralla. Etenkään näin epätoivoisen tuntuista. Sillä epätoivoiselta se minusta tuntui. Vaikkakin toisaalta Irma ei ollut mikään kaheli, vaan pelkästään hyväntahtoinen ihmisolento. Ehdottoman rakastettava hahmo.

Niin...

Suosittelen luettavaksi, vaikken itse ehkä niin hehkutakaan. Jollekulle tämä voi iskeä kovastikin. Minut se nyt vaan on vetänyt vähän hiljaiseksi. Joudun kyllä rehellisesti myöntämään, että osittain siksi, että se on Finlandia-voittaja. Eikö niitä nyt yleensä pitäisi kauheasti ylistää?? Tunnustan myös, että itseni ei ehkä olisi tullut luettua kirjaa, jollei se joululahjaksi olisi käsiini päätynyt. Onneksi on vanhemmat, jotka pitävät sivistystasostani huolta ;)

Kaikesta huolimatta, muistan kirjan varmaan pitkään ja Irman samoin. Ei ihan huono.

Lumihiutaleet: * * * / * * * * /en osaa sanoa tarkalleen