lauantai 22. lokakuuta 2011

Kirjamessuja odotellessa

 
Jees, kirjallisen vuoteni kohokohta on pienen hetken päässä. Kuten todettua blogini on vähän kriisissä, mutta jospa se siitä menisi ohi. Ehkäpä kirjamessuilta saisi lisää virtaa. Lisäksi minulla on (tällä kertaa) Todellinen Yritys saada lopputyö käsistäni ensi viikolla. Siinä on vielä itsestäni riippumattomia mutkia matkassa, mutta Yritys on hyvä. 

Ostin viime viikolla kirjakaupasta todella kauniin kirjan. A.S Byatt: Lasten kirja, jota todella odotan pääseväni lukemaan. Lisäksi lähikirjastoni muistivat minua tekstiviesteillä perjantaina. Utrion uusin ja Tervon Layla ovat saapuneet luettavikseni. Opinnäytelopputyöopiskelu-härdellistä pitää siis päästä irti ja pian!

Kauniita kansia on katseltu muuallakin: on taas se aika vuodesta, että Leena Lumilla on arvonta vuoden 2011 kauneimmista kirjoista. Mars osallistumaan (klikkaa kuvaa)!

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Pieni kriisi

Sellainen eksistentiaalinen. Tai en minä nyt edes tiedä miten se kirjoitetaan oikein. Tai että tarkoittaako termi edes sitä mitä yritän sanoa.

Blogillani on olemassaolon kriisi.

Ja todella paha sellainen. Tuntuu, ettei minulla ole mistään lukemastani kirjasta mitään järkevää sanottavaa. Olen aina ollut sellainen tyyppi, että joko sanon suoraan tai olen sitten hiljaa, jos en keksi mitään oleellista sanottavaa. Viime aikoina olen blogin puolella ollut pääasiassa hiljaa. Totaalinen jumi, vaikka kirjoja onkin tullut luettua.

Jotenkin vain tiedän, että Insinöörin kirjahylly on tullut tiensä päähän. En vain osaa vastata kysymykseen miksi.

Katsellaan mitä tuleman pitää, mutta nyt ainakin olen pitkällä tauolla ja yritän hillitä haluni deletoida koko blogi taivaan tuuliin. Olen aina ollut kova siivoamaan :)

perjantai 16. syyskuuta 2011

The Historian

Elizabeth Kostova

(äänikirja, lukijat: Joanne Whalley, Martin Jarvis, Dennis Boutsikaris & muita, pituus 11 tuntia ja 30 minuuttia, julkaisija Hachette Audio UK 2006)

Olisin niin mielelläni pitänyt tästä. Mutta...

Luin Kostovan The Swan Thieves viime talvena ja se oli ihana lukukokemus. Kostovalla on mahtava tapa kirjoittaa tarinaa toisen sisään ja kuitenkin pitää se hallussa siten, ettei lukija tipu kärryiltä. Myös Historian on siinä mielessä samaa luokkaa. Tarinan kertojana toimii 16-vuotias tyttö, jonka nimeä ei missään vaiheessa kerrota. Tyttö on löytänyt isänsä säilytyksestä vanhoja kirjeitä ja kirjan, jossa kerrotaan vanhasta pahuudesta. Tytön isä Paul alkaa kertoa tarinaa omasta professoristaan, joka katosi mystisesti etsiessään tätä pahuutta. Pahuus henkilöityy Vlad Draculaan ja professori Rossi on vakuuttunut, ettei Dracula ole kuollut, vaan elää edelleen satojen vuosien jälkeenkin ja uhkaa ihmisiä.

Tarinaa kerrotaan kolmessa ajassa: tytön tarina tapahtuu 70-luvulla, isän 50-luvulla ja professorin tarina 30-luvulla. Kertomuksen osat linkittyvät toisiinsa muisteluiden ja kirjeiden kautta monen monta kertaa. Huomasin myös, että jokaiselle ajanjaksolle sisältyy vähintäänkin orastava romanssi.

Tämä olisi ollut varmaan perinteisenä kirjana paljon parempi. Äänikirjana The Historian osoittautui hieman yliampuvaksi. Hyvää oli oikeastaan se, että jokaisella hahmolla oli oma äänensä. Tarinassa on paljon minä-kertojia, joten olisi ollut omituista kuunnella tytön ääntä vanhahkon miesprofessorin äänenä. Huonoa oli se, että äänikirjaan oli ympätty musiikkia. Mitään muita lisä-ääniä ei ollut, joten ei tätä ehkä aivan kuunnelmaksi voi kutsua, mutta melkein. Säikähdin, kun pahaenteinen musiikki alkoi soida ensimmäisen kerran. En niinkään siksi, että tarina olisi ollut siinä vaiheessa jännittävä, vaan siksi, etten ollut varautunut musiikilliseen äänikirjaan. Myös lukujen vaihdot oli ilmaistu musiikilla. Siitä tuli väkisin mieleen lapsuudenaikaiset Disneyn äänikirjat. "Tämän äänen kuullessasi, käännä sivua.."

Seikkailua käydään ympäri Eurooppaa ja useimmat henkilöt eivät syntyperältään englanninkielisiä. Niinpä myös äänikirjan hahmot puhuva murtaen englantia. Myöskään tämä ei oikein pidemmän päälle ollut mieleeni. Ymmärrän kyllä englantia ihan hyvin, mutta välillä oli vaikeuksia saada selvää, mitä henkilöt sanoivat. Enkä voi auttaa asiaa, että minusta tuntui omituiselle kun itse Draculankin alkoi puhua. Jotenkin se ei vain uponnut.

En osaa oikein kirjoittaa tästä mitään järkevää. Ajatukset ovat vähän jumissa. Huomasin sen jo tuon Adoptiomatkan kohdalla, etten osannut kirjoittaa siitä mitään sellaista hienoa ja kaunista, mitä kirja olisi oikeasti ansainnut. Ei Historiankaan ollut huono, toteutus ei vain kohdallani toiminut. Jatkan silti kokeiluja äänikirjoilla.. Pitää vaan miettiä tarkkaan mitä seuraavaksi valitsee.

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 13. syyskuuta 2011

Siniset unikot

Jonathan Falla

(suomentanut Einari Aaltonen, alkuperäisteos Blue Poppies, kustantaja Like 2005)

"Polku loiveni ja pitkä jonomuodostelma levittäytyi taas nauhamaiselle väylälle, joka laskeutui laaksoon. Iltapäivän lähestyessä loppuaan he olivat taas puurajalla: ensin vastaan tuli kääpiöalppiruusuja, sitten pari sisukasta lehtikuusta ja kuusirypäs. Karavaani alkoi liikkua vähän rivakammin, matkalaisten selät suoristuivat, heille tuli pirteämpi mieli ja heidän jalkansa lämpenivät."

Jonathan Falla on skottilainen esikoiskirjailija, joka on syntynyt Kuubassa, on koulutukseltaan sairaanhoitaja ja esiintyy myös renessanssi- ja barokkimusiikkiin erikoistuneena muusikkona. Näin kertoo kannen etulehti. Yhdistelmä kuulostaa mielenkiintoiselta. Kirjailija on myös työskennellyt pakolaisleireillä ympäri maailmaa. Luin Siniset unikot osana Satun luettujen Minihaastetta 3/11 Apiloita ja omenankukkia (vähän jäljessä tosin).

Siniset unikot sijoittuu Tiibetin vuoristomaisemaan vuoteen 1950, kun kiinalaiset uhkaavat Tiibetin itsenäisyyttä. Skottilainen radioteknikko Jamie Wilson saapuu pieneen Jyekon kylään perustamaan radioasemaa. Kylän buddhalaisluostarin munkki Khenpo Nima ystävystyy Jamien kanssa ja Jamie opettaa hänet ja muut munkit pelaamaan pöytätennistä eli pingpongia. Kylässä asuu myös Lhasasta kotoisin oleva äskettäin leskeksi jäänyt nuori nainen, Puton, ja hänen pieni tyttärensä. Jyekolaiset ovat taikauskoisia ja ovat sitä mieltä, että miehen kuolema toi pahan onnen varjon Putonin ylle, eivätkä suostu tarjoamaan hänelle asuinpaikkaa. Khenpo Nima järjestää Putonin Jamien taloudenhoitajaksi.

Kommunistinen Kiina uhittelee rajan takana. Sodan uhkan varjossa, vaativien luonnonolosuhteiden keskellä, Jamie ihastuu tiibeläiseen kylään, sen ihmisiin ja Putoniin. Kiinalaissotilaat kuitenkin marssivat kylään eikä mikään ole enää entisellään.

Kirjassa oli jotain samaa kuin elokuvissa Kapteeni Corellinin mandolini, Viimeinen samurai ja Hiljainen amerikkalainen. En muista yhtäkään näistä elokuvista kokonaan, mutta tunnelman ja asetelman muistan. Tästäkin kirjasta saisi samantyyppisen elokuvan. Kaipailevaa herkkää, vaatimatonta rakkautta, jota varjostaa sota tai sen uhka ja joka loppujen lopuksi vie päähenkilöitä kohti kohtalokasta loppua, ilman että nämä itse voivat siihen vaikuttaa. En ole suuren suuri lajityypin ystävä, mutta tämä tarina oli oikein kaunis. Himalajan vuoristo oli ilman muuta yksi tarinan päähenkilöistä. Kirjan myötä sai hyytävän kylmän ja jylhän nojatuolimatkan maailman katolle.

Fallan kieli on viipyilevää ja surumielisen kaunista. Siinä oli myös jotain ajatonta, kirjan kuvaamaan aikaan ja paikkaan sopivaa. Ainoa särö tähän tunnelmaa oli pieni vertaus, jossa karavaanin ensimmäistä jakkia seuraavaa jonoa verrattiin turisteihin, jotka seuraavat oppaan punaista sateenvarjoa. Se mielikuva vie hetkeksi johonkin eurooppalaiseen kaupunkiin ja jotenkin hyppäsi silmille. Muutoin Falla kuvaa tiibetiläistä buddhalaisuuden ja taikauskon värittämää elämää uskottavasti.

Alusta asti lukija kuitenkin seuraa vääjäämättömästi eteneviä tapahtumia tietäen, että enemmin tai myöhemmin jotain surullista tapahtuu. Tällaisten tarinoiden suuruus on juuri siinä, ettei niissä ole onnellisia loppuja. Tai sanotaan Hollywood-tyyliin onnellisia. Mietin myös jossain vaiheessa, että mistä johtuu kirjan nimi, mutta myös tämä selviää lopussa. Nimi on valittu hyvin ja sen merkitys tarinan kannalta on ymmärrettävissä monella tapaa. Tällaisista yksityiskohdista pidän.

Niin. Kaunis rakkaustarina täynnä kaipuuta. Sodanuhkaa. Himalaja. Jos jokin näistä kolahtaa, niin suosittelen.

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 10. syyskuuta 2011

Viimeiset vieraat

- elämää autiotaloissa

Kai Fagerström, Risto Rasa, Heikki Willamo

(kustantaja Maahenki 2010)

"laudoituksella
samoilevaan kirvaan
kieli ei yllä"

Ihana kirja! Heikki Willamon kuvat ja tekstit, Kai Fagerströmin kuvat ja Risto Rasan runot kertovat autiotalojen asukkaista; mäyristä, hiiristä, pöllöistä ja oravista. Kuvista ei aina heti huomaa, kuka niissä piilottelee, mutta lyhyen tarkastelun jälkeen pienet korvat, hampaat tai hännänpää vähintään piilottelevat harmaiden lautojen ja hylättyjen huonekalujen keskellä. Tämä on luontokuvausta parhaimmillaan!

Risto Rasa on aina kuulunut suosikkirunoilijoihini ja Willamon ja Fagerströmin kuviin yhdistettynä kokonaisuus on hieno ja satumainen. Pidin etenkin tuosta lainaamastani runonpätkästä ja siihen yhdistetystä kuvasta, jotka löytyvät kirjan viimeiseltä sivulta. Kuvaa ei tässä ole esittää, eikä varmaan olisi oikeuttakaan, mutta käykääpä itse kurkistamassa. Siinä näkyy pienen jyrsijän vaaleanpunainen kieli laudanraosta. Ja kirva. Jota en olisi huomannut ilman tuota runoa. 

Kirjan kuvat ovat kovin inhimillisiä ja tietyllä tapaa lämpimiä. Ihmisen hylkäämät asumukset ovat saaneet uusia asukkaita. Kasvillisuuden voima hukuttaa hiljalleen harmaantuvat, romahtamaisillaan olevat mökit alleen. Rikkinäisen ikkunan takaa kurkistaa orava ja lattialautojen alla asuu mäyräperhe. Kai Fagerstömin kotisivuilta voi nähdä jotain kirjan kuvia. Mahtava lahjakirja, erilainen luontokirja, täydellinen "sohvapöytä"kirja ja aivan fantastinen luontokuvauskirja.

Lopuksi vielä toiseen asiaan. Luin tänään tuoretta Tähdet ja avaruus -lehteä, jossa oli Hannu Rajaniemen haastattelu. Olen unohtanut Kvanttivarkaan kirjahyllylle ja tuli hirmuinen hinku lukea se pikaisesti. Seuraava kirja, Fraktaaliruhtinas ilmestyy lehden mukaan vuoden päästä. Ehdin siis ehkä lukea sen ensimmäisen siihen mennessä :). Kvanttivarkaan teemana ovat muistot, Fraktaaliruhtinas puolestaan keskittyy tietoisuuden mysteereihin. Sitä odotellessa... 

Lumihiutaleet: * * * * *

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Sinä päivänä

David Nicholls

(suomentanut Sauli Santikko, alkuperäisteos One Day, kustantaja Otava 2011)

"Tosiasia oli, että Em ja Dex eivät tulleet erityisen hyvin toimeen tätä nykyä. Yleensä Dex peruutti heidän tapaamisensa viime hetkellä, ja kun he sitten tapasivat, Dexter vaikutti hajamieliseltä ja vaivaantuneelta. He puhuivat toisilleen oudolla, kireällä tavalla, ja heiltä oli kadonnut kyky saada toisensa nauramaan. Sen sijaan he letkauttelivat toisilleen ilkeän sapekkaaseen sävyyn. Heidän ystävyytensä oli kuin kuivahtanut kukkapuska, jota Emma vaati yhä vain kasteltavan."

Ylläoleva lainaus on kirjan puolivälin paikkeilta. Niiltä vaiheilta, kun mietin, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Kirjaa on kehuttu blogeissa ja arvoisteluissa hauskaksi dialogiltaan, koskettavaksi, ikimuistoiseksi, surulliseksi, sympaattiseksi ja mahtavaksi. Kansainväliseksi ilmiöksi. Tuossa parisadan sivun paikkeilla en kuitenkaan ollut täysin vakuuttunut mistään näistä kuvauksista. 

En ollut erityisesti ajatellut haluavani lukea tätä kirjaa, mutta se osui kirjaston uutuus-hyllyllä eteeni ja tottakai päätyi sitä kautta yöpöydälleni. Pidin kovasti TV-sarjasta Rimakauhua ja rakkautta, jota Nicholls on ollut käsikirjoittamassa ja osittain siitä syystä ajattelin pitäväni myös tästä kirjasta. Lisäksi luin viime viikolla leffa-arvostelun kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta, joka on tullut ensi-iltaan Britanniassa. Ilmeisesti loppuvuonna on vuorossa myös Suomessa. Arvostelussa kehuttiin elokuvaa kaikilta muilta osin, paitsi Emmaa esittävän Anne Hathawayn kohdalta. Kriitikko oli sitä mieltä, että kirja on parasta lukea ennen elokuvaa, sillä muutoin menettää Emman parhaat palat. 

Kirjaa lukiessani minulla oli mielessä Anne Hathaway Emmana. Ehkä siksi tuo alku jotenkin tökki. Hathaway on ihan hyvä näyttelijä, mutta ehkä jotenkin liian "leffatähti" Emman rooliin. Ainakin sen Emman, joka minulle kirjan sivuilta välittyi. Onneksi Em pääsi hieman kasvamaan Anne Hathawayta suuremmaksi ja kirjan puolivälin jälkeen pääsin paremmin tarinan imuun. 

Kirja kertoo yhdestä tietystä päivästä joka vuosi kahdenkymmenen vuoden ajan. Tarina alkaa 1988, kun Emma ja Dexter tapaavat opintojensa loppuessa, kun heillä on niin sanotusti koko elämä ja tulevaisuus edessään. Yhteisesti nukutun (siis nukutun) yön jälkeen he pysyvät ystävinä ja tapaavaat toisiaan aika ajoin. Emmaa ärsyttää Dexterin asenne paremman luokan kansalaisena, kun hän itse pitää itseään vähintääkin työväenluokan aktiivina. Kaikesta huolimatta Emma on silti ihastunut Dexteriin kovastikin. Dexter puolestaan kokee, että ei voi varata itseään yhdelle naiselle, joten "seurustelu"vauhti on sen mukaista. Vuosien varrella tapahtuukin kummallekin yhtä ja toista, mutta yhteyttä pidetään silti pieniä mykkäkouluaikoja lukuunottamatta säännöllisesti. Lukija alkaa tietysti enemmin tai myöhemmin miettiä, milloin Em ja Dex oikein lyövät hynttyyt yhteen.

Kirjan rakenne, jossa seurataan vain yhtä päivää kerran vuodessa on mahtavasti toteutettu. Suuria juttuja tapahtuu noiden päivien ulkopuolella, mutta niistä kerrotaan vain jälkikaikuina tai tulevaisuuden haaveina. Se antaa myös mahdollisuuden yllättää lukija aika ajoin. Nicholls myös välttää mahtavasti pahimman sudenkuopan tämäntyyppisessä kerronnassa eikä yritä liian tehokkaasti kytkeä tapahtumia johonkin tiettyyn vuoteen. Kuten esim. 2002 vuoden kohdalla ei tehty suurta numeroa siitä, että edellisenä vuonna oli alkanut maailmanlaajuinen terroristijahti, vaan pienessä sivulauseessa, sivuhenkilön sanomana tuotiin tuntemamme maailman muutos esille. 

Kirjassa on myös sellaisia piirteitä, jotka avautuvat ehkä paremmin brittiläiselle lukijalle, kuin suomalaiselle. Tai en ole varma. Esimerkiksi tämä luokkaerojen vastakkainasettelu päähenkilöiden kohdalla oli minulle vähän yhdentekevä juttu. Tiedän, etten vain Ymmärtänyt sitä riittävän syvällisesti. Mutta se nyt ei paljoa lukemista haitannut. Pieni nyanssi vain.

Pidin kirjasta loppujen lopuksi todella paljon. En sanoisi sitä mielettömän hauskaksi, vaan jos jostakin kirjasta voisi sanoa "elämänmakuinen", käyttäisin sitä ilmaisua tästä teoksesta. Päähenkilöiden elämänvaiheissa on tämänikäiselle lukijalle useitakin samaistumisen aiheita ja heistä tunnistaa huvittavia ja koskettavia piirteitä niin itsestään kuin ystävistään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten kaksikymppisenä polttanut maailmanmuutoshalu ja tulevaisuuden nälkä tasoittuvat kuin huomaamatta siihen niin kutsuttuun arkeen. Olisikin mielenkiintoista tietää mitä eri ikäiset lukijat kirjasta ajattelevat. Saatan olla näin päälle kolmekymppisenä juuri oikeaa kohderymää, jos sellaista välttämättä tarvitaan.

Tältä pohjalta on hyvä katsoa elokuva joskus. Mielenkiintoista nähdä kuinka asiat on siinä toteutettu. 

Lumihiutaleet: * * * *

maanantai 22. elokuuta 2011

Korppien kestit

George R.R. Martin

Tulen ja jään laulu osa 4

(suomentanut Satu Hlinovsky, alkuperäisteos A Feast for Crows, kustantaja Kirjava 2007)

"Rummut takoivat taistelutahtiin, kun Rautavoitto pyyhälsi eteenpäin keulapuskuri vihreitä aaltoja halkoen. Pienempi laiva edessä kääntyi airot merta suomien. Viireissä liehuivat ruusut; perässä ja keulassa valkoinen ruusu valkoisella vaakunakilvellä, mastossa kultainen ruusu ruohonvihreällä pohjalla. Rautavoitto raapaisi sen kylkeä niin rajusti, että puolet entrausväestä kaatui. Airot katkeilivat ja pirstoutoivat, suloista musiikkia kapteenin korville."

No niin. Nyt se on vihdoin luettu. Säästelin tätä opusta, jottei neljännen ja viidennen osan väliin tulisi kovin monen vuoden väliä. Kuten tuli kolmannen ja neljännen väliin. Koska A Dance with the Dragons on ilmestynyt kesällä, uskoisin suomennoksenkin tulevan ennen kuin seuraavat viisi vuotta on kulunut. Osallistun muuten Korppien kesteillä Satun luettujen 500 + haasteeseen. Tiiliskivellä oli pituutta 690 sivua.

Tulen ja jään laulu on ilmiselvästi saanut lisää lukijoita Canal +:lla esitettävän Game of Thrones-sarjan vuoksi (joka siis on tehty saagan ensimmäisen kirjan, Valtaistuinpelin pohjalta, jos joku ei sitä vielä tiennyt). Kyseistä sarjaa en ole nähnyt, mutta mahdollisesti siihen tutustun, kunhan sen joskus DVD:n muodossa pystyn hankkimaan. Luin tuon Valtaistuinpelin joskus seitsemän vuotta sitten ja muut osat aika pian sitä mukaa kun ovat ilmestyneet. Eli muisti alkaa jo vähän heiketä, mitä missäkin osassa tapahtui ja voin kertoa, ettei tämä ole semmoinen saaga (ainakaan minulle), että "voihan sen aina lukea uudestaan".

Kuten kaikissa saagan kirjoissa, tarinaa seurataan monen henkilön kautta, joten yhtä tiettyä päähenkilöä ei kirjassa ole, vaikka ehkä joidenkin kohtalot osoittautuvat tärkeämmiksi kuin toisten. Korppien kesteissä ei seurata kuin puolta hahmoista, toinen puoli tulee esille tässä uudessa Lohikäärmetanssissa tai mikä kirjan nimi suomeksi mahtaakaan olla. Tällaisessa kirjoitustavassa oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli se, että Martinin koko ajan suuremmaksi paisuvassa hahmojen meressä pystyttiin nyt muutamia seuraamaan niin, että lukija vielä muisti mitä edellisessä henkilöstä kertovassa luvussa oli tapahtunut. Huonoa tässä oli se, että tuntui, ettei tarina mene lainkaan eteenpäin. Mitään ratkaisevaa ei kirjailija oikeastaan ole voinut tähän teokseen kirjoittaa, jottei lukija arvaisi seuraavassa kirjassa tapahtuvia asioita, koska ne kertovat näistä samoista hetkistä. Toisin sanoen, tämän kirjan henkilöt eivät voineet oikeastaan olla sidoksissa uuden kirjan henkilöihin. 

Yleensäkin, jos nyt ajatellaan, että joku kirjoittaa 690 sivua, niin eikö voisi olettaa, että kirjassa tapahtuu jotain pääjuonen kannalta oleellista? Korppien kestien kohdalla lukijalle tuli olo, että Martinilla on karannut hahmojen määrä jo hallinnasta, sillä näidenkin liikuttelu pelilaudalla muutaman askeleen verran vaatii lähes 700 sivua, joten ei ole ihme, jos saaga vain paisuu paisumistaan. Kerronta oli tietysti mahtavaa ja taattua Martinia, mutten kovasti nauttinut niistä lukuisista suku- ja taisteluselvityksistä, joita tässä kirjassa lueteltiin. Lukijalle, jolla on äärettömän huono nimimuisti, kerronta oli vähintäänkin haasteellista. Osa selvityksistä oli toki merkittäviä juonen kannalta, osa kuitenkin vain tunnelman luontia ja hahmojen taustoittamista. Se on selvää, että Martin luo saagaa, jollaiselle ei oikein taida löytyä kilpailijaa ja joka varmasti jää genren suurimpien joukkoon pitkäksi aikaa.

En vain ole niin varma, onko tämä lukijan kannalta hirmuisen houkuttelevaa, että kirjojen ilmestymisväli venyy viiteen vuoteen ja vielä kaksi kirjaa (ainakin) pitäisi ilmestyä. Tai se, että kukin kirja on pitkä kuin nälkävuosi, mutta tuntuu, ettei siinä päästä eteenpäin (päätöntä ratsastelua paikasta toiseen). Tietysti, kaikkien aikojen saagaahan tässä rakennetaan, eikä mietitä minun lukumieltymyksiäni. Sitä paitsi tänne asti luettuna on pakko saada tietää miten tarina päättyy, joten kirjailija voi tehdä ihan mitä vaan, eikä varmaan menetä ainoatakaan lukijaa. Sama ongelma oli mielestäni Harry Pottereissa, joissa muistaakseni viides kirja oli lähestulkoon tarpeeton pääjuonen kannalta, mutta oleellinen rahastus- ja mahtipontisuuden kasvatuskeino. Joku saattaa tosin olla eri mieltä, eikä varmaan ole väärässä...

Korppien kestien juonesta en tietysti kerro mitään, sillä ne jotka eivät ole saagaa aloittaneetkaan, eivät tajua mistä kirjoitan ja ne, jotka sitä parhaillaan kahlaavat läpi tuskin haluavat, että spoilaan tapahtumia. Yleisesti ottaen juonittelu ja raakuudet jatkuivat tässä kirjassa kuten edellisissäkin sillä erotuksella, että mielestäni kierroksia oli hieman synkennetty entisestään. En tiedä johtuiko se siitä, että yksi seurattavasti hahmoista oli Cersei, jonka mieli tuntuu olevan kiero kuin korkkiruuvi ja vielä mahdottoman epäluuloinen. Valitettavasti tuli vähän sellainen tunne, että kun saagaa jatketaan pitkään ja vielä pidempään, joudutaan myös käyttämään entistä raaempia ja synkempiä tapahtumia, jotta ylitettäisiin edellisten aiheuttama vaikutus. 

Se on selvää, että olen tuhannen koukussa tähän saagaan ja on pakko saada tietää miten tarina päättyy. Kertoisin mielelläni myös lempihahmoni, mutta siinä tulee ongelmaksi se, että lukijat, jotka eivät vielä ole tätä lukeneet, arvaavat ketkä ovat selvinneet hengissä tänne asti.. Ja muistaakseni näiden hahmojen henki on jätetty hiuskarvaan varaan  jossain vaiheessa, joten en halua sitäkään spoilata. Sanottaakoon vain, että toinen on helposti arvattava ja toinen ei kahden ensimmäisen kirjan perusteella olisi ollut mitenkään todennäköinen suosikki-vaihtoehto.

Taistelu Rautavaltaistuimesta jatkukoon.

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 16. elokuuta 2011

Kaikki tässä kylässä valehtelevat

- naisreportterina maailman sotanäyttämöillä

Megan K. Stack

(suomentanut Kirsti Peitsara, alkuperäisteos Every Man in This Village Is a Liar: an Education in War, kustantaja Minerva 2011)

"Me valehtelemme itsellemme, koska haluamme uskoa, että olemme hyviä. Emme halua katkaista ylevää kansallista sankaritarinaa. Mutta yritämme hämärtää asioita puhumalla terrorismista: asioista, joita teemme toisille ja itsellemme." " ... kerromme itsellemme, että taistelemme tyranneja vastaan ja syöksemme diktaattoreja vallasta. Me lausumme sanan terrorismi, koska siitä on tullut paras tekosyy. Hyökkäämme muihin maihin ja ajamme takaa tuon käsitteen haamua, koska on liian vaikea myöntää, että pahuus asuu jo sydämissämme ja kätemme ovat veressä."

Megan K. Stack on yhdysvaltalainen journalisti, joka lähetettiin Afganistaniin vain hieman syyskuun yhdennentoista jälkeen vuonna 2001. Siitä alkoi hänen seitsemisen vuotta kestänyt uransa sotareportterina ennen kuin hän toivoi pääsevänsä muihin tehtäviin ja johtaa nyt Los Angeles Timesin Moskovan toimitusta. Tähän kirjaan hän on koonnut reportaasejaan syvemmän kuvauksen Yhdysvaltain terrorismin vastaisesta sodasta ja sen seurauksista sekä poliittisen islamin noususta 2000-luvulla. Kirjan nimi viittaa kreetalaisen filosofin, Epimenideen paradoksiin. Hän oli julistanut, että "kaikki kreetalaiset valehtevat". Tämä maailman vanhimpiin kuuluva logiikan probleema kiertyy lopulta itsensä ympäri. (Lukekaa aiheesta myös Logicomix toim. huom.)

Kirja on julkaistu alkuperäiskielellä viime vuonna, eivätkä Osama bin Ladenin kuolema tai muslimivaltioiden vallankumousaalto ole päässeet vielä tämän teoksen sivuille. Siitä huolimatta kirja on kovin ajankohtaista ja mielenkiintoista luettavaa. Kaksoistornien sortumisesta tulee tänä vuonna kuluneeksi kymmenen vuotta ja varmaan useampiakin tilinpäätöksiä on luvassa ympäri maailmaa. Tästä teoksesta teki itselleni mielenkiintoisen se, että kirjoittaja on yhdysvaltalainen. Ja sekin, että kyseessä on naisjournalisti, oli kiinnostavaa, koska sodan keskellä olevat muslimivaltiot eivät välttämättä ole maailman helpoin paikka yksin liikkuvalle naiselle.

Teos on erityisen hyvin kirjoitettu ja suomennettu. Teksti on mukaansatempaavaa, loogisesti etenevää ja sujuvaa. Sujuvuus ei ole mikään itsestäänselvyys, sillä Stack yhdistää kuvaukseensa suurempia tapahtumia ja yksilöiden kohtaloita. Silti paketti pysyy kasassa ilman, että lukija huomaisi kömpelöitä aasinsiltoja tai hyppelevää ajatuksenjuoksua, mitkä ainakin itseäni lukemisessa kovasti häiritsevät ja tämän tyyppisissä kirjoissa monesti esiintyvät. Ei tarvitse ihmetellä, että Stack on ollut ehdolla Pulitzerin saajaksi vuonna 2007.

Stack tavoittaa harvinaislaatuisella selkeydellä koko sekavan terrorismin vastaisen sodan ytimen:
"Vasta vuosia sodasta raportoituani ymmärsin, että terrorisminvastaista sotaa ei koskaan todella ollutkaan. Se ei ollut todellista. Tällä en tarkoita, etteikö koko sota olisi ollut virhe, etteikö se olisi ollut kyynistä ja itsetuhoista tai etteikö se olisi aiheuttanut vain lisää kaunaa ja väkivaltaa. Tarkoitan, että sodalla ei lopulta ollut mitään sisältöä; se ei ollut mitään muuta kuin yhteinen nimikyltti monimutkaiselle vyyhdelle, joka koostui eri suuntiin vetävistä tavoitteista ja yhteiskuntanäkemyksistä ja yöllisestä terrorista ja julmuudesta ja kaupankäynnistä. Ja kaiken tämän yllä leijui muisto sortuvista pilvenpiirtäjistä."

Vaikka Stack kritisoi yhdysvaltalaisten suhtautumista terrorismin vastaiseen sotaan, hän ei kuitenkaan sorru purkamaan turhautumista ja saarnaamaan. Kirjan tyyli on enemmänkin toteava. Näin tapahtui ja tältä se näytti. Tosin välillä muistutetaan, että kaikki tässä kylässä valehtevat. Voiko journalisti uskoa mitään kuulemaansa tai näkemäänsä? Mitä motiiveja oppaiden, tulkkien, kontaktien, sotilaiden ja siviilien tarinoiden taustalla on? Kirjasta on myös luettavissa se ihmetys, mikä valtaa Stackin mielen sen suhteen, kuinka ahdistavan paradoksaalisia mielipiteitä yhdysvaltalaisilla on esimerkiksi irakilaisten siviilien kärsimyksestä. Että sama se vaikka ovatkin viattomia 9/11:ta, jonkun täytyy kuitenkin maksaa. Ennen kaikkea taustalla kulkee kasvava hämmennys, kun journalisti alkaa hiljalleen ja kauhuissaan ymmärtää kuinka huonosti valmistautuneena ja paikallisia oloja tuntevana Yhdysvaltain armeija marssi Afganistaniin ja etenkin Irakiin. Ja minkä vuoksi?

Sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Suosittelen tätä loistavaa kirjaa yhtenä näkökulmana Yhdysvaltain ulkopoliittiseen lyhytnäköisyyteen ja terrorismin vastaisen sodan järjettömyyteen viime vuosikymmenellä. Kirjan ansio on myös siinä, että se pystyy nostamaan inhimillisiä tarinoita yksittäisistä ihmisistä kaiken sen kaaoksen ja julmuuden keskeltä. Viimeisenä ajatuksena jää kummittelemaan kysymys: Opitaanko tästä jotain?

Lumihiutaleet: * * * * *

lauantai 6. elokuuta 2011

Ydinvoima Fukushiman jälkeen

Risto Isomäki

(Into-pamfletti 2011)

"Tämä voi tulla monille yllätyksenä, mutta tärkein tapa, jolla ihmiset nykyään altistuvat radioaktiiviselle säteilylle voi olla... no niin: tupakointi."

Ja kyllä. Asia tuli minulle yllätyksenä. En itse tupakoi, joten en ole koskaan pahemmin pohtinut mikä siinä olisi kaikken vaarallisinta. Enkä ole myöskään perehtynyt keuhkosyöpien määrän kasvuun 1900-luvulla. Jo siitäkin syystä tämä pamfletti oli äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa. 

Isomäki aloittaa pienellä kertauksella ja yhteenvedolla siitä, mitä Fukushimassa tapahtui tämän vuoden alkupuolella Japanin maanjäristyksen ja sen aiheuttaman tsunamin seurauksena. Hän pohtii pamfletissaan myös sitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos tsunami olisi ollut suurempi tai kyseessä olisi ollut ns. neljännen sukupolven reaktori. Tupakan sisältämän poloniumin haittojen pohdinnalle on myös omistettu oma lukunsa, kuin myös ydinpolttoaineen käytölle ydinasemateriaalina. Loppupuolella hän esittää suosituksia siitä, millaisia päätöksiä ydinvoiman suhteen tulevaisuudessa pitäisi tehdä.

Pamfletissa on siis paljon asiaa, joka tällaiselle tavalliselle tallaajalle on pääosin tuntematonta. Tai en minä tiedä kuinka moni rivikansalainen osaa kertoa millainen radioaktiivinen säteily on vaarallisinta ihmisille tai miten ydinpommit käytännössä toimivat. Minun käsitykseni perustuvat joihinkin aikaa sitten käytyihin fysiikan opintoihin ja niihin paljon väärää tietoa levittäviin amerikkalaisiin toimintasarjoihin ja -elokuviin. Ja jonkin verran tietysti julkisuudessa olleeseen keskusteluun ydinvoiman vaarallisuudesta. 

Pamfletissaan Isomäki on erityisen huolissaan juuri siitä, että oikeanlaista ja aitoa keskustelua ydinvoimasta ja sen vaikutuksista ei käydä kai sen varjolla, ettei haluta lietsoa turhaa paniikkia. Ja osittain myös siksi, että asioista ei ole oikeanlaista tietoa. Henkilökohtaisesti minulla ei ole kovin tarkkaa mielipidettä ydinvoiman käytöstä, mutta pamfletti sai kyllä miettimään monia asioita toisella tavalla ja tietysti toi esiin huomattavan suuren määrän sellaisia teemoja, joita en ole edes osannut pohtia.

Se, että toisen maailmansodan jälkeen on keuhkosyöpien määrä kasvanut ja tupakoissa on alettu käyttää filtteireitä poistamaan pahimmat karsinogeenit ja PAH-yhdisteet, on mielenkiintoinen yhtälö. Mistä syöpien määrän kasvaminen sitten johtuu? Isomäki arvelee (yksinkertaistettuna) , että uraanipitoiset fosforilannoitteet kerryttävät tupakkaan poloniumia, joka palaessaan saa aikaan keuhkoissa alfa-hiukkasia, jotka ovat ihmiselle erityisen vaarallisia. (Tämä ajatusketju kannattaa lukea suoraan pamfletista, saatan lainata sitä väärin..).  Tietysti myös muissa kasveissa on radioaktiivisuutta lannoitteiden takia, mutta tupakassa vaaran aiheuttaa se, että se poltetaan ja savu hengitetään. Tämä mahdollistaa radioaktiivisten aineiden joutumisen keuhkoihin. Isomäki ei ole ajatuksen kanssa yksin, asiasta löytyy myös 60-luvulla tehty tutkimus. Tupakkateollisuus tietää, että tupakka sisältää poloniumia ja pystyisi myös kohtuullisin keinoin poistamaan sen lopputuotteesta. Silti näin ei tehdä. En voi muuta kuin yhtyä Isomäen ehdotukseen, että Suomessa/EU:ssa/kaikkialla pitäisi kieltää poloniumia sisältävän tupakan myynti. Ja uraanipitoisten lannoitteiden käyttö. Ja katsoa sitten, mitä syöpäluvuille tapahtuu.

Terveella järjellä ajateltuna ei ole mitään mieltä kylvää radioaktiivisia aineita luontoon, olkoot ne kyseisessä muodossa kuinka "harmittomia" hyvänsä. 

Mitä tulee Isomäen esittämään kritiikkiin Stukia kohtaan, minua kiinnostaa ennen kaikkea se, miksei asiasta voida todella käydä ihan aitoa keskustelua? Jos joku esittää väitteitä ja ne kumotaan vain sillä, ettei niihin vastata tai niitä vähätellään, se kuulostaa kovin lyhytnäköiseltä ratkaisulta ja ehkä jopa piiloutumiselta virkamiesaseman taakse. En ole lainkaan perehtynyt onko tällaista keskustelua käyty missään mediassa tai mitkä ovat olleet lopputulokset, mutta se osoittaa myös sen, ettei sitä ainakaan kovin paljoa ja kovin julkisesti ole käyty. 

Pamfletissaan Isomäki kiteyttää tärkeän asian hienosti: "... asiaan liittyvän disinformaation levittäminen on joka tapauksessa saattanut olla vielä paljon vaarallisempaa. Virheelliset tiedot, puolitotuudet ja valheet kostautuvat toisinaan yllättäviä reittejä pitkin. Muun muassa tästä syystä riippumaton, kriittinen tiedonvälitys on niin tärkeä asia." Mielestäni tämä on juuri huolestuttavinta ihan kaikessa; toistetaan vääriä tietoa tai ns. näppituntuma-tietoja oikeina ja todellisina asioina. Kun jokin asia toistetaan eri tiedotusvälineissä tarpeeksi monta kertaa, siihen alkaa olla helppo uskoa ja musta-tuntuu-tiedosta tuleekin fakta, jolla ei ole mitään pohjaa. Tämän vuoksi vastuullisessa ja päätöksiä tekevässä asemassa olevien pitäisi olla todella tarkkoina mille pohjalle päätelmänsä rakentavat.

Pamfletti on periaatteessa nopeasti luettu, mutta toisaalta asioiden sulattelu vaatii hieman aikaan. Lukuja ja fysiikan perusteita ei pidä säikähtää, Isomäki kirjoittaa niistä sopivan kansantajuisesti. Vaikkei juuri mitään koulun fysiikasta muistaisikaan, voi pamfletin lukea täysin ymmärrettävästi. Isomäen mielipiteet luonnollisesti perustuvat lukuihin ja laskelmiin eivätkä vain periaatteeseen ydinvoiman vastustamisesta. Tämä ei siis ole mitään provokatiivista huuhaata, vaan looginen esitys ydinvoiman käytön uhkakuvista. Siitä syystä toivon, että suomalaiset päättäjät perehtyvät Isomäen kirjoitukseen, vaikka suhtautuisivat ydinvoimaan kuinka myönteisesti hyvänsä.

Ja tähän tulisi kyllä kaikkien muidenkin suomalaisten tutustua ainakin jollain tasolla. Vaikkei kaikkia Isomäen ajatuksia täysin allekirjoittaisikaan, sisältää pamfletti monia ajattelemisen arvoisia pohdintoja ja väitteitä suomalaisen ja koko maailmaan koskevan ydinvoiman käytön tulevaisuudesta. Pamfletin hienous on siinä, että siitä on aistittavissa aito huoli; ei pelkästään ydinvoiman vaikutuksista, vaan myös siitä kuinka vaikeista asioista ja päätöksistä käytävä julkinen keskustelu tuntuu puuttuvan tällä hetkellä kokonaan.

Ehdottoman mielenkiintoinen ja pysäyttävä pamfletti.


Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Huimaavat korot

Mirja Tervo

(kustantaja Atena 2011)

"Korkokenkäkulttuurin emämaat, Italia ja Ranska ovat hyvin sukupuolirooli-sidonnaisia maita. Näissä maissa naisen rooli on perinteisesti ollut pitää perhettä kasassa, laittaa ruokaa, kasvattaa lapset ja pukeutua viehättämään silmää. Korkokengät eivät tule maista, joissa roolit ovat ylösalaisin tai jossa jähmettyneitä rooleja ei ole. Korkokengät eivät ehdottomasti tule Hyperboreasta, jossa miehet ja naiset metsästivät yhdessä ravintoa."

Parisen vuotta sitten ilmestynyt Mirja Tervon kirja Huimaavat korot on viime aikoinakin ollut esillä kirjablogeissa. Johtunee osittain siitä, että kirja on ilmestynyt tämän vuoden puolella pokkarina Atena ja Schildsin yhteisessä atschi! -pokkarisarjassa. Minulla oli tämä joskus kirjastosta lainassakin, mutten saanut sitä silloin luettua. Jotenkin pokkariin oli helpompi tarttua. Todella omituista.

Huimaavat korot kertoo vuodesta, jolloin Mirja Tervo työskenteli myyjänä newyorkilaisessa kenkäsalogissa. Tervo on koulutukseltaan etnologi. Kirja oli monella tapaa mielenkiintoinen ja ahmittava luettava. Itse en oikeastaan korkokengistä välitä, koska koipeni eivät kestä niillä kävelyä. Esineenä korkokengät ovat kuitenkin kauniita ja niihin liittyvät käsitykset ja asenteet erityisen mielenkiintoisia. Senpä vuoksi Huimaavat korot tulikin todella ahmittua hetkessä. Koska en juuri korkokengistä perusta, en myöskään tiedä niistä paljon mitään, joten uusia asioita ja ihmetyksen aiheita kirjassa riitti.

Huimaavat korot ei ole pelkkä kertomus vuodesta korkokenkämyyjänä, vaan ennen kaikkea korkokenkien syvintä olemusta pohtiva teos, jossa on paljon mielenkiintoisia johtopäätöksiä ja sitäkin mielenkiitoisempia kysymyksiä. Kirja herättää tällaisen tavislukijan pohtimaan muun muassa sitä, miksi mistään jalkoja satuttavista kengistä pitäisi maksaa omaisuuksia? Ja harmittelemaan sitä, etten ole ollut niin fiksu että olisin alkanut tehdä tolkuttoman kalliita, hankalasti käytettäviä korkokenkiä, joissa on jotain niinkin erikoista ja myyvää kuin punainen pohja. Niin ja eksoottinen, vaikeasti lausuttava nimi. 

Kirjan luettuani tunnen olevani hieman blaah, koska en omista yksiäkään merkkikorkokenkiä. Edes semikalliita.

Lumihiutaleet: * * * +

sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Room

Emma Donoghue

(kustantaja Picador 2010)

"Usually I'm not allowed draw on any bits of Room or furnitures. When I was two I scribbled on the leg of Bed, her one near Wardrobe, so whenever we're cleaning Ma taps the scribble and says, "Look, we have to live with that forever." but my birthday tall is different, it's tiny numbers beside Door, a black 4, and a black 3 undeneath, and a red 2 that was the color our old Pen was till he ran out, and at the bottom a red 1."

Aivan mahtava kirja! Näin tämän Suomalaisen hyllyllä ja kävin kysäisemässä josko tätä on jo suomennettu. Ei ilmeisesti löydy kyseiseltä kirjailijalta vielä mitään suomeksi, joten päätin kokeilla englanniksi; sen verran mielenkiintoiselta takakansi vaikutti. Valinta oli hyvä ja suosittelen tätä luettavaksi ihan kaikille. Toivottavasti se myös suomennetaan joskus, niin vielä useampi lukija voi siihen tutustua. Kirjaa ei malttanut laskea käsistään.

Room on kertomus Jackista ja hänen äidistään. Jack täyttää kirjan alkaessa viisi vuotta ja hän kertoo elämästään Huoneessa (käännökset by allekirjoittanut), joka on kooltaan 11 jalkaa kanttiinsa.  Jack nukkuu Vaatekaapissa ja syö ruokansa omalla Lusikallaan. Matolla hän leikkii äitinsä kanssa päivittäin ja toteuttaa muita tärkeitä jokapäiväisiä rutiineja. Jack saa katsoa TV:tä päivittäin hetken aikaa, muttei liikaa, jottei hän muutu zombiksi. TV:ssä asuu erilaisia hahmoja, joista osasta on tullut Jackin parhaita kavereita. Iltaisin Jackin pitää mennä ajoissa nukkumaan ja muistaa sulkea Vaatekaapin ovet, jottei Old Nick näe häntä. Old Nick vierailee Jackin äidin luona iltaisin ja öinä joina Jack ei saa unta hän laskee kuinka monta kertaa Old Nick saa Sängyn narisemaan. 

Eräänä päivänä Jackin äiti paljastaa sattumalta, että osa TV:ssä näkyvistä asioista onkin yhtä eläviä ja oikeita kuin Jack itse. Lisäksi äiti kertoo, että heidän pitäisi yrittää poistua lukitusta Huoneesta. Tämä hämmentää pientä poikaa kovasti.

Enempää en spoilaa, koska tässäkin kirjassa osa hienoudesta on siinä, ettei tiedä etukäteen mitä kirjassa tapahtuu. Kirja on häiritsevä ja hieman ahdistava, samalla kuitenkin hienosti kirjoitettu, todella paljon oivalluksia ja ajatuksia herättävä. Emma Donoghue on pystynyt kirjoittamaan tarinan siten, että Jackiin on helppo samaistua ja pienen pojan ajatusmaailma tuntuu uskottavalta. Äidin ajatusmaailmaa ei käsitellä kuin Jackin näkökulmasta ja tämä valinta tekee myös lukemisesta mielenkiintoisen.

Kirja on myös kertomus äidin ja lapsen rakkaudesta ja Jackin maailmankuvan muodostuessa myös peilaus siitä millaisessa yhteiskunnassa elämme ja millaisia omituisiakin sosiaalisia sääntöjä meillä elämässämme on. Hieno kirja. Lukekaa tämä, jos jotain luette!


Lumihiutaleet: * * * * *

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Arkipäivän mitättömyys

Zoé Valdés

(suomentanut Anu Partanen, alkuperäisteos La Nada Cotidiana, kustantaja WSOY 1997)

"En halua pysähtyä, poljen lujempaa ja painelen suinpäin puistokadun poikki. En halua olla todistamassa todellisuutta, johon sukupolvemme on kasvatettu. On totta että kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa nähdään helvetisti nälkää, mutta muualla ei olekaan tehty vallankumousta. Kuinka paljon olemme saaneet kärsiä siitä, että "rakennamme parempaa maailmaa"? Missä se on kun sitä ei näe?"

Osana Satun luettujen minihaastetta sain vihdoin luettua osion 'Latinalainen Amerikka'. Yritin aluksi Paulo Coelhoa, mutten saanut inspiraatioa aloittaa kyseistä kirjaa. Joten marssin kirjastoon ja käytin sumeaa logiikkaa (toim. huom. tällä ei mitään tekemistä matematiikan kanssa) uuden kirjan valinnassa. Eksyin hyllyjen väliin ja löysin Havannassa syntyneen, pariisilaistuneen naiskirjailijan, Zoé Valdésin.

Kirjan päähenkilö on Patria, tyttö, joka syntyi Kuudan vallankumouksen vuonna 1959. Vallankumouksen lupaama parempi maailma on kuitenkin kaukana arkitodellisuudesta ja tavalliset jokapäiväiset askareet ovat haasteellisia ympäristössä, jossa ulkomaailman taloudellisten pakotteiden aiheuttama puute vaikeuttaa elämää kaikissa mahdollisissa asioissa. Patrian aikuistuessa, hän alkaa hävetä nimeään ja vaihtaa sen Yocondraksi. Hän menee naimisiin nuorena wannabe-filosofi-kirjailijan kanssa, jota hän myöhemmin kutsuu Petturiksi. 

Yocondra työskentelee kirjalisuuslehden päätoimittajana, mutta koska paperista on pulaa, lehteä ei oikeastaan koskaan julkaista. Mutta työpäivä on täytettävä, jo vallankumouksenkin nimissä. Taistellaakseen arkipäivän ankeutta ja tyhjyyttä vastaan, Yocondra etsii omaa kirjoitustyyliä, jolla purkaa ahdistusta järjestelmän aiheuttamasta elämän laadusta. Nykyisin, erottuaan Petturista hän silti tapaa tätä säännöllisesti viikoittain täyttääkseen makuuhuoneensa tyhjiötä ja kostaakseen Petturille tämän omaa avioliiton aikaista käytöstä. Kuvioissa liikkuu myös toinen makuuhuonemies, Nihilisti, johon Yocondra on enemmän ihastunut. Loppujen lopuksi miehet saapuvat Yocondran luo vahingossa samana iltana.

Kirjassa oli paljon takaumia, joista en yleensä pidä, koska ne tekevät lukemisesta katkonaista. Näin myös tässä tapauksessa. Yritän seurata päähenkilön ajatuksenjuoksua ja vähän väliä hän hyppää jonnekin aikaan ennen sitä ja tätä tapahtumaa. Erityisesti inhoan tapaa kirjoittaa takaumia siten, että "tehokeinona" käytetään kirjoitustyyliä, jossa kuvitellaan, että lukija jo tietää kaiken päähenkilön elämästä eli päähenkilö tavallaan juttelee vanhalle tutulle. Tässä oli myös sitä, eikä se edelleenkään toiminut kohdallani hyvin. Ehkä en vain jaksanut keskittyä kunnolla, mutta tuskastuin hieman tähän kertojaääneen.

Vaikkei kirja olekaan dokumentaarinen kuvaus Kuuban vallankumouksesta ja arkielämästä, oli silti mielenkiintoista lukea edes kuvitteellista versiota siitä. Tai enhän tarkalleen tiedä kuinka kuvitteellista. Säännöstellyn sähkön, ruoan, hyödykkeiden, polttoaineen ja sitä myötä säännöstellyn elämän kuvaus oli siis kirjan parhaimpia puolia. Kirjan kieli oli kaunista ja mukaansa tempaavaa ja helppolukuisena tasapainotti takaumiin perustuvaa kerrontaa. Kannattiko lukea? Sanoisin, että kyllä kannatti.

Eli haasteen toinen osa suoritettu hieman jälkijunassa, mutta kuitenkin. Ja kolmas osa odottaa myös hieman myöhässä... Mutta kyllä minä senkin suoritan :) Pakkohan sitä nyt on edes yksi haaste saada läpi.

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Luotettava vaimo

Robert Goolrick
 
(suomentanut Leena Perttula, alkuperäisteos A Reliable Wife, kustantaja Karisto 2011)

"Päivä päivältä talvi oheni. Sänki kohosi jälleen pellolla, valo viipyili pidempään iltapäivisin. Jää peitti yhä mustan joen, mutta tuntui kuin vankilan ovet olisivat avautumassa. Ihmiset odottivat ensimmäistä lämmintä päivää, ja sitten, vihdoinkin, koitti päivä, jolloin kaupungin tyttölapset ilmestyivät ulkosalle kesäleningeissään. Oli olemassa tulevaisuus."

Nyt osui näppiin aivan loistava lukutulpan hävittämiskirja. Luotettava vaimo on Robert Goolrickin esikoisteos, jonka inspiraatio on syntynyt Michael Lesyn Wisconsin Death Trip kirjan pohjalta. Goolrick on lukenut teoksen 70-luvun alussa ja kirjoittaa kirjansa loppuosassa, että teos muutti hänen elämänsä. Ja tietysti suosittelee kirjaa myös muille luettavaksi.

Luotettavan vaimon tarina alkaa Wisconsinissa sijaitsevasta pienestä kaupungista, jonka rikkain mies, kaksikymmentä vuotta sitten leskeksi jäänyt Ralph Truitt, odottaa lehti-ilmoituksella etsimäänsä vaatimatonta ja luotettavaa vaimokandidaattia saapuvaksi junalla. Truitt ei etsi romantiikkaa, vaan haluaa vaimon lähinnä käytännön syistä. Kun juna viimein saapuu myöhässä lumipyryssä, Ralphin lähettämästä yksityisvaunusta astuu kaunis Catherine Land, joka on valmistautunut petokseen tuossa syrjäisessä pikkukaupungissa. Pitkä talvi kuitenkin muuttaa tapahtumien kulkua monta kertaa ennen kuin kevät pääsee vihdoin koittamaan. Enempää en kerro, en halua spoilta yhtään.

Pitkästä aikaa voin todeta, että kirjan takakansiteksti pitää minkä lupaa ja lainaan tuon parhaan osan tähän, koska en pysty sitä itse paremmin kirjoittamaan:
"Robert Goolrickin esikoisromaani vangitsee tunnelmaansa ensivirkkeestä alkaen. Se on raju ja samalla lyyrinen, yhä uudelleen yllättävä tarina, jossa vuorottelevat rakkaus ja mielipuolisuus, intohimo ja murhanhalu." Lisäksi takakannessa kerrotaan, että Luotettavaa vaimoa on verrattu jopa suuriin klassikoihin Brontën sisaruksista Daphne du Maurieriin. En sanoisi sitäkään liioitteluksi.

Pidin kirjan kielestä, suomentajakin on tehnyt loistavaa työtä. Juonen suurin käänne oli mahtavan ennalta-arvaamaton. Upposin tähän täysin ja harmittelen, etten osaa paremmin kertoa mistä oli kysymys, koska pelkään kertovani liikaa. Tässä kirjassa on tärkeää, ettei tiedä etukäteen siitä oikeastaan mitään. Kirja on aika kalsea ja ahdistava, mutta erinomaisen koukuttava. Amerikkalaisen goottilainen tunnelma, jos sellainen termi nyt mitään selventää.

Suosittelen luotettavaa vaimoa perinteisen murhamysteerin, rakkaustarinan tai perhesaagan sijaan. Tässä on ripaus niitä kaikkia, mutta mahtavan poikkeuksellisella tavalla! Kirjan osti minulle mieheni kauppareissun yhteydessä ja hän naureskeli kotimatkalla kuittia lukiessaan: "miesten sukat, maitojuoma, luotettava vaimo, kestokassi.."

Lumihiutaleet: * * * * +

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Silmänlumetta

Jane Stanton Hitchcock

(suomentanut Marke Ahonen, alkuperäisteos Trick of the Eye, kustantaja Tammi 2006)

"Rouva Griffin tuijotti minuun salin toiselta puolelta. Ehkä juuri fyysinen etäisyys meidän välillämme teki minut rohkeammaksi. Hän ei näyttänyt niin pelottavalta seistessään noiden kaarevien portaiden yläpäässä, ja ajattelin mielessäni, että nyt oli täydellinen tilaisuus kertoa hänelle, että olin selvillä traagisesta tarinasta. Tunsin tarvetta ottaa asian puheeksi, jotta voisin sitten jättää sen sikseen. Niinpä töksäytin ulos seuraavan lauseeni ennen kuin ehdin juurikaan harkita. "Olen ymmärtänyt, että tyttärenne on kuollut", sanoin."

Mitä olisi kesälukeminen ilman murhamysteeriä? Tämä pokkari on odotellut kirjahyllyssäni jo tovin ja tuli tuon edellisen hiekanmakuisen itsensätutkistelu -tarinan jälkeen mieli lukea jotain vähän hyytävämpää. Kirjan päähenkilö on 39-vuotias Faith Cromwell, joka toimii trompe l'oeil-maalarina eli maalaa silmää huijaavia maisemia tai pintoja muun muassa sisustuselementeiksi. Eräänä päivänä hänen liikkeeseensä astelee yksi New Yorkin rikkaimmista ja erakoituneimmista naisista, leskirouva Frances Griffin. Hän pyytää Faithia jättämään muut työnsä ja ottavan vastaan suururakan Griffinin suvun kartanolla: tanssisalin muutostyön. Pienen harkinnan jälkeen Faith ottaakin tehtävän vastaan ja saa pian kuulla, että perheen tytär on murhattu raa'asti vuosikymmeniä aikaisemmin ja tanssiaissali oli rakennettu hänen seurapiireihin astumisensa kunniaksi. Leskirouva Griffin haluaa vanhoilla päivillään tuulettaa noita muistoja pois tästä salista. Faith päättää maalaustyönsä ohessa selvittää tyttären murhamysteerin ja pyytää siihen apua vanhalta ystävältään Harry Pittiltä, joka toimii antiikkikauppiaana.

Mysteerissä oli jonkinasteisia goottilaisia piirteitä. Vanha kartano, traaginen sukusalaisuus, murha ja hiljainen palvelusväki. Päähenkilö on hieman epäröivä, huonohkon itsetunnon omaava nainen, joka ei todellakaan ole mikään yksityisetsivä. Kartanoa hallitsee mieleltään ailahteva, despottimainen leskirouva, joka tietää enemmän kuin kertoo. Alku oli siis lupaava hyytävälle mysteerille.

Valitettavasti päähenkilön ihmissuhdesotkut narsistisen ex-poikaystävän kanssa saivat pian enemmän palstatilaa ja minulta alkoi loppua mielenkiinto koko mysteeriä kohtaan. Kun loppuratkaisut sitten alkoivat avautua, olivat ne yllättävien sijaan kovin kliseisiä ja yliampuvia. Ymmärrän kyllä, että kirja nimensä mukaisesti noudattaa juonessa tiettyä "silmää" huijaavaa kaavaa, mutta ei se mielestäni anna oikeutta heittää kaikkia taiteen sääntöjä romukoppaan ja pakata kaikkea ilmastointiteipillä yhdeksi mytyksi, vain jotta saa kaikki juonenpäät kunnialla solmittua kasaan.

Kyllä tämän luki, mutta mitään erikoista ei kirjassa kyllä ollut. Pienoinen pettymys siis kaikin puolin. (Ja miksi murhamysteereissä nuorehkolla naispäähenkilöllä on aina vanhahko homoseksuaali antiikkikauppias ystävänään?).

Lumihiutaleet: * *

Song of the Silk Road

Mingmei Yip

(kustantaja Kensington Books 2011 )

"My next stop would have to be visiting the monk, which I'd been dreading for a long time - especially the "hanging-upside-down-lotus". Although I'd lost my virginity at seventeen to a neighbor nerd just to be rebellious and allowed few men to share my bed in twenty-nine-year existence - for love (a need), sexual pleasure (a bonus), filling up my loneliness (a desperation), and asserting my female power (a challenge), I'd never considered myself loose."

Joskus tulee tehtyä se virhe, että luottaa kirjan ulkoasuun ja takakannen tekstiin. Ja sitten pettyy pahasti. Takakannessa kerrotaan, että New Yorkissa asuva 29-vuotias wannabe-kirjailija Lily Lin, saa kutsun saapua kuulemaan elossa olevan tätinsä perinnöstä. Täti lupaa Lilylle 3 miljoonaa dollaria, jos hän suorittaa joukon tehtäviä muinaisen Silkkitien maisemissa. Lily ei edes tiennyt, että hänellä on täti. Matkaa varten hän saa 50 000 dollaria. Lily jättää "poikaystävänsä", naimisissa olevan Chrisin, New Yorkiin ikävöimään ja lähtee elämänsä seikkailuun. Kiinassa hän tapaa piakkoin yhdeksän vuotta nuoremman Alexin, jonka kanssa hänen polkunsa kohtaa matkan aikana useammankin kerran. Alex haluaisi matkustaa Lilyn mukana, mutta Lily ei halua kertoa matkansa syytä vaikka Alex lopulta tunnustaa rakastuneensa häneen. Lily aloittaa henkisen soutamis-huopaamisvaiheen itsensä ja Alexin ikäeron takia, muuttaa syrjäiseen kylään johonkin Silkkitien varrelle ja aloittaa suorittaa tätinsä määräämiä tehtäviä.

Ennen pitkää Lily saa kerättyä harvinaisen kasvin kaukaisen vuoren laelta, varastettua muistoesineitä unohdetusta luostarista ja siinä sivussa vieteltyä munkin, joka näitä muistoesineitä vartioi. Tehtävät muuttuvat koko ajan omituisemmiksi vaikkei niitä loppujen lopuksi niin montaa olekaan, mitä olisi voinut kirjan takakansitekstin perusteella luulla. Kun tehtävät on suoritettu (loppujen lopuksi Alexin avustuksella), Lily matkaa tapaamaan tätinsä asianajajaa ja kuulemaan mistä oikein on kysymys.

Lupaavan alun ja monikäänteisen lopun välillä on pelkkää sekavaa ihmissuhdekuraa. Tai ei oikeastaan edes sitä. Tämä on niitä päähenkilö-lähtee-matkalle-löytääkseen-itsensä -kirjoja, eikä edes kovin hyvä sellainen. Kirja haluaa olla matka siihen kuinka Lily löytää itsensä naisena. Jep. Tooodella mielenkiintoista. Kai se onnistuu, koska kirjalla on onnellinen loppu. Anteeksi spoilaus.

Lilyn suurin ongelma on se, että hän on rakastunut kaikkiin tapaamiinsa miehiin ja kuvittelee, että miehen ja naisen välinen suhde on lähestulkoon vain seksuaalista valtapeliä. Aina kun joku uusi mieshahmo saapuu näyttämölle, on siinä "sellaisia" katseita, "sellaisia" ajatuksia ja seuraavana yönä "sellaisia" unia. Ja sitten loppujen lopuksi se suurin oivallus iskee myös Lily-parkaan: koska hänen isänsä hylkäsi hänet lapsena, hän yrittää löytää rakkauden ja hyväksynnän kaikista muista miehistä. Ja saa hirmuisia tunnontuskia 9 vuoden ikäerosta Alexin kanssa. Ja silti Alex vaikuttaa kirjassa kypsemmältä kuin Lily...

Entäpä Silkkitie? Ehkä kyseessä on vain kiinalaisten ymmärtämä nykypäivän Silkkitie, sillä minä luulin tarttuvani vähintäänkin eräänlaiseen nykyajan versioon Tuhannen ja yhden yön saduista, eikä tämä kyllä todellakaan ollut sitä. Kirjalla on haluttu ehkä hieman puuttua Kiinan historiallisten arvoesineiden ja antiikin kauppaan, korruptioon ja salakuljetukseen, mutta kovin ohuesti. Olisi ollut mielenkiintoista lukea siitä enemmän. Parhainta antia oli kiinalaisen arkipäiväisen taikauskon kuvaus; se miten kaikessa voi nähdä ennusmerkkejä tulevaisuuden varalle.

Yhdistelmä tätä kaikkea ei vain kohdallani toiminut ja tämä oli huonoin pitkiin aikoihin lukemani kirja. Kansi mainostaa, että kirjakerhot tulevat rakastamaan tätä kirjaa, eli joku lukija on todennäköisesti ollut kovastikin eri mieltä kanssani. Onneksi näitä mielipiteitä maailmaan mahtuu! Tälle annan siis yhden lumihiutaleen * . Ja tulen tässä piakkoin (ehkä) päivittämään hiutale-järjestelmää ;)

En lupaa parantaa tapojani blogin päivittämistahdin suhteen, mutta parhaani lupaan yrittää. Kevään opiskelurutistus vei näköjään mehut koko kesäkuuksi ja työt ovat pitäneet kiireisinä myös. Näitä perinteisiä lukemista haittaavia "sivutoimia" :) Onneksi pian alkaa kesäloma ja se on tänä vuonna täysimittainen ja ilmeisen sateinen, joten ehkäpä saan luettuakin jotain. Olen myöskin täysin tippunut kärryiltä mitä uusia kirjoja on ilmestynyt, enkä ole ehtinyt varmaan kuukauteen yhdessäkään kirjakaupassa vierailla. Eilen ostin ruokakaupasta (!) ohikulkiessani lupaavan kuuloisen murhamysteerin, Luotettava vaimo, josta toivottavasti piakkoin lisää ;)

Mutta nyt mansikkamaidolle!

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Logicomix - Nerouden ja hulluuden rajalla

Apostolos Doksiadis & Khristos H. Papadimitrou
kuvitus Alekos Papadatos & Annie Di Donna

(suomentanut Tua Korhonen, englanninkielinen alkuteos Logicomix: An Epic Search for Truth, kustantaja Avain 2010)

Hommahan on niin, että nyt ei ole tiedossa mitään kovin syvällistä tai järkevää kommenttia kyseistä teoksesta. Kärsin lukutulpasta. Samaa valitteli Katja, tosin eri syystä. Itselläni on vaan ollut liikaa ajateltavaa ja tehtävää, joten nyt kun vähän hellittää, ei osaa pysähtyä ja keskittyä oikein mihinkään. Paitsi hetkeksi tähän sarjakuvakirjaan.

En ole viime aikoina paljoa lueskellut sarjakuvia. Satunnaisia Aku Ankkoja lukuunottamatta. Muutenkin sarjakuvasivistykseni on jossain Disneyn, Asterixin ja Tex Willerin tienoilla; paljon muuhun en ole perehtynyt. Logicomixista luin mielenkiintoisen arvostelun jostain blogista, joskaan en millään muista mistä. Matematiikan peruskysymysten pohtiminen sarjakuvan muodossa kuulosti kiinnostalta, joten päätin tarttua opukseen.

Logicomix ei halua kutsua itseään historialliseksi sarjakuvaksi, vaikka se kertookin filosofi ja matemaatikko Bertrand Russellin elämästä. Teoksen tekijät korostavat kirjan loppuosassa, että tiettyjä taiteellisia vapauksia on otettu, joskaan ei sen perussisällön kohdalla, joka kertoo matematiikan perusteiden etsinnästä. Tästä johdattelusta ei pidä kuvitella, että vain matematiikot ymmärtäisivät teoksesta jotain. Päinvastoin. Juurikin päinvastoin. Logicomix on popularisoinut hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla elämän suuria kysymyksiä ja matematiikan paradokseja.

Piirrosjälki on nautittavan upeaa, päähenkilöstä on saatu mahtavan ilmeikäs. Ruudut ovat mukavan selkeitä, mutteivät liian yksinkertaisia. On helppoa ymmärtää, että teoksen tekemiseen on käytetty lukemattomia tunteja. Hauska lisä oli se, että kirjan tekijät esiintyvät myös itse tarinassa ja sitä kautta tavallaan kertoivat tarinaa kuinka kirja toteutettiin.

Valitettavasti en nyt vaan osaa näin heti lukemisen jälkeen sanoa kirjasta mitään sen arvon mukaista. Kirjalla on omat nettisivut, sieltä pääsee jäljille. Mutta suosittelen kovasti ihan kaikille, jotka osaavat lukea :)

Lukutulppa toivottavasti helpottaa hiljalleen. Kirjoja on tällä hetkellä kesken neljä.. Tämä on minulle todella omituinen tilanne, koska yleensä en osaa lukea montaa kirjaa "päällekkäin". Availen siis uusia horisontteja. Todella järisyttävää.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Arvonta suoritettu!

Onnetar, joka omistaa kolme traktoria (sininen, punainen ja oranssi), ja virallinen valvoja, joka omistaa melkein yhden (sininen), ovat nyt hoitaneet tehtävänsä.


Olin varannut kaksi pakettia, koska minusta oli hauskaa valita pakettien sisältöä. Onnetar kommentoi kaksi arpaa nostettuaan, että kaikissa Oikeissa Arpajaisissa on kyllä perinteisesti ollut kolme palkintoa. Niinpä lähtee vielä yksi pieni yllätyspalkinto. Eihän onnetarta voi vastustaa, etenkään virallisen valvojan läsnäollessa.


(Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilla olevan artikkelin mukaan joku intoutuu aina silloin tällöin pohtimaan, mikä on oikea nimitys miespuoliselle onnettarelle. No, mielestäni se on onnetar. Onhan nimismieskin nimismies vaikka olisi nainen.)


Joka tapauksessa onni suosi seuraavia henkilöitä:


1. palkinto Seikkailupaketti --- BOOKSY


2. palkinto Piristyspaketti --- KIRSI HIETANEN


3. palkinto Yllätys --- ARJA


Onnea voittajille ja kiitokset kaikille osallistumisesta! Ilmoitelkaa yhteystietonne teresitanblogi(at)gmail.com -osoitteeseen, niin pistetään paketit matkaan!

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Arvonta päättyi

Kymppitonni- arvontaan osallistuminen on siis päättynyt. Osallistujia oli enemmän kuin uskalsin toivoa! Mahtavuutta! Kaikki vastaukset hyväksytään eli arpoja löytyy 17 kappaletta.

Varsinainen arvonta suoritetaan tiistaina 5.4. koska aikaisemmin eivät onnetar ja virallinen valvoja pääse paikalle (näihin tehtäviin kun tarvitaan henkilöitä, jotka omistavat traktoreita ja onnetar joutui tänään iltavuoroon..).

Pysykää siis kuulolla, tiistai-iltana on voittaja tiedossa :)

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Kymppitonni-arvonta (ei aprillia)

Huomasin ilokseni, että laskurini pläjäyttää kohta kymppitonnin rikki.
Se tarkoittaa sitä, että asiaa täytyy juhlistaa jotenkin.
Joten, sen kunniaksi järjestän

KYMPPITONNI-ARVONNAN!

(Toim.huom. Tämä ei sitten ole mikään aprillipila. En vain eilen muistanut tehdä postausta tästä.)

* * * * *

Arvonnan säännöt ovat seuraavat:

Arvontaan osallistutaan vastaamalla alla olevaan kysymykseen.
Vastaus jätetään nimimerkin kera tämän postauksen kommenttilootaan.
Vastausaika eli arvontaan osallistuminen päättyy 04.04. klo 04.04 tämän vuoden puolella.
Arvonta suoritetaan valvotuissa olosuhteissa.
Voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti eli yhteystietoja penätään jälkikäteen.
Kaikki halukkaat saavat osallistua yhdellä vastauksella.
Vastausten tuloksia ei käytetä muihin tarkoituksiin.
Vastauksia ei tarvitse perustella, jos ei halua.

* * * * *

Kysymys:

Jos ostaisit traktorin, minkävärinen se olisi: punainen, vihreä vai sininen?

Onnea arvontaan!

(EDIT: Niin ja se tärkein: palkintokin tietysti on.
Yllätypaketti, joka lähtee arvonnan voittajalle)

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Huipulta huipulle


- Elämänmuutos ja Everest

Carina Räihä

(kustantaja Tammi 2010)

"Samalla silti mietin olenko tekemässä jotain todella typerää, sillä muut ovat kääntyneet alas. Tuntevatko he sääennusteen paremmin? Olenko vaarantamassa terveyteni huipulle pääsyn vuoksi? Minulle on selvää, että mikään ei ole terveyteni menettämisen arvoista, joten en ota liian isoja riskejä. Toivon, että minulle tulee yhä mahdollisuus tehdä valintoja, jos tilanne näyttäisi liian vaaralliselte. Vuorilla tilanteet tulevat usein kuitenkin niin äkkiä, että päätöksentekoon ei jää aikaa tai mahdollisuutta enää siinä vaiheessa. Päätökset on tehtävä etukäteen, ja niistä on kannettava seuraukset."

Viime vuonna kaksi suomalaista naista saavutti Mount Everestin huipun. He olivat Carina Räihä ja Anne-Mari Hyryläinen. Kumpikin pääsi käsittääkseni pelkästään miehiä sisältäneelle Top 10-listalle suomalaisissa Everestin "huiputtajissa"; sen lisäksi Carina Räihä kantaa myös ensimmäisen suomalaisen naisen titteliä tässä kiipeilijöiden kuningattaruusluokassa. Huipulta huipulle kertoo nimensä mukaisesti kuinka Carina elämänmuutoksen tehtyään otti tavoitteekseen kiivetä maailman korkeimman vuoren huipulle.

Kirjassa Räihä kertoo työstään pankkimaailmassa ja niistä syistä, jotka saivat hänet tekemään päätöksen jättää niin sanottu turvattu toimeentulo ja siirtyä tekemään jotain täysin muuta. Lisäksi kirjassa seurataan vähän päiväkirjamaiseen tyyliin Carinan taivalta harjoitteluineen ja vastoinkäymisineenkin Mount Everestin huipulle. Kirja ei silti ole vain kuvaus yhden naisen unelman toteutumisesta, vaan myöskin kannustuskertomus kaikille niille, jotka jaksavat haaveilla saavuttavansa unelmansa jonain päivänä. Eikä kaikkien tietenkään tarvitse haaveilla Everestin valloituksesta...

Törmäsin hieman kyyniseen kommenttiin aikanaan, kun kirja tuli myyntiin. Kommentti piti sisällään jotain "rahastuksen makua"-tyyppistä mussutusta. Jotenkin kirja ilmeisesti sohaisi sitä suomalais-ugrilaista kipupistettä, että omasta menestyksestä ei saa puhua. Kirjan lukeneena voin todeta, että täysin turhaa mussutusta, kyseessähän on nykyaikainen seikkailukirja. Suurten löytöretkien aika on ohi. Maailmasta on saatavissa jos jonkinlaista tietoa, eikä sekään ole enää suuren suuri uutinen, että joku on kiivennyt maailman korkeimmalle vuorelle. Silti jokainen sukupolvi tarvitsee omat sankarinsa, joiden kokemuksista ammentaa. Mielenkiintoista on lukea satoja vuosia sitten tehdyistä seikkailuista, mutta koska tietopohja tänä päivänä on vähän toinen kuin silloin, ei jonkun omituisen eläimen, kuten nyt vaikka kilpikonnan, kuvaileminen tunnu kovin jännittävälle. Siispä seikkailukirjojen tarjontaakin pitää välillä päivittää! Tähän Räihän kirja sopii mainiosti.

Teosta on vaikea laskea käsistään kesken kaiken. Sitä jännittää, että avautuuko sääikkuna ja onnistuuko akklimatisoituminen. Sitä jännittää, vaikkei olisi aiemmin moisista kuullutkaan. Kirjasta saa myös pientä viitettä siitä millaista on nykyaikainen vuorikiipeily ja millainen bisnes Everestin valloituksissa pyörii. Ja toivottavasti Carinan viesti WWF:n lähettiläänä tulee kuulluksi. Kirjassa oli myös mainintaa siitä, että toinenkin suomalainen nainen, Anne-Mari Hyryläinen on ollut maisemissa samaan aikaan yrittämässä ensimmäisen suomalaisen naisen Mount Everest -titteliä ja ilmeisesti kiipeilypiireissä tätä kilpajuoksun tyyppistä tilannetta on aikanaan seurattu tarkastikin. Nettinäppäilin vähän ja kävin lueskelemassa Hyryläisen viime keväistä blogia asian tiimoilta. Kummankin kommentteja luettuani, pitänee todeta, että tilanne taisi olla jonkinmoinen harmillinen "joku-sanoi-ja-sit-me-luultiin" -tilanne. Onneksi kumpikin kuitenkin pääsi huipulle ja alas ehjänä ja terveenä!

Räihä on ehkä kirjoittanut kirjan myös pienimuotoiseksi elämäntapaopaaksi ja sellaisenakin sen toki voi lukea. Itseäni kiinnosti kuitenkin enemmän varsinainen vuoren valloitus ja miksei sekin, miksi lähteä juuri tällaiseen haasteeseen ja kuinka siihen valmistaudutaan; näitä valmistautumisjuttuja olisin kaivannut jopa hieman enemmän. Jos ihmisellä on jokin selkeä unelma ja kaipaa uskonvahvistusta unelmansa toteuttamiseksi, Räihän kirja on erinomainen aloitus sille taipaleelle. Jos taasen joku on kovanluokan nojatuoliseikkailija (kuten allekirjoittanut), kirja sopii täydellisesti pimeän talvi-illan ja lämpimän teekupposen seuraksi. Tietysti kaikille elämänmuutoksesta haaveileville kirja on peruskauraa.

Ja sitten ne, joiden mielestä on hullua tehdä mitään tavallisuudesta ja turvallisuudesta poikkeavaa, älkööt vaivautuko. Salkkarit tulee töllöstä taas koko tämän viikon.

Räihä on liittänyt kirjaansa lainauksen "Elämän tarkoitus ei ole saapua hautaan turvallisesti, hyvin säilyneessä vartalossa, vaan liukua sinne sivuttain, täysin loppuun kuluneena, huutaen 'Hitto, mikä matka!' - Mavis Leyrer, 83 v." Näinpä!

Lumihiutaleet: * * * * kirjalle ja täydet * * * * * kiipeilijälle!

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Marian ilmestyskirja

Maija Haavisto

(kustantaja Muruja-kustannus 2011)

"Lääkäri kirjoittaa minulle kasan lähetteitä erilaisiin tutkimuksiin. Hän haluaisin tehdä myös selkäydinpunktion, mutta sanon, että minulla on siitä huonoja kokemuksia. Saan kotiin kutsun joskus muutaman viikon päästä ja sitten menen vastaanotolle Auroran sairaalaan. Luulin että se on lastensairaala, mutta lääkärin mukaan siellä hoidetaan myös infektiosairauksia. Se kuulostaa pelottavalta."

Ensin suuri kiitos kirjailija Maija Haavistolle arvostelukappaleesta! Opinnäytetyöhärdelli on pitänyt sen verran kiireisenä, että en heti päässyt tätä lukemaan, kun pdf-paketin sähköpostiini sain. Lisäksi täytyy myöntää, että tietokoneen ruudulta lukeminen ei ole mielilajini, sen takia odottelenkin mielenkiinnolla ensimmäisiä kokemuksiani e-kirjoista ja lukulaitteista, kunhan joskus sellaisia käsiini saan. Joka tapauksessa, lukeminen onnistui kuitenkin oikein hyvin! Minua hieman arvelutti aluksi myös tällainen "arvostelukappaleen" lukeminen, koska en ole mikään ammattilukija eikä minulla ole mitään koulutusta asiaan liittyen, joten pohdin väkisinkin osaanko kommentoida mitään järkevää. Toisaalta, mielipiteissä ei ehkä ole tärkeintä se tausta minkä pohjalta kommentoija toimii, vaan se kuinka mielipiteet perustellaan.

Marian ilmestyskirja, on Haaviston esikoiromaani ja kertoo tytöstä, nuoresta naisenalusta, joka joutuu pyörätuoliin sairauden yllättämänä. Jos en spoilaa aivan kauheasti, voin kertoa, että kyseessä on tavallaan kasvukertomus, jossa seurataan kuinka Maria aikuistuu ja joutuu oppimaan pitämään huolta itsestään välillä aika rankkojenkin kokemusten kautta. Matkallaan Mariaa seuraa joukko ystäviä ja läheisiä, joista useimmilla tuntuu myös olevan enemmän tai vähemmän ongelmia terveytensä kanssa. Tarina seuraa myös Marian taistelua sairauden syiden ja mahdollisten parannuskeinojen selvittämiseksi. Kirja tuntuu päiväkirjamaiselta, osittain ehkä siksi, että Maria toimii minä-kertojana. Mielestäni sellainen tyyli sopi tarinaan kuitenkin mainiosti.

Kuten jo totesin, en haluaisi spoilata kirjaa kovin pahasti, mutta pikkuisen on kommentoitava kirjan sisältämistä teemoista, että ne olivat mielestäni kaikki hyviä ja mielenkiintoisia, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että haastavia teemoja oli jopa liikaa tämänmittaiseen kirjaan. Pelkästään se, että terve, nuori ihminen yhtäkkiä joutuu pyörätuoliin eikä sairauden syystä päästä yksimielisyyteen on jo aika iso teema yksinään. (SPOILAUSVAROITUS ALKAA!) Kun siihen lisätään vielä raiskaus ja aborttikin, on jo aika paljon pureskeltavaa eikä oikein mihinkään pääse syvällisemmin kiinni. Marian äidin reaktio raiskaukseen oli myös vähän omituinen, kun hän kuitenkin oli sitten kovinkin huolissaan Marian kotoa muuttaessa. Ehkä en vain päässyt oikein käsiksi siihen äidin olemukseen. Myös Sakarin ex-puolison Eijan kokemukset tarinan kannalta jäivät vähän ohuiksi, koska niihin ei ehditty paneutua kovin paljoa.(SPOILAUSVAROITUS PÄÄTTYY!). En toki sano, etteikö tarina olisi ollut uskottava, päinvastoin, mutta väkisin tuli hieman sellainen olo, että kylläpä nyt on yhteen tarinaan laitettu paljon sulateltavaa. Ehkäpä monia teemoja on toisaalta haluttu myös käyttää säväyttävänä tehokeinona.

Mariasta muodostuva kuva on joka tapauksessa kokonainen ja hyvin rakennettu, häneen pystyy samaistumaan alkumetrien katkerasta vihasta (Marian siis) ja joistain kielellisistä kauneuserheistä huolimatta. Yksi tällainen oli lauseessa "Ja tämä sisäinen diskurssi on tietenkin kaikki jälkikäteen kehittelemääni." Jotenkin tuo diskurssi on vaan niin tieteellistä jargonia, että sorahti pahasti korvaan. Yleensä en huomaa moisia, mutta tämä johtui osin siitä, että ärsyynnyn kun ei käytetäkään suomenkielisiä ilmaisuja silloin kun niitä löytyy. Ja siitä, että opinnnäytetyömateriaali pursuaa jo korvista ulos ;).

Suomalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä ja Kelasta ei kirja maalaa kovin ruusuista kuvaa. Päinvastoin, oli mielenkiintoista lukiessaan tajuta pohtivansa, miten yksin sitä ihminen oikeastaan jääkään, jos ei itse jaksa/pysty olemaan hyperaktiivinen kaikkien vaihtoehtojen etsimisen ja järjestelmisen kanssa. Ja tietysti mikäli tukiverkkoa ystävien tai perheen kautta ei ole. Sitä kun ei ns. terveenäkään välttämättä pysty aina selvittää mitä kaikkia lippuja ja lappuja mihinkin tukihakemukseen pitäisi olla. Tässä pohdinnassa on myös oikeastaan se kirjan paras anti; kuinka sitä itse selviäisi, jos sairastuisi tällä tavalla vakavasti, että menettäisi liikuntakykyään tai kuinka pystyisi auttamaan, jos jotakuta ystävää tai läheistä kohtaisi vastaava tilanne? Yksi asia tuntuu kerta toisensa jälkeen yhtä kummalliselta.. Se, että kehitetään ja tutkitaan jos jonkinlaisia hienoja hoitoja, mutta ne maksavat sitten kuitenkin niin paljon, ettei niitä yhteiskunnan varoilla ole mahdollista jakaa kaikille tarvitseville. Vaikkei asia tietenkään ole aivan näin mustavalkoista, lääkebisnes on silti ehkä synkintä ikinä.

Maria kohtaa kirjassa myös rakkautta ja juuri kun tarina pääsi kunnolla vauhtiin tässä mielessä, se loppuikin jo. Olin vähän yllättynyt miten nopeasti kirjan loppu tuli vastaan, koska mielestäni jäi paljon asioita mistä olisin halunnut vielä lisäselvyyttä. Kuten Marian perheen ja Sakarin tutustumisista, muutamista Marian ystävistä ja ehkä myös hieman Marian sairaudesta. En siis kaivannut mitään Hollywood-loppua, jossa Maria paranisi täysin ja elämä olisi pelkkää vaaleanpunaista ruusuntuoksuista mössöä, vaan enemmänkin sitä, olisiko Maria kohdannut yhtäkään lääkäriä, joka ottaisia hänet "todesta" ja olisi aidosti kiinnostunut ratkaisemaan hänen ongelmaansa. Onko sellaisia lääkäreitä? Vaan toimiiko kaikki tosiaan vaan pelkällä riihikuivalla? Lisäksi Marian ystävistä etenkin Sinin kohtalo jäi mietityttämään, kun hänellä selvästi oli niin suuri merkitys Marialle. Hänestä olisin mielelläni tiennyt enemmän.

Kirja oli kaiken kaikkiaan kiinnostava, joka minulta olisi saattanut mennä ohitse, jos en olisi saanut arvostelukappaletta luettavakseni. Kirja julkaistaan tänä keväänä, en osaa sanoa tarkemmin, että joko se löytyy painettuna vai ei, mutta lisätietoa löytyy varmasti Maija Haaviston blogista. Sen verran vielä kirjan kannesta, että se on piirtänyt Haaviston tuttava Reinhard Schmid, jonka työt ovat aivan valloittavia! Niistä tulee mieleeni ehdoton suosikkini Shaun Tan, vaikkeivät taiteilijat teekään ollenkaan samantyyppisiä töitä, pieni samansuuntainen surrealistinen vivahde vain.

Tässä siis ajatuksia herättävä, varsin onnistunut ja mielenkiintoinen kevään esikoiskirja!

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Luostarin varjot

C.J. Sansom

(suomentanut Katariina Kaila, alkuperäisteos Dissolution, kustantaja Otava 2011)

"Hengitykseni huurusi. Taivas oli sininen, ja ilma täysin tyyni ja kylmempi kuin olin ikinä kokenut. Lumi oli kevyttä pöllyävää pakkaslunta, sellaista jossa paholainen astelee."

C.J. Sansom avaa uuden dekkarisarjan teoksella Luostarin varjot, jossa päähenkilönä Henrik VIII:n Englannissa seikkailee lakimies Matthew Shardlake. Tai uuden ja uuden.. Tämä ensimmäinen osa on ilmestynyt englanniksi jo vuonna 2003 ja sarjaan on tullut neljä muutakin teosta sen jälkeen. Joka tapauksessa kirjan takakannessa mainostetaan, että Umberton Econ Ruusun nimi on saanut haastajan. Tähän en osaa ottaa kantaa, koska kyseistä teosta en ole lukenut; katsonut vain elokuvan joskus aikaa sitten. Luostarin varjoista on myös tulossa elokuva, jota tähdittää Kenneth Branagh. Kirjan luettuani voin todeta, että mielestäni näyttelijä sopii rooliin oikein hyvin.

Tarina alkaa Jane Seymourin kuoleman jälkeisestä ajasta, jolloin Englannissa valitsee reformaation henki ja Paaville uskollisia luostareita lakkautetaan kuninkaan käskynjakajan Cromwellin toimesta. Shardlake saa Cromwellilta tehtävän selvittää kuka murhasi kuninkaan edustajan Scarnsean luostarissa. Matkalle Shardlake ottaa mukaan nuoren lakimieslupauksen Mark Poerin, joka on Shardlakelle kuin oma poika. Luostarissa paljastuu jos jonkinlaista irstautta, ahneutta, ilkeyttä ja tietysti sekalaisia johtolankoja. Shardlake seuralaisineen joutuu vaaran paikkoihin monta kertaa ennen kuin syyllinen selviää.

Sen pohjalta mitä muistan Ruusu nimi -elokuvasta voin sanoa, että Luostarin varjot ei ehkä aivan kuitenkaan yllä sille tasolle missä Umberto Eco liikkuu. Toki C.J. Sansomillakin on kirjassaan samanlaista suljetun tilan ja fanaattisen pyhimysten palvonnan meininkiä, mutta ei läheskään samalla intensiteetillä mitä Ruusun nimessä. Luostarin varjot on enemmän dekkari siinä missä Ruusun nimi on murhamysteeri..

C.J. Sansomin luomat hahmot ovat johdonmukaisia ja uskottavia. Kirjaa oli siis helppo lukea. Myös ajankuvaus tekee teoksesta mielenkiintoisen, joskaan ei mitenkään erikoisen. Joitain pieniä yksityiskohtia kirjassa oli, jotka hieman häiritsivät, mutta ilman juonen spoilausta en oikein pääse niihin käsiksi, joten olkoon. Luostarin sairastuvan hoitaja veli Guy on sellainen hahmo, jonka arvelen esiintyvän myös tulevissa kirjoissa, mutta tämä on pelkkä arvaus. Shardlake joutuu tarinan edetessä myös pohtimaan yhä enemmän omaa suhdettaan Cromwellin raakaan vallankäyttöön ja uskon, että tähänkin asiaan tulee lisää näkökulmia tulevien kirjojen myötä.

Luen siis taatusti tuleviakin osia, vaikka arvasinkin kuninkaan edustajan murhaajan jo kirjan puolivälissä ;). Motiivi oli kuitenkin yllätys.

Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Numeropeli

John Verdon

(suomentanut Marja Luoma, alkuperäisteos Think of a Number, kustantaja Gummerus 2011)

"Heidän kiertäessään ulkorakennuksen ympäri Gurney pani merkille, että teipein merkitty reitti leveni. Poliisivalokuvaaja otti kuvia korkearesoluutioisella digikameralla, ja rikospaikkatutkija odotti vuoroaan valkoisessa haalarissaan ja suojapäähineessään näytteidenottovälineet valmiina. Kuvaaja otti jokaisesta kohteesta vähintään kaksi kuvaa; toisessa kuvassa oli mittakaavan ilmaisin, toisessa ei. Hän kuvasi kohteet erilaisin polttovälein: laajakulmalla hän sai esiin kohteen aseman suhteessa muihin rikospaikalla näkyviin esineisiin, normaalia polttoväliä hän käytti ottaessaan kohteista yleiskuvia, ja makrolla hän sai yksityiskohdat esiin."

Pitkästä aikaa tartuin dekkariin. Numeropeli kuulosti sopivan jännittävälle ja mielenkiintoiselle. Lisäksi kyseessä on uusi kirjailija, jolta en ole aiemmin lukenut mitään. Tämä taisikin itse asiassa olla esikoiskirja, kun nyt tarkemmin ajattelen..

Päähenkilö on Dave Gurney, eläkkeelle jäänyt rikostutkija, joka on uransa aikana niittänyt mainetta olemalla mukana monien pahimpien sarjamurhaajien kiinniotossa. Gurney on muuttanut "maalle" vaimonsa kanssa eläkkeelle jäätyään ja saa yllättäen yhteydenoton vanhalta tuttavaltaan, joka on saanut merkillisen uhkauksen ja on todella säikähtänyt asiasta. Gurney lupaa perehtyä asiaan ja alkaa pikkuhiljaa jäädä yhä enemmän kiinni tapaukseen, mikä taas ei miellytä hänen vaimoaan kovin paljoa. Luonnollisesti ennen pitkää tapahtuu ensimmäinen murha ja Gurney pyydetään mukaan tutkimaan tapausta.

Ja sitten seuraa spoilausvaroitus.

Numeropeli kuulosti siltä, että kirjassa kikkaillaan numeroiden kanssa oikein kunnolla. No periaatteessa jämähdettiin kahteen numeroon ja olin siitä vähän pettynyt. Ennakko-odotuksena minulla oli sellainen mysteerien mysteeri, numeroista muodostuva palapeli. Huomasin tosin, että alkuperäinen englanninkielinen nimi kuvaa kirjaa paljon paremmin kuin suomenkielinen. Se ei luo aivan samanlaista "mysteeriodotusta". Kirjoitustyylissä häiritsi lisäksi monikin seikka. Muun muassa se, että miehistä käytettiin pääasiassa sukunimeä ja naisista etunimeä. En tiedä miksi kiinnitin moiseen asiaan huomiota, mutta se vain alkoi häiritä hieman.

Lisäksi kirjassa oli paljon juuri tapahtuneen toistoa, joka toi välillä mieleen amerikkalaiset televisio-ohjelmat, joissa katsojaa aliarvioidaan vähän väliä. Ehkä olen vain lukenut liikaa dekkareita tai seurannut rikossarjoja televisiosta, koska tämä kirja ei tuntunut kovin yllättävältä. Tässähän olivat ne kaikki perusdekkarin ominaisuudet: miespäähenkilö, jolla on ongelmia parisuhteessa ja/tai menneisyydessä; pakkomielteinen oidipaalinen sarjamurhaaja; hankalia poliiseita, joilla on valta- ja ego-ongelmia jne. jne.

Mutta. Sinänsä dekkarina Numeropeli on oikein viihdyttävä ja siihen jää sopivasti koukkuun. Jossain vaiheessa kirjaa huomaa sen, että jatko-osa on jo tulossa, koska etenkin Gurneyn ja tämän vaimon välille jää paljon selvittämättömiä asioita. Kirjan henkilögalleria on mielenkiintoinen ja hyvin tehty. Ja onhan juonessakin pohdittavaa, sitä ei voi kieltää. Eli jos tykkää amerikkailaisista dekkareista, tämä on puhdas lajinsa edustaja. Lempihahmokseni muuten nousi Gurneyn kollega Jack Hardwick, joka jostain syystä toi mieleeni Gunvald Larssonin ironian tason :)

Lumihiutaleet: * * *

torstai 3. maaliskuuta 2011

The Gourmet

Muriel Barbery

(ranskasta englantiin kääntänyt Alison Anderson, alkuperäisteos Une gourmandise, kustantaja Gallic books 2009)

"To start with, the unfamiliar aroma unsettled me beyond anything I thought possible. Such formidable aggressiveness, such a muscular, abrupt explosion, dry and fruity at the same time, like a charge of adrenalin that has deserted the tissues where ut ordinarily resides in order to evaporate upon the surface of the nose, a gaseous concentration of cencorial precipies... Stunned, I discovered that I liked this blunt whiff of incisive fermentation."

The Gourmet on Muriel Barberyn esikoisteos eli ilmestyi siis ennen Siilin eleganssia. Kummankin kirjan tapahtumat sijoittuvat samaan taloon Rue de Grenelle 7:ään. Myös Siilin elenganssista tuttu Renée saa puheenvuoron tässä kirjassa. Kirja on myös ilmestynyt suomeksi nimellä Kulinaristin kuolema, mutta koska olin hankkinut tämän hyllyyni reissulta englanniksi, en ole suomennokseen perehtynyt.

The Gourmet kertoo tarinan Pierre Arthensista, Ranskan kuuluisimmasta ravintolakriitikosta, jolla on enää vain muutama hetki elinaikaa. Kuolinvuoteellaan hän muistelee elämänsä makuja yrittäen tuskaisesti saada kiinni siitä yhdestä todellisesta, kulinaristisen elämänsä tärkeimmästä mausta, jota haluaisi vielä kertaalleen maistaa. Pierren muistelmia täydentävät perheenjäsenten, kollegojen, palkollisten ja muiden hänen elämäänsä liittyvien ihmisten suunvuorot, jotka muodostavat hieman toisenlaista kuvaa kuolinvuoteella makaavasta miehestä kuin mitä hänen omat muistelonsa antavat olettaa.

Ruoka ja ranskalainen keittö ovat tietysti ilmeisessä pääosassa, mutta kirja on enemmänkin kuin vain ylistys hienoille raaka-aineille, aidoille mauille, hurmaaville tuoksuille ja täydellisille koostumuksille. Mitä pidemmälle kirjaa lukee, sen enemmän myös huomaa Barberyn tyylissä pientä sarkasmia ja hyväntahtoista naureskeluakin ranskalaisen keittiön maineelle. Kyseessä on myös pienimuotoinen palapeli, jossa päähenkilön muotokuva täydentyy omien muistojen ja muiden ihmisten kommenttien kautta. Tämä kokonaisuuden kasvattaminen oli koko kirjan rakenteen selkäranka.

The Gourmet on hauska välipala, jonka lukaisee nopeasti. Siilin eleganssia sillä ei mielestäni ole, mutta Barberyn tyyli on kyllä tunnistettavissa. Kirjaan ei vain kannata tarttua nälkäisenä ;)

Lumihiutaleet: * * *

sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen

(kustantaja Avain 2010)

"Sinä yönä tähdet hehkuivat kirkkaina viemärin yllä ja niitä katsoessaan hän voi melkein tuntea kohoavansa niiden luo, katsovansa miten tämä paikka, tämä maa ja sen pinnalla kulkevat ihmiset muuttuvat ennen katoamistaan pieniksi pisteiksi, ja kuuntelevansa vatsassa tapahtuvia liikkeitä äärettömässä avaruudessa, jossa kaikki mikä voi satuttaa häntä on liukunut niin kauas, ettei uhkien olemassaolosta voi enää olla varma, ja missä yksinoloa ei tarvitse pelätä."

Valitsin Kauimpana kuolemasta -teoksen vastauksena Satun luettujen Minihaasteeseen, jonka teemana oli 'Viimeinkin' eli teos kirjailijalta, jota minulle on pitkään suositeltu tai johon on muuten pitänyt tutustua jo kauan, mutten vain ole saanut aikaiseksi. Kauimpana kuolemasta on ollut viime syksystä asti monessakin blogissa esillä ja sitä on kovasti kehuttu, joten ajattelin tarttua haasteeseen Elina Hirvosen voimin. Koska teoksen juonikuviota on myös esitelty useammassa blogissa, en mene siihen kovin syvällisesti enkä muutenkaan haluaisi pilata tulevilta lukijoilta lukukokemusta.

Teoksen kertojina toimivat Paul ja Esther, joiden elämät kietoutuvat traagisten tapahtumien kautta toisiinsa. Kummallakin päähenkilöllä nousee menneisyydestä haamuja, jotka he osin jakavat toistensa kanssa ja pyrkivät vapautumaan niiden otteesta. Näin ainakin minä kuvailisin kirjan päällimmäistä tunnelmaa. Paul tuntee, että hänellä on elämässään paljon sovitettavaa, lähinnä asioiden vuoksi, joiden hän vain on antanut tapahtua, eikä ole puuttunut niihin. Estherin sovituksen tarve puolestaan nousee lapsuudesta, viattomista leikeistä karuksi todellisuudeksi muuttuneesta maailmasta. Hän etsii lohduttomasti lapsuudenystäväänsä Bessyä, jolle hän kokee olevansa löytämisen velkaa. Juuri Bessyn kohtalo luo risteyksen Paulin ja Estherin elämänpolkuihin.

Tapahtumapaikkana on pääosin valtio eteläisessä Afrikassa (jokainen päätelköön itse mikä), Estherin pieni kotikylä ja kaupunki, johon hän myöhemmin muuttaa opiskelemaan. Paulin tarina kantaa myös Suomeen asti hänen entisen vaimonsa Johannan kautta.

Hirvonen on tavoittanut hienosti rivien väliin sellaisen vivahteen, joka meillä niin sanotussa länsimaisessa kulttuurissa on syntymälahjana annettua. Yksilön korostaminen on meidän yhteiskunnassamme selvää lapsen syntymästä asti. Se tulee meihin huomaamatta ja pyytämättä. Kauimpana kuolemasta -kirjassa Hirvonen olisi voinut tehdä Bessystä tällaisen yksilön, jonka kohtaloa olisi voinut länsimaisena lukijana kauhistella. Nyt hän ei sitä kuitenkaan ollut. Bessy edusti enemmänkin sitä kasvottomuutta, ihmisarvon riisumista, kaikenkarvaisten hyväksikäyttäjien teurasmassaa, jonka kohtalo tuntuu niin kaukaiselta täältä katsoessa. Meihin kun rakennetaan sisään se käsitys, että kohtalomme on mitä siitä itse teemme, ei se mitä muut siitä tekevät.

Kauimpana kuolemasta on lohduton teos. Jonkun mielestä kirjassa voi pilkahtaa lopuksi toivoa tai uskoa tulevaan tai mitä tahansa muuta sellaista tunnetta, jota tällaisen tummuuden keskeltä voi ikinä toivoa nousevan. Minä en vain saanut siitä tunteesta oikein kiinni. Päällimmäisenä sanana mieleen nousee rumuus, millä muullakaan voi kuvata naisten ja lasten hyväksikäyttöä tällaisessa mittakaavassa? Kysymys ei ole yksityiskohdilla herkuttelusta, sitä ei kirjassa ole oikeastaan lainkaan, vaan enemmänkin siitä toteavasta sävystä, siitä tunnelmasta, että tässä on kysymys todellisuudesta eikä mistään fiktiosta. Siitä, että Bessy ei tunnu päähenkilölle, häneen on vaikea samaistua, hänen elämänsä tuntuu kaukaiselle ja SILTI se on niin ahdistavaa ja synkkää. Ja ennen kaikkea siitä, että vaikka Bessy olisi pelastettu, olisi hänen tilallaan kuitenkin ollut joku toinen.

Mietin tässä, että mitä tällaisesta teoksesta voi sanoa? Miten tällaista kirjaa kehutaan tai haukutaan? Mietin tätä itse asiassa jo sen Tuhat loistavaa aurinkoa- teoksen kohdalla. Jos pohditaan kirjan teemojen kautta, niissä ei ole mitään mahtavaa eikä kehuttavaa eikä kyllä myöskään haukuttavaa. Ne ovat vain ihmiskunnan pimeintä ja yököttävintä todellisuutta ja sillä hyvä. Jos pohditaan puolestaan sen kautta, millaisia ajatuksia kirja herättää lukijassa, ollaan lähempänä sitä, mitä voi kehua, sillä jos joku lukija jää täysin kylmäksi tällaisen teoksen kohdalla, on sellainen aika pelottavaa.

Jonkun verran vain oli ongelmia päästä päähenkilöihin käsiksi Hirvosen kertomistavan vuoksi. Hyppiminen tapahtumasta toiseen ja joidenkin henkilöihin liittyvien asioiden paljastuminen vasta useiden kymmenien sivujen jälkeen häiritsi sen verran, etten saanut päähenkilöihin syvyyttä ja sitä kautta en ollut aivan niin vaikuttunut teoksesta kuin olisin tarinan vuoksi voinut olla. Kun lukee mitä tahansa teosta, alkaa mielikuvitus kasvattaa kirjan hahmoja pikku hiljaa kokonaisemmiksi. Jostain syystä kuitenkin minun mielikuvitukseni kasvatti Paulia ja Estheriä hieman toisenlaisella tavalla kuin kirjaiijan todellisuus ja jouduin korjaamaan mielikuvaani kesken lukemisen. Se pudotti vähän pohjaa pois. Muutenkin hyppivä kerrontatapa häiritsee minua aina yhtä paljon; se tuo mieleeni jonkun naapurin emännän, joka ei pääse itse asiaan koska kertoo vielä vähän jotain muuta mikä nyt sattui muistumaan asian tiimoilta mieleen. Lisäksi aikamuotojen sekakäyttö aiheuttaa kaltaiselle sunnuntailukijalle keskittymisen herpaantumista.

Kirja on kuitenkin rumuudestaan huolimatta myös älykäs eikä sorru saarnaamiseen tai yltiöfeminismiin. Nämä kehittelyt Hirvonen jättää pääosin lukijan harmaille aivosoluille. Kirjailijan luoma ajatusmaailma kehitysyhteistyöstä, turismista, afrikkalaisen itseään etsivän yhteiskunnan todellisuudesta ja hyväksikäytön karmeudesta onkin kirjan "parasta antia". Länsimaisena naislukijana kai voin sanoa näin?

En muuten usko, että kukaan kirjan lukenut koskaan katsoo lentoyhtiöiden mainoslehtisiä samalla tavalla. Se mielikuva on niin osuva.

Lumihiutaleet: * * * *