sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Korallivaras

Rebecca Stott

(suomentanut Arto Schroderus , alkuperäisteos The Coral Thief, kustantaja Avain 2010)

"Istuin sälelaatikolla oven ulkopuolella, idästä laskien kolmannen lampun alla. Ehkäpä Lucienne sittenkin pitäisi lupauksensa. Hänen minulta varastamansa tavarat olivat luultavasti tuolla, tuon oven takana, tuossa nimenomaisessa rakennuksessa. Hänen selityksestään huolimatta vereni kuohahti, kun ajattelin mitä vahinkoa hän oli aiheuttanut, kuinka lähellä olin ollut menettää kaiken. "

Olen lukenut kovinkin erityyppisiä kommentteja tästä kirjasta. Osassa on hehkutettu tarinaa ja osassa puolestaan haukuttu koko juoni tylsäksi. Kirja tuli sitten sattumalta eteen kirjaston uutuushyllyssä ja onhan se todettava, että tässä on vain niin houkuttelevan kaunis kansi, että pakkohan se mukaan oli poimia. Joten kiitokset kirjastolle ja kannen suunnittelijalle, että ratkaisivat puolestani dilemman, lukeako tämä tarina vai ei...

Vaikka aluksi tuntui, ettei juoni oikein päässyt käyntiin eivätkä hahmot oikein vaikuttaneet kiinnostavilta, muuttui tilanne kuitenkin ennen pitkää ja ennen kaikkea juuri aikalaiskuvauksen ansiosta. Napoleonin kukistumisen jälkeinen Pariisi kaikkine kujineen, kahviloineen ja kuriositeettikabinetteineen vei mennessään. Mielenkiintoista on se, ettei Rebecca Stott mielestäni kirjoita kovinkaan yksityiskohtaisesti tai liioitellun kuvailevasti, mutta pystyy luomaan tasapainoisen ja kokonaisen ilmapiirin kertomukselleen. Se tekee kirjasta helppolukuisen ja sujuvan. Juoni oli myöskin tasapainoinen; ei tullut mitään suvantokohtia, joissa olisi menettänyt mielenkiintonsa eikä myöskään pitkitettyä loppua. Kirja oli siis sujuva paketti.

Tästä kirjasta on myös kirjoitettu aika paljon muissa blogeissa, joten en tee mitään tyhjentävää selvenystä sisällöstä tai juonesta, niitä löytyy varmasti paremmin kirjoitettuna muualtakin :)

Korallivaras kertoo anatomianopiskelija Daniel Connorista, joka saapuu vuoden 1815 keväällä Pariisiin mukanaan matkalaukullinen koralleja. Matkalaukku kuitenkin varastetaan ennen Pariisiin saapumista ja Daniel joutuu hankalaan tilanteeseen, sillä korallit olivat matkalla hänen tulevalle professorilleen. Daniel tavoittaa naisen, joka korallit varasti, mutta menettää samalla sydämensä tälle filosofi-varkaalle, joka esittelee Danielille kokonaan toisenlaisen ajattelutavan maailman synnystä. Korallivarkaan menneisyyden tapahtumat ja henkilöt alkavat kuitenkin nousta esiin ja Daniel joutuu tekemään valintoja työnsä ja rakkautensa välillä.

Kirjan loppuratkaisusta voisin oikeastaan antaa isotkin pisteet, koska kirjailija vältti pateettisen ja kliseisen tarinan päätöksen, jota jossain vaiheessa hieman pelkäsin. Kirja päättyi samalla tasapainolla kuin koko tarinakin kulki. Kirjan lopputeksteissä Rebecca Stott kertoo, että henkilöt, paikat ja tapahtumat on kirjattu päähenkilöitä lukuunottamatta mahdollisimman tarkasti tosiasioihin perustuen. Pidän tällaisista kirjoista, joissa todella leikitellään sillä, millaisia ihmiskohtaloita maailmassa olisi voinut olla. Korallivarkaasta jäikin tunnelma, että se oli siivu sellaista aikaa, jossa ollaan todella oltu jonkun uuden ja ihmeellisen kynnyksellä.

Lumihiutaleet: * * * ja puolikas

maanantai 22. marraskuuta 2010

Meren alku

Päivi Honkapää

(kustantaja WSOY)

"Monta kertaa Geret oli pidellyt tiimalasia käsissään valmiina paiskaamaan sen mereen, mutta joka kerta hän laski sen varoen takaisin pöydälleen. Se oli Gaiamin hiekkaa. Siinä asui satujen ja tarinoiden henki, ja siihen ovat astuneet niin kuninkaat kuin heidän narrinsa."

Meren alku on itsenäinen jatko-osa Päivi Honkapään Viidennelle tuulelle. Jatko-osa keskittyy kertomaan Mustasta Lokista ja sen kapteenista Geretistä, Tarquelin omatunnosta. Kaikkien merten kapteeni ei ole enää oma itsensä ja joutuu kohtamaan menneisyyden, jota hän ei haluaisi muistaa.

Sawana ja Set ovat tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Sawanan rakkaus, Jarren, on vangittu ja Sawana etsii häntä maailman tuulista. Hän tekee kaikkensa löytääkseen Jarrenin ja päästäkseen hänen luokseen. Hän yrittää saada Geretin ja Musta Lokin viemään hänet Jarrenin luokse, mutta Musta Lokin matka on täyttymässä ja se etsii tietä viimeiseen kotiin. Kiihkossaan Sawana ei välitä miten maailman tuulet sotkee ja ketä hän joutuu tieltään raivaamaan, jotta löytäisi Jarrenin. Vaikka Musta Lokki ei ole enää kuten ennen, Geret ei silti voi sallia Sawanan ylimielisyyttä ympäröivää maailmaa kohtaan. Tuulet Sawana jo sai hallintaansa, miten on meren laita?

Geretin ja Mustan Lokin tarina on tummasävyinen, eeppinen matka, joka päättyy sinne missä aikaa ei ole. Päivi Honkapään luoma fantasiamaailma on ihmeellinen ja mystinen. Arvoitus seuraa toistaan eikä mikään ole puhkiselitettyä. Viides tuuli ja Meren alku ovat sillä tapaa erilaisia fantasiakirjoja, kuin muut aiemmin lukemani, ettei näissä kirjoissa ole varsinaista hyvän ja pahan taistelua eikä minkäänlaista selkeää valtakeskiötä, jonka loisi motiivin toiminnalle. Tarina vain lipuu Mustan Lokin lailla eteenpäin luoden ehkä enemmän kysymyksiä kuin mihin se suo vastauksia. Soljuvaan kerrontaan tottuu nopeasti ja tälläinen unenomaiseksikin kutsuttu kerrontatyyli itse asiassa vain korostaa tarinan käänteitä.

Päivi Honkapään käyttämä kieli on todella kaunista ja oikeastaan myös yksinkertaisella tavalla runsasta. Jos se nyt kuulostaa ollenkaan järkevältä... Tarkoitan lähinnä sitä, ettei tarinan kieli kulu puhki yhdellä tai kahdellakaan lukukerralla, mutta silti se on selkeää ja helposti ymmärrettävää. Useammankin kerran tuli lämmin läikähdys sisimpään, kun joku lause oli niin oivaltavan kaunis.

Kolmas osa, Taivaan paino, on siis piakkoin vuorossa!

Lumihiutaleet: * * * +

maanantai 8. marraskuuta 2010

Shokkiaalto

Ilkka Remes

(kustantaja WSOY 2010)

"He olivat ikkunattomassa tilassa. Puupaneelien alla oli paksut betoniseinät. Pakotietä ei ollut.
Ovelta kuului kilahdus."

I'm back. Vihdoinkin sain jotain töihin tai opiskeluun liittymätöntä luettua. Valitsin pitkäaikaisen lukujumituksen purkajaksi varman tapauksen. Sitä paitsi pitihän minun varmistaa, että valintani isänpäivälahjaksi osuisi oikeaan :)

Shokkiaalto on juuri sellainen kirja, että sen seurassa viettää muutaman tunnin juurikaan hievahtamatta paikaltaan. Juoni on perinteistä Remestä eli paljon tapahtumia eri puolilla kirjan toimintakenttää. Tällä kertaa juonikuvioita ei kuitenkaan mielestäni ollut liikaa, vaan juuri sopivasti, samoin kuin hahmoja joita seurata. Tapahtumat lähtevät liikkeelle jo ensimmäisiltä sivuilta eikä vauhti oikeastaan hyydy missään välissä. Lauseita tulee konekiväärimäiseen tahtiin, mutta hahmot kuitenkin rakentuvat kokonaisiksi tarinan myötä. Joistain Remeksen kirjoista tuttua "saarnaamista" ei tällä kertaa myöskään häiritsevästi esiintynyt. Pikemminkin se oli helposti nieltävässä muodossa upotettu juonen suuriin kuvioihin.

Juonesta sinänsä on turha alkaa mitään kovin tarkkaa selostamaan, mutta Stasi, KGB, ydinvoima, energiapolitiikka ja Rosenholz-aineisto toimikoot avainsanoina. Päähenkilö Riku Tanner seikkailee niin Suomessa, Venäjällä kuin Saksassakin. Loppua kohti Olkiluoto 3:sen rooli käy yhä merkittävämmäksi. Shokkiaalto on niin sanotusti kirja ajan hermolla. Sekin tekee kirjasta mielenkiintoisen, koska yhtymäkohdat julkisuudessa esitettyihin ongelmiin Olkiluodon rakentamisessa, Tiitisen listaan ja Krp:n virkarikosoikeudenkäyntiin ovat tuoreessa muistissa. Ajankohtaisuudessa Remes onkin aina ollut loistava, mutta tässä teoksessa pidin erityisesti juuri teemojen valinnasta ja niiden yhdeistelmästä.

Kylmän sodan haamu todellakin kummittelee Euroopan yllä. Huuu!

Remes mainitsee kirjansa lopuksi, että Riku Tanner tulee esiintymään myös tulevaisuudessa, tästä luvataan lisää tietoa Remeksen nettisivuilla. Tanner olikin toimiva hahmo ja sitä paitsi joitain langanpäitä hänen elämästään jäi solmimatta tässä kirjassa. Muuten kirjan loppu oli ehkä himpun verran yliampuva, muttei niin pahasti kuin aluksi pelkäsin. Uskottavuus säilyi ja oikeastaan herätti kysymyksen siitä, kuinka lähellä uutta voimalaa itse kukin haluaa oleilla sitten joskus kun piuhat vihdoin kytketään...?

Kyllä tämä isänpäivälahjaksi tai pukinkonttiin kelpaa vallan mainiosti. Tai ihan vaikka tavallisen sunnuntaipäivän makupalaksi.

Lumihiutaleet: * * * *