torstai 7. lokakuuta 2010

Tapahtui eräänä päivänä

Daphne du Maurier

(suomentanut Kristiina Kivivuori, alkuperäisteos Rule Britannia, WSOY 1975)

"Yksi miehistä pysähtyi ja tähtäsi, mutta ei ampunut. Sitten taas jokin helikopteri hurahti matalalta katon yli, ja kauhun vallassa Spry kääntyi vastarintaan lähestyvää sotilasta vastaan haukkuen vimmatusti, niin kuin se oli tottunut haukkumaan alueelleen tunkeutuvia vieraita ihmisiä, ja tällä kertaa sotilas ampui."

Luin kesällä Rebekan ja mieleeni jäi kummittelemaan mahtava kuvaus englantilaisesta, uhkaavasta kartanomiljööstä ja ajattelin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Etsiskelin kirjastosta sopivia vaihtoehtoja ja lainasin Serkkuni raakel ja Tapahtui eräänä päivänä. Tähän jälkimmäiseen tartuin ensin. Minulla ei ollut alunperin oikeastaan mitään käsitystä juonesta, muuta kuin pari avainsanaa: vanha rouva, entinen näyttelijä, kartano, kuollut sotilas ja Cornwall. Kuulostaa lupaavalle ei-tarvitse-ajatella-liian-vaikeita jännityskirjalle. Sitäkin tämä toki oli, mutta ei ihan kuitenkaan.

Olisi pitänyt vilkaista tuo englanninkielisen alkuperäisteoksen nimi ensin. Se kertoo useasti jo aika paljon. Rule Britannia vai Tapahtui eräänä päivänä. Kumpi kuulostaa poliittisesti värittyneelle jännitykselle? Niinpä.

Tarinan kertoja-päähenkilö on Emma, joka asuu isöäitinsä ja tämän ottopoikien ja taloudenhoitajan kanssa vanhassa kartanossa pienessä kylässä jossain Cornwallissa. Emman isoäiti, jota kaikki kutsuvat Madameksi (paitsi Emma saa kutsua nimellä Mad), on näyttelijänuran tehnyt omalaatuinen leski, jolla on hoivissaan kuusi ottopoikaa, nuorin kolme ja vanhin 19. Emman isä, Madin ainoa biologinen lapsi, on jonkun sortin pankkiiri joka asuu Lontoossa ja matkustelee ympäri maailmaa. Eräänä päivänä (!) kartanon puhelin ei toimi, radio ei kuulu, helikoptereita lentää talon yli ja loppujen lopuksi sotilaita alkaa nousta peltojen poikki kohti kartanoa. Pelko leviää kylään ja ihmiset alkavat hätääntyä mistä on kysymys. Piakkoin asiaan saada selkoa. Yhdysvallat ja Britannia ovat muodostaneet unionin USUK:n, koska Britannia on irtisanoutunut yhteistyöstään Euroopan kanssa talousvaikeuksien takia ja tarvitsee vahvaa kumppania. Sotilaat ovat Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilaita, jotka on määrätty tienoolle valvomaan, että unionin alkumetrejä eivät sotke mitkään mielenilmaukset.

Juoni on pääpiirteissään miehityksen (koska miehityshän siinä on kyseessä eikä mikään järjestyksen ylläpito) sekä kyläläisten tyytymättömyyden ja vastarinnan nousun kuvaamisessa. Tilannetta seurataan Madin perheen kautta Emman silmin katsottuna.

Yritin lukiessa muistaa, että tämä kirja on aikansa tuote. Se on ilmestynyt englanniksi ensi kerran vuonna 1972. USUK kuulostaa nykypäivänä totaalisen älyttömältä, mutta sillä on varmasti kaikupohjansa kylmän sodan ja anglo-amerikkalaisen akselin näkökulmasta. Yhdysvallat kuvataan ylimielisenä miehittäjäjoukkona ja englantilaiset kokoomushallituksensa uhreina. En ole niin perehtynyt kyseisen ajan politiikkaan tuolla Britanniassa, mutta jos perehtyisin, niin varmasti löytyisi mielenkiintoisia kiinnekohtia siihen aikaan käytyyn keskusteluun.

Kirjan häiritsevin piirre oli juonenkäänne, jossa yksi ottopojista, Andy 13 vuotta, ampuu nuolella yhden jenkkisotilaan kuoliaaksi ja muut peittelevät hänen jälkiään. Andy ei joudu asiasta koskaan vastuuseen eikä asiaa muutenkaan käsitellä mielestäni kovin paljoa. Toisaalta taas kirjaa voi lukea niinkin, että se on mielenkiintoinen tutkielma (tosin kaunokirjallinen) siitä kuinka miehitystilanteessa syntyy eri ryhmiä 'he' ja 'me' nopeastikin, jopa oman maan kansalaisten kesken. Miehitystilanne myös lähentelee sotatilaa, joten yhden sotilaan ampuminen puolustukseksi on kuin veteen piirretty viiva sen suhteen millä tavoin on oikeus kotiaan puolustaa.

Loppujen lopuksi otin kirjan sisällön vastaan positiivisesti yllättyneenä, sillä olen löytänyt uuden kirjallisuuden lajin, jota voisin lukea useamminkin. Poliittista hömppää. Jos Harlequin on jotain romanttista höttöä, jolla välillä voi aivojaan turruttaa, niin tämä on vastaavaa, mutta vain poliittisesta näkökulmasta. Olen yrittänyt noita romanttisia viihdekirjoja, mutta en vain jaksa lukea niitä. Minulla menee hermot kaikkien rakkaudesta vääntelehtivien hahmojen kanssa. Mutta laitetaanpa tilalle pientä maailmanpoliittista peliä, niin johan on. Tänä päivänä tällaista ei ehkä tule niin vastaan, koska kaikki vastaavat aihepiirit yrittävät olla niin uskottavia kuin vain voi. USUK ei tämän päivän silmin ole kovin uskottava, mutta sitäkin viihdyttävämpi lukukokemus. Ja todellakin, kirja herätti paljonkin ajatuksia, joita en edes jaksa tähän kaikkia kirjata.

Pidän du Maurierin kirjoitustavasta, vaikka se ei ehkä olekaan kielellisesti mitään korkeakulttuuria; esimerkiksi sanaa 'sitten' viljellään aika paljon, mutta tulee silti sujuvuudesta täydet pisteet. Kuriositeettina mainittakoon, että Du Maurier on muuten kirjoittanut Linnut, josta Hitchcock teki kuuluisan elokuvansa.

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 2. lokakuuta 2010

Envoy of the Black Pine

Clio Gray

(kustantaja Headline 2009)

"She had known who he was since first she had come here, just turned twelve years old, hired as assistant to the baker whose son she had finally married; had seen nothing then or since but the brutal gruffnes everyone in the valley had told her to see, knew nothing of him but the stories that must have trailed him since his early days: of a father who had murdered his mother and taken his own life by sitting in the snow until the cold has taken them, who both now lay outside the churchyard wall with othing but a blank stone to mark their passing."

Pitkä lukujumitus päättynee ehkä hetkeksi. Tämä kirja oli haasteellinen juuri tähän aikaan. Englannin kieli tosin aina on vähän haasteellista meikäläiselle, mutta tässä kirjassa etenkin! Lauseet olivat massiivisen pitkiä, osa niistä oli täynnä luontoa ja ympäristöä kuvaavaa sanastoa, josta minulla ei ollut hajuakaan sekä kaiken kruunuksi kirjailija päätti kertoa tarinaa takautumin, jotka olivat takautumien sisällä. Huh.

Envoy of the Black Pine on kolmas kirja sarjassa, joka kertoo lontoolaisesta kadonneiden henkilöiden etsijästä, Whilbert Stroopista ja hänen kumppaneistaan. Tämäkin tietysti hieman hankaloitti tarinaan kiinni pääsemistä, koska en ole lukenut aiempia kirjoja. Periaatteessa tämä oli itsenäinen teos, mutta juuri päähenkilöiden persoonan rakentaminen on tapahtunut jo aiemmissa kirjoissa eikä tässä enää niinkään. Niinpä tuntui aluksi hieman hankalalle päästä kiinni Stroopin hahmoon.

Stroop saa tarinassa tehtäväkseen miniatyyrikirjaston kantajan Jarl Erikssonin löytämisen. Erikssonin työnantaja Josef von Riddarholm asuu Hiidenmaalla ja omistaa yrityksen, joka tuottaa erikoisia musteita kirjapainoalalle. Eriksson toimi hänen tuotteidensa myyntimiehenä kuskaten mukanaan laukullista miniatyyrikirjoja painettuna erilaisilla musteilla. Eriksson kuitenkin katosi matkallaan Englannissa ja samoin katosi miniatyyrikirjasto. Stroop seuraa jälkiä, jotka johtavat loppujen lopuksi Hiidenmaalle asti, jossa juoneen sotkeutuu vielä merirosvoja ja historiallisia päivämääriä. Ennen kuin kaikki on ohi, on käyty taistelu koko Saaremaan alueen saariston tulevaisuudesta. Välissä sivutaan myös Suomen rannikoita, mikä on aika mielenkiintoinen yksityiskohta.

Tai ainakin näin minä sen juonen ymmärsin.

Kirjassa on todella paljon takautumia. Normaalisti jännittävät tapahtumat ovat preensensissä, mutta tässä kirjassa uusi luku alkaa aina jostain monen päivän päästä verrattuna edellisen lukuun ja uudessa luvussa joku hahmoista muistelee mitä tapahtui. Ja äärimmäisen monisanaisesti. Haasteellista, todella haasteellista.

Kävin kesällä Saaremaalla. Ja siksi ihmettelin kirjassa moniakin yksityiskohtia joita Hiidenmaasta kerrottiin. Kuten esimerkiksi meteoriittijärveä. Kirjan lopussa olikin kirjailija jälkihuomautukset, joissa hän kertoo monien yksityiskohtien olleen oikeasti jossain muualla, kuten juuri tuon meteoriittijärven. Sehän on siis Saaremaalla.. Todella häiritsevää kuitenkin lukea sellaista tarinaa, jossa tuo yksityiskohta liitetään eri paikkaan kuin missä lukija kuvittelee/tietää sen olevan.

Tarina sinänsä oli ehkä enemmän historiallinen kuin fantasiatyyppinen. Ajankohta on jossain 1800-luvun alkupuolella. Tarinan avainsanoja ovat: muste, murha, merirosvot, Hiidenmaa, seikkailu, taistelu, salaisuus, etsintä ja kumppanuus. Eli periaatteessa kohtalaisen lupaava ja mielenkiintoinen yhdistelmä. Mutta ehkä kyse oli lukjan huonosta englanninkielentaidosta tai keskittymiskyvyn puutteesta; kirja lupasi enemmän kuin loppujen lopuksi oli.

Kieli oli kyllä kaunista, mutta kovin haastavaa. Osa jäi väkisinkin ymmärtämättä. Ja täytyy kyllä myöntää, että toimi itselläni erityisen hyvänä unilääkkeenä kirjan puolivälin paikkeilla. Mutta koska olen härkäpäinen, en saattanut jättää kirjaa kesken. Sitä ei vaan voi tehdä. Kirjan nimeen löytyi viite tarinasta, mutten siti ymmärtänyt miksi juuri se oli valittu. Jälkimakuna jäi halu tutkia, mistä muste oikeastaan onkaan tehty? En tiedä suositellako vaiko eikö... Ehkä kannattaisi aloittaa sarjan ensimmäisestä kirjasta Guardians of the Key.

Seuraavaksi ehkä jotain suomenkielellä. Daphne du Maurieria lainasin kirjastosta parikin opuksen verran. Hakemiani kirjoja olikin vaikea löytää, koska ne ovat jotain vuoden -74 painoksia ja kirjastossa varastossa. Mietin tiskillä odotellessani kirjastonhoitajaa varastosta, että tässä on selkein hyvä puoli virtuaalikirjoissa ja lukulaitteissa; painokset todennäköisesti löytyvät luettavassa kunnossa 30 vuoden kuluttuakin. Mutta odotellessani rikastumista iPadin tai Kindlen hankintaa varten: pliis, voisiko joku tehdä uusintapainoksia du Maurierin kirjoista?!

Lumitähdet: * * *