torstai 19. elokuuta 2010

Jumalat juhlivat öisin

Donna Tartt

(suomentanut Eva Siikarla, alkuperäisteos The Secret History, WSOY 2007)

"En ikinä tottunut siihen miten horisontti saattoi noin vain haihtua siellä ja jättää ihmisen eksyksiin, ajelehtimaan, epätäydelliseen unimaisemaan joka oli aivan kuin tutun maailman luonnos - yksinäisen puun ääriviivat edustivat metsikköä, valaisinpylväät ja savupiiput ilmestyivät irrallisina ennen kuin ympäröivä maisema piirtyi täyteen - muistinmenetyksen maa eräänlainen valkoläikkäinen taivas missä tutut maamerkit olivat tunnistettavissa mutta sijaitsivat liian kaukana toisistaan ja epäjärjestyksessä."

Jumalat juhlivat öisin on murhamysteeri, jossa nuoret muinaiskreikan opiskelijat kadottavat tilanteen hallinnan ja joutuvat piinalliseen tilanteeseen yrittäessään piilotella rikoksensa jälkiä. Lyhykäisyydessään juoni on siinä. Alun ja lopun väliin mahtuu paljon alkoholia, erilaisia pillereitä ja tabletteja, hieman opiskelua ja vähän lisää alkoholia. Muinaiskreikkaa on vähemmän kuin luulin, mutta toisaalta en ehkä tunnistanut kaikkia viitteitä aiheeseen.

Kertojana kirjassa toimii Richard, parikymppinen kalifornialaispoika, joka yrittää kovasti kuulua porukkaan, jossa kaikki muut ovat selkeästi häntä rikkaammista lähtökohdista. Richard onnistuu kuitenkin pääsemään sisäpiiriin ja suljettuun muinaiskreikan opiskelijaryhmään, jonka opettajana toimii erikoinen persoona, Julian. Pian Richardille uskotaan salaisuus, rikos, johon muut ryhmän opiskelijat ovat osallisia. Eräs ryhmän jäsen kuitenkin alkaa vihjailla muille, että hän piakkoin paljastaa kaiken ja muut ovat näin pakotettuja tekemään radikaalin ratkaisun.

Kirja oli oikeastaan aika omituinen. Tarinassa ei tapahdu rikosten jälkeen kovinkaan paljoa suuria juonenkäänteitä, mutta silti se pitää tiukasti otteessaan loppuun asti. Kieli on rikasta ja kuvailevaa ja henkilöhahmot mielenkiintoisia. Jossain vaiheessa vain alkoi jatkuva päihteidenkäyttö jo tympiä; ei ihme, että homma karkaa lapasesta, jos koko ajan on pikkupöhnässä. Miten ihmeessä he vielä onnistuvat opiskelemaan siinä sivussa?

Aivan en ymmärrä kaikkea sitä hehkutusta, jota kirjan ympärillä on. Takakannessa on Ruth Rendellin ja John Grishamin sitaatit, jossa teosta kehutaan kovastikin. Minusta kirja oli enemmänkin psykologinen tutkielma kuin varsinainen murhamysteeri. Mysteeri puuttuu kokonaan tai sitten olen jättänyt jotain lukematta. Psykologinen puoli, syyllisyys ja vastuunpakoilu, sen sijaan ovat teemoja, joihin teos pureutuu aika syvällekin. Ja hyvin kirjoitettuna.

Yhteenvetona voisin sanoa, että pidin kyllä. Tartt kirjoittaa koukuttavasti eikä syyllisty juonessa tavanomaisuuksiin. Vaikkei juonessa ollutkaan suuren suuria käänteitä, olin monessa kohtaa arvellut tulevat tapahtumat toisin. Kuten esimerkiksi Julianin roolin, veikkasin, että hänellä olisi enemmän tekemistä tapahtuneen kanssa. Toisaalta, ennalta-arvaamattomuus on virkistävää.

Lumihiutaleet: * * * +

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Yön kirkas tähti

John Keats

(suomentanut Kaisa Sivenius, kustantaja Teos 2010)

"Nyt kun minulla on ollut mahdollisuus viettää öitä ahdistuneena valvoen, olen huomannut, että mieleeni on tunkeutunut myös ajatuksia. "Jos nyt kuolen", olen sanonut itselleni, "en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta teosta - en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani - mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi." "

Yön kirkas tähti sisältää 25-vuotiaana kuolleen runoilijan, John Keatsin, kirjeitä ystävilleen, perheelleen ja rakastetulleen. Ne on suomennettu Keatsin koottujen kirjeiden laitoksesta, jonka on toimittanut H. Buxton Forman ja joka ilmestyi vuonna 1895. Laitos sisältää 214 kirjettä, joista viimeiset 99 on suomennettu Yön kirkkaaseen tähteen (josta muuten Teokselle kiitos kauniista ulkoasusta). Kirjalla on sama nimi kuin huhtikuussa 2010 ensi-iltaan tulleella Jane Campionin ohjaamalla elokuvalla.

En ole perehtynyt John Keatsiin millään tavoin tätä aiemmin. Runokokoelmien nimet Hyperion ja Endymion ovat tuttuja aivan toisesta yhteydestä (Dan Simmons). Tämän nyt lukemani kirjekokoelman myötä on korjattava puutos ja etsittävä käsiin Keatsin runoja. Suomentaja on taustoittanut Keatsin lyhyttä elämää kirjan alussa ja sen vuoksi kirjeisiin pääsee sisälle helposti, kun voi tarkistaa, että oliko vastaanottaja sukulainen vai työnantaja. Rakkauskirjeet on osoitettu Fanny Brawnelle ja ne ovat melodramaattisuudestaan huolimatta kaunista luettavaa. Rakkaustarinaan jää lukijalle tietysti aukkoja, koska Keats tuskin kirjoitti kirjeitään siinä ajatuksessa, että joku ne joskus kokoaan yhteen ja ihmiset arvioivat niiden tasoa blogeissaan..
Mielikuvituksen tähden olisikin mielenkiintoista nähdä tuo elokuva, jotta tarina saisi vähän lihaa luidensa ympärille. Olkookin kuinka fiktiivistä tahansa.

Kirjeistä välittyy tarkkasilmäistä kuvausta aikalaisista, niin ystävistä kuin kylän miehistä ja rouvista. Keats myös kirjoittaa paljon veljelleen ja sisarelleen, joista veljen raha-asiat vaativat toimenpiteitä myös Keatsilta itseltään. Loppuun asti hän jaksaa kannustaa toivoa paranemista, vaikka ilmeistä on, että hänen terveytensä heikkenee koko ajan. Kuten suomentajakin alkuteksteissä toteaa, runoilijan kuolema 25-vuotiaana tuntuu julmalta.