perjantai 9. heinäkuuta 2010

Rebekka

Daphne du Maurier

(suomentanut Helvi Vasara, alkuperäisteos Rebecca, kustantaja WSOY 1944)

"Aprikoin, miksi minua huolestutti se, miksi tuo ajatus, että palvelijat puhuivat siitä keittiössä, aiheutti minulle niin suurta huolta. Se johtui varmaankin siitä, että minulla oli pieni, halpamainen sielu, että tunsin sovinnaista, pikkumaista juorunpelkoa."

Sieppasin hieman kesälukemista perintöhyllystä. Kyseissä hyllyssä minulla on eri paikoista meille tulleita perintökirjoja; tämä kirja taitaa olla mieheni äidinäidin jäämistöä. Olen tuntenut hieman huonoa omaatuntoa siitä, että hyllyssä on paljon kirjoja, joihin en ole koskaan tarttunut lukemismielessä. Pohdin nimittäin hieman kellastuneista sivuista lukemista, että jos se pilaakin lukunautinnnon. Taisi olla turha pelko. Ainoa ongelma vanhassa kirjassa oli sivujen hieman ummehtunut haju, joka sai nenäni vuotamaan ja minut aivastelemaan aika ajoin.

Ajattelin lukevani kesän kunniaksi perinteisen kartanoromaanin, joka minun mielestäni käsittää elämää suurempaa hömppäromantiikkaa, tuhkimotarinan aineksia ja jotain perienglantilaista Jane Austenin hengessä kirjoitettua seurapiirielämää. Minulla ei ollut etukäteen mitään tietoa mistä Rebekka kertoo, mutta jotenkin oletin sen vastaavan käsitystä kartanoromaanista. Taisin olla hieman väärässä.

Onneksi. Sellainen olisi ehkä ollut liian hömppää.

Tarina alkaa siitä, että kirjan minäkertoja kertoo unestaan, jossa hän palaa Manderlayhin, de Winterin suvun kartanoon. Pian käy ilmi, että minäkertoja on kartanonomistajan Maximiliam de Winterin tuore vaimo. Vaimon nimeä ei mielestäni missään vaiheessa kerrota, aina käytetään jotain muuta ilmaisua. Se oikeastaan korostaa kirjan kolmannen päähenkilön eli Rebekkan mahtia entisestään. Rebekka on edesmennyt rouva de Winter, Maximin ensimmäinen vaimo. Maxim toipuu Rebekkan kuolemasta Monte Carlossa, tapaa uuden vaimonsa siellä ja tuo hänet Englantiin, Manderlayhin. Uuden vaimon tilanne, äkillisesti purjehdusonnettomuudessa kuolleen, kaikkien rakastaman, kauniin Rebekkan paikan ottajana ei osoittaudu helpoksi. Palvelusväki, miehen sisko ja isoäiti, naapurit, miehen tuttavat; kaikki muistuttavat jatkuvasti siitä kuinka mahtavia juhlia Rebekka järjesti, kuinka pystyvä ja osaava hän oli asiassa kuin asiassa ja kuinka kaunis hän todella olikaan. Etenkin taloudenhoitaja rva Danvers tietää mistä naruista vetää, kylvääkseen tuoreen rva de Winterin päähän ajatuksen, että häntä ei naitu rakkaudesta, vaan pelkästään seuran vuoksi. Nuori rouva alkaa pian pelätä jokaista sosiaalista tilannetta.

Puolivälissä kirjaa tilanne oli suurin piirtein yllämainittu. Tuossa vaiheessa mietin, että jos päähenkilö ei kohta ota itseään niskasta kiinni ja saa edes pientä rahtusta itsetuntoa, en pysty lukemaa kirjaa loppuun. Varmaan heti seuraavassa kappaleessa alkoikin tapahtua. Daphne du Maurier osaa kyllä kirjoittaa oikeassa tahdissa minun makuuni.

Tarinassa oli jotain synkkää ja piilevää jo aika aikaisessa vaiheessa, joten arvelin, ettei varsinaista happyend-tuhkimotarinaa nähdäkään. Kun Rebekan todellinen luonne ja hänen kuolemaansa liittyvät salaisuudet alkoivat paljastumaan, en malttanut laskea kirjaa kädestäni lainkaan. Tarina vältti loistavasti liian melodraaman vaikka kohtalokkaita juonenkäänteitä riitti loppuun saakka. Kun viimeinen sivu tuli eteen, oli mahdotonta lopettaa. Tuntui, että pitää saada vielä lisää. Luin kirjan alun uudelleen, koska se on oikeastaan se oikea loppu. Ensimmäisellä lukukerralla en tietysti ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta Rebekan tarinan luettuani, näin ensimmäinen luvun täysin uudessa valossa. Yksinkertaisen nerokasta.

Mahtava kirja pitkästä aikaa! Ja tietysti huumaa lisää se, että tämä oli sellainen vahingossa löydetty kirja. Siis minulle. Lisäksi Manderlayn puutarha, meren rannat ja metsät sekä kartanon kaikki upeat huoneet näkyivät silmissäni kuin olisin itse kävellyt siellä. Siinä mielessä Rebekan tarina on kyllä "kartanoromaani", mutta seurapiirien kuhinaa siinä ei ole.

Mukavan koukuttavaa luettavaa löhötuolissa auringonpaisteessa mansikoita syöden!

(En löytänyt oikeaa kansikuvaa vuoden 1944 versiosta, joten tuo englanninkielinen versio saa luvan kelvata)

Lumihiutaleet: * * * * *

7 kommenttia:

Ahmu kirjoitti...

Tämä kirja oli sillä "näitä romaaneja minulle on suositeltu"-listallani, mutta en ole vielä löytänyt sitä kirjastosta vaikka olen miten yrittänyt etsiä. Jostain syystä meidän kesäpaikan kirjasto suosii lähinnä kotimaisia kirjailijoita, ja on välillä vaikea löytää yhtään mitään ulkomaalaista, varsinkaan vanhempaa ja vähemmän tunnettua.

Ehdottomasti lukulistallani siis, varsinkin vielä suosituksesi jälkeen. Luin muuten itse viimeksi Forsgrenin Auringon kehrän, ja tuli mieleen, että voisit ehkä tykätä siitä just sellaisena löhöily-lukuromaanina. Lue joskus jos viitsit...

Teresita kirjoitti...

Pitääkin tutustua. En ole varmaan aiemmin kuullutkaan. Kiitos vinkistä!

Susanna kirjoitti...

Suosittelen kirjan lukemisen jälkeen katsomaan siitä tehdyn leffan, siis sen vanhan 1940-luvulta. Siinä on tunnelmaa!

Hannelen kirja-paratiisi kirjoitti...

Minulla tuo kirja odottamassa, pari muutakin ja löysin jopa Daphne du Maurierin elämänkerran..

Teresita kirjoitti...

Kiitos leffavinkistä, 40-luvun leffat ovatkin niitä parhaita! Myös tuo du Maurierin elämänkerta kuulostaa houkuttelevalle!

Marielka kirjoitti...

Oi, Rebekka-kirjasta tulee mieleen nuoruus! Ihana, ihana kirja. Niin ikään äitini kirjahyllystä löydetty. Du Maurierilta olen lukenut lisäksi kirjan nimeltä Serkkuni Raakel. Hyvä sekin.

♥ Hannele kirjoitti...

joo, tuo Serkkuni Raakel löytys kirppikseltä ja joku kirja vielä..