torstai 22. heinäkuuta 2010

Mitä jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) tulee tietää sijoittamisesta

Ninni Myllyoja ja Emilia Kullas

(kustantaja Talentum 2010)

"Miksi juuri kotiäidin pitää sijoittaa?
Siksi, että moni nainen, itse asiassa useimmat meistä, ovat elämänsä aikana kotiäitejä. Useimmilla meistä kotiäitiys kestää kuitenkin vain hetken, suurimman osan elämästämme käymme töissä. Silti äitiys- ja vanheimpainvapaat rasittavat naisen taloutta. Miten kauan, on jokaisen naisen oma valinta."

Olen surkea kaikessa mikä liittyy sanaan talous. Kotitalous, talouspolitiikka, taloudenhoitaja, metsätalous, talous kuin talous. Koska tämä kirja on naisten kirjoittama talousopas naisille, se herätti kiinnostuksen. Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää parantaa omaa varallisuuttaan. (Tai saada se edes nipin napin plussan puolelle...)

Kirja oli mielenkiintoinen. Ja valaiseva. Kirjoittajat korostavat, että tämä kirja on vasta pintaraapaisu, mutta jostainhan sitä on aloitettava. En nyt sanoisi, että heti alan harkita osakesijoittajan uraa lukemani perusteella, mutta oman taloudellisen tilanteeni päivittäminen on kyllä asialistalla heti kun saan aikaiseksi :) Ja tekosyiden keksimisestäkin kirja kyllä huomauttaa. Muuten en ota sen enempää kantaa sisältöön, sen lukekoon jokainen ihan itse. Ei tee pahaa miehillekään. Toistoa on riittävästi ja silti osaan asioista pitää palata, jos meinaa kaiken lukemansa ymmärtää.

Kirjassa on oikeastaan vain hyviä puolia. Se ei ole liian saarnaava, vaikka se nimenomaan toistaa moneen kertaan sitä, että on jo aika, että naiset tarttuvat itse omiin raha-asioihinsa eivätkä jätä niitä puolisoidensa hoidettaviksi. Monet tutkimukset ja tilastotiedot nimittäin näyttävät, että Suomen korkeastikin koulutetut naiset jättävät taloushuolet puolisoilleen kohtalaisen helposti, vaikka omasta taloudesta huolehtiminen on ensimmäinen asia, kun mietitään omaa pärjäämistä elämässä. Niin kalsealta kuin se saattaakin kuulostaa. Koskaan kun ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kirja ei kuitenkaan otsikostaan huolimatta kehota pelkästään sijoittamiseen. Ennen kaikkea se kehottaa siihen, että kannattaa pitää ohjat käsissä oman taloustilanteen suhteen oli sitten kysymys vakuutuksista, eläkevakutuuksista, avioliitosta, avoliitosta, lapsilisistä tai perinnöstä. Ja ennen kaikkea kirja suosittelee oman talouden shokkianalyysin suorittamista. Eli kuittipäivää.

Käväisin kirjakaupassa (virhe) ja tämän lisäksi mukaan tarttui muutama muukin mielenkiintoinen opus. Siinä onkin mukavaa pitää kuittipäivää ja laskea kuinka paljon kirjoihin saa vuodessa upotettua rahaa. Oikeastaan en halua edes tietää.

Ja se on juuri asian ydin. Talousasiat eivät katoa, vaikka kuinka haluaisi. Kysymys ei ole siitä, että pitää olla ahne ja hankkia lisää ja lisää rahaa, vaan siitä, että selviää elämän erilaisista yllätyksistä ja pystyy vielä huolehtimaan perheestään siinä sivussa. Eikä sitä tarvitse olla rikas pitääkseen paperiasiansa kunnossa. Itselläni lomautukset ovat huolehtineet sekä paperiasioiden pakollisesta järjestämisestä että tulojen putoamisesta. Tätä kirjaa oli mielenkiintoista lukea myös lomautetun näkökulmasta.

Suosittelen ehdottomasti. Vaikka vain lyhyenä johdantona siihen kuinka pörssi periaatteessa toimii. Ja muistakaa sijoitusmuotoja miettiessänne: riskit ja kulut!

Lumihiutaleet: * * * *

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel

(suomentanut Leena Vallisaari, alkuperäisteos Tannöd, kustantaja Gummerus 2009)

"Kauppiaan rouva tietää aina kaiken. Hänen luokseen tulee koko paikkakunta kertomaan, milloin tarvitaan uutta piikaa tai renkiä, ja kerrotaan kaikki muutkin uutiset, kuka on kuollut tai kuka odottaa lasta. Silloinkaan, kun etsii itselleen miestä, ei tarvitse kuin mennä kauppiaan rouvan puheille."

Saksalaisessa Einhausenin kylässä tapahtuu raaka surmatyö vuoden 1955 talvella. Koko Tannödin maatilan väki murhataan eräänä yönä navettaan. Tarina saa vasta sodasta selvinneet kyläläiset ja surmatun perheen naapurit paljastamaan tuntojaan Tannödissa asuneesta perheestä ja tästä kamalasta tapahtumasta. Kuka voisi tehdä niin paholaismaisen teon? Voisiko se olla joku näistä kyläläisistä?

Hiljainen kylä pohjautuu kustantajan mukaan 20-luvulla tehtyyn ratkaisemattomaan rikokseen. Tuntematon kertojaääni ja kyläläisten puheenvuorot saavat aikaan sen, että tässä kirjassa ei ole mitään ylimääräistä. Kirja on siis lyhyt eli sen lukaisee nopeasti, mutta silti kylmäävä tunnelma seuraa alusta asti. Surmatyön motiivi rakennetaan kirjassa huomaamatta ja pieniä yksityiskohtia liitetään vähän kerrassaan kokonaisuuteen. Tällainen kerronta pitää tiukasti otteessaan. Eri kyläläisistä saa hyvän käsityksen lyhyistäkin kommenteista ja maatalon väki näyttäytyy syrjäänvetäytyvänä omituisena perheenä, jolla tuntuu olevan omia syntejään sovitettavana.

Kirja on siis periaatteessa dekkari tai murhamysteeri, mutta kukaan virkavallan edustaja ei pääse kirjassa ääneen eli varsinainen salapoliisi puuttuu. Ihmiset kertovat tarinansa samalle henkilölle, jo kylästä poismuuttaneelle ihmiselle, mutta sen enempää tästä ihmisestä ei kirjassa kerrota. Eikä se haittaa tarinaa mitenkään. Todella taidokasta kerrontaa. Sanoisin jopa, että kirja oli virkistävän erilainen dekkari, ellei aihe olisi oikeastaan aika kamala. Tässä teoksessa ei ainakaan ole sitä lähes pakolliselta tuntuvaa romanttista sivujuonnetta, että salapoliisi ihastuu johonkin kylän emäntään.. Ei mitään sivujuonia, surmatyö saa kaiken huomion.

Enempää en kirjasta kerro, koska paljastan kuitenkin liikaa. Suosittelen hyytävän viilentäväksi lukupalaksi kesähelteellä.

Lumihiutaleet: * * * *

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Rebekka

Daphne du Maurier

(suomentanut Helvi Vasara, alkuperäisteos Rebecca, kustantaja WSOY 1944)

"Aprikoin, miksi minua huolestutti se, miksi tuo ajatus, että palvelijat puhuivat siitä keittiössä, aiheutti minulle niin suurta huolta. Se johtui varmaankin siitä, että minulla oli pieni, halpamainen sielu, että tunsin sovinnaista, pikkumaista juorunpelkoa."

Sieppasin hieman kesälukemista perintöhyllystä. Kyseissä hyllyssä minulla on eri paikoista meille tulleita perintökirjoja; tämä kirja taitaa olla mieheni äidinäidin jäämistöä. Olen tuntenut hieman huonoa omaatuntoa siitä, että hyllyssä on paljon kirjoja, joihin en ole koskaan tarttunut lukemismielessä. Pohdin nimittäin hieman kellastuneista sivuista lukemista, että jos se pilaakin lukunautinnnon. Taisi olla turha pelko. Ainoa ongelma vanhassa kirjassa oli sivujen hieman ummehtunut haju, joka sai nenäni vuotamaan ja minut aivastelemaan aika ajoin.

Ajattelin lukevani kesän kunniaksi perinteisen kartanoromaanin, joka minun mielestäni käsittää elämää suurempaa hömppäromantiikkaa, tuhkimotarinan aineksia ja jotain perienglantilaista Jane Austenin hengessä kirjoitettua seurapiirielämää. Minulla ei ollut etukäteen mitään tietoa mistä Rebekka kertoo, mutta jotenkin oletin sen vastaavan käsitystä kartanoromaanista. Taisin olla hieman väärässä.

Onneksi. Sellainen olisi ehkä ollut liian hömppää.

Tarina alkaa siitä, että kirjan minäkertoja kertoo unestaan, jossa hän palaa Manderlayhin, de Winterin suvun kartanoon. Pian käy ilmi, että minäkertoja on kartanonomistajan Maximiliam de Winterin tuore vaimo. Vaimon nimeä ei mielestäni missään vaiheessa kerrota, aina käytetään jotain muuta ilmaisua. Se oikeastaan korostaa kirjan kolmannen päähenkilön eli Rebekkan mahtia entisestään. Rebekka on edesmennyt rouva de Winter, Maximin ensimmäinen vaimo. Maxim toipuu Rebekkan kuolemasta Monte Carlossa, tapaa uuden vaimonsa siellä ja tuo hänet Englantiin, Manderlayhin. Uuden vaimon tilanne, äkillisesti purjehdusonnettomuudessa kuolleen, kaikkien rakastaman, kauniin Rebekkan paikan ottajana ei osoittaudu helpoksi. Palvelusväki, miehen sisko ja isoäiti, naapurit, miehen tuttavat; kaikki muistuttavat jatkuvasti siitä kuinka mahtavia juhlia Rebekka järjesti, kuinka pystyvä ja osaava hän oli asiassa kuin asiassa ja kuinka kaunis hän todella olikaan. Etenkin taloudenhoitaja rva Danvers tietää mistä naruista vetää, kylvääkseen tuoreen rva de Winterin päähän ajatuksen, että häntä ei naitu rakkaudesta, vaan pelkästään seuran vuoksi. Nuori rouva alkaa pian pelätä jokaista sosiaalista tilannetta.

Puolivälissä kirjaa tilanne oli suurin piirtein yllämainittu. Tuossa vaiheessa mietin, että jos päähenkilö ei kohta ota itseään niskasta kiinni ja saa edes pientä rahtusta itsetuntoa, en pysty lukemaa kirjaa loppuun. Varmaan heti seuraavassa kappaleessa alkoikin tapahtua. Daphne du Maurier osaa kyllä kirjoittaa oikeassa tahdissa minun makuuni.

Tarinassa oli jotain synkkää ja piilevää jo aika aikaisessa vaiheessa, joten arvelin, ettei varsinaista happyend-tuhkimotarinaa nähdäkään. Kun Rebekan todellinen luonne ja hänen kuolemaansa liittyvät salaisuudet alkoivat paljastumaan, en malttanut laskea kirjaa kädestäni lainkaan. Tarina vältti loistavasti liian melodraaman vaikka kohtalokkaita juonenkäänteitä riitti loppuun saakka. Kun viimeinen sivu tuli eteen, oli mahdotonta lopettaa. Tuntui, että pitää saada vielä lisää. Luin kirjan alun uudelleen, koska se on oikeastaan se oikea loppu. Ensimmäisellä lukukerralla en tietysti ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta Rebekan tarinan luettuani, näin ensimmäinen luvun täysin uudessa valossa. Yksinkertaisen nerokasta.

Mahtava kirja pitkästä aikaa! Ja tietysti huumaa lisää se, että tämä oli sellainen vahingossa löydetty kirja. Siis minulle. Lisäksi Manderlayn puutarha, meren rannat ja metsät sekä kartanon kaikki upeat huoneet näkyivät silmissäni kuin olisin itse kävellyt siellä. Siinä mielessä Rebekan tarina on kyllä "kartanoromaani", mutta seurapiirien kuhinaa siinä ei ole.

Mukavan koukuttavaa luettavaa löhötuolissa auringonpaisteessa mansikoita syöden!

(En löytänyt oikeaa kansikuvaa vuoden 1944 versiosta, joten tuo englanninkielinen versio saa luvan kelvata)

Lumihiutaleet: * * * * *

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Kiinalainen delegaatio

Luo Lingyuan

(suomentanut Riitta Virkkunen, alkuperäisteos Die chinesische Delegation, kustantaja WSOY 2009)

"Ostosreissun hedelmistä päästään nauttimaan jo päivällisellä, jonne rouva Wu saapuu syvään uurretussa kaula-aukossa ja uusi kaulaketju kaulassaan. Rouva on vähän yli neljänkymmenen ja oikein kaunisvartaloinen. Komentaja tuijottaa häntä herkeämättä, ja pöytäseurueen jäsenet alkavat jaella hänelle kohteliaisuuksia."

Mitähän tästäkin sanoisi? Ajatus kuulosti mielenkiintoiselle: saksalaistunut Song Sanya toimii matkaoppaana kiinalaiselle delegaatiolle 19-päiväisen Euroopan kierroksen ajan. Kulttuurit törmäävät lähes joka päivä ja tilanteet vaihtelevat huvittavista hankaliin. Ideana hyvä, toteuksesta en vain ole niin varma.

Lukaisin kirjan yhtenä iltapäivänä, joten sujuvuudesta hyvät pisteet. Mutta muuten ei oikein lähtenyt. Tarina tapahtuu preesensissä ja on muutenkin kieleltään kuin jonkun yhteisreissun matkakertomus tosiaankin. Mitään ei pohdita tai mietitä sen enempää. Kerrotaan vain mitä tapahtuu ja kenelle. Lisäksi Sanyan parisuhdeasiat tuntuivat aivan liian mustavalkoisille.

Kirjassa oli toki hyvääkin. Kiinalaisen kulttuurin ja hierarkkian yhteentörmäys niin sanotun lännen kanssa toi paljonkin hauskoja sattumuksia kuin myös mielenkiintoisia seikkoja kiinan kielestä ja kiinalaisista tavoista. Kuten se, että nelonen kiinan kielessä muistuttaa kuolemaa, joten 44 on varma kuolema. Ja entäpä jos bussin rekisterikilven numerot kuulostavat siltä, kuin joku sanoisi "lukkoon lyöty kaksoiskuolema".. Matkustaisitko itse moisella kulkuneuvolla?

Olisin toivonut, että kirjassa olisi esitelty jotain erikoisia matkakohteita, mutta perinteiset nekin olivat: Pietarinkirkko, Espanjalaiset portaat, Brandenburgin tori jne. jne. Ja tietysti punaisten lyhtyjen alueet ja kasinot. Hieman tekohauskaa. No, tulipahan luettua.

Lumihiutaleet: * *

torstai 1. heinäkuuta 2010

Kulta-aika

Tahmima Anam

(suomentanut Heikki Salojärvi, alkuperäisteos A Golden Age, kustantaja Bazam Books 2010)

”Se oli siis totta: sota oli tavoittanut heidät. Se mitä tapahtuisi oli jo tapahtunut, ja nyt he joutuisivat elämään sen varjossa. Rehana kietoi käsivarret ympärilleen ja rutisti lujaa, toivoi pakottavansa entiset voimat jälleen esiin sisältään.”

Pienehköjä nettiongelmia ilmassa; blogin päivittäminen vähän kestää. Onneksi kirjahylly on täynnä kirjoja, jotka toimivat pelkästään kannen avaamisella. Ei mitään piuhoja, vilkkuvia valoja, omituisia kirjainyhdistelmiä ja asetuksia, eikä varsinkaan sitä ihmetystä, kun on tehnyt kaiken ohjeiden mukaan, mikään ei toimikaan. Mihin joutuisinkaan ilman kirjoja? En varmaan koskaan voisi pitää elektronisista lukulaitteista perinteistä kirjaa enemmän.

Mutta asiaan.. Kulta-aika tarttui käsiini kirjastosta. En ollut aikaisemmin kirjasta kuullutkaan. Takakannessa mainitaan, että Tuhat loistavaa aurinkoa-teoksen lukijat voivat iloita tästäkin kirjasta. Osittain tästäkin syystä tartuin teokseen. Onneksi kyseessä on kuitenkin täysin erilainen teos kuin Hosseinin kirja. Kulta-ajan takakannessa myös mainitaan Tuhat loistavaa aurinkoa brutaalina kirjana ja mielestäni tuota osuutta ei Kulta-ajassa ollut niin paljoa tai ainakaan se ei ollut keskeisessä osassa. Lisäksi suurin osa Kulta-ajassa esiintyvästä kärsimyksestä kohdistuu sodan vastakkaisilla puolilla olevien ihmisten vihamielisyyteen toisiaan kohtaan eikä oman perheen jäseniin kuten Hosseinin teoksessa. En sanoisi kirjoja samanlaisiksi ollenkaan.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että Kulta-aika olisi huonompi kirja. Se on ainoastaan erilainen. Kirjan päähenkilö on Itä-Pakistanissa asuva Rehana, leski ja kahden lähes täysi-ikäisen lapsen äiti. Rehanan mies kuoli sydänkohtaukseen lasten ollessa pieniä ja Rehanan veli vaimoineen vei lapset Länsi-Pakistaniin, koska oikeus totesi, ettei Rehanalla ole varaa kasvattaa heitä yksin. Hän kuitenkin teki kaikkensa riittävän tulonlähteen aikaansaamiseksi ja sai lapset takaisin. Tämä hetkellinen menetys jätti kuitenkin jälkensä Rehanaan ja sitä kautta lapsiin. Kun Itä-Pakistan aloittaa itsenäistymispyrkimyksensä Bangladeshin valtioksi, tulee sota perheen elämään vähän kerrassaan aina vääjäämättömään loppuun asti.

Olen ehkä hieman pöhkö, mutta Rehanan ja majurin rakkaustarina on kaunein mistä olen hetkeen lukenut. Kun majuri saapui Rehanan elämään, oli ensimmäinen ajatukseni "voi blaah, nyt ne rakastuu..", mutta Anam osaa välttää pahimman siirapin ja hollywoodmaiset juonenkäänteet. En halua paljastaa liikaa asiasta, mutta tapa, jolla tarina päättyy on hienosti kirjoitettu. Teemoista huolimatta kirjailija ei sorru melodraamaan eikä liioittelun tuntuun. Lyhyesti sanottuna Kulta-aika on kuvaus yhden perheen elämästä Bangladeshin itsenäisyyssodan aikana.

Kirjassa on paljon ruoanlaittoa. Tai ainakin kiinnitin huomioni siihen. Kirjailija on lisännyt teoksen loppuun listan sanoista, joita ei ole käännetty ja se lista sisältää paljon ruokalajeja ja -aineita. Mielestäni on hyvä juttu, että esimerkiksi perheen sisäiset hellittynimet ovat kääntämättä ja ruokalajien nimiä ei tietysti pystyisikään kääntämään, sillä vastineita tuskin ainakaan suomesta löytyy. Mitähän on muuten mämmi urduksi?

Tarina ei tosiaan ollut yhtä järisyttävä ja brutaali kuin Tuhat loistavaa aurinkoa, mutta se ei himmennä teoksen tasoa millään tavalla. Kokonaisuutena toimiva juoni ja päähenkilöön oli helppo samaistua. Ne asiat tekivät lukemisesta sujuvaa ja helppoa. Sodan kuvauksesta huolimatta kirjassa oli perhe- ja ystävyyssiteiden vuoksi tietynlainen positiivisempi tunnelma ja välillä jopa pieniä vitsejä mahtavan henkilögallerian ansiosta. Ja lisäpisteitä siitä, että kirja kertoo maasta, josta en ole aiemmin lukenut kirjoja. Suosittelen.

Lumihiutaleet: * * * *