keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Hänen varjonsa tarina

Audrey Niffenegger

(suomentanut Paula Korhonen, alkuperäisteos Her Fearful Symmetry, kustantaja Gummerus 2010)

"Robert käänsi katseensa. Lapset olivat palanneet pelin pariin. Suurin osa oli päässyt radan puolivälin portin kohdalle, mutta Nell huitoi mailallaan kohti palloa, joka oli jumissa iirispenkissä. Tyttö huitaisi ja pari kukkaa lensi mullasta. Robert katsoi taas Jessicaa ja Jamesia, jotka vastasivat vaivaantuneina katseeseen. " Uskotteko te kummituksiin?" Robert kysyi."

Maltoin mieleni kirjan aloittamisen suhteen reilun viikon verran. Tiesin, että olen niin muiden asioiden kahlitsema, etten ehdi keskittyä tarinaan kunnolla. Uskoisin päätöksen olleen onnistunut, koska juoni tuntui kokonaiselta enkä unohtanut henkilöhahmojen nimiä.. Jos selkeästi fantasiagenreen laskettavia kirjoja ei oteta lukuun, en ole varmaan lukennut yhtäkään kummitustarinaa. En kauhuun liitettävää enkä tällaista enemmän ihmissuhteisiin liitettävää. Siinä mielessä tämä kirja oli virkistävä. Kummitteluosuudet ja kummitteluun liittyvät ongelmat olivat välillä jopa hauskaa luettavaa. Muuten olin tarinaan hieman pettynyt.

Julia ja Valentina ovat kaksosia. He ovat samannäköisiä mutta silti toistensa peilikuvia. Kaksoset perivät äitinsä kaksoissisaren Elspethin Lontoon asunnon. Testamentissa sanotaan, etteivät tyttöjen vanhemmat saa koskaan astua jalallaan tyttöjen perimään asuntoon, joten tytöt lähtevät kahdestaan Yhdysvalloista Lontooseen. Elspethin rakastettu, Robert, asuu tyttöjen naapurissa, kuten myös paniikkihäiriöstä kärsivä Martin, jonka vaimo on muuttanut Amsterdamiin kyllästyttyään odottamaan, että Martin joskus liikkuisi asunnosta ulos. Tytöt tutustuvat kumpaakiin naapuriin ja pian Elspethinkin ilmestyy kummittelemaan asuntoon. Julian ja Valentinan elämä alkaa tulla pisteeseen, jossa heidän luonteidensa erot näkyvät selkeämmin. Valentina on luonteeltaan heikompi ja ujompi, mutta kuitenkin se kaksosista, joka haluaisi tehdä asioita yksin ilman Juliaa sanelemassa mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Tutustuttuaan Elspethin kummituksen kanssa Valentina kehittää suunnitelman saadakseen olla yksin ja alkaa toteuttaa sitä. Kukaan ei vain tiedä miten lopulta käy.

Siitä on aikaa kun olen lukenut Kolmannentoista kertomuksen, joten en muista ehkä tarkalleen, mutta tässä kirjassa oli sukusalaisuuksissa samanlaista tunnelmaa ja kaksosteema on tietysti herkullinen mahdollisuus toteuttaa (anteeksi spoilaus) vaihdokas-ideaa. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä kirja ei kuitenkaan mielestäni tarjonnut. Tarina oli kaikin puolin hyvä ja henkilögalleria loistava, mutta sen pituinen se. Ehkä kummitustarinat eivät vain uppoa minuun, tai sitten en pidä tarinoista, joissa elämä tehdään hankalaksi salailemalla asioita ja joissa kaikki kaksosiin viittavaa on jotenkin myyttistä. Toki on varmaan niin, että kaksoset tuntevat suurempaa yhteenkuuluvuutta keskenään kuin ei-kaksosia olevat sisarukset, mutta on jotenkin tylsää lukea kirjaa sellaisesta, koska kaksosteemaa käsitellään useasti juuri näin. Tuli vähän olo, että tämän tarinan olen nähnyt ennenkin.

Muutoin kirjan luki helposti ja juoneen jäi kyllä koukkuun kaikesta huolimatta. Highgaten hautausmaa oli lähestulkoon yksi päähenkilö ja toivon, että kirjasta on se hyöty mitä kirjailija itsekin jälkihuomautuksessa toivoo. Kirjasta heräsi hinku päästä Lontooseen, ei vain Highgateen vaan myös puistoihin ja kaduille vaeltelemaan.

Lumihiutaleet: * * * +

4 kommenttia:

lumiomena kirjoitti...

Hyvä huomio verrata tätä Kolmanteentoista kertomukseen! En ollut ajatellutkaan, mutta tosiaan (lähestulkoon aina) sateinen Englanti, kaksosuus, kummitustarinan luonne (vaikka lopulta Kolmastoista kertomus ei muistaakseni kummitustarina ollutkaan), pikkuhiljaa selviävät salaisuudet...

Sait paljon irti Niffeneggerin uusimmasta. Minä pidin tästä kirjasta, rauhalliset kummitustarinat selvästi vetoavat minuun, mutta koska "Aikamatkustajan vaimo" on yksi suosikkikirjani, olin hivenen pettynyt.

Ja minutkin valtasi halu päästä Lontooseen, joka on lempikaupunkini.

Jenni kirjoitti...

Tosiaan hyvä vertaus tuo Kolmastoista kertomus - minulla se jäi aikoinaan kesken, tämän uuden Niffeneggerin sentään jaksoin lukea.

Hyviä huomioita kirjasta ja olen samaa mieltä. Kyllähän sen luki, mutta ei se maailmaan mullistanut. Minäkään en ole juuri lukenut kummitustarinoita, mutta en kyllä kokenut suurta houkutusta lukeakaan tämän perusteella.

Vanhat hautausmaat ovat kiehtovia paikkoja!

marjis kirjoitti...

Mä odotin koko ajan, että se kaksosten peilikuvaisuus olisi ollut jonkun suuremmankin teeman laukaisija. Pidin siitä ajatuksesta, että peiliin katsoessaan tytöt eivät nähneet itseään vaan siskonsa, mutta muuten vastakohaisuus oli täysi pettymys. Olisihan siitä voinut saada vaikka mitä irti.

Sinne hautausmaalle täytyy varmaan kyllä joskus päästä. :)

Teresita kirjoitti...

Lumiomena: Itsellänikin on tuo Aikamatkustajan vaimo yksi suosikeistani, joten siinä mielessä samalta kirjailijalta pieni pettymys. Toisaalta, kun luin ensimmäistä kertaa mistä kirjassa on kyse, veikkasin, etten pidä siitä niin paljoa kuin edellisestä. Ehkä juuri siksi, että jotenkin nämä kaksos-jutut ovat vaan aina samanlaisia.

Jenni: Kyllä Kolmastoista kertomuskin oli lukemisen arvoinen (ehkä), mutta siinä vaivasi vähän sama kuin tässä eli jotenkin lupaavan alun jälkeen tarina muuttui latteaksi synkistelyksi.

Marjis: Niinpä! Tuo peilikuvajuttu oli herkullinen yksityiskohta, josta olisi voinut saada vaikka mitä aikaan. Ja kirjan alkuperäinen nimikin viittaa siihen!