perjantai 25. kesäkuuta 2010

The Housekeeper And The Professor

Yoko Ogawa

(kustantaja Harvill Secker 2009)

"I ran my fingers over the lines of the formula, a long chain of numbers and symbols that flowed one page to the next. As I followed the chain, link by link, the room faded and I found myself in a dark, silent place of numbers. But I felt no fear, certain in the knowledge that the Professor would guide me toward eternal, unchangeable truths."

Olin jo aloittanut toista kirjaa (tosin parin sivun verran vain), kun yhtäkkiä mieleeni tulikin halu lukea jotain englanniksi. Olen hankkinut kirjan hyllyyni muutamia viikkoja sitten Satun luettujen suosituksesta ja jostain syystä nyt tuntui sopivalle hetkelle lukea se. Hankinta ei ollut pettymys.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti taloudenhoitajasta ja hänen asiakkaastaan, matematiikan professorista. Professorilla on ollut ongelmia edellisten kymmenen taloudenhoitajan kanssa, joten asiakkaana hän vaikuttaa lähtötietojen perusteella hankalalta. Haastavan tilanteesta tekee se, että hän on ollut onnettomuudessa vuonna 1975 ja sen jälkeisestä ajasta hän ei muista kuin viimeiset 80 minuuttia. Taloudenhoitaja on siis joka aamu uusi ihminen hänelle. Luottamus on rakennettava joka päivä uudelleen. Taloudenhoitajalla on kymmenvuotias poika, joka myös tutustuu Professoriin ja pian he kolme viettävät päivänsä yhdessä, baseballin ja matematiikan ihmeellisissä maailmoissa yrittäen parhaansa mukaan selvitä arkipäivän tilanteista Professorin muistin suosimissa rajoissa.

Tämä oli kaunis tarina, juuri sopiva hiljaiseen kesähetkeen. Kirjassa matematiikka on yhdessä pääosassa, mutta ihanan erilaisesta näkökulmasta kuin mihin olen matematiikasta puhuttaessa tottunut. Kysymys on aivan perusluvuista ja niiden olemuksista, siitä kuinka jokaiseen numeroon kätkeytyy jotain mielenkiintoista, toisiin enemmän kuin toisiin. Ja siitä, että on olemassa myös täydellisiä numeroita. Tämän kirjan luettuaan ymmärtää varmasti, mitä tarkoitetaan matematiikan kauneudella.

Mitä tulee baseballiin, en ymmärrä siitä mitään. Osittain siksi, etten jaksanut tarkistaa muutamoa sanoja sanakirjasta ja muutenkin laji on hieman tuntematon. Se ei silti lukemista haitannut tai hidastanut. Ogawa kuvaa Professorin ja seurueen pelissä käyntiä mahtavasti, pystyi helposti kuvittelemaan itsensä seisomassa katsomon sisäänkäynnillä, kun koko kenttä valaistuksineen aukeaa silmien edessä.

Tämä on sellainen kirja, jonka voin helposti kuvitella lukevani myös uudestaan hetken päästä. Ei liian dramaattinen vaikkakin hieman surumielinen. Itse pidän matematiikasta ainakin jollain tasolla ja oli mielenkiintoista lukea Ogawan kirjoittamaa kuvailua siitä, kuinka maailma häviää ympäriltä kun oikein keskittyy laskutoimituksiin. Tunnistan sellaisia tilanteita omasta kouluhistoriastani, eivätkä ne ole ollenkaan tylsiä. Tosin niillekin, joiden mielestä matetiikka on tylsää, voin ehdottomasti suositella kirjaa, aiheeseen voi nimittäin tulla uusia oivalluksia. (Kirjailijan mainostettu novellikokoelma Diving Pool ansaitsee myös tulla tutkituksi..)

Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Hänen varjonsa tarina

Audrey Niffenegger

(suomentanut Paula Korhonen, alkuperäisteos Her Fearful Symmetry, kustantaja Gummerus 2010)

"Robert käänsi katseensa. Lapset olivat palanneet pelin pariin. Suurin osa oli päässyt radan puolivälin portin kohdalle, mutta Nell huitoi mailallaan kohti palloa, joka oli jumissa iirispenkissä. Tyttö huitaisi ja pari kukkaa lensi mullasta. Robert katsoi taas Jessicaa ja Jamesia, jotka vastasivat vaivaantuneina katseeseen. " Uskotteko te kummituksiin?" Robert kysyi."

Maltoin mieleni kirjan aloittamisen suhteen reilun viikon verran. Tiesin, että olen niin muiden asioiden kahlitsema, etten ehdi keskittyä tarinaan kunnolla. Uskoisin päätöksen olleen onnistunut, koska juoni tuntui kokonaiselta enkä unohtanut henkilöhahmojen nimiä.. Jos selkeästi fantasiagenreen laskettavia kirjoja ei oteta lukuun, en ole varmaan lukennut yhtäkään kummitustarinaa. En kauhuun liitettävää enkä tällaista enemmän ihmissuhteisiin liitettävää. Siinä mielessä tämä kirja oli virkistävä. Kummitteluosuudet ja kummitteluun liittyvät ongelmat olivat välillä jopa hauskaa luettavaa. Muuten olin tarinaan hieman pettynyt.

Julia ja Valentina ovat kaksosia. He ovat samannäköisiä mutta silti toistensa peilikuvia. Kaksoset perivät äitinsä kaksoissisaren Elspethin Lontoon asunnon. Testamentissa sanotaan, etteivät tyttöjen vanhemmat saa koskaan astua jalallaan tyttöjen perimään asuntoon, joten tytöt lähtevät kahdestaan Yhdysvalloista Lontooseen. Elspethin rakastettu, Robert, asuu tyttöjen naapurissa, kuten myös paniikkihäiriöstä kärsivä Martin, jonka vaimo on muuttanut Amsterdamiin kyllästyttyään odottamaan, että Martin joskus liikkuisi asunnosta ulos. Tytöt tutustuvat kumpaakiin naapuriin ja pian Elspethinkin ilmestyy kummittelemaan asuntoon. Julian ja Valentinan elämä alkaa tulla pisteeseen, jossa heidän luonteidensa erot näkyvät selkeämmin. Valentina on luonteeltaan heikompi ja ujompi, mutta kuitenkin se kaksosista, joka haluaisi tehdä asioita yksin ilman Juliaa sanelemassa mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Tutustuttuaan Elspethin kummituksen kanssa Valentina kehittää suunnitelman saadakseen olla yksin ja alkaa toteuttaa sitä. Kukaan ei vain tiedä miten lopulta käy.

Siitä on aikaa kun olen lukenut Kolmannentoista kertomuksen, joten en muista ehkä tarkalleen, mutta tässä kirjassa oli sukusalaisuuksissa samanlaista tunnelmaa ja kaksosteema on tietysti herkullinen mahdollisuus toteuttaa (anteeksi spoilaus) vaihdokas-ideaa. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä kirja ei kuitenkaan mielestäni tarjonnut. Tarina oli kaikin puolin hyvä ja henkilögalleria loistava, mutta sen pituinen se. Ehkä kummitustarinat eivät vain uppoa minuun, tai sitten en pidä tarinoista, joissa elämä tehdään hankalaksi salailemalla asioita ja joissa kaikki kaksosiin viittavaa on jotenkin myyttistä. Toki on varmaan niin, että kaksoset tuntevat suurempaa yhteenkuuluvuutta keskenään kuin ei-kaksosia olevat sisarukset, mutta on jotenkin tylsää lukea kirjaa sellaisesta, koska kaksosteemaa käsitellään useasti juuri näin. Tuli vähän olo, että tämän tarinan olen nähnyt ennenkin.

Muutoin kirjan luki helposti ja juoneen jäi kyllä koukkuun kaikesta huolimatta. Highgaten hautausmaa oli lähestulkoon yksi päähenkilö ja toivon, että kirjasta on se hyöty mitä kirjailija itsekin jälkihuomautuksessa toivoo. Kirjasta heräsi hinku päästä Lontooseen, ei vain Highgateen vaan myös puistoihin ja kaduille vaeltelemaan.

Lumihiutaleet: * * * +