torstai 27. toukokuuta 2010

Terveisiä pahan akselilta

- Arkea ja politiikkaa maailman suljetuimmissa valtioissa

Caroline Salzinger

(suomentanut Ulla Lempinen, alkuperäisteos Hälsningar från ondskans axelmakter - vardag och vansinne i världens mest stängda länder, kustantaja Atena 2008)

"En tiedä enää ketä uskoa. Pääi on sekaisin. Äkkiä tajuan, miten yksin olen päätökseni kanssa. Toimitus Ruotsissa luottaa minuun. Minä olen Irakissa, vain minä osaan arvioida tilanteen. Vaikka kuinka mietin ja pohdi asiaa, lopputulos on sama. On vain itsestä kiinni, lähdenkö matkaan vai en."

Mielenkiintoinen kirja. (Kiitokset Cathylle vinkistä!). Etenkin kun luen samantyyppisiin aiheisiin liittyvää Rauli Virtasen Saigonista Bagdadiin samaan aikaan. Sveriges Radion ulkomaanreportteri Caroline Salzinger tosin vierailee tässä kirjassa vain niin sanotun pahan akselin maissa. George W. Bush ja hänen ulkomaanhallintonsa määrittelivät 2000-luvun alkupuolella retoriikassaan pahan akselin, joka pitää sisällään Pohjois-Korean, Irakin ja Iranin. Joukkoon lisättiin myöhemmin vielä Kuuba, Libya ja Syyria. Salzinger kertoo kirjassaan vierailuistaan näissä maissa.

En ole aivan varma mitä tällä kirjalla on haluttu kertoa. Lähinnä se on matkakertomus ja kurkistus ulkomaanreportterin elämään uhkaavillakin työkeikoilla. Yrityksenä on varmaan myös ollut tuoda kuuluville tavallisten ihmisten ääntä kaikkien uutisotsikoiden takaa. Päällimmäisenä jäi kuitenkin olo, että kirja on enemmänkin kasa anekdootteja matkan varrelta kuin mitenkään syvällinen analyysi maailman suljetuimmista maista. Se ei kuitenkaan ole mitenkään huono asia. Olisikin ollut ehkä liian kunnianhimoinen tavoite pyrkiä sellaiseen. Sen sijaan lyhyistäkin kertomuksista saa kuvan suljettujen valtioiden näennäisistä samankaltaisuuksista, mutta ennen kaikkea siitä, ettei niillä ole paljoakaan yhteistä. Voi oikeastaan vain ihmetellä miten maailmassa voikaan olla niin monta tapaa poliittisen vallan väärinkäytölle.

Parhaita antia on Salzingerin pohdiskelu ja huomiointi ulkomaanreportterien työstä ja kohtaamisista maailmalla. Etenkin fiksereiden, paikallisten tulkki-opas-"konsulttien" , roolin pohtiminen uutisoinnin sisällön kannalta oli ajatuksia herättävää luettavaa. Mitä vieraanpaan kulttuuriin ja kielialueelle mennään, sen suurempi merkitys hyvällä ja luotettavalla fikserillä on. Mutta kuinka luotettavaa on esimerkiksi tulkkaus, jos toimittajalla ei itsellään ole hajuakaan maan kielestä tai perehtymistä paikalliseen kulttuuriin? Mielestäni on merkille pantavaa, että Salzinger mainitsee jopa tunnistaneensa kerrankin erään toimittajan jutun takaa, ketä hän oli fikserinään käyttänyt, koska uutistoimistot kautta maailman käyttävät samoja kontakteja kohdemaissa. Tämä herättää kysymyksiä puolueettomuudesta, luotettavuudesta ja kriittisestä suhtautumisesta maailmalta tulvivaan tietovirtaan. En tarkoita, että jotain tietoja tarkoituksella pimitettäisiin tai levittäisiin valheita, vaan sitä, että juttujen perusvire ja sitä kautta asema mielipiteiden muokkaajana tuo fiksereille paljon valtaa. Ehkä tiedostamatonta, mutta kuitenkin valtaa.

Suosittelen luettavaksi matkakertomuksena, vaikka sana poliittinen järjestelmä saisikin aikaan haukotuksia. Salzingerin tapa kertoa on sujuva ja nautittava. Kuten Cathykin toteaa blogissaan, kirja saattaa kiinnostaa muitakin kuin meitä valtio-oppineita. (Itse opiskelin myös alaa ennen "kääntymistäni" insinööritieteisiin). Suosittelen myös kaikille niille, joiden mielestä ulkomaanreportterin elämä olisi varmaan hohdokasta. Tylsä kotisohva ei välttämättä aina ole niin huono vaihtoehto :)

Lumihiutaleet: * * * +

tiistai 25. toukokuuta 2010

Kiinan viisauden sydän

Yu Dan

(suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi, engl. alkuperäisteos Confucius from the Heart. Ancient Wisdom for Today's World, kustantaja BTJ 2009)

"Kaikista ihmissuhteista ystävämme paljastavat kaikkein selvimmin, millaisia itse olemme."

Tuntuuko elämä joskus liian monimutkaiselta ja hankalalta? Aivan liikaa asioita hoidettavana ja aivan liian vähän aikaa niiden hoitamiseen. Entä miten voisi elää hyvä elämän? Mitä hyvä elämä ylipäätään on? Nykyisessä lähes rajattomien mahdollisuuksien ja valintojen viidakossa elämä käy hankalaksi, koska mieli hämmentyy liian monista vaihtoehdoista. Miten niistä voi valita oikean?

Kiinan viisauden sydän - Mitä Konfutse nyt sanoisi? kirjan kirjoittaja professori Yu Dan tekee selväksi heti esipuheessa, ettei hän edes yritä selittää tai tehdä syväanalyysia Konfutsen "Keskusteluja" teoksesta. Hän toivoo pikemminkin, että voisi tuoda nykymaailman ihmisille mahdollisuuden ymmärtää mistä Konfutsen filosofiassa on kyse. Kiinassa Konfutsen ajatuksilla on ollut valtava rooli kautta aikojen niin politiikassa kuin ihmisten jokapäiväisessä elämässäkin. Kuitenkin nykyään maailma on niin täynnä vaihtoehtoja, että niiden keskelle eksyminen pilaa elämänilon täysin. On myös mahdollista löytää tasapaino kaiken sotkun keskellä ja yhä useammin tätä tasapainoa etsitään muinaisten ajattelijoiden kuten Konfutsen pohdinnoista.

Lukiessani kirjaa tuli monta kertaa mieleen joku aika sitten lukemani Riittää jo-teos, jossa pyrittiin länsimaisesta näkökulmasta elämän yksinkertaistamiseen. Ehkäpä olen lukenut liika samantyyppisiä kirjoja, koska kovin paljon uutta ei Kiinan visauden sydän tarjonnut. Se ei tietenkään ole kirjan vika, vaan täytyy myöntää etten myöskään kuule Konfutsen ajatuksista ensimmäistä kertaa, joten ehkä siksi en kokenut Yu Danin toivomaa ahaa-elämystä. Olen ehkäpä kokenut se jo aikaisemmin..

Konfutsen ajatukset todella ovat ikiaikaisia ja universaaleja. Eniten mielenkiintoa herättää se, että Konfutse eli noin 2500 vuotta sitten eikä hänen filosofiansa ole vanhentunut päiväkään. Tietysti Yu Dan on poiminut joukosta ne ajatukset, joita modernit ihmisetkin pohtivat, mutta silti ikiaikaisuus aivan kirjaimellisesti on kiehtova ajatus. Niin vähänkö maailma loppujen lopuksi muuttuu? Tai lähinnä ihmiset siinä..

Konfutsen ajatuksista jää oikeastaan päällimmäiseksi mieleen se, ettei minun välttämättä tarvitse tehdä miljoonia valintoja elämäni aikana. Riittää kun teen muutaman oikeamielisen, ihimisrakkaan ja itselleni rehellisen päätöksen ja sen jälkeen seuraan samaa linjaa tulevaisuudessa, niin voin olla paljon tasapainoisempi ja tyytyväisempi elämääni.

Teosta on turha lähteä tässä sen tarkemmin referoimaan. Suosittelen sitä sateiseen, hiljaiseen iltapäivään, kun kaipaa jotain rauhallista ja selkeyttävää. Kirja ei ole pitkä, sen lukaisee helposti lyhyehkössä ajassa, mutta pohdittavaa siinä on sitäkin enemmän. Soisin ihmisten lukevan enemmänkin tämäntyyppisiä teoksia, koska välillä tuntuu, että omassakin ympäristössä on niin paljon hälinää ja meteliä, ettei oman mielensä ääntä tahdo enää kuulla. Mitä minä oikeastaan pohjimmiltani haluankaan elämältä? Kas siinäpä pulma tällekin viikolle ;)

Lumihiutaleet: * * *

perjantai 14. toukokuuta 2010

Shakespearen salaisuus

Jennifer Lee Carrell

(suomentanut Laura Jänisniemi, alkuperäisteos Interred with Their Bones, kustantaja Bazar 2010)

"Portaikossa ja muurin aukossa ei näkynyt mitään muuta kuin kuun kajatus. "Haloo?" huikkasin, mutta kukaan ei vastannut. Sitten kuulin äänen, joka oli näyttämöltä tuttu: kylmän, kaikuvan suhahduksen, kun terä vedetään ulos tupesta."

Nyt joudun aloittamaan postauksen pahoittelulla. Teilaan kirjan ja spoilaan samalla pahasti. Jos siis haluat lukea jouhevan dekkarin Shakespeare-teemalla höystettynä, kannattaa hypätä tämä teksti yli. En nimittäin osaa todennäköisesti kirjoittaa kommenttejani niin, ettei juonesta paljastuisi oleellisia asioita.

Shakespearen salaisuus kärsii kahdesta asiasta yli muiden: davincikoodimaisesta juonenkehittelystä ja siitä, että Shakespearea joudutaan suomentamaan. Kaikki kunnia Dan Brownille, mutta mysteerien perässä juokseminen on jo niiiiiiin nähty. On oikeastaan jo todella puuduttavaa lukea tarinaa, jonka jokainen juonenkäänne tuo eteen matkan uuteen kirkkoon, kryptaan, kaivokseen, museoon tai kirjastoon. Ja tässä siihen lisätään vielä murha per paikkakunta.

Juoni alkoi olla todella epäuskottava jossain sivun 300 paikkeilla. Veikkailin juonenkäännettä ja murhaajaa ja olin tyytyväinen, kun tämä toive toteutui ja juoni sai uuden sysäyksen eteenpäin. Mutta sitten.. Lopputulemana juoni teki turhan monta käännöstä ja päätyi siihen mistä alkoi. Kirja ei tuntunut loppuvan millään. Nukahdin monena iltana kesken "jännittävän" kohtauksen. Juonessa oli vain aivan liikaa kaikkea. Lisäksi minua vaivasi alusta asti seikka, joka vain paheni jokaisen murhan myötä. Jos joku tulisi sinun luoksesi, jättäisi haltuusi pienen rasian ja murhattaisiin samana päivänä, kertoisitko poliisille rasiasta? Entäpä sitten kun toinen murha tapahtuisi? Kertoisitko vielä sittenkään? Etenkin kun murhat oleellisesti liittyisivät rasiaan. Tässä kirjassa ei kerrota, vaan lähdetään sekä murhaajaa että poliisia pakoon. Motiivina se, että Shakespearen elämästä voi paljastua jotain jännittävää ja poliisi saattaa mysteerin ratkaisua. Siis häh? Anteeksi nyt vaan kaikki joiden mielestä kadonneen Shakespearen näytelmän löytyminen voisi olla maailmaa mullistava juttu, mutta verrattuna ihmisten tappamiseen, jotain omituista tuossa juonen piirteessä on.

Sitten kun vielä lisätään sillisalaattiin se pakollinen "suklaisen ja pronssisen" äänen omaava salskea entinen sotilas... huokaus.

Toinen kirjan ongelma on Shakespearen kieli. Kuinka sitä voi suomentaa? Olen lueskellut joskus Sonetteja, jotka on kirjaan painettu sekä suomeksi että englanniksi. Onhan se niin, että loistavasta suomennoksesta huolimatta ne pitää lukea englanniksi. Siis minun mielestäni. Tämä on vähä sama asia kuin Kalevalan kääntäminen. En siis vastusta kirjojen kääntämistä toiselle kielelle tietenkään, mutta totean vain, että jossain tilanteissa se on todella ongelmallista. Jotenkin tässä kirjassa oli hieman sellainen tunnelma, että englanniksi olisi pitänyt tietyt jutut olla. En tosin tunne Shakespearen tuotantoa kovin paljoa, joten en uskalla kovin jyrkästi tästä kommentoida.

Kirjassa oli myös positiivisia piirteitä. Välinäytökset 1600-luvulta olivat hyviä. Olisin melkein toivonut Jennifer Lee Carrellin kirjoittaneen tämän kirjan pelkästään siltä aikakaudelta. Mutta ehkä joku toinen kerta. Kirjan loppuun on myös koottu tosiasiat ja fiktiot, jotka olivat mielenkiintoinen lisä etenkin minulle, kun en tunne Stratfordin mieheen liittyviä mysteerejä kuin pinnallisesti.

Mikäli haluat lukea seikkailu-dekkarin, josta ei puutu juonenkäänteitä eikä aikatasoja, lue tämä. Mikäli haluat lukea mysteerikirjan, jossa Vatikaani ja temppeliritarit on korvattu Shakespearen henkilöllisyyteen liittyvällä salaisuudella, lue tämä. Muussa tapauksessa en oikein osaa suositella. Edes dekkarina. Kokonaisuus oli ehkäpä liian Hollywood-tyylinen ja niin moneen kertaan nähty. Eli elokuvaa odotellessa..

Lumihiutaleet: * * +