torstai 29. huhtikuuta 2010

Firenzen lumoojatar

Salman Rushdie

(suomentanut Arto Häilä, alkuperäisteos The Enchantress of Florence, kustantaja WSOY 2010)

"Panch Mahalin huipulla, pienen kupolin katveessa, Hindustanin keisari tähyili yli Sikrin kultaisen järven. Hänen takanaan lakeijat leyhyttivät kookkaita sulkaviuhkoja, ja hänen vierellään seisoi tuo keltahiuksinen eurooppalainen, joka halusi kertoa hänelle tarinan kadonneesta prinsessasta."

Firenzen lumoojatar on mausteinen, yltäkylläinen, rönsyilevä, värikäs ja ennen kaikkea mystinen tarina miehestä, joka on päättänyt etsiä käsiinsä Hindustanin keisarin kertoakseen hänelle tarinan salatusta prinsessasta Qara Közista, Mustista Silmistä. Hindustanin keisari on sivistynyt, pohdiskeleva mies, joka tuntee uteliaisuutta eurooppalaisen matkustajan tarinaan.

Kirja on täynnä eksoottisia paikkoja, mekastavia henkilöitä, lempinimiä ja keisarin arvonimiä. Tipuin kärryiltä henkilögalleriassa moneen kertaan, mutta ei se lukemista varsinaisesti haitannut. Kirjan takana oleva lähdeluettelo on kohtuullisen pitkä ja mielenkiintoisen näköinen. Historiallisia palasia on varmaan tarinassa paljon, mutta ne hukkuvat rönsyilevään fantasiamaailmaan. Sekoitus toimii periaatteessa ja juoni kulkee eteenpäin.

Tarina salatusta prinsessasta, Firenzen lumoojattaresta, ei mielestäni ollut mitenkään kaunis tai iloinen. Paljon raakuutta ja petoksia sekä pelon kautta vihaan yllytettyjä ihmisiä. Hindustanin keisarin pohdinnat palatsin upeissa huoneissa ja Sikrin rannoilla sen sijaan olivat mielenkiintoisia. Keisari oli kovin edistyksellinen aikalaistensa ja maanmiehiensä keskuudessa ja etenkin pohdinnat idän ja lännen uskontojen eroista olivat itsellenikin ajatuksia herättäviä. Hänessä oli jotain leppoisaa ja viisasta asennetta.

Loppupäätelmänä voinen todeta, ettei tämä kuitenkaan ollut kirja minun makuuni. Jotenkin olen ehkä liian suoraviivainen näin oikukkaalle kirjalle. Haluan päästä tarinaan sisälle nopeasti matkustaa rauhassa tarinan loppuun asti. Firenzen lumoojattaressa tuntui olevan monia kirjoja. Välillä olin täysillä mukana juonessa, mutta yhtä paljon myös vähän pihalla. Sitä paitsi kaipasin kauniimpaa tarinaa, tässä oli liikaa "irstailua" minun makuuni, tuli vähän tympeä jälkimaku. Rushdie osaa kyllä kirjoittaa, mutta ehkä aihevalinta ei vain nyt iskenyt.

Loppuratkaisu oli myös pieni pettynyt, koska se tuntui liian hätäiseltä. Hieno käänne siinä kuitenkin oli Peilin lopullinen rooli, siitä plussaa kokonaisuudellekin.

Lumihiutaleet: * *

5 kommenttia:

anni.m kirjoitti...

Ehdit ensin. Minä luulen, että en tule selviämään tästä kirjasta. Tai siis jaksamaan sitä lukea. Vähän samantapaisia arvioita olen kuullut toisiltakin, siis varsin epäinnostuneita.

Teresita kirjoitti...

Veikkaisin ettet menetä mitään vaikka kirja jääkin kesken. tässä ei ollut huikaisevaa loppuratkaisua tai oikein mitään muutakaan. En yleensä mielelläni teilaa kirjoja, mutta ei tämä varsinaisesti kehujakaan ansainnut.

anni.m kirjoitti...

Pakko jatkaa sen verran että mieheni luki viikonloppuna kirjan ja hänen mielestään se on parasta, mitä hän on pitkään aikaan lukenut. Eli lisättäköön tämä eriävä mielipide listaan :)

Ahmu kirjoitti...

Minäkin jumitin monta viikkoa romaanissa, jonka olin päättänyt lukea, mutta joka ei sytyttänyt yhtään. Oli pakko jättää kesken, vaikka en yleensä niin teekään. En vaan kestänyt lukea 1700-lukua kuvaavaa romaania, jonka maailmankuva ja historialliset faktat olivat minusta niin päin seiniä, että kuvittelin romaanin koko ajan sijoittuvan 1950-luvulle... Nyt sitten jo uutta alulla ja toivottavasti paremmalla onnella...

Rakastan jostain mystisestä syystä Shakespearea, joten odotan mielenkiinnolla millainen tuo nyt lukulistallasi oleva romaani on. Jotenkin nuo Da Vinci koodi-henkiset kyhäelmät ovat alkaneet tympiä, mutta pidän peukkuja, ettei em. osu siihen genreen ainakaan liian väkevästi.

Koita selvitä lumipyryssä. Täällä on jo ihan kevät!

Teresita kirjoitti...

anni: eriävät mielipiteet ovat aina tervetulleita. Pohdinkin tuolla Inan blogissa Siilin elenganssin kommenteissa, että johtuuko jonkun kirjan parhaus/huonous siitä, millaista lukukokemusta kulloinkin kaipaa? Tietysti jollain tasolla varmasti johtuu, mutta voiko kirja olla kokonaan huono, jos on vain äärimmäisen hankala aika lukea juuri sellaista kirjaa?

Ahmu: Paha mennä tietysti etukäteen sanomaan mitään, mutta jotenkin veikkaan tietynlaista davinci-mysteeriä. Tosin tässä ei ehkä jumituta siihen Vatikaani-akseliin ja temppeliherroihin. Vai jumitutaanko?? Veikkaan nimittäin, että päästään suosittuun vapaamuurari-aiheeseen enemmin tai myöhemmin.