torstai 29. huhtikuuta 2010

Firenzen lumoojatar

Salman Rushdie

(suomentanut Arto Häilä, alkuperäisteos The Enchantress of Florence, kustantaja WSOY 2010)

"Panch Mahalin huipulla, pienen kupolin katveessa, Hindustanin keisari tähyili yli Sikrin kultaisen järven. Hänen takanaan lakeijat leyhyttivät kookkaita sulkaviuhkoja, ja hänen vierellään seisoi tuo keltahiuksinen eurooppalainen, joka halusi kertoa hänelle tarinan kadonneesta prinsessasta."

Firenzen lumoojatar on mausteinen, yltäkylläinen, rönsyilevä, värikäs ja ennen kaikkea mystinen tarina miehestä, joka on päättänyt etsiä käsiinsä Hindustanin keisarin kertoakseen hänelle tarinan salatusta prinsessasta Qara Közista, Mustista Silmistä. Hindustanin keisari on sivistynyt, pohdiskeleva mies, joka tuntee uteliaisuutta eurooppalaisen matkustajan tarinaan.

Kirja on täynnä eksoottisia paikkoja, mekastavia henkilöitä, lempinimiä ja keisarin arvonimiä. Tipuin kärryiltä henkilögalleriassa moneen kertaan, mutta ei se lukemista varsinaisesti haitannut. Kirjan takana oleva lähdeluettelo on kohtuullisen pitkä ja mielenkiintoisen näköinen. Historiallisia palasia on varmaan tarinassa paljon, mutta ne hukkuvat rönsyilevään fantasiamaailmaan. Sekoitus toimii periaatteessa ja juoni kulkee eteenpäin.

Tarina salatusta prinsessasta, Firenzen lumoojattaresta, ei mielestäni ollut mitenkään kaunis tai iloinen. Paljon raakuutta ja petoksia sekä pelon kautta vihaan yllytettyjä ihmisiä. Hindustanin keisarin pohdinnat palatsin upeissa huoneissa ja Sikrin rannoilla sen sijaan olivat mielenkiintoisia. Keisari oli kovin edistyksellinen aikalaistensa ja maanmiehiensä keskuudessa ja etenkin pohdinnat idän ja lännen uskontojen eroista olivat itsellenikin ajatuksia herättäviä. Hänessä oli jotain leppoisaa ja viisasta asennetta.

Loppupäätelmänä voinen todeta, ettei tämä kuitenkaan ollut kirja minun makuuni. Jotenkin olen ehkä liian suoraviivainen näin oikukkaalle kirjalle. Haluan päästä tarinaan sisälle nopeasti matkustaa rauhassa tarinan loppuun asti. Firenzen lumoojattaressa tuntui olevan monia kirjoja. Välillä olin täysillä mukana juonessa, mutta yhtä paljon myös vähän pihalla. Sitä paitsi kaipasin kauniimpaa tarinaa, tässä oli liikaa "irstailua" minun makuuni, tuli vähän tympeä jälkimaku. Rushdie osaa kyllä kirjoittaa, mutta ehkä aihevalinta ei vain nyt iskenyt.

Loppuratkaisu oli myös pieni pettynyt, koska se tuntui liian hätäiseltä. Hieno käänne siinä kuitenkin oli Peilin lopullinen rooli, siitä plussaa kokonaisuudellekin.

Lumihiutaleet: * *

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Pilvibongarin opas

Gavin Pretor-Pinney

(suomentanut Ulla Lempinen, alkuperäisteos The Cloudspotter's Guide, kustantaja Atena 2008)

"Tuulen puhallellessa lempeästi repalepilvi riippuu tummana laikkuna sadepilven vatsan alla. Kovemmalla tuulella sen ulkonäkö muuttuu repaleisemmaksi ja se kiitää sateen aiheuttaman kaaoksen halki kuin kummitteluhetkestä myöhästynyt henkiolento."

Sain kuin saikin tämän opuksen luettua! Varmaan se vuoden päivät onkin yöpöydällä riippunut. Korostan heti alkuun ettei missään nimessä siksi, että kirja olisi huono. Olen lukenut kirjaa pienissä osissa, koska se sisältää niin paljon asiaa. Halusin kuitenkin, että lukemastani jäisi jotain järkevää mieleenkiin. Jäikö mitään, on sitten kokonaan toinen asia.

Kirjassa on käyty läpi käsittääkseni kaikenlaiset pilvityypit. Tätä en ole tarkistanut mistään eikä tämä kirja ole varsinaisesti mikään meteorologian oppikirja, joten en voi olla asiasta aivan varma. Pilvityyppejä silti riittää. Ja latinalaisia nimiä, mutta sitä ei pidä pelästyä. Päinvastoin, ne kuvaavat pilviä oikein hyvin.

Gavin Pretor-Pinney tuntuu olevan kirjoittajana vähän tekopirteä. En oikein lämmennyt kaikenmaailman huudahduksille ja pilvihehkutukselle. Jos kerran tartun kirjaan, jonka nimi on Pilvibongarin opas, tuskin tarvitsen enää todistelua siitä, että pilvet ovat mielenkiintoisia. Onneksi tässä oli kirjan huonoin puoli ja siihenkin tottui aika nopeasti. Toiseksi huonoin puoli oli se, ettei kirjassa ollut värillisiä kuvia kuin yhden liitteen verran (varmasti kustannusyistä) eikä yhtä ainutta selkeää piirrosta, jossa kaikki pilvet olisivat olleet yhdellä sivulla..

Joka tapauksessa, kirja herätti kaksi innostusta: pitää päästä valokuvaamaan pilviä ja pitää päästä joskus lentokoneesta näkemään Morning Glory - Australian vyörypilvi. Katsokaa vaikka googlella. Se on aika upea. Ja ainutlaatuinen. Olisi mahtavaa päästä joskus näkemään se ilmasta käsin. No, maan päältäkin kelpaisi näin aluksi :) Palaan varmaan kirjan teksteihin aika ajoin tarkistaakseni yksityiskohtia näkemistäni pilvistä. Kaikki ei jää millään kertalukemalla mieleen, mutta kyllä minä jotain jo opinkin. Pilvibongailussa on hyvää näin aluksi ettei se maksa mitään.

No, takaisin maan pinnalle. Ensin pitää tehdä läjäpäin töitä. Ja sitten vähän lisää. Ehkä jopa vielä sen jälkeen. Jos olen vielä elossa toukokuun loppupuolella, ehdin ehkä alkaa elää elämäänikin. Ja lukea kirjoja. Haaveilen kesälomasta, jolloin voisin makoilla mukavasti poutapäivänä nurmikolla ja vilkuilla kirjan lukemisen lomasta taivaalla lipuvia cumulus-pilviä. Lapsena ne aina muistuttivat jotain; nykyisin en ole tainnut paljoa ehtiä niitä katsella.

Lumihiutaleet: * * *