keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Maaninkavaara

Miika Nousiainen

(kustantaja Otava)

"Paavo Nurmen erilaisuus perustui tarpeeksi moneen samanlaiseen. Paavo toisti ja toisti. Juoksi kello kädessä. Tutustui itseensä. Niin se menestys syntyy. Leonardo da Vinci piirsi varmasti samoja kuvioita sata kertaa, ennen kuin teki Mona Lisansa. Se erilainen nyanssi hymyssä ja katseessa. Sellaisen löytää vasta kun tietää, mikä on samanlainen."

Maaninkavaara on oodi suomalaiselle kestävyysjuoksuharjoittelulle. Martti Huttunen on päättänyt pelastaa Suomen juoksumaineen ja valmentaa jälkikasvustaan seuraavan mitalitoivon. Hänen poikansa Jarkko kuitenkin katoaa palatessaan kotiin kisareissulta. Masennus valtaa koko perheen ja etenkin valmentaja-isän. Tytär Heidi päättää juosta isänsä ylös masennuksen alhosta, muttei tiedä mihin sfääreihin isä on valmis harjoittelun viemään kestävyysjuoksun kunnian nimissä. Äiti Sirkka joutuu lopulta puuttumaan tilanteeseen, kun aletaan puhua kenialaisista geeneistä ja veritankkauksesta.

Minä en ole mikään kestävyysjuoksija, mutta sen verran juossut kuitenkin, että voin verrata kirjaa pitkästä aikaa tehtyyn onnistuneeseen juoksulenkkiin. Alku on todella kankeaa ja pian tuleekin paha olo; juoksu ei meinaa rullata millään. Mutta kunhan vain jaksaa pinnistellä sen olon ohi, voi juosta niin pitkälle kuin pää kestää. Ja nauttia siitä. Perille päästyä on hyvä fiilis. Lihakset ovat lämpimät ja olo kevyt. Maaninkavaara oli juuri tällainen kirja.

Meinasin jättää kirjan kesken jossain sivun 50 paikkeilla. Tuntui, että minun olisi pitänyt tietää jotain suomalaisen kestävyysjuoksun muinaishistoriasta voidakseni ymmärtää hyväntuulista ironiaa paremmin. Ja ehkä se on tottakin, ironian terävin kärki jäi aluksi vähän vajaaksi. Tarina tuntui muutenkin jotenkin omituiselta. Kirjan alku ei ollut huono, takkuisuus ei varmasti johtunut siitä. Jumituin lähinnä omiin ennakkoluuloihini. Kuvittelin etukäteen, että kirja on hauska. Jarkon katoaminen heti alussa ja sen vaikutukset perheen tasapainoon tuntuivat kuitenkin kaikkea muuta kuin hauskalle. Jopa hieman ahdistavalle.

Maaninkavaara on tragikoominen kirja. Kyllä se komiikkakin esiin tulee. Pelkästään päähenkilö, jonka nimi on osuvasti Martti ja joka on ammatiltaan talonmies, on jos sen luokan suomalaista traagista juoksun legendaa, ettei sille voi kuin nauraa. (Lisäpisteitä kirjalle myös siitä, että dopingkortilla ei ole ratsastettu liikaa). Muutenkin Nousiainen on osannut Heidin harjoitteluohjelman myötä pukea sanoiksi koko suomalaista yksilöurheilua koskevan menestymisen tuskan. Nimenomaan tuskan. Voitto, jos se tulee, on aina katkeransuloinen. Keho käy läpi tolkuttoman rääkin ja mieli taistelee yksinäisyyttä vastaan. Helposti saavutettu tulos ei ole mikään tulos.

Kehittäessään Heidin harjoittelua, Martti toimii samalla köyhän miehen Esa Saarisena. Kaikkeen löytyy vastaus ja perustelu menestyneiden suomalaisjuoksijoiden elämistä. Lähipiiri ja muut kynnelle kykenevät saavat osansa Martin pakkomielteestä. Hänen ajatuksensa Tukholman maratonista ja sählyn pelaamisesta osoittavat, että hän on periaatteen mies henkeen ja vereen. Huttusen perhe toimii kuin juoksutallin tiimi, äiti huoltojoukkona. Heidin koulunkäyntiä alkaa kuitenkin tolkuton harjoittelu jo haitata ja kevään pääsykokeet lähestyvät. Samalla lähestyy kisakausi ja isän odotukset menestyksen suhteen vain kasvavat. Aika lähteä harjoitteluleirille Maaninkavaaraan.

Hieman jännitin, kuinka kirja saa arvoisensa lopun, koska toisaalta pelkäsin helppoa loppua ja toisaalta myös yliampuvaa loppua. Kumpikaan ei olisi sopinut tähän tarinaa. Eikä kumpakaan onneksi tullut. Tyyli säilyi viime metreille asti ja loppuratkaisu lisäsi tragikoomista vaikutelmaa. Nousiainen on muutenkin hyvä kirjoittaja. Teksti on tiivistä, lauseet yksinkertaisia mutta sisältörikkaita. Kokonaisuutena Maaninkavaara oli tasapainoinen kirja. Ja loppujen lopuksi myös hauska, joten suosittelen mielenkiintoista lukukokemusta!

Lumihiutaleet: * * * 1/2

3 kommenttia:

lumiomena kirjoitti...

Luin Maaninkavaaran tammikuussa; Minulla oli Maaninkavaaran alussa hieman samanlainen lukufiilis kuin sinullakin, vaikka itse ystäväni urheiluhulluutta vierestä seuranneena muistan hyvin kirjassa mainitut juoksijat sekä jopa Martti Vainion Lomakouheron ;)
Mutta totta, Nousiaisen teksti on nautittavaa luettavaa ja Huttusen perheen tarinaa seuraa likeltä.
Odotan innolla Nousiaisen seuraavaa kirjaa, milloin se sitten ilmestyykin!

Teresita kirjoitti...

Minun pitäisi taasen tutustua Vadelmavenepakolaiseen, sekin on yllättäen vielä lukematta :)

anni.m kirjoitti...

minusta maaninkavaara on paljon parempi kuin vadelmavene. se vadelmavene menee vähän överiksi kun taas maaninkavaara pysyy hyvin kasassa, loppuun asti, kuten arviossasi kirjoitat. eikä pelkkää aihepiiriä voi syyttää: minua on vaivannut tietynlainen juoksuhulluus, mutta olen myös asunut ruotsissa ;)