tiistai 23. maaliskuuta 2010

Viides tuuli

Päivi Honkapää

(kustantaja WSOY 2007)

"Tuolla hetkellä, yhden sydämenlyönnin ajan, ymmärsin maailman tuulista enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen, vaikka monta kertaa luulin tietäväni enemmän. Kuulin ne, kaikki yhtä aikaa, yhtenä pauhuna joka kuitenkin oli hiljaisempi kuin syksyllä putoavan lehden ääni. Hetken minusta tuntui että kuuleminen ja näkeminen ovat samalla tavalla yhteensulautuneita kuin tuoksut ja maut."

Luin tästä teoksesta ensimmäisen kerran Alas taikavirtaa -blogista ja vaikka olin jo ehtinyt unohtaa asian, sain hyvän muistutuksen kun Maria esitteli Viides tuuli -kirja itsenäisen jatko-osan Meren alku tässä jokin aika sitten. Kiitokset molemmista vinkeistä, olisi mennyt muuten minulta ohi!

Sawana on lammaspaimen ja tarinankertoja. Hän myös näkee ja kuulee asioita, jotka muilta pysyvät piilossa, hän aistii tuulet. Sawana haluaa tarinoiden kertomisen sijaan löytää oman tarinansa. Kun kylään saapuu mystinen kulkuri, Sawana ei halua enää pidätellä kulkijan vertaan vaan lähtee matkaan etsimään omaa tietään Aikakirjoihin. Tien löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa, ei edes alkupisteen. Tie kuljettaa merille, Mustan Lokin kannelle. Seikkailujen kautta kaksikko päätyy aina Tarquelin tuulitornille asti.

Juoniselostukseni ei tee oikeutta tarinan kauneudelle. Päivi Honkapään käyttämä kieli on todellakin yksinkertaisesti kaunista. Mieleeni jäi monia hienoja mielikuvia, kuten talot, jotka on rakennettu paalujen varaan, niin että ne muistuttavat varpaillaan seisovia hämähäkkejä. Haluaisin todellakin nähdä varpaillaan seisovan hämähäkin.. tai no en, mutta ehkä kuvan sellaisesta :)

Asiaan. Sawanan tarina tuulten maailmassa on aika melankolinen ja synkeäkin oikeastaan. Kuten jo totesin, se on myös kaunis. Melkein runollinen. Tuli mieleeni Patricia McKillipin Basiliskin laulu. Tarinassa on paljon perusfantasiaelementtejä: valtataistelua, ahneutta, tien etsimistä ja yliluonnollisia taitoja. Kerronta ei kuitenkaan ole liian yksiviivaista hyvä-paha-taistelua, vaan kaikella on kahdet kasvot ja tarinan loppua kohden lukijalle käy kovin selväksi, että valta tuo aina mukanaan vastuun. Ja luonnollisesti, tarinan henkilökaarti on mahtava.

Odotan innolla pääseväni käsiksi Meren alkuun. Geret, Mustan Lokin kapteeni, Tarquelin Omatunto, vaikutti juuri niin mystisen juurevalle miehelle, että hänestä kyllä mielelläni luen lisää. Ja tuulista myös! Suosittelen kaikille fantasian ystäville, en ehkä aivan nuorille lukijoille kuitenkaan.

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa

John Naish

(suomentanut Heli Naski, alkuperäisteos Enough - Breaking Free From the World of More, kustantaja Atena 2009)

"Kestää noin neljä minuuttia toipua sähköisen viestimen aikaansaamasta keskeytyksestä ja saada taas kiinni sitä edeltävästä ajatuksenjuoksusta. Jos siis saat 30 sähköpostiviestiä päivässä, toipumiseen kuluu päivässä 120 minuuttia."

Suhtaudun hieman ristiriitaisesti kaikenmaailman self-help -opuksiin. Joskus niissä on järkeä, yleensä ne vain lisäävät ahdistusta siitä, että taas on keksitty yksi asia, missä minä olen huono ja minun pitäisi parantaa elämäntapojani. Veikkasin Riittää jo -teoksen olevan juuri tätä kastia, mutta olin kuitenkin kiinnostunut tutustumaan etenkin kirjan informaatioähky-osioon. Huomasin ilokseni, että kyseessä ei ole varsinainen self-help -kirja, vaan teos, joka esittelee riittävyyden filosofiaa, jota myös kirjailija itse elämässään on yrittänyt toteuttaa.

Olen huomannut viimeisen viiden vuoden aikana, että keskittymiskykyni yhteen asiaan kerrallaan on käsittämättömän huono. Ja vielä huonompi, jos yhteen asiaan pitää keskittyä kerralla pidemmän aikaa. Lisäksi olen pohtinut joskus ohikiitävinä hetkinä miten kaikille nettilehdille, tekstitv:lle, tv- ja radiouutisiin sekä lehtiin riittää mielenkiintoista sisältöä? Monesti olen tullut siihen tulokseen, että asioista uutisoidaan jo ennen kuin niistä oikeastaan tiedetään yhtään mitään. Ja se tarkoittaa sitä, että yhä useammin törmää uutisiin, jotka ovat suoranaista todellisuuden vääristelyä. Lisäksi, se suurin kysymys, miten pitkään kaikki asiat voivat vain kasvaa? Eikä jossain vaiheessa pitäisi tulla katto vastaan?

John Naish pohtii juuri näitä asioita. Hän on jaotellut kirjansa seitsemään osaan, jotka käsittelevät sitä, mikä on riittävästi informaatiota, ruokaa, tavaraa, työtä, valinnanvaraa, onnea ja kasvua. Ja lopuksi hän pohtii mitä meidän kannattaa rahan sijaan elämässämme tuhlata. Pidin kovasti Naishin kirjoitustyylistä, sillä hän ei saarnaa muutoksesta ja todistele kuinka paljon parempaa elämä olisi, jos hänen ohjeitaan noudatettaisiin. Hän pikemminkin tuo esiin muutamia nykymaailman paradokseja ja pohtii niiden syitä jättäen perimmäisten johtopäätösten tekemisen lukijalle itselleen. Siitä kiitos, minua ei pidettykään täysin avuttomana. Tutkimukset ja muut tietolähteet, joihin Naish pohjaa kirjoituksensa, löytyvät kirjan lopusta.

Vaikka pohdintaa jätetään lukijalle, ovat Naishin ajatuksetkin silti loppuun asti vietyjä a viimeisteltyjä. Hänellä on selkeästi oma näkemyksensä siitä kuinka maailma nykyisin toimii ja siitä kuinka vielä voisimme välttää suurimmat sudenkuopat onnellisen ja yltäkylläisen elämän tiellä. Riittää jo ei varsinaisesti ole mikään maailmanpelastus-opus vaikka lähtökohdat ovatkin ekologisuuteen tähtääviä. Enemmänkin kyse on siitä, kuinka voisimme olla tyytyväisempiä elämäämme.

Kaikkien osioiden taustalla on ihmettely siitä, mistä johtuu se, että nykyisin kun ihmisillä on entistä enemmän kaikkea (teollisuusmaissa) ja päivittäisen selviytymisen eteen tarvitsee tehdä yhä vähemmän suoranaista työtä, olemme silti masentuneempia kuin koskaan aikaisemmin? Yhä useammin vastaus löytyy evoluutiosta. Meissä ei ole Riittä jo-toimintoa. Se täytyy luoda itse.

Kirjasta löytyy myös nimitys kärsimälleni keskittymishäiriölle: Näennäistarkkaavaisuuden aiheuttama häiriötila. Tämä liittyy ns. multitasking-trendiin, jossa ihmiset yrittävät suoriutua samanaikaisesti monista eri tehtävistä. Kuitenkin mitä enemmän hajotamme huomiota eri tehtävien välillä - esim. puhelimeen puhuminen ja sähköpostin kirjoittaminen samanaikaisesti - sitä huonommin saamme hoidettua yhtäkään asiaan. Lisäksi tutkimusten mukaan elimistömme tuottaa dopamiinia ja muita aivokemikaaleja aina kun tajuamme jonkun uuden käsitteen merkityksen tai saamme uuden idean tai oivalluksen. Meidät on siis suunniteltu infoahmateiksi, tunnemme suoranaista hurmiota, kun saamme uusia asioita aikaiseksi. Siitä seuraa vääjäämättä tila, jossa kaikessa pitää olla mukana ja kaikkea pitää ehtiä kokeilla ja suorittaa. Tilasta tulee suorastaan riippuvaiseksi. Minua se lähinnä häiritsee, mutten ole oikein osannut kohdistaa mistä se johtuu.

Lisäksi häiriöön voidaan vielä liittää työmaailman vaatimukset. En haluaisi uskoa, että minua rehellisesti sanottuna kiinnostaa puhua puhelimessa samalla kun kirjoitan sähköpostia. Voisin varmasti tehdä ne myös erikseen. Yleensä vain töissä ajautuu siihen tilanteeseen, että yrittää saada projektin kuin projektin nopeasti eteenpäin, jotta pääsee tekemään seuraavaa. Ja voi sitten lopuksi huomata, että työ ei tästä maailmasta tekemällä lopu. Väkisinkin alkaa oma keskittyminen rakoilla.

Kirjassa oli myös paljon jaarittelua ja samojen asioiden toistoa, mutta pääasiassa ehdottoman mielenkiintoisella tavalla esitettyjä ajatuksia. En nyt ala väittää, että elämäni muuttuu tämän kirjan lukemisen myötä kertaheitolla, mutta varmasti asiat pyörivät pitkään mielessäni ja etsin lisää vastavanlaisia mietteitä joko kirjan muodossa tai netistä. Sitä paitsi, huomasin onneksi muutaman seikan, josta olen päässyt jo vuosien varrella eroon. Tunnistin entisen minäni, kun luin kirjan Riittävästi tavaraa -lukua. Minulla oli muutama vuosi elämässäni jolloin tilasin kaikki mahdolliset ja mahdottomat sisustuslehdet ja haikailin jos jonkinmoisten tyynynpäällisten ja vaasien perään. Kerran sitten ostin lehden, jossa kehotettiin sisustamaan säästäväisesti siten, että suuret ja kalliit hankinnat olisivat mahdollisimman klassisia ja helposti vaihdettavat kankaat ja esineet niitä kausiluontoisia muodinmukaisia. Lehdessä oli esimerkkinä eräitä varmasti laadukkaita kankaita olohuoneen verhoiksi. Halvin näistä kankaista oli 160 € /m. Laskin, että meidät olohuoneeseen siitä kankaasta saisi sopivat verhot noin 1600 €:lla. Sitten ei muuta kuin vaihtamaan kesä-, joulu-, pääsiäis-, ruska- ja itsenäisyyspäivän verhot...

Joskus tällainen kertaoivallus riittää luopumaan mahdottomuuksista. Ei tietenkään aina. Pohdinnan lähtökohdaksi Naishin kirja on kuitenkin huippu.

Lumihiutaleet: * * *

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Maaninkavaara

Miika Nousiainen

(kustantaja Otava)

"Paavo Nurmen erilaisuus perustui tarpeeksi moneen samanlaiseen. Paavo toisti ja toisti. Juoksi kello kädessä. Tutustui itseensä. Niin se menestys syntyy. Leonardo da Vinci piirsi varmasti samoja kuvioita sata kertaa, ennen kuin teki Mona Lisansa. Se erilainen nyanssi hymyssä ja katseessa. Sellaisen löytää vasta kun tietää, mikä on samanlainen."

Maaninkavaara on oodi suomalaiselle kestävyysjuoksuharjoittelulle. Martti Huttunen on päättänyt pelastaa Suomen juoksumaineen ja valmentaa jälkikasvustaan seuraavan mitalitoivon. Hänen poikansa Jarkko kuitenkin katoaa palatessaan kotiin kisareissulta. Masennus valtaa koko perheen ja etenkin valmentaja-isän. Tytär Heidi päättää juosta isänsä ylös masennuksen alhosta, muttei tiedä mihin sfääreihin isä on valmis harjoittelun viemään kestävyysjuoksun kunnian nimissä. Äiti Sirkka joutuu lopulta puuttumaan tilanteeseen, kun aletaan puhua kenialaisista geeneistä ja veritankkauksesta.

Minä en ole mikään kestävyysjuoksija, mutta sen verran juossut kuitenkin, että voin verrata kirjaa pitkästä aikaa tehtyyn onnistuneeseen juoksulenkkiin. Alku on todella kankeaa ja pian tuleekin paha olo; juoksu ei meinaa rullata millään. Mutta kunhan vain jaksaa pinnistellä sen olon ohi, voi juosta niin pitkälle kuin pää kestää. Ja nauttia siitä. Perille päästyä on hyvä fiilis. Lihakset ovat lämpimät ja olo kevyt. Maaninkavaara oli juuri tällainen kirja.

Meinasin jättää kirjan kesken jossain sivun 50 paikkeilla. Tuntui, että minun olisi pitänyt tietää jotain suomalaisen kestävyysjuoksun muinaishistoriasta voidakseni ymmärtää hyväntuulista ironiaa paremmin. Ja ehkä se on tottakin, ironian terävin kärki jäi aluksi vähän vajaaksi. Tarina tuntui muutenkin jotenkin omituiselta. Kirjan alku ei ollut huono, takkuisuus ei varmasti johtunut siitä. Jumituin lähinnä omiin ennakkoluuloihini. Kuvittelin etukäteen, että kirja on hauska. Jarkon katoaminen heti alussa ja sen vaikutukset perheen tasapainoon tuntuivat kuitenkin kaikkea muuta kuin hauskalle. Jopa hieman ahdistavalle.

Maaninkavaara on tragikoominen kirja. Kyllä se komiikkakin esiin tulee. Pelkästään päähenkilö, jonka nimi on osuvasti Martti ja joka on ammatiltaan talonmies, on jos sen luokan suomalaista traagista juoksun legendaa, ettei sille voi kuin nauraa. (Lisäpisteitä kirjalle myös siitä, että dopingkortilla ei ole ratsastettu liikaa). Muutenkin Nousiainen on osannut Heidin harjoitteluohjelman myötä pukea sanoiksi koko suomalaista yksilöurheilua koskevan menestymisen tuskan. Nimenomaan tuskan. Voitto, jos se tulee, on aina katkeransuloinen. Keho käy läpi tolkuttoman rääkin ja mieli taistelee yksinäisyyttä vastaan. Helposti saavutettu tulos ei ole mikään tulos.

Kehittäessään Heidin harjoittelua, Martti toimii samalla köyhän miehen Esa Saarisena. Kaikkeen löytyy vastaus ja perustelu menestyneiden suomalaisjuoksijoiden elämistä. Lähipiiri ja muut kynnelle kykenevät saavat osansa Martin pakkomielteestä. Hänen ajatuksensa Tukholman maratonista ja sählyn pelaamisesta osoittavat, että hän on periaatteen mies henkeen ja vereen. Huttusen perhe toimii kuin juoksutallin tiimi, äiti huoltojoukkona. Heidin koulunkäyntiä alkaa kuitenkin tolkuton harjoittelu jo haitata ja kevään pääsykokeet lähestyvät. Samalla lähestyy kisakausi ja isän odotukset menestyksen suhteen vain kasvavat. Aika lähteä harjoitteluleirille Maaninkavaaraan.

Hieman jännitin, kuinka kirja saa arvoisensa lopun, koska toisaalta pelkäsin helppoa loppua ja toisaalta myös yliampuvaa loppua. Kumpikaan ei olisi sopinut tähän tarinaa. Eikä kumpakaan onneksi tullut. Tyyli säilyi viime metreille asti ja loppuratkaisu lisäsi tragikoomista vaikutelmaa. Nousiainen on muutenkin hyvä kirjoittaja. Teksti on tiivistä, lauseet yksinkertaisia mutta sisältörikkaita. Kokonaisuutena Maaninkavaara oli tasapainoinen kirja. Ja loppujen lopuksi myös hauska, joten suosittelen mielenkiintoista lukukokemusta!

Lumihiutaleet: * * * 1/2

torstai 4. maaliskuuta 2010

Kirjan kansa

Geraldine Brooks

(suomentanut Arto Schroderus, alkuperäisteos People of the Book, kustantaja Tammi 2009)

"Kirja on tietenkin enemmän kuin materiaaliensa summa. Se on ihmisen mielen ja käden luoma artefakti. Lehtikullan takojat, pigmenttien jauhajat, kirjurit, kirjansitojat, näiden ihmisten kanssa viihdyn parhaiten. Toisinaan, hiljaisina hetkinä, nuo ihmiset puhuvat minulle."

Pidän paljon tällaisista kirjoista, joissa on pieniä tarinoita tarinan sisällä. Kehystarina kertoo kirjojen konservoijasta, Hannasta, joka saa tehtäväkseen kartoittaa ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, Sarajevon haggadan kunnon. Tutkiessaan koodeksia Hanna löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista muodostuu tarinoita haggadan vuosisataisen selviytymisreitin varrelle aina kirjan syntyhetkiin saakka. Sarajevossa kirjaa suojeltiin toisen maailmansodan tuhoilta ja myöhemmin myös Balkanin sodan tuhoilta. Kirja on käynyt myös Wienissä 1800-luvulla ja Venetsiassa 1600-luvulla. 1400-luvun Tarragona ja Sevilla muodostavat näyttämön kirjan syntyvaiheille.

Kirjan kansan jälkisanoissa Geraldine Brooks kertoo, millaisia vaiheita Sarajevon haggada on oikeasti kokenut, ja että hän on saanut olla seuraamassa tiukasti vartioidussa Euroopan keskuspankissa vuonna 2001, kun kirjan kuntoa on todellisuudessa kartoitettu. Haggadan pelättiin tuhoutuneen Balkanin sodan aikaan, mutta sodan päätyttyä selvisi, että kirjastonhoitaja oli pelastanut arvokkaan kirjan pommitusten tuhoilta. Kuten oli käynyt myös toisen maailmansodan aikaan. Haggadasta tekee erityisen upean sen kuvitukset, jotka ovat värikkäitä ja runsaita. Juutalaisilla ei ole ollut tapana kuvittaa uskonnollisia tekstejä ja se lisää haggadan salaperäisyyttä ja sitä kautta kiinnostavuutta.

Haggadan tarinassa, sekä kirjassa että todellisuudessa, on oleellista se, miten muslimit ovat pelastaneet juutalaisten kirjan pariinkiin otteeseen. Nykyisen, ja mikä ettei myös satoja vuosia vallinneen tilanteen valossa se on merkittävää. Ehkä ylimaallisen kaunis taide voi todella yhdistää. Olisin ehkä kaivannut tästä teemasta enemmän pohdintaa.

Hannasta en päähenkilönä välillä pitänyt lainkaan. Jotenkin häneen oli hirmuisen vaikea samaistua ja koko hahmo tuntui aika pinnalliselta. Juuri kun luuli ymmärtävänsä hahmoa edes vähän, tulikin jokin kommentti tai teko, joka ei istunut yksiin sen profiilin kanssa, jonka hänestä oli saanut. Ehkä se johtui myös siitä, että kehystarina tuntui olevan niin täyteen ahdettu jos jonkin sortin ihmissuhdekriisiä, että välillä haggada jäi taka-alalle. Ehkä myös se teki Hannasta vaikeasti lähestyttävän hahmon, että hän todella oli vaikeasti lähestyttävä kaikkine ongelmineen :)

Toisaalta, muita huonoja puolia kirjassa ei oikeastaan ollut. Silti se ei säväyttänyt kovin paljoa. Tarina oli mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava ja koukuttavakin, muttei mitenkään erikoinen vaikka aineksia oli enempäänkin. Haggadan fiktiivinen ja todellinen tarina ovat molemmat uskomattomia ja täynnä mieltä kiehtovia ihmiskohtaloita, mutta hivenen jäin kaipaamaan lisää tehoa tarinaan. En osaa oikein yksilöidä mistä moinen tunne johtuu. Haggadan matkan fiktiivinen historia oli kirjoitettu hyvin ja nämä tarinat olivatkin kirjan parasta antia. Niitä olisi saanut olla useampiakin, tosin eihän todellisuutta voi mennä liikoja muuttamaan..

Hyytävintä kirjassa olivat alkusanoiksi asetetut Heinrich Heinen sanat. "Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä." Niin totta. Ja pelottavaa.

Lumihiutaleet: * * * +