maanantai 15. helmikuuta 2010

Siilin eleganssi

Muriel Barbery

(suomentanut Anna-Maija Viitanen, alkuperäisteos L'Élégance du hérisson, Gummerus 2010)

"Minulla ei ole juurikaan vaihtoehtoja. On mentävä kirjastoon ja yritettävä löytää johdatus asiaan. Suhtaudun yleensä epäillen tekstinselityksiin ja tiivistelmiin, jotka pakottavat lukijan skolastisen ajattelun pihteihin. Mutta näin vakavassa tilanteessa en voi suoda itselleni jahkailun ylellisyyttä. Fenomenologia pakenee minua, ja se on sietämätöntä."

Olen ollut hieman kiireinen viime aikoina. (Yllätys). En ole ehtinyt aloittaa Kirjan kansaa lainkaan. Ja juuri kun olin aikeissa sen tehdä, tielleni osuu kirjakaupan uutuushyllyllä Siilin eleganssi. Ensin kiinnitin huomioni kauniiseen kanteen ja kirjan ulkoasuun muutoinkin. Kirja on paperikantinen, mutta suurempi kuin peruspokkarit, kirjan otsikko lukee mattakultaisin kirjaimin pastellisävyisen taivaan päällä. En yleensä piittaa kovin koristeellisista kansista, mutta tässä oli jotain.. elenganssia varmaan.. mikä kiinnitti huomioni. Takakannen teksti oli seuraava merkki. Tämä kirja vaikutti todella mielenkiintoiselta!

En malttanut odottaa kirjan lukemisen kanssa, joten luin sen sitten yhdeltä istumalta. Tosin kirja ei olekaan kauhean pitkä, joten jopa minun lukuvauhdillani se oli mahdollista.

Siilin eleganssi on ihana! Se kertoo pariisilaisen hienostokerrostalon asukkaista ja ennen kaikkea talon ovenvartija-rouvasta, Renée Michelistä, joka yrittää kaikin keinoin säilyttää asukkaiden mielissä kuvan yksinkertaisesta ja tyhmästä leskirouvasta, koska haluaa nauttia rauhassa kulttuuri- ja filosofiaharrastuksestaan. Toinen juoni seuraa erään talossa asuvan perheen 12-vuotiaan älykkötyttären, Paloman, kyynistä ja pettynyttä suhtautumista omaan maailmaansa. Hän päättää tehdä itsemurhan ennen kolmetoistavuotissyntymäpäiväänsä, mutta ennen sitä hän haluaa antaa maailmalle mahdollisuuden ja alkaa tarkkailla ympäristöään löytääkseen syyn jatkaa elämäänsä. Kun taloon muuttaa uusi asukas, Kakuro Ozu, on Renéen ja Paloman vaikeampi pitää salaisuuksiaan, sillä herra Ozu ei ole kuten muut rikkaat; hän ei ole koppavuutta nähnytkään.

Tarina avautuu vähän kerrassaan, kuin kuori kuorelta. Se henkii jonkun verran samaa tarkkailevaa ja huomioivaa tyyliä kuin Amélie-elokuva. Tietysti ranskalaisuudella on varmaan osuutensa asiaan, mutta se ei ole koko totuus. Siilin elenganssi ei kuitenkaan matki Amélieta millään tavoin, se vain saa aikaan samoa tunteita. Se johtuu ehkä siitä, että kirja on päähenkilöidensä tutkimusmatka ympäröivään maailmaan ja omaan paikkaansa siinä.

Muriel Barbery on Marokossa syntynyt ranskalainen kirjailja, joka asuu Tokiossa. Näin takakannessa ainakin kerrotaan. Tämä on hänen toinen teoksensa. Ensimmäinen suomennettu käsittääkseni. Ehkäpä tuo Tokio-akseli tuo tarinaan japanilaiset elokuvat, ruoan ja herra Ozun. Ne sopivatkin hyvin ranskalaisen hierarkkisen yhteiskunnan satiirin vastapainoksi.

Siilin elenganssissa kauneinta on tunteiden kirjavuus. Ne kehittyvät vähitellen ja muodostuvat vahvoiksi, selkeiksi kokonaisuuksiksi. Surua, hellyyttä, kiukkua, ihmetystä, naurunpurskahduksia (herra Ozulla on mahtava toiletti), puhdasta iloa ja haikeus kirjan loppuessa.

Kirja on myös eräällä tapaa kantaaottava. Muun muassa yliopistojen hukatuista resursseista, ihmisten käyttäytymisestä alennusmyynneissä tai ostoksilla yleensä, lukuharrastuksesta, italialaisen ja hollantilaisen taiteen eroista ja hyvistä elokuvista. Tai ehkä kantaaottava on väärä ilmaisu. Kirjasta ei todellakaan tule sellaista tunnelmaa, että kirjailija yrittää käyttää hahmojaan omien ajatusten esiintuojina, vaan hahmot elävät omaa elämäänsä. Kerronta vaihtelee Renéen ja Paloman tarinoiden välillä ja kummassakin on täysin omanlaisensa henki.

Paloman pohdiskellessa elämän tarkoitusta tuli yhdessä vaiheessa mieleeni Paulo Coelho. Luin yhden kappaleen Siilin elenganssia ja se vastaa noin kolmea Coelhon kirjaa. Vaikkei tämä opus ehkä olekaan tarkoitettu niin suoranaisesti elämäntaidon oppaaksi kuin alkemistit ja muut vastaavat, se on sitä silti. Eikä tarvitse jäädä miettimään pitikö kirjasta vai ei. Coelho saa minut aina hämilleni. Minussa hänen kirjansa eivät ole herättäneet kovin suurta iloa, surua tai muitakaan tunteita. Olen ajatellut olevani vain niin tyhmä, etten tajua hänen sanomansa viehätystä. Siilin eleganssi teki lopun siitäkin jahkailusta.

Minulle asiat pitää näemmä sanoa pienen satiirin siivellä, mutta samalla kauniisti, naurun ja itkun lomassa sekä "eleganttiin" pakettiin käärittynä. Lisämausteeksi hieman teehetkiä, lukemisen ylistystä ja jokunen leivos... Onneksi en tyydy vähempään ja pitkä odotus seuraavasta loistavasta kirjasta sai täyttymyksen! Tämän tulen lukemaan uudelleen.

Loppukaneettina mainittakoon, että lukekaa silti omalla vastuullanne. Kaikki eivät varmaankaan jaa hehkutustani. Mutta se on aivan normaalia. Kuitenkin, jos tunnistat itsestäsi henkilön joka pitää kissoista, koirista, Anna Kareninasta, Leo Tolstoista yleensä, teestä, filosofisesta pohdiskelusta, kamelioista, kirjoista, Vermeeristä, turhantärkeyden unohtamisesta, aitoudesta tai pienten kauniiden hetkien etsimisestä, suosittelen kirjaa erityisen lämpimästi!

Lumihiutaleet: * * * * *

lauantai 6. helmikuuta 2010

Mistä on omat talot tehty

Ulla Ahvenniemi ja Laura Lähteenmäki

(kustantaja Atena 2009)

"Ja se kirjaston lattiasta noussut putki, sen arvoitus ei ikinä ratkea. Mutta jos joku haluaa vetää meille idästä päin jotakin sisään taloon, meillä on iso tilava putki ihan vain sitä varten valmiina."

Olin ajatellut pitää vähän taukoa lukemisesta, kun tuntui, että keskittymiskyky oli taas jossain kadoksissa. Tai työasioissahan se oli. Aina vaan työasioissa. Mutta eihän siitä mitään tullut. Illalla viimeistään pitää olla jotain lukemista käsillä. Onneksi olin raahannut viime kirjastoreissulla kasan erilaisia kirjoja kotiin ja niiden joukossa myös Ulla Ahvenniemen ja Laura Lähteenmäen omista omakotitaloprojekteistaan kirjoittaman kirjan Mistä on omat talot tehty. Sehän on vähän niinkuin työasioita, mutta kuitenkin vain lukemisen muodossa. Vaatii siis vain semi-keskittymistä ajattelin. Jospa pikaisesti selailen kirjan ja keskityn vasta ensi viikolla kunnolla jonkun muun kirjan lukemiseen.

Toisin kuitenkin kävi. Jäin koukkuun raksakertomuksiin ja halusin todella tietää, miten projektit etenevät ja millaisia vaiheita eteen tulee. Mistä on omat talot tehty on kirjoitettu hyvin ja jaoteltu yhteisten otsikoiden alle siten, että vuorotellen seurataan kumpaakin projektia. Tällainen tapa on lukijalle mukava, koska voi sekä vertailla kahden erilaisen talon rakentamista että myös kahden erilaisen tontin ja kaupungin vaatimuksia. Vaikkei kirja olekaan pelkästään työmaapäiväkirja tai puhtaasti vertailua varten kirjoitettu, on silti suuri plussa, että toinen seurattavista taloista on harkkotalo ja toinen puutalo.

Mielenkiintoista on kirjassa myös se, kuinka hyvin ja sujuvasti kirja on saatu kirjoitettua vaikkei yhtäkään yritystä, talotehdasta, materiaalinvalmistajaa tai rautakauppaa nimeltään mainita. Myöskään urakoitsijoiden työn jäljen tai aikataulujen haukkuminen tai mahdoton kehuminen eivät ole kirjassa pääasiassa. Toki niistä mainitaan, mutta pääpaino on kuitenkin täysin kirjoittajien omassa mahtavassa, ihmettelevässä suhtautumisessaan rakentamiseen. Kirjasta onkin hauska seurata kuinka rakennustyömaa opettaa tekijöitään niin käsin tekemisessä kuin asennekysymyksissäkin. Ja ennen kaikkea projektinhallinnassa. Hauskaa siis minulle, ei välttämättä aina kirjoittajille :)

Hauskuudella en tarkoita tietenkään vahingoniloa, vaan ennen kaikkea elävästi kirjoitettuja raksatarinoita.

Kirja on jaettu neljään osaan: Suunnittelu ennen kaikkea, Seinät nousevat, Lattiasta kattoon ja Raksalta kotiin. Nimiensä mukaisesti osat kertovat rakentamisen eri vaiheisiin liittyvistä asioista sellaisilla alaotsikoilla kuin: Mistä työmiehet löytyvät?, Paha päivä, Hetki pomona, Kaappikaupoissa ja Muutto. Lisäksi kirjan marginaaliin on selvennetty erilaisia rakentamisen termejä, jotka tekstissä vilahtelevat, jotta kirjan seuraaminen olisi helpompaa myös niille, joilla termien opettelu on vielä edessä. Kirja seuraa kumpaakin projektia unelmoinnista ja tontin hankinnasta muuttoon saakka. Lukija pystyykin kasvamaan kirjoittajien kokemusten rinnalla ymmärtämään millaisesta kokonaisuudesta oman kodin rakentamisessa onkaan kysymys.

Itse olen niin sanotusti kasvanut raksalla isäni työn vuoksi/ansiosta, ollut siellä töissä kaikki mahdolliset ja mahdottomat kesät ja lomat. Ja löysin itseni sitten vuosia myöhemmin palauttamassa insinöörityötä rakennuspuolelta. Siltä pohjalta nostan hattua kaikille niille, jotka aloittavat oman rakennusprojektinsa tyhjältä pöydältä. Tilanteesta, jossa elämä ja rahat on täysin kiinnitetty johonkin sellaiseen, jossa kaikki vastaantuleva on uutta ja jokainen päätös kärjistettynä hyppy tuntemattomaan. Siitä projektinhallintakoulutuksen puutteesta puhumattakaan. Itse en tiedä olisiko minusta sellaiseen.

Se tässä kirjassa on myös mahtavaa, että se ei kaikesta huolimatta suotta pelottele mahdollisilla riskeillä ja epäonnistumisilla. Jos niitä tulee, niin niistä selvitään. Ja vaikka yöunet menevät monta kertaa ja tilanne on varmaan tapahtumahetkellä ollut katastrofi, se ei kuitenkaan jää päällimmäiseksi mauksi näistä projekteista. Veikkaan, että ainakin puutaloprojektin LVI-töistä olisi saanut nyt kirjoitetun perusteella aika paljon enemmänkin negatiivista ainesta. Tietysti voi olla, että toisen katastrofi on toiselle arkipäivää.. ainakin tällä alalla.

Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille, joilla omakotitaloprojekti on harkinnassa, edessä, käynnissä tai takana. Niin naisille kuin miehille. Ei pelkästään oppikirjana, vaan lähinnä todenmukaisena kuvauksena siitä, mistä pientalon rakentamisessa/rakennuttamisessa oikein on kysymys. Jotain voi sivussa toki oppiakin, niin ammattilaiset kuin amatöörit, koska jokainen projekti on kuitenkin aina omansa.

(Lopuksi hieman negatiivista palautetta kirjastolle, joka oli teipannut kirjan irtokannet niin, ettei kaikkia sisäkannen kuvia ja tekstejä pystynyt näkemään. Pohjakuvat sentään, jotka olivat lukiessa mukava lisä mielikuvien tukemiseksi).

Lumihiutaleet: * * * *

tiistai 2. helmikuuta 2010

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä

Alexander von Schönburg

(suomentanut Tiina Hakala, alkuperäisteos Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu fragen wagten, kustantaja Atena 2009)

"Entä mitä kuningatar sitten kanniskelee käsilaukussaan? Ei ainakaan rahaa. Eikä avaimia, Ei myöskään passia. Kuningattarella ei edes ole passia tai henkilöllisyystodistusta (jotka muuten Espanjan kuninkaalla on)."

Pidin kovasti Alexander von Schönburgin edellisestä kirjasta Tyylikkään köyhäilyn taito. Se oli ihanan kuivan humoristinen ja totaalisen itseironinen. Toivoin samantyyppistä suhtautumista tässä kuninkaallisessa kirjassa, jonka nimi todellakin on majesteettisen mittainen. Aivan kokonaan minun ei tarvinnutkaan pettyä toiveissani, vaikkei tämä yltänyt täysin edellisen tasolle.

Kaikki mitä olet halunnut tietää kuninkaallisista ei ole mikään keltaisen lehdistön jatke, jossa olisi paljon "huikaisevia" paljastuksia monarkkien elämistä. Toki jotain uusiakin juttuja väliin mahtuu, mutta muuten kirja on jäsennelty nimensä mukaisesti. Luvut vastaavat muun muassa kysymyksiin, miksi kuninkaalla on kruunu tai valtaistuin, mikä on kuninkaalle sopiva asumus, kuinka kruununperillisten hankinta onnistuu (!) ja ennen kaikkea: mitä Englannin kuningattarella on käsilaukussaan. Luvuissa pureudutaan asioihin perusteellisesti ajanlaskun alusta saakka erilaisten anekdoottien myötä.

Kirjassa luetellaan sellainen määrä eurooppalaisia monarkkisukuja, että minä putosin jo kärryiltä. Olen muutenkin vähän huono muistamaan kaikkia kruununperillisiä ja heidän puolisoitaan. Toisaalta von Schönburg kirjoittaa siten, ettei ole välttämätöntäkään niitä muistaa.

Kirjassa on myös paljon pohdintaa kuninkaallisten roolista entisessä maailmassa ja nykyisessä myös. Yhdessä luvussa keskitytään monarkkien poliittisiin mielipiteisiin ja siihen saako heillä olla niitä, vai pitääkö pysytellä pelkästään seremoniallisessa roolissa. Kirjaa on virkistävää lukea, sillä en usko, että von Schönburgilla on takanaan mitään erityistä poliittista tai muutakaan agendaa, vaan hän vain kertoo tarinoita ja pohdiskelee siinä sivussa jotain huomioitaan. Eli mitään turhanpäiväistä hehkutusta kerronpa-teille-aikaimoisen-tarinan -tyyliin.

En osaa oikein kirjoittaa tästä kirjasta mitään järkevää tai syväluotavaa. Parasta olivat pienet tiedon muruset, joita en olisi tässä kirjassa odottanut löytäväni. Kuten se, että mistä tulee Gizan pyramidien kulma... Minusta sellaiset pienet jutut ovat hauskoja. Huonoa kirjassa oli se, että koko ajan mielessä oli kysymys miksi von Schönburg on kirjoittanut tällaisen kirjan? Eikai oikeasti vain rahastusmielessä?

Lumihiutaleet: * * *