sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Musta kuin yö

Ann Cleeves

(suomentanut Annukka Kolehmainen, alkuperäisteos Raven Black, kustantaja Karisto 2007)

"Mutta Magnus ei halunnut ajatella sitä päivää. Hän ei halunnut ajatella turvepengertä ja kivikasaa kukkulalla. Se toisi painajaiset takaisin."

Musta kuin yö on ensimmäinen neliosaisen Shetlanti-sarjan dekkari. Kukin osa kuvaa tapahtumia saarella eri vuodenaikoina. Ensimmäisessä osassa lumihangesta löytyy nuoren tytön ruumis, joka on kuristettu punaisella kaulaliinalla. Juttua tutkii Jimmy Perez, joka ilmeisesti tulee seikkailemaan myös tulevissa sarjan osissa. Perushahmo, vähän nuhjuinen, tarkkasilmäinen ja sopivan haavoittuva. Eli ihan uskottava.

Kylässä, lähellä ruumiin löytöpaikkaa, asuu vanha, hieman yksinkertainen mies Magnus, joka on ollut pääepäiltynä kahdeksan vuotta aikaisemmin tapahtuneessa naapurintytön katoamistapauksessa. Nyt kuollut Catherine asui samassa talossa kuin kadonnut Catriona aikaisemmin. Kuitenkaan kaikki yksityiskohdat eivät aivan täsmää tähän ensimmäiseen mahdolliseen epäiltyyn, juoruista huolimatta. Epäilyjen alle joutuu siis moni muukin ennen kuin juttu selviää.

Juoni oli sopivan mukaansatempaava ja kieli sujuvaa. Perusdekkari, joka ammentaa kovasti pienen, tietyllä tapaa suljetun, yhteisön piirteistä. Tätä puolta pohditaan myös Catherinen persoonan kautta ja etenkin hänen keskeneräisen koulutyönsä kautta, jossa hän kuvasi dokumenttia saaren asukkaista. Kadonneen kameran ja filmin sisällön etsimisestä tulee tarinan edetessä yhä tärkeämpää ja loppuratkaisu periaatteessa yllätti minutkin. Toisaalta taas ei. Jossain vaiheessa kirjaa aloin epäillä kyseistä hahmoa, mutten oikein tiedä miksi. Eli hahmo ei varsinaisesti yllättänyt, mutta hänestä paljatuneet piirteet sitäkin enemmän. Ja kun lukee paljon dekkareita, alkaa etsiä jo niitä pieniä merkkejä ja yksityiskohtia, jotka kirjan lopussa viimein saavat kontekstinsa.

Joka tapauksessa oli hyvä dekkari. Aion lukea seuraavankin, Valoisat illat, vaikka jotenkin veikkaan, että siinä on mukana se pakollinen romantiikan osuus, kun Perez ja Fran Hunter alkavat tapailla toisiaan.

Lumitähdet: * * *

maanantai 18. tammikuuta 2010

Elävää musiikkia

Terry Pratchett

(suomentanut Mika Kivimäki, alkuperäisteos Soul Music, kustantaja Karisto 2005)

"SKVIIK.
Rottien Kuolema kiipesi Humman harjan päälle ja asettui seisomaan hevosen korvien väliin pikku kaapu tuulessa liehuen."

Elävää musiikkia oli kovin sekava kirja. Mietin välillä miksi sen edes aloitin. Yleensä pidän Pratchettin kirjoista, kun kaipaan piikikästä satiiria jostain meidän maailmamme ilmiöstä. Tässä kyseissä teoksessa teinibändikulttuuri iskee Kiekkomaailmaan. Suomentajalla on ollut kova työ, sillä useimmat "vitsit" ovat ehkä helpompi ymmärtää englanniksi. Tästä huomasinkin, että kovin paljon kielestä, jolla kuvaamme populaarimusiikkia, tulee englannista. Hard rock, rap ja pop. Ja tietysti puhumattakaan eri bändien nimistä. Kiitollinen kuolema. Heh.

No joo, osa vitseistä ontui pahemman kerran kielestä riippumatta. Ei vaan juuri nyt jaksanut sykähdyttää. Sekavuuden tunne tuli osittain myös siitä, että tyypilliseen tapaan Kiekkomaailma on täynnä toinen toistaan kummallisempia hahmoja ja niitä tosiaan on tässä kirjassa paljon. Kaikkien kohtaloita ei jaksa seurata tai muistaa.

Onneksi on Kuolema. Ja etenkin Rottien Kuolema. Symppis! Kuolema lähtee etsimään unohdusta masennukseensa muukalaislegioonasta ja hänen tyttärentyttärensä Susan joutuu tarttumaan viikatteeseen Rottien Kuoleman yrittäessä auttaa parhaansa mukaan. Jotenkin vain mielikuvani pienestä mustasta kaavusta ja luisevasta kuonosta saa suupieleni virnistelemään. Rottien Kuoleman artikulaatio vain lisää virnistelyä.

SKVIIK.

Se on niin tyhjentävä ilmaisu.

Joten loppuyhteenvetona sanottakoon, että huonoin lukemani Kiekkomaailma-opus. Olisin pärjännyt hyvin ilman tätä.

Lumihiutaleet: * *

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Uuni

Antti Hyry

(kustantaja Otava 2009)

"Niin muuttuu ihmisen mieli, kun joku ihminen, joka vihapäissään lähtee pirtistä porstuaan, ja siitä kuistiin ja menee ulos, miettii ja rauhoittuu. Hän lähtee kävelemään metsään ja kun palaa, tuo kourassaan mesimarjoja."

Ja niin sai Pietari uuninsa rakennettua.

Jos olen umpirehellinen itselleni, voin myöntää, etten olisi Uuniin tarttunut, mikäli se ei olisi ollut Finlandia-ehdokkaana (voitto sinällään ei ollut syy lukea kirjaa). Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, etten olisi varmaan edes tiennyt sen olemassaolosta. Ja se taas johtunee keskittymiskyvyn puutteesta ja kiireestä. Jotka puolestaan johtunevat toisistaan. Mieliin jää vain kirjoja, joista puhutaan paljon ja eri yhteyksissä. Olen yrittänyt niitä muistiinkin laittaa, mutta se on loputon suo. Onneksi on tahoja, jotka pitävät yllä sivistystäni ja nostavat kirjapinojen päälle Uunin kaltaisia kirjoja meille harrastelijoille, joiden oma aika ei riitä perehtymään aivan kaikkiin ilmestyneisiin teoksiin. Kuten Finlandia.

Finlandia-palkinto jakaa yleensä mielipiteitä voimakkaasti. Tulee näitä kommentteja, joiden mukaan palkinnon tarkoituksena on vain tuoda euroja kustantamojen kirstuun ja ehdokkaiksi pääsevät vain sellaiset kirjat, joilla riittävään myyntiin on potentiaalia. Ja sitten on niitä, joiden mielestä kirja ei voi olla hyvä vain sen vuoksi, että on voittanut Finlandian tai päässyt ehdolle. Snobbailustakin Finlandiaa on syytetty. Ja siitä, että paljon loistavia kirjoja jää ehdokaslistan ulkopuolelle joka vuosi. Suuri polemiikki käydäänkin kahteen kertaan; ensin ehdokkaista ja sitten voittajasta. Mutta yksi asia on varma. Itse en kadehti tahoa, joka ehdokaslistan luo enkä varsinkaan häntä, joka palkinnonsaajan päättää.

Tämänkertainen ehdokaslista oli harvinainen itselleni siitä syystä, että luin jopa kaksi listoille päässyttä kirjaa. Monesti ei ole tullut luettua edes voittajaa. Hotakaisen Ihmisen osan ja nyt tämän Uunin jälkeen en todellakaan kadehdi tuomaria. Miten voi verrata kahta täysin erilaista kirjaa?

Itse en ole muurari, mutta koska rakennusala on muuten tuttu, ei Uunin sanasto tuottanut ongelmia. Ei sillä, että tarvitsisi mitenkään erityisesti tuntea alaa voidakseen lukea teoksen. Se vain korkeintaan antaa hieman lisäarvoa Hyryn tyylille kirjoittaa. Oli nimittäin aika mielenkiintoista lukea näin yksityiskohtaisesti kirjoitettua kirjaa, koska sehän oli melkein kuin työseloste, että mitä seuraavaksi tehdään. Sormet jo syyhysivät, että pitää piirtää paperille millainen uuni siitä oikein varvi varvilta rakentuukaan. Sen myönnän, että uunin sisuksien osalta tipuin jossain vaiheessa vähän kärryiltä, että ihan en jokaista kanavaa osaisi piirtää oikeaan paikkaan, mutta ulkonäön ja "pohjakuvan" ehkä kuitenkin. Tuli muuten komea uuni. Yhden sanan tarkistin Helamaan Vanhan rakentajan sanakirjasta ja se oli marimet. No, näköjään rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta tähän en ollut koskaan aiemmin törmännyt. Ja näin siitä uutta oppii joka kerta.

Kirjassa on toki muutakin kuin vain tiili tiileltä etenevää muuraamisen kuvausta. Pietarin pohdinnat elämästä ja reissut kylän rautakauppaan rytmittävät työmaan etenemistä. Kun väsyttää, käydään ottamassa pienet unet ja kupillinen teetä. Pietari juo muuten hyvää teetä, taitaa olla itsellänikin kauden suosikkina. Pienet miinukset kokonaisuudessaan annan kyllä siitä Ruotsin reissusta, koska se tuntui omituisen irralliselta osalta uunin rakentamiseen nähden. Siinä kohtaa lukeminen vähän jämähti ja odotin vain, että koska päästään takaisin laastintekopuuhiin. Mojova lisäbonus puolestaan Putaan betonin apuohjaajasta. Tuli ihan omat kesätyöajat mieleen. Oikein lämpimästi :)

Huomaan, että kaikki kommenttini kirjasta ovat jotenkin henkilökohtaisia. Mutta toisaalta, en minä voi toisten puolesta puhuakaan. Joku muu voi olla tykkäämättä kirjasta juuri sen kohdan vuoksi mikä itselleni on ollut mieluinen. Yleisellä tasolla voisin kuitenkin uskaltaa väittää, että kirja on yllättävän joutuisa luettava rauhallisesta tahdistaan huolimatta. Tarina menee koko ajan eteenpäin, vaikka Pietari välillä pysähtyykin pohtimaan uunin teon syvintä olemusta eikä koko aikaa hosu työmaallaan. Tämän sanon siksi, että useasti olen törmännyt sellaisiin rauhallisuutta yrittäviin kirjoihin, joista tulee vain kasa tylsiä lauseita ja jotka jäävät kesken. Tämä ei ole sellainen kirja.

Uskaltaisin jopa väittää, että Hyryn Uuni on ihastuttavan jalat maassa pitävä kokemus.

Tietysti tulee mieleen myös ennakkoasenteen merkitys. Koska pelkäsin hieman, että kirja voi jäädä minulta kesken, kun en jaksa lukea pelkästä muurauksesta, mutta näin ei käynytkään, niin pidinkö siksi kirjasta enemmän kuin olisin muuten pitänyt? Ehkä. Tähän on oikeastaan mahdotonta antaa täysin objektiivista vastausta. Joten mielestäni lopputulos ilman hiuksia halkovaa analyysia riittää mainiosti. Kirja oli hyvä.

Ja oikeastaan onhan vielä yksi varma asia.

Kaikki Finlandia-voittajat, jotka olen lukenut, ovat olleet palkintonsa arvoisia ja myös palkinnostaan HUOLIMATTA lukemisen arvoisia. Eikä Uuni ollut mikään poikkeus.

Lumihiutaleet: * * * *