tiistai 28. joulukuuta 2010

Murha Petrovskin puistossa

Roger Morris

(suomentanut Juhani Lindholm, alkuperäisteos The Gentle Axe, kustantaja Otava 2008)

"Leonid Simonovitš Tolkatšenko oli syönyt liian monta säilöttyä suolakurkkua liian nopeassa tahdissa ja tunsi sen vatsassaan.
Hän istui nojatuolissaan ja luki
Pohjolan mehiläistä. Hän joutui valaisemaan sanomalehteä kynttilällä, koska ikkunasta ei langennut valoa. Kello oli yli kolme iltapäivällä. Pian hänen pitäisi lähteä ulos hoitamaan tehtäviään."

Murha Petrovskin puistossa mainostaa jatkavansa siitä mihin Dostojevskin Rikos ja rangaistus jäi. Sama poliisiviranomainen Porfiri Petrovitš on vain puoli vuotta aikaisemmin saatellut Raskolnikovin vankilaan. 1860-luvun Pietari toimii jälleen näyttämönä omituisille murhille ja syyllistä jahdataan teesalongeissa, hattukaupoissa ja vuokrakasarmeilla.

Nyt en osaa sanoa, onko siitä haittaa, ettei ole lukenut Rikosta ja rangaistusta. Minähän en siis ole. Jälleen yksi aukko sivistyksessä täytettäväksi. Jonkin verran kirjassa viitataan Dostojevskin luomiin tapahtumiin (jotka kyllä tunnen pintapuolisesti vaikka teos onkin lukematta), mutta tarina tuntuu silti kokonaiselle vaikkei lukija vanhemman mestarin teosta olisikaan lukenut. Tässä tullaan siis siihen, etten tietenkään tunnista intertekstuaalisuutta ja näin ollen jotain olleellista lukukokemuksesta saattaa jäädä uupumaan. Toisaalta, herääpähän mielenkiinto klassikkoa kohtaan oikein kunnolla eikä tule ainakaan verrattua Porfirin hahmoa aikaisempaan. En usko, että Morris olisi lähtenyt kielellisesti edes yrittämään Dostojevskin jäljille, vaan tekee oman onnistuneen suorituksen venäläisen, synkähkön elämänpiirin kuvauksessa. Tunnelma toimii hyvin, Pietarin kadut ja kanavat ovat juuri niin... pietarilaisia kuin olla ja voi ;)

Kyseessä on siinä mielessä perinteinen murhamysteeri, että johtolankoja putkahtelee tasaisin väliajoin ja mukana on riittävästi epäilyttäviä hahmoja alusta asti, jotta lukija ei tylsistyisi liian nopeasti. Kirves on epäilty murha-ase (siitä varmaan alkuperäisteoksen nimi), mukana on myös myrkkyä, varastettua rahaa, kääpiö, panttilainaamo, ilotyttöjä ja ikoneita. Eli aineksia riittää. Välillä kirjailija alkaa selittämään joidenkin hahmojen taustoja keskiajasta saakka ja välillä hahmoista ei mainita mitään erikoista. Se tuntuu pieneltä tyylirikolta, aivan kuin kirjailija ei olisi osannut päättää millaisen eepoksen kirjoittaa. Ja sitten on muutama painovirhe nimissä, puhutaan Zoyasta ja hetken päästä Zojasta. Mutta vain pieniä virheitä.

Porfiri Petrovitš ja hänen alaisensa luutnantti Salytov ovat mielenkiintoinen pari, joista väkisinkin tulee mieleen toisesta ajasta ja toisesta paikasta Martin Beck ja Gunvald Larsson. Näiden henkilöiden välinen dialogi höystettynä venäläisen yhteiskunnan oligarkkisella hierakialla on oikeastaan kirjan parasta antia. Salytov epäilee esimiehensä vitsailevan kustannuksellaan, yrittäen käyttää normaalin järjen sijaan psykologiaa ja filosofiaa, noita turhapäiväisiä huijareiden metodeja. Salytov esiintyy käsittääkseni myös Rikoksessa ja rangaistuksessa.

Tarinaan liittyy aika makaabereja piirteitä ja loppuhuipennus tuntui mielestäni hieman liioitellulle. Mutta ei siitä sen enempää, ettei mene spoilauksen puolelle. Sen verran vain kommentoin, että miksi aina pitää nämä Venäjälle sijoittuvat synkeät tarinat tehdä talvisaikaan?? Eikö nälässä ja kurjuudessa ole tarpeeksi kerrottavaa ilman purevaa pakkastakin? Sinänsä tapahtumapaikkana talvinen Pietari oli mielenkiintoinen, sillä siitä on itsellänikin jotain käsitystä. Vaikkei tietysti 1800-luvun lopusta, mutta joka on Pietarissa käynyt, ymmärtää, ettei vuosisadalla ole välttämättä niin paljoa merkitystä.

Eli ihan mukiinmenevä murhatarina. En osaa ottaa kantaa, onko onnistunut ratkaisu käyttää jonkun vanhan mestarin luomaa hahmoa vai ei, mutta Morris pyytää edes anteeksi Dostojevskilta kirjansa lopuksi. Itseäni tämä roolihahmon lainaus ei ainakaan häirinnyt.

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 11. joulukuuta 2010

Fall of Giants

Ken Follett

(äänikirja 12,8 tuntia, lukija Dan Stevens, kustantaja Pan Macmillan Publishers Ltd. 2010)

Sain vihdoin aikaiseksi hankkia äänikirjan iTunes Storesta automatkoille ajanvietteeksi. Mietin tämän kirjan ostamista aikanaan ihan paperiversiona, mutta kirjan paksuus säikäytti sen verran, että jätin asian sikseen. Kunnes tulin ajatelleeksi äänikirjaversiota. Se tuli halvemmaksikin ;)

Kuuntelin kirjaa työmatkoilla autossa halpis-FM-lähettimen kautta. Lähettimen laadusta ja auton metelistä huolimatta äänenlaatu oli oikein hyvä. Dan Stevensin ääni oli selkeä eikä mitenkään ärsyttävä ja sain hyvin ääntämyksestäkin selvää. Luettelen näitä juttuja tässä siksi, että tämä oli ensimmäinen englanninkielinen äänikirja minkä kuuntelin ja varmaan ensimmäinen äänikirja yleensäkin. En ainakaan muista mitään muuta aiemmin kuunnelleeni.

Fall of Giants on Ken Follettin uusin kirja, joka aloittaa Century-trilogian ensimmäisen maailmansodan alkumetreiltä. Fall of Giantsin tapahtumat sijoittuvat Englantiin, Saksaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjälle seuraten maailmanpolitiikan tapahtumia viiden perheen kohtaloiden kautta. Tämä ensimmäinen osa keskittyy kertomaan tapahtumista Venäjän vallankumouksen, maailmansodan, Yhdysvaltain kieltolain ja naisten äänioikeuden saavuttamisen aikoihin. Toisessa osassa käsittääkseni samojen perheiden lapset elävät maailmanlaajuisen laman ja toisen suursodan mainingeissa. Viimeinen osa keskittyy kylmän sodan vuosiin. Eli kohtuullisen kunnianhimoinen saaga kyseessä.

Tarinan perheet ovat Walesista, Englannista, Saksasta, Venäjältä ja Yhdysvalloista. Walesilainen Billy Williams aloittaa työt hiilikaivoksessa, jossa hänen isänsäkin on töissä. Billyn sisko Ethel työskentelee taloudenhoitajana Fitzherbertien aristokraatti-perheessä. Lady Maud Fitzherbert rakastuu sodan aattona saksalaiseen vakoojaan Walter von Ulrichiin ja he joutuvat eroon toisistaan, kun sota alkaa. Venäjällä seurataan orpoveljesten Grigorin ja Levin tarinaa, joista Levin tie vie aina Yhdysvaltoihin saakka. Tarinassa on siis paljon hahmoja, mutta jotenkin Ethel ja Billy sekä Maud ja Walter nousivat ainakin minulla hieman muita mielenkiintoisimmiksi.

Pidän Ken Follettin vanhemmista kirjoista, joista Taivaan pilarit on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikkejani. Viimeisin lukemani teos, Maailma vailla loppua, oli kuitenkin pienoinen pettymys ja tämä kirja valitettavasti kompastuu samoihin asioihin kuin tuo viimeisinkin.

Päähenkilöitä on toki monia, mutta niin on tapahtumiakin, joissa he näyttelevät osaa. Jotenkin vain alkaa tarinan edetessä ärsyttää se, että juuri nämä henkilöt ovat kaikissa tärkeissä tapahtumissa mukana ja jopa liikkeelle panevana voimana. Sama oli Maailma vailla loppua kirjassa, jossa tuntui, että päähenkilö oli ainoa ihminen koko keskiajalla, joka osasi viedä kehitystä eteenpäin. Fall of Giantista tuli sellainen olo, että jotenkin vedetään mutkia suoriksi väkisin, jotta saataisi kaikki mahdolliset maailmanpoliittiset tapahtumat mahtumaan juuri näiden päähenkilöiden elämään. Ja yhteenkään asiaan ei sitten ehditty keskittyä kunnolla. Asian rajaus ei siis oikein toiminut. Tarinan edetessä tämä kävi yllättävän ärsyttäväksi, tosin ehkä osittain siksi, että aloin kiinnittää siihen enemmän ja enemmän huomiota.

Toisaalta, Follett on aina Follett. Tarinankertojana hän onnistuu kyllä siinä mielessä, että ei kirjaa ainakaan kesken voi jättää, kun kerran on aloittanut. Ongelmani on vain ehkä se, että olen lukenut jo liian monta kirjaa häneltä, tyyli alkaa toistaa itseään. Koska seuraavassa kirjassa päähenkilöinä toimivat tämän kirjan päähenkilöiden lapset ja lapsia syntyi rakkaudesta, velvollisuudesta ja vahingosta, voin jo hyvin arvata perimyskiistat, valtataistelut ja satunnaiset kohtaamiset mitä seuraava osa tuo tullessaan. Ja silti se pitää lukea! Tai siis kuunnella..

Äänikirjassa on yksi suuri ongelma. Miten eri henkilöiden äänet pitäisi lukea? Pitääkö yrittää luoda erilaisia ääniä vai ei? Miten mieslukija matkii naisen ääntä? Entäpä erilaisia aksentteja? Dan Stevens ei ole hassumpi lukija, mutta jotkin naishahmojen äänet eivät oikein osuneet kohdalleen. Olivat liian hissukoita verrattuna siihen minkälaisen kuvan heistä muuten sai tarinan tapahtumista päätelleen. Saksalainen ja venäläinen aksentti toimi kohtalaisen hyvin mieshahmoilla, muttei ehkä niin hyvin naishahmoilla. En tiedä olisiko ollut parempi vain "lukea" tarina eikä esittää sitä. Toisaalta, seuraaminen oli helpompaa kun äänestä pystyi päättelemään heti lauseen ensimmäisestä sanasta asti kenestä hahmosta oli kyse.

Mitä kokemuksesta jäi käteen? Äänikirja itsessään on loistava keksintö paljon ajaville, koska radiokanavat alkavat todella jo kyllästyttää mainoksillaan ja koko ajan toistuvilla soittolistoillaan. Englanninkielinen versio ei myöskään ollut hullumpi vaihtoehto, koska luenta on selkeää eikä liian nopeaa, joten pysyin kärryillä oikein hyvin. Ja mikäli niitä muutamaa naishahmoa ei oteta lukuun, Dan Stevens oli hyvä lukija. Äänikirja oli siis hyvä valinta, koska en ehkä todellakaan olisi jaksanut tätä lukea, ainakaan englanniksi.

Kuitenkin juoni itsessään kaikesta kunnianhimoisuudestaan huolimatta oli mielenkiintoinen. Jos ei jämähdä liikaa pikkuseikkoihin ja antaa tarinan vain viedä mennessään, kuuntelukokemus on viihdyttävä. Uskoisin myös Follettin perehtyneen aikakauden tapahtumiin tarkasti, joten tietynlainen historiatietojen kertaus tuli myös samalla. Mielenkiintoisinta antia olivat etenkin tapahtumat, jotka saivat maailman ajautumaan sotaan.

Lumihiutaleet: * * * +

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Korallivaras

Rebecca Stott

(suomentanut Arto Schroderus , alkuperäisteos The Coral Thief, kustantaja Avain 2010)

"Istuin sälelaatikolla oven ulkopuolella, idästä laskien kolmannen lampun alla. Ehkäpä Lucienne sittenkin pitäisi lupauksensa. Hänen minulta varastamansa tavarat olivat luultavasti tuolla, tuon oven takana, tuossa nimenomaisessa rakennuksessa. Hänen selityksestään huolimatta vereni kuohahti, kun ajattelin mitä vahinkoa hän oli aiheuttanut, kuinka lähellä olin ollut menettää kaiken. "

Olen lukenut kovinkin erityyppisiä kommentteja tästä kirjasta. Osassa on hehkutettu tarinaa ja osassa puolestaan haukuttu koko juoni tylsäksi. Kirja tuli sitten sattumalta eteen kirjaston uutuushyllyssä ja onhan se todettava, että tässä on vain niin houkuttelevan kaunis kansi, että pakkohan se mukaan oli poimia. Joten kiitokset kirjastolle ja kannen suunnittelijalle, että ratkaisivat puolestani dilemman, lukeako tämä tarina vai ei...

Vaikka aluksi tuntui, ettei juoni oikein päässyt käyntiin eivätkä hahmot oikein vaikuttaneet kiinnostavilta, muuttui tilanne kuitenkin ennen pitkää ja ennen kaikkea juuri aikalaiskuvauksen ansiosta. Napoleonin kukistumisen jälkeinen Pariisi kaikkine kujineen, kahviloineen ja kuriositeettikabinetteineen vei mennessään. Mielenkiintoista on se, ettei Rebecca Stott mielestäni kirjoita kovinkaan yksityiskohtaisesti tai liioitellun kuvailevasti, mutta pystyy luomaan tasapainoisen ja kokonaisen ilmapiirin kertomukselleen. Se tekee kirjasta helppolukuisen ja sujuvan. Juoni oli myöskin tasapainoinen; ei tullut mitään suvantokohtia, joissa olisi menettänyt mielenkiintonsa eikä myöskään pitkitettyä loppua. Kirja oli siis sujuva paketti.

Tästä kirjasta on myös kirjoitettu aika paljon muissa blogeissa, joten en tee mitään tyhjentävää selvenystä sisällöstä tai juonesta, niitä löytyy varmasti paremmin kirjoitettuna muualtakin :)

Korallivaras kertoo anatomianopiskelija Daniel Connorista, joka saapuu vuoden 1815 keväällä Pariisiin mukanaan matkalaukullinen koralleja. Matkalaukku kuitenkin varastetaan ennen Pariisiin saapumista ja Daniel joutuu hankalaan tilanteeseen, sillä korallit olivat matkalla hänen tulevalle professorilleen. Daniel tavoittaa naisen, joka korallit varasti, mutta menettää samalla sydämensä tälle filosofi-varkaalle, joka esittelee Danielille kokonaan toisenlaisen ajattelutavan maailman synnystä. Korallivarkaan menneisyyden tapahtumat ja henkilöt alkavat kuitenkin nousta esiin ja Daniel joutuu tekemään valintoja työnsä ja rakkautensa välillä.

Kirjan loppuratkaisusta voisin oikeastaan antaa isotkin pisteet, koska kirjailija vältti pateettisen ja kliseisen tarinan päätöksen, jota jossain vaiheessa hieman pelkäsin. Kirja päättyi samalla tasapainolla kuin koko tarinakin kulki. Kirjan lopputeksteissä Rebecca Stott kertoo, että henkilöt, paikat ja tapahtumat on kirjattu päähenkilöitä lukuunottamatta mahdollisimman tarkasti tosiasioihin perustuen. Pidän tällaisista kirjoista, joissa todella leikitellään sillä, millaisia ihmiskohtaloita maailmassa olisi voinut olla. Korallivarkaasta jäikin tunnelma, että se oli siivu sellaista aikaa, jossa ollaan todella oltu jonkun uuden ja ihmeellisen kynnyksellä.

Lumihiutaleet: * * * ja puolikas

maanantai 22. marraskuuta 2010

Meren alku

Päivi Honkapää

(kustantaja WSOY)

"Monta kertaa Geret oli pidellyt tiimalasia käsissään valmiina paiskaamaan sen mereen, mutta joka kerta hän laski sen varoen takaisin pöydälleen. Se oli Gaiamin hiekkaa. Siinä asui satujen ja tarinoiden henki, ja siihen ovat astuneet niin kuninkaat kuin heidän narrinsa."

Meren alku on itsenäinen jatko-osa Päivi Honkapään Viidennelle tuulelle. Jatko-osa keskittyy kertomaan Mustasta Lokista ja sen kapteenista Geretistä, Tarquelin omatunnosta. Kaikkien merten kapteeni ei ole enää oma itsensä ja joutuu kohtamaan menneisyyden, jota hän ei haluaisi muistaa.

Sawana ja Set ovat tuttuja hahmoja edellisestä osasta. Sawanan rakkaus, Jarren, on vangittu ja Sawana etsii häntä maailman tuulista. Hän tekee kaikkensa löytääkseen Jarrenin ja päästäkseen hänen luokseen. Hän yrittää saada Geretin ja Musta Lokin viemään hänet Jarrenin luokse, mutta Musta Lokin matka on täyttymässä ja se etsii tietä viimeiseen kotiin. Kiihkossaan Sawana ei välitä miten maailman tuulet sotkee ja ketä hän joutuu tieltään raivaamaan, jotta löytäisi Jarrenin. Vaikka Musta Lokki ei ole enää kuten ennen, Geret ei silti voi sallia Sawanan ylimielisyyttä ympäröivää maailmaa kohtaan. Tuulet Sawana jo sai hallintaansa, miten on meren laita?

Geretin ja Mustan Lokin tarina on tummasävyinen, eeppinen matka, joka päättyy sinne missä aikaa ei ole. Päivi Honkapään luoma fantasiamaailma on ihmeellinen ja mystinen. Arvoitus seuraa toistaan eikä mikään ole puhkiselitettyä. Viides tuuli ja Meren alku ovat sillä tapaa erilaisia fantasiakirjoja, kuin muut aiemmin lukemani, ettei näissä kirjoissa ole varsinaista hyvän ja pahan taistelua eikä minkäänlaista selkeää valtakeskiötä, jonka loisi motiivin toiminnalle. Tarina vain lipuu Mustan Lokin lailla eteenpäin luoden ehkä enemmän kysymyksiä kuin mihin se suo vastauksia. Soljuvaan kerrontaan tottuu nopeasti ja tälläinen unenomaiseksikin kutsuttu kerrontatyyli itse asiassa vain korostaa tarinan käänteitä.

Päivi Honkapään käyttämä kieli on todella kaunista ja oikeastaan myös yksinkertaisella tavalla runsasta. Jos se nyt kuulostaa ollenkaan järkevältä... Tarkoitan lähinnä sitä, ettei tarinan kieli kulu puhki yhdellä tai kahdellakaan lukukerralla, mutta silti se on selkeää ja helposti ymmärrettävää. Useammankin kerran tuli lämmin läikähdys sisimpään, kun joku lause oli niin oivaltavan kaunis.

Kolmas osa, Taivaan paino, on siis piakkoin vuorossa!

Lumihiutaleet: * * * +

maanantai 8. marraskuuta 2010

Shokkiaalto

Ilkka Remes

(kustantaja WSOY 2010)

"He olivat ikkunattomassa tilassa. Puupaneelien alla oli paksut betoniseinät. Pakotietä ei ollut.
Ovelta kuului kilahdus."

I'm back. Vihdoinkin sain jotain töihin tai opiskeluun liittymätöntä luettua. Valitsin pitkäaikaisen lukujumituksen purkajaksi varman tapauksen. Sitä paitsi pitihän minun varmistaa, että valintani isänpäivälahjaksi osuisi oikeaan :)

Shokkiaalto on juuri sellainen kirja, että sen seurassa viettää muutaman tunnin juurikaan hievahtamatta paikaltaan. Juoni on perinteistä Remestä eli paljon tapahtumia eri puolilla kirjan toimintakenttää. Tällä kertaa juonikuvioita ei kuitenkaan mielestäni ollut liikaa, vaan juuri sopivasti, samoin kuin hahmoja joita seurata. Tapahtumat lähtevät liikkeelle jo ensimmäisiltä sivuilta eikä vauhti oikeastaan hyydy missään välissä. Lauseita tulee konekiväärimäiseen tahtiin, mutta hahmot kuitenkin rakentuvat kokonaisiksi tarinan myötä. Joistain Remeksen kirjoista tuttua "saarnaamista" ei tällä kertaa myöskään häiritsevästi esiintynyt. Pikemminkin se oli helposti nieltävässä muodossa upotettu juonen suuriin kuvioihin.

Juonesta sinänsä on turha alkaa mitään kovin tarkkaa selostamaan, mutta Stasi, KGB, ydinvoima, energiapolitiikka ja Rosenholz-aineisto toimikoot avainsanoina. Päähenkilö Riku Tanner seikkailee niin Suomessa, Venäjällä kuin Saksassakin. Loppua kohti Olkiluoto 3:sen rooli käy yhä merkittävämmäksi. Shokkiaalto on niin sanotusti kirja ajan hermolla. Sekin tekee kirjasta mielenkiintoisen, koska yhtymäkohdat julkisuudessa esitettyihin ongelmiin Olkiluodon rakentamisessa, Tiitisen listaan ja Krp:n virkarikosoikeudenkäyntiin ovat tuoreessa muistissa. Ajankohtaisuudessa Remes onkin aina ollut loistava, mutta tässä teoksessa pidin erityisesti juuri teemojen valinnasta ja niiden yhdeistelmästä.

Kylmän sodan haamu todellakin kummittelee Euroopan yllä. Huuu!

Remes mainitsee kirjansa lopuksi, että Riku Tanner tulee esiintymään myös tulevaisuudessa, tästä luvataan lisää tietoa Remeksen nettisivuilla. Tanner olikin toimiva hahmo ja sitä paitsi joitain langanpäitä hänen elämästään jäi solmimatta tässä kirjassa. Muuten kirjan loppu oli ehkä himpun verran yliampuva, muttei niin pahasti kuin aluksi pelkäsin. Uskottavuus säilyi ja oikeastaan herätti kysymyksen siitä, kuinka lähellä uutta voimalaa itse kukin haluaa oleilla sitten joskus kun piuhat vihdoin kytketään...?

Kyllä tämä isänpäivälahjaksi tai pukinkonttiin kelpaa vallan mainiosti. Tai ihan vaikka tavallisen sunnuntaipäivän makupalaksi.

Lumihiutaleet: * * * *

torstai 7. lokakuuta 2010

Tapahtui eräänä päivänä

Daphne du Maurier

(suomentanut Kristiina Kivivuori, alkuperäisteos Rule Britannia, WSOY 1975)

"Yksi miehistä pysähtyi ja tähtäsi, mutta ei ampunut. Sitten taas jokin helikopteri hurahti matalalta katon yli, ja kauhun vallassa Spry kääntyi vastarintaan lähestyvää sotilasta vastaan haukkuen vimmatusti, niin kuin se oli tottunut haukkumaan alueelleen tunkeutuvia vieraita ihmisiä, ja tällä kertaa sotilas ampui."

Luin kesällä Rebekan ja mieleeni jäi kummittelemaan mahtava kuvaus englantilaisesta, uhkaavasta kartanomiljööstä ja ajattelin tutustua kirjailijan muuhunkin tuotantoon. Etsiskelin kirjastosta sopivia vaihtoehtoja ja lainasin Serkkuni raakel ja Tapahtui eräänä päivänä. Tähän jälkimmäiseen tartuin ensin. Minulla ei ollut alunperin oikeastaan mitään käsitystä juonesta, muuta kuin pari avainsanaa: vanha rouva, entinen näyttelijä, kartano, kuollut sotilas ja Cornwall. Kuulostaa lupaavalle ei-tarvitse-ajatella-liian-vaikeita jännityskirjalle. Sitäkin tämä toki oli, mutta ei ihan kuitenkaan.

Olisi pitänyt vilkaista tuo englanninkielisen alkuperäisteoksen nimi ensin. Se kertoo useasti jo aika paljon. Rule Britannia vai Tapahtui eräänä päivänä. Kumpi kuulostaa poliittisesti värittyneelle jännitykselle? Niinpä.

Tarinan kertoja-päähenkilö on Emma, joka asuu isöäitinsä ja tämän ottopoikien ja taloudenhoitajan kanssa vanhassa kartanossa pienessä kylässä jossain Cornwallissa. Emman isoäiti, jota kaikki kutsuvat Madameksi (paitsi Emma saa kutsua nimellä Mad), on näyttelijänuran tehnyt omalaatuinen leski, jolla on hoivissaan kuusi ottopoikaa, nuorin kolme ja vanhin 19. Emman isä, Madin ainoa biologinen lapsi, on jonkun sortin pankkiiri joka asuu Lontoossa ja matkustelee ympäri maailmaa. Eräänä päivänä (!) kartanon puhelin ei toimi, radio ei kuulu, helikoptereita lentää talon yli ja loppujen lopuksi sotilaita alkaa nousta peltojen poikki kohti kartanoa. Pelko leviää kylään ja ihmiset alkavat hätääntyä mistä on kysymys. Piakkoin asiaan saada selkoa. Yhdysvallat ja Britannia ovat muodostaneet unionin USUK:n, koska Britannia on irtisanoutunut yhteistyöstään Euroopan kanssa talousvaikeuksien takia ja tarvitsee vahvaa kumppania. Sotilaat ovat Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilaita, jotka on määrätty tienoolle valvomaan, että unionin alkumetrejä eivät sotke mitkään mielenilmaukset.

Juoni on pääpiirteissään miehityksen (koska miehityshän siinä on kyseessä eikä mikään järjestyksen ylläpito) sekä kyläläisten tyytymättömyyden ja vastarinnan nousun kuvaamisessa. Tilannetta seurataan Madin perheen kautta Emman silmin katsottuna.

Yritin lukiessa muistaa, että tämä kirja on aikansa tuote. Se on ilmestynyt englanniksi ensi kerran vuonna 1972. USUK kuulostaa nykypäivänä totaalisen älyttömältä, mutta sillä on varmasti kaikupohjansa kylmän sodan ja anglo-amerikkalaisen akselin näkökulmasta. Yhdysvallat kuvataan ylimielisenä miehittäjäjoukkona ja englantilaiset kokoomushallituksensa uhreina. En ole niin perehtynyt kyseisen ajan politiikkaan tuolla Britanniassa, mutta jos perehtyisin, niin varmasti löytyisi mielenkiintoisia kiinnekohtia siihen aikaan käytyyn keskusteluun.

Kirjan häiritsevin piirre oli juonenkäänne, jossa yksi ottopojista, Andy 13 vuotta, ampuu nuolella yhden jenkkisotilaan kuoliaaksi ja muut peittelevät hänen jälkiään. Andy ei joudu asiasta koskaan vastuuseen eikä asiaa muutenkaan käsitellä mielestäni kovin paljoa. Toisaalta taas kirjaa voi lukea niinkin, että se on mielenkiintoinen tutkielma (tosin kaunokirjallinen) siitä kuinka miehitystilanteessa syntyy eri ryhmiä 'he' ja 'me' nopeastikin, jopa oman maan kansalaisten kesken. Miehitystilanne myös lähentelee sotatilaa, joten yhden sotilaan ampuminen puolustukseksi on kuin veteen piirretty viiva sen suhteen millä tavoin on oikeus kotiaan puolustaa.

Loppujen lopuksi otin kirjan sisällön vastaan positiivisesti yllättyneenä, sillä olen löytänyt uuden kirjallisuuden lajin, jota voisin lukea useamminkin. Poliittista hömppää. Jos Harlequin on jotain romanttista höttöä, jolla välillä voi aivojaan turruttaa, niin tämä on vastaavaa, mutta vain poliittisesta näkökulmasta. Olen yrittänyt noita romanttisia viihdekirjoja, mutta en vain jaksa lukea niitä. Minulla menee hermot kaikkien rakkaudesta vääntelehtivien hahmojen kanssa. Mutta laitetaanpa tilalle pientä maailmanpoliittista peliä, niin johan on. Tänä päivänä tällaista ei ehkä tule niin vastaan, koska kaikki vastaavat aihepiirit yrittävät olla niin uskottavia kuin vain voi. USUK ei tämän päivän silmin ole kovin uskottava, mutta sitäkin viihdyttävämpi lukukokemus. Ja todellakin, kirja herätti paljonkin ajatuksia, joita en edes jaksa tähän kaikkia kirjata.

Pidän du Maurierin kirjoitustavasta, vaikka se ei ehkä olekaan kielellisesti mitään korkeakulttuuria; esimerkiksi sanaa 'sitten' viljellään aika paljon, mutta tulee silti sujuvuudesta täydet pisteet. Kuriositeettina mainittakoon, että Du Maurier on muuten kirjoittanut Linnut, josta Hitchcock teki kuuluisan elokuvansa.

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 2. lokakuuta 2010

Envoy of the Black Pine

Clio Gray

(kustantaja Headline 2009)

"She had known who he was since first she had come here, just turned twelve years old, hired as assistant to the baker whose son she had finally married; had seen nothing then or since but the brutal gruffnes everyone in the valley had told her to see, knew nothing of him but the stories that must have trailed him since his early days: of a father who had murdered his mother and taken his own life by sitting in the snow until the cold has taken them, who both now lay outside the churchyard wall with othing but a blank stone to mark their passing."

Pitkä lukujumitus päättynee ehkä hetkeksi. Tämä kirja oli haasteellinen juuri tähän aikaan. Englannin kieli tosin aina on vähän haasteellista meikäläiselle, mutta tässä kirjassa etenkin! Lauseet olivat massiivisen pitkiä, osa niistä oli täynnä luontoa ja ympäristöä kuvaavaa sanastoa, josta minulla ei ollut hajuakaan sekä kaiken kruunuksi kirjailija päätti kertoa tarinaa takautumin, jotka olivat takautumien sisällä. Huh.

Envoy of the Black Pine on kolmas kirja sarjassa, joka kertoo lontoolaisesta kadonneiden henkilöiden etsijästä, Whilbert Stroopista ja hänen kumppaneistaan. Tämäkin tietysti hieman hankaloitti tarinaan kiinni pääsemistä, koska en ole lukenut aiempia kirjoja. Periaatteessa tämä oli itsenäinen teos, mutta juuri päähenkilöiden persoonan rakentaminen on tapahtunut jo aiemmissa kirjoissa eikä tässä enää niinkään. Niinpä tuntui aluksi hieman hankalalle päästä kiinni Stroopin hahmoon.

Stroop saa tarinassa tehtäväkseen miniatyyrikirjaston kantajan Jarl Erikssonin löytämisen. Erikssonin työnantaja Josef von Riddarholm asuu Hiidenmaalla ja omistaa yrityksen, joka tuottaa erikoisia musteita kirjapainoalalle. Eriksson toimi hänen tuotteidensa myyntimiehenä kuskaten mukanaan laukullista miniatyyrikirjoja painettuna erilaisilla musteilla. Eriksson kuitenkin katosi matkallaan Englannissa ja samoin katosi miniatyyrikirjasto. Stroop seuraa jälkiä, jotka johtavat loppujen lopuksi Hiidenmaalle asti, jossa juoneen sotkeutuu vielä merirosvoja ja historiallisia päivämääriä. Ennen kuin kaikki on ohi, on käyty taistelu koko Saaremaan alueen saariston tulevaisuudesta. Välissä sivutaan myös Suomen rannikoita, mikä on aika mielenkiintoinen yksityiskohta.

Tai ainakin näin minä sen juonen ymmärsin.

Kirjassa on todella paljon takautumia. Normaalisti jännittävät tapahtumat ovat preensensissä, mutta tässä kirjassa uusi luku alkaa aina jostain monen päivän päästä verrattuna edellisen lukuun ja uudessa luvussa joku hahmoista muistelee mitä tapahtui. Ja äärimmäisen monisanaisesti. Haasteellista, todella haasteellista.

Kävin kesällä Saaremaalla. Ja siksi ihmettelin kirjassa moniakin yksityiskohtia joita Hiidenmaasta kerrottiin. Kuten esimerkiksi meteoriittijärveä. Kirjan lopussa olikin kirjailija jälkihuomautukset, joissa hän kertoo monien yksityiskohtien olleen oikeasti jossain muualla, kuten juuri tuon meteoriittijärven. Sehän on siis Saaremaalla.. Todella häiritsevää kuitenkin lukea sellaista tarinaa, jossa tuo yksityiskohta liitetään eri paikkaan kuin missä lukija kuvittelee/tietää sen olevan.

Tarina sinänsä oli ehkä enemmän historiallinen kuin fantasiatyyppinen. Ajankohta on jossain 1800-luvun alkupuolella. Tarinan avainsanoja ovat: muste, murha, merirosvot, Hiidenmaa, seikkailu, taistelu, salaisuus, etsintä ja kumppanuus. Eli periaatteessa kohtalaisen lupaava ja mielenkiintoinen yhdistelmä. Mutta ehkä kyse oli lukjan huonosta englanninkielentaidosta tai keskittymiskyvyn puutteesta; kirja lupasi enemmän kuin loppujen lopuksi oli.

Kieli oli kyllä kaunista, mutta kovin haastavaa. Osa jäi väkisinkin ymmärtämättä. Ja täytyy kyllä myöntää, että toimi itselläni erityisen hyvänä unilääkkeenä kirjan puolivälin paikkeilla. Mutta koska olen härkäpäinen, en saattanut jättää kirjaa kesken. Sitä ei vaan voi tehdä. Kirjan nimeen löytyi viite tarinasta, mutten siti ymmärtänyt miksi juuri se oli valittu. Jälkimakuna jäi halu tutkia, mistä muste oikeastaan onkaan tehty? En tiedä suositellako vaiko eikö... Ehkä kannattaisi aloittaa sarjan ensimmäisestä kirjasta Guardians of the Key.

Seuraavaksi ehkä jotain suomenkielellä. Daphne du Maurieria lainasin kirjastosta parikin opuksen verran. Hakemiani kirjoja olikin vaikea löytää, koska ne ovat jotain vuoden -74 painoksia ja kirjastossa varastossa. Mietin tiskillä odotellessani kirjastonhoitajaa varastosta, että tässä on selkein hyvä puoli virtuaalikirjoissa ja lukulaitteissa; painokset todennäköisesti löytyvät luettavassa kunnossa 30 vuoden kuluttuakin. Mutta odotellessani rikastumista iPadin tai Kindlen hankintaa varten: pliis, voisiko joku tehdä uusintapainoksia du Maurierin kirjoista?!

Lumitähdet: * * *

torstai 19. elokuuta 2010

Jumalat juhlivat öisin

Donna Tartt

(suomentanut Eva Siikarla, alkuperäisteos The Secret History, WSOY 2007)

"En ikinä tottunut siihen miten horisontti saattoi noin vain haihtua siellä ja jättää ihmisen eksyksiin, ajelehtimaan, epätäydelliseen unimaisemaan joka oli aivan kuin tutun maailman luonnos - yksinäisen puun ääriviivat edustivat metsikköä, valaisinpylväät ja savupiiput ilmestyivät irrallisina ennen kuin ympäröivä maisema piirtyi täyteen - muistinmenetyksen maa eräänlainen valkoläikkäinen taivas missä tutut maamerkit olivat tunnistettavissa mutta sijaitsivat liian kaukana toisistaan ja epäjärjestyksessä."

Jumalat juhlivat öisin on murhamysteeri, jossa nuoret muinaiskreikan opiskelijat kadottavat tilanteen hallinnan ja joutuvat piinalliseen tilanteeseen yrittäessään piilotella rikoksensa jälkiä. Lyhykäisyydessään juoni on siinä. Alun ja lopun väliin mahtuu paljon alkoholia, erilaisia pillereitä ja tabletteja, hieman opiskelua ja vähän lisää alkoholia. Muinaiskreikkaa on vähemmän kuin luulin, mutta toisaalta en ehkä tunnistanut kaikkia viitteitä aiheeseen.

Kertojana kirjassa toimii Richard, parikymppinen kalifornialaispoika, joka yrittää kovasti kuulua porukkaan, jossa kaikki muut ovat selkeästi häntä rikkaammista lähtökohdista. Richard onnistuu kuitenkin pääsemään sisäpiiriin ja suljettuun muinaiskreikan opiskelijaryhmään, jonka opettajana toimii erikoinen persoona, Julian. Pian Richardille uskotaan salaisuus, rikos, johon muut ryhmän opiskelijat ovat osallisia. Eräs ryhmän jäsen kuitenkin alkaa vihjailla muille, että hän piakkoin paljastaa kaiken ja muut ovat näin pakotettuja tekemään radikaalin ratkaisun.

Kirja oli oikeastaan aika omituinen. Tarinassa ei tapahdu rikosten jälkeen kovinkaan paljoa suuria juonenkäänteitä, mutta silti se pitää tiukasti otteessaan loppuun asti. Kieli on rikasta ja kuvailevaa ja henkilöhahmot mielenkiintoisia. Jossain vaiheessa vain alkoi jatkuva päihteidenkäyttö jo tympiä; ei ihme, että homma karkaa lapasesta, jos koko ajan on pikkupöhnässä. Miten ihmeessä he vielä onnistuvat opiskelemaan siinä sivussa?

Aivan en ymmärrä kaikkea sitä hehkutusta, jota kirjan ympärillä on. Takakannessa on Ruth Rendellin ja John Grishamin sitaatit, jossa teosta kehutaan kovastikin. Minusta kirja oli enemmänkin psykologinen tutkielma kuin varsinainen murhamysteeri. Mysteeri puuttuu kokonaan tai sitten olen jättänyt jotain lukematta. Psykologinen puoli, syyllisyys ja vastuunpakoilu, sen sijaan ovat teemoja, joihin teos pureutuu aika syvällekin. Ja hyvin kirjoitettuna.

Yhteenvetona voisin sanoa, että pidin kyllä. Tartt kirjoittaa koukuttavasti eikä syyllisty juonessa tavanomaisuuksiin. Vaikkei juonessa ollutkaan suuren suuria käänteitä, olin monessa kohtaa arvellut tulevat tapahtumat toisin. Kuten esimerkiksi Julianin roolin, veikkasin, että hänellä olisi enemmän tekemistä tapahtuneen kanssa. Toisaalta, ennalta-arvaamattomuus on virkistävää.

Lumihiutaleet: * * * +

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Yön kirkas tähti

John Keats

(suomentanut Kaisa Sivenius, kustantaja Teos 2010)

"Nyt kun minulla on ollut mahdollisuus viettää öitä ahdistuneena valvoen, olen huomannut, että mieleeni on tunkeutunut myös ajatuksia. "Jos nyt kuolen", olen sanonut itselleni, "en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta teosta - en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani - mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi." "

Yön kirkas tähti sisältää 25-vuotiaana kuolleen runoilijan, John Keatsin, kirjeitä ystävilleen, perheelleen ja rakastetulleen. Ne on suomennettu Keatsin koottujen kirjeiden laitoksesta, jonka on toimittanut H. Buxton Forman ja joka ilmestyi vuonna 1895. Laitos sisältää 214 kirjettä, joista viimeiset 99 on suomennettu Yön kirkkaaseen tähteen (josta muuten Teokselle kiitos kauniista ulkoasusta). Kirjalla on sama nimi kuin huhtikuussa 2010 ensi-iltaan tulleella Jane Campionin ohjaamalla elokuvalla.

En ole perehtynyt John Keatsiin millään tavoin tätä aiemmin. Runokokoelmien nimet Hyperion ja Endymion ovat tuttuja aivan toisesta yhteydestä (Dan Simmons). Tämän nyt lukemani kirjekokoelman myötä on korjattava puutos ja etsittävä käsiin Keatsin runoja. Suomentaja on taustoittanut Keatsin lyhyttä elämää kirjan alussa ja sen vuoksi kirjeisiin pääsee sisälle helposti, kun voi tarkistaa, että oliko vastaanottaja sukulainen vai työnantaja. Rakkauskirjeet on osoitettu Fanny Brawnelle ja ne ovat melodramaattisuudestaan huolimatta kaunista luettavaa. Rakkaustarinaan jää lukijalle tietysti aukkoja, koska Keats tuskin kirjoitti kirjeitään siinä ajatuksessa, että joku ne joskus kokoaan yhteen ja ihmiset arvioivat niiden tasoa blogeissaan..
Mielikuvituksen tähden olisikin mielenkiintoista nähdä tuo elokuva, jotta tarina saisi vähän lihaa luidensa ympärille. Olkookin kuinka fiktiivistä tahansa.

Kirjeistä välittyy tarkkasilmäistä kuvausta aikalaisista, niin ystävistä kuin kylän miehistä ja rouvista. Keats myös kirjoittaa paljon veljelleen ja sisarelleen, joista veljen raha-asiat vaativat toimenpiteitä myös Keatsilta itseltään. Loppuun asti hän jaksaa kannustaa toivoa paranemista, vaikka ilmeistä on, että hänen terveytensä heikkenee koko ajan. Kuten suomentajakin alkuteksteissä toteaa, runoilijan kuolema 25-vuotiaana tuntuu julmalta.

torstai 22. heinäkuuta 2010

Mitä jokaisen kotiäidin (ja muidenkin naisten) tulee tietää sijoittamisesta

Ninni Myllyoja ja Emilia Kullas

(kustantaja Talentum 2010)

"Miksi juuri kotiäidin pitää sijoittaa?
Siksi, että moni nainen, itse asiassa useimmat meistä, ovat elämänsä aikana kotiäitejä. Useimmilla meistä kotiäitiys kestää kuitenkin vain hetken, suurimman osan elämästämme käymme töissä. Silti äitiys- ja vanheimpainvapaat rasittavat naisen taloutta. Miten kauan, on jokaisen naisen oma valinta."

Olen surkea kaikessa mikä liittyy sanaan talous. Kotitalous, talouspolitiikka, taloudenhoitaja, metsätalous, talous kuin talous. Koska tämä kirja on naisten kirjoittama talousopas naisille, se herätti kiinnostuksen. Koskaan ei ole liian myöhäistä yrittää parantaa omaa varallisuuttaan. (Tai saada se edes nipin napin plussan puolelle...)

Kirja oli mielenkiintoinen. Ja valaiseva. Kirjoittajat korostavat, että tämä kirja on vasta pintaraapaisu, mutta jostainhan sitä on aloitettava. En nyt sanoisi, että heti alan harkita osakesijoittajan uraa lukemani perusteella, mutta oman taloudellisen tilanteeni päivittäminen on kyllä asialistalla heti kun saan aikaiseksi :) Ja tekosyiden keksimisestäkin kirja kyllä huomauttaa. Muuten en ota sen enempää kantaa sisältöön, sen lukekoon jokainen ihan itse. Ei tee pahaa miehillekään. Toistoa on riittävästi ja silti osaan asioista pitää palata, jos meinaa kaiken lukemansa ymmärtää.

Kirjassa on oikeastaan vain hyviä puolia. Se ei ole liian saarnaava, vaikka se nimenomaan toistaa moneen kertaan sitä, että on jo aika, että naiset tarttuvat itse omiin raha-asioihinsa eivätkä jätä niitä puolisoidensa hoidettaviksi. Monet tutkimukset ja tilastotiedot nimittäin näyttävät, että Suomen korkeastikin koulutetut naiset jättävät taloushuolet puolisoilleen kohtalaisen helposti, vaikka omasta taloudesta huolehtiminen on ensimmäinen asia, kun mietitään omaa pärjäämistä elämässä. Niin kalsealta kuin se saattaakin kuulostaa. Koskaan kun ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Kirja ei kuitenkaan otsikostaan huolimatta kehota pelkästään sijoittamiseen. Ennen kaikkea se kehottaa siihen, että kannattaa pitää ohjat käsissä oman taloustilanteen suhteen oli sitten kysymys vakuutuksista, eläkevakutuuksista, avioliitosta, avoliitosta, lapsilisistä tai perinnöstä. Ja ennen kaikkea kirja suosittelee oman talouden shokkianalyysin suorittamista. Eli kuittipäivää.

Käväisin kirjakaupassa (virhe) ja tämän lisäksi mukaan tarttui muutama muukin mielenkiintoinen opus. Siinä onkin mukavaa pitää kuittipäivää ja laskea kuinka paljon kirjoihin saa vuodessa upotettua rahaa. Oikeastaan en halua edes tietää.

Ja se on juuri asian ydin. Talousasiat eivät katoa, vaikka kuinka haluaisi. Kysymys ei ole siitä, että pitää olla ahne ja hankkia lisää ja lisää rahaa, vaan siitä, että selviää elämän erilaisista yllätyksistä ja pystyy vielä huolehtimaan perheestään siinä sivussa. Eikä sitä tarvitse olla rikas pitääkseen paperiasiansa kunnossa. Itselläni lomautukset ovat huolehtineet sekä paperiasioiden pakollisesta järjestämisestä että tulojen putoamisesta. Tätä kirjaa oli mielenkiintoista lukea myös lomautetun näkökulmasta.

Suosittelen ehdottomasti. Vaikka vain lyhyenä johdantona siihen kuinka pörssi periaatteessa toimii. Ja muistakaa sijoitusmuotoja miettiessänne: riskit ja kulut!

Lumihiutaleet: * * * *

maanantai 19. heinäkuuta 2010

Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel

(suomentanut Leena Vallisaari, alkuperäisteos Tannöd, kustantaja Gummerus 2009)

"Kauppiaan rouva tietää aina kaiken. Hänen luokseen tulee koko paikkakunta kertomaan, milloin tarvitaan uutta piikaa tai renkiä, ja kerrotaan kaikki muutkin uutiset, kuka on kuollut tai kuka odottaa lasta. Silloinkaan, kun etsii itselleen miestä, ei tarvitse kuin mennä kauppiaan rouvan puheille."

Saksalaisessa Einhausenin kylässä tapahtuu raaka surmatyö vuoden 1955 talvella. Koko Tannödin maatilan väki murhataan eräänä yönä navettaan. Tarina saa vasta sodasta selvinneet kyläläiset ja surmatun perheen naapurit paljastamaan tuntojaan Tannödissa asuneesta perheestä ja tästä kamalasta tapahtumasta. Kuka voisi tehdä niin paholaismaisen teon? Voisiko se olla joku näistä kyläläisistä?

Hiljainen kylä pohjautuu kustantajan mukaan 20-luvulla tehtyyn ratkaisemattomaan rikokseen. Tuntematon kertojaääni ja kyläläisten puheenvuorot saavat aikaan sen, että tässä kirjassa ei ole mitään ylimääräistä. Kirja on siis lyhyt eli sen lukaisee nopeasti, mutta silti kylmäävä tunnelma seuraa alusta asti. Surmatyön motiivi rakennetaan kirjassa huomaamatta ja pieniä yksityiskohtia liitetään vähän kerrassaan kokonaisuuteen. Tällainen kerronta pitää tiukasti otteessaan. Eri kyläläisistä saa hyvän käsityksen lyhyistäkin kommenteista ja maatalon väki näyttäytyy syrjäänvetäytyvänä omituisena perheenä, jolla tuntuu olevan omia syntejään sovitettavana.

Kirja on siis periaatteessa dekkari tai murhamysteeri, mutta kukaan virkavallan edustaja ei pääse kirjassa ääneen eli varsinainen salapoliisi puuttuu. Ihmiset kertovat tarinansa samalle henkilölle, jo kylästä poismuuttaneelle ihmiselle, mutta sen enempää tästä ihmisestä ei kirjassa kerrota. Eikä se haittaa tarinaa mitenkään. Todella taidokasta kerrontaa. Sanoisin jopa, että kirja oli virkistävän erilainen dekkari, ellei aihe olisi oikeastaan aika kamala. Tässä teoksessa ei ainakaan ole sitä lähes pakolliselta tuntuvaa romanttista sivujuonnetta, että salapoliisi ihastuu johonkin kylän emäntään.. Ei mitään sivujuonia, surmatyö saa kaiken huomion.

Enempää en kirjasta kerro, koska paljastan kuitenkin liikaa. Suosittelen hyytävän viilentäväksi lukupalaksi kesähelteellä.

Lumihiutaleet: * * * *

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Rebekka

Daphne du Maurier

(suomentanut Helvi Vasara, alkuperäisteos Rebecca, kustantaja WSOY 1944)

"Aprikoin, miksi minua huolestutti se, miksi tuo ajatus, että palvelijat puhuivat siitä keittiössä, aiheutti minulle niin suurta huolta. Se johtui varmaankin siitä, että minulla oli pieni, halpamainen sielu, että tunsin sovinnaista, pikkumaista juorunpelkoa."

Sieppasin hieman kesälukemista perintöhyllystä. Kyseissä hyllyssä minulla on eri paikoista meille tulleita perintökirjoja; tämä kirja taitaa olla mieheni äidinäidin jäämistöä. Olen tuntenut hieman huonoa omaatuntoa siitä, että hyllyssä on paljon kirjoja, joihin en ole koskaan tarttunut lukemismielessä. Pohdin nimittäin hieman kellastuneista sivuista lukemista, että jos se pilaakin lukunautinnnon. Taisi olla turha pelko. Ainoa ongelma vanhassa kirjassa oli sivujen hieman ummehtunut haju, joka sai nenäni vuotamaan ja minut aivastelemaan aika ajoin.

Ajattelin lukevani kesän kunniaksi perinteisen kartanoromaanin, joka minun mielestäni käsittää elämää suurempaa hömppäromantiikkaa, tuhkimotarinan aineksia ja jotain perienglantilaista Jane Austenin hengessä kirjoitettua seurapiirielämää. Minulla ei ollut etukäteen mitään tietoa mistä Rebekka kertoo, mutta jotenkin oletin sen vastaavan käsitystä kartanoromaanista. Taisin olla hieman väärässä.

Onneksi. Sellainen olisi ehkä ollut liian hömppää.

Tarina alkaa siitä, että kirjan minäkertoja kertoo unestaan, jossa hän palaa Manderlayhin, de Winterin suvun kartanoon. Pian käy ilmi, että minäkertoja on kartanonomistajan Maximiliam de Winterin tuore vaimo. Vaimon nimeä ei mielestäni missään vaiheessa kerrota, aina käytetään jotain muuta ilmaisua. Se oikeastaan korostaa kirjan kolmannen päähenkilön eli Rebekkan mahtia entisestään. Rebekka on edesmennyt rouva de Winter, Maximin ensimmäinen vaimo. Maxim toipuu Rebekkan kuolemasta Monte Carlossa, tapaa uuden vaimonsa siellä ja tuo hänet Englantiin, Manderlayhin. Uuden vaimon tilanne, äkillisesti purjehdusonnettomuudessa kuolleen, kaikkien rakastaman, kauniin Rebekkan paikan ottajana ei osoittaudu helpoksi. Palvelusväki, miehen sisko ja isoäiti, naapurit, miehen tuttavat; kaikki muistuttavat jatkuvasti siitä kuinka mahtavia juhlia Rebekka järjesti, kuinka pystyvä ja osaava hän oli asiassa kuin asiassa ja kuinka kaunis hän todella olikaan. Etenkin taloudenhoitaja rva Danvers tietää mistä naruista vetää, kylvääkseen tuoreen rva de Winterin päähän ajatuksen, että häntä ei naitu rakkaudesta, vaan pelkästään seuran vuoksi. Nuori rouva alkaa pian pelätä jokaista sosiaalista tilannetta.

Puolivälissä kirjaa tilanne oli suurin piirtein yllämainittu. Tuossa vaiheessa mietin, että jos päähenkilö ei kohta ota itseään niskasta kiinni ja saa edes pientä rahtusta itsetuntoa, en pysty lukemaa kirjaa loppuun. Varmaan heti seuraavassa kappaleessa alkoikin tapahtua. Daphne du Maurier osaa kyllä kirjoittaa oikeassa tahdissa minun makuuni.

Tarinassa oli jotain synkkää ja piilevää jo aika aikaisessa vaiheessa, joten arvelin, ettei varsinaista happyend-tuhkimotarinaa nähdäkään. Kun Rebekan todellinen luonne ja hänen kuolemaansa liittyvät salaisuudet alkoivat paljastumaan, en malttanut laskea kirjaa kädestäni lainkaan. Tarina vältti loistavasti liian melodraaman vaikka kohtalokkaita juonenkäänteitä riitti loppuun saakka. Kun viimeinen sivu tuli eteen, oli mahdotonta lopettaa. Tuntui, että pitää saada vielä lisää. Luin kirjan alun uudelleen, koska se on oikeastaan se oikea loppu. Ensimmäisellä lukukerralla en tietysti ymmärtänyt siitä juuri mitään, mutta Rebekan tarinan luettuani, näin ensimmäinen luvun täysin uudessa valossa. Yksinkertaisen nerokasta.

Mahtava kirja pitkästä aikaa! Ja tietysti huumaa lisää se, että tämä oli sellainen vahingossa löydetty kirja. Siis minulle. Lisäksi Manderlayn puutarha, meren rannat ja metsät sekä kartanon kaikki upeat huoneet näkyivät silmissäni kuin olisin itse kävellyt siellä. Siinä mielessä Rebekan tarina on kyllä "kartanoromaani", mutta seurapiirien kuhinaa siinä ei ole.

Mukavan koukuttavaa luettavaa löhötuolissa auringonpaisteessa mansikoita syöden!

(En löytänyt oikeaa kansikuvaa vuoden 1944 versiosta, joten tuo englanninkielinen versio saa luvan kelvata)

Lumihiutaleet: * * * * *

perjantai 2. heinäkuuta 2010

Kiinalainen delegaatio

Luo Lingyuan

(suomentanut Riitta Virkkunen, alkuperäisteos Die chinesische Delegation, kustantaja WSOY 2009)

"Ostosreissun hedelmistä päästään nauttimaan jo päivällisellä, jonne rouva Wu saapuu syvään uurretussa kaula-aukossa ja uusi kaulaketju kaulassaan. Rouva on vähän yli neljänkymmenen ja oikein kaunisvartaloinen. Komentaja tuijottaa häntä herkeämättä, ja pöytäseurueen jäsenet alkavat jaella hänelle kohteliaisuuksia."

Mitähän tästäkin sanoisi? Ajatus kuulosti mielenkiintoiselle: saksalaistunut Song Sanya toimii matkaoppaana kiinalaiselle delegaatiolle 19-päiväisen Euroopan kierroksen ajan. Kulttuurit törmäävät lähes joka päivä ja tilanteet vaihtelevat huvittavista hankaliin. Ideana hyvä, toteuksesta en vain ole niin varma.

Lukaisin kirjan yhtenä iltapäivänä, joten sujuvuudesta hyvät pisteet. Mutta muuten ei oikein lähtenyt. Tarina tapahtuu preesensissä ja on muutenkin kieleltään kuin jonkun yhteisreissun matkakertomus tosiaankin. Mitään ei pohdita tai mietitä sen enempää. Kerrotaan vain mitä tapahtuu ja kenelle. Lisäksi Sanyan parisuhdeasiat tuntuivat aivan liian mustavalkoisille.

Kirjassa oli toki hyvääkin. Kiinalaisen kulttuurin ja hierarkkian yhteentörmäys niin sanotun lännen kanssa toi paljonkin hauskoja sattumuksia kuin myös mielenkiintoisia seikkoja kiinan kielestä ja kiinalaisista tavoista. Kuten se, että nelonen kiinan kielessä muistuttaa kuolemaa, joten 44 on varma kuolema. Ja entäpä jos bussin rekisterikilven numerot kuulostavat siltä, kuin joku sanoisi "lukkoon lyöty kaksoiskuolema".. Matkustaisitko itse moisella kulkuneuvolla?

Olisin toivonut, että kirjassa olisi esitelty jotain erikoisia matkakohteita, mutta perinteiset nekin olivat: Pietarinkirkko, Espanjalaiset portaat, Brandenburgin tori jne. jne. Ja tietysti punaisten lyhtyjen alueet ja kasinot. Hieman tekohauskaa. No, tulipahan luettua.

Lumihiutaleet: * *

torstai 1. heinäkuuta 2010

Kulta-aika

Tahmima Anam

(suomentanut Heikki Salojärvi, alkuperäisteos A Golden Age, kustantaja Bazam Books 2010)

”Se oli siis totta: sota oli tavoittanut heidät. Se mitä tapahtuisi oli jo tapahtunut, ja nyt he joutuisivat elämään sen varjossa. Rehana kietoi käsivarret ympärilleen ja rutisti lujaa, toivoi pakottavansa entiset voimat jälleen esiin sisältään.”

Pienehköjä nettiongelmia ilmassa; blogin päivittäminen vähän kestää. Onneksi kirjahylly on täynnä kirjoja, jotka toimivat pelkästään kannen avaamisella. Ei mitään piuhoja, vilkkuvia valoja, omituisia kirjainyhdistelmiä ja asetuksia, eikä varsinkaan sitä ihmetystä, kun on tehnyt kaiken ohjeiden mukaan, mikään ei toimikaan. Mihin joutuisinkaan ilman kirjoja? En varmaan koskaan voisi pitää elektronisista lukulaitteista perinteistä kirjaa enemmän.

Mutta asiaan.. Kulta-aika tarttui käsiini kirjastosta. En ollut aikaisemmin kirjasta kuullutkaan. Takakannessa mainitaan, että Tuhat loistavaa aurinkoa-teoksen lukijat voivat iloita tästäkin kirjasta. Osittain tästäkin syystä tartuin teokseen. Onneksi kyseessä on kuitenkin täysin erilainen teos kuin Hosseinin kirja. Kulta-ajan takakannessa myös mainitaan Tuhat loistavaa aurinkoa brutaalina kirjana ja mielestäni tuota osuutta ei Kulta-ajassa ollut niin paljoa tai ainakaan se ei ollut keskeisessä osassa. Lisäksi suurin osa Kulta-ajassa esiintyvästä kärsimyksestä kohdistuu sodan vastakkaisilla puolilla olevien ihmisten vihamielisyyteen toisiaan kohtaan eikä oman perheen jäseniin kuten Hosseinin teoksessa. En sanoisi kirjoja samanlaisiksi ollenkaan.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että Kulta-aika olisi huonompi kirja. Se on ainoastaan erilainen. Kirjan päähenkilö on Itä-Pakistanissa asuva Rehana, leski ja kahden lähes täysi-ikäisen lapsen äiti. Rehanan mies kuoli sydänkohtaukseen lasten ollessa pieniä ja Rehanan veli vaimoineen vei lapset Länsi-Pakistaniin, koska oikeus totesi, ettei Rehanalla ole varaa kasvattaa heitä yksin. Hän kuitenkin teki kaikkensa riittävän tulonlähteen aikaansaamiseksi ja sai lapset takaisin. Tämä hetkellinen menetys jätti kuitenkin jälkensä Rehanaan ja sitä kautta lapsiin. Kun Itä-Pakistan aloittaa itsenäistymispyrkimyksensä Bangladeshin valtioksi, tulee sota perheen elämään vähän kerrassaan aina vääjäämättömään loppuun asti.

Olen ehkä hieman pöhkö, mutta Rehanan ja majurin rakkaustarina on kaunein mistä olen hetkeen lukenut. Kun majuri saapui Rehanan elämään, oli ensimmäinen ajatukseni "voi blaah, nyt ne rakastuu..", mutta Anam osaa välttää pahimman siirapin ja hollywoodmaiset juonenkäänteet. En halua paljastaa liikaa asiasta, mutta tapa, jolla tarina päättyy on hienosti kirjoitettu. Teemoista huolimatta kirjailija ei sorru melodraamaan eikä liioittelun tuntuun. Lyhyesti sanottuna Kulta-aika on kuvaus yhden perheen elämästä Bangladeshin itsenäisyyssodan aikana.

Kirjassa on paljon ruoanlaittoa. Tai ainakin kiinnitin huomioni siihen. Kirjailija on lisännyt teoksen loppuun listan sanoista, joita ei ole käännetty ja se lista sisältää paljon ruokalajeja ja -aineita. Mielestäni on hyvä juttu, että esimerkiksi perheen sisäiset hellittynimet ovat kääntämättä ja ruokalajien nimiä ei tietysti pystyisikään kääntämään, sillä vastineita tuskin ainakaan suomesta löytyy. Mitähän on muuten mämmi urduksi?

Tarina ei tosiaan ollut yhtä järisyttävä ja brutaali kuin Tuhat loistavaa aurinkoa, mutta se ei himmennä teoksen tasoa millään tavalla. Kokonaisuutena toimiva juoni ja päähenkilöön oli helppo samaistua. Ne asiat tekivät lukemisesta sujuvaa ja helppoa. Sodan kuvauksesta huolimatta kirjassa oli perhe- ja ystävyyssiteiden vuoksi tietynlainen positiivisempi tunnelma ja välillä jopa pieniä vitsejä mahtavan henkilögallerian ansiosta. Ja lisäpisteitä siitä, että kirja kertoo maasta, josta en ole aiemmin lukenut kirjoja. Suosittelen.

Lumihiutaleet: * * * *

perjantai 25. kesäkuuta 2010

The Housekeeper And The Professor

Yoko Ogawa

(kustantaja Harvill Secker 2009)

"I ran my fingers over the lines of the formula, a long chain of numbers and symbols that flowed one page to the next. As I followed the chain, link by link, the room faded and I found myself in a dark, silent place of numbers. But I felt no fear, certain in the knowledge that the Professor would guide me toward eternal, unchangeable truths."

Olin jo aloittanut toista kirjaa (tosin parin sivun verran vain), kun yhtäkkiä mieleeni tulikin halu lukea jotain englanniksi. Olen hankkinut kirjan hyllyyni muutamia viikkoja sitten Satun luettujen suosituksesta ja jostain syystä nyt tuntui sopivalle hetkelle lukea se. Hankinta ei ollut pettymys.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti taloudenhoitajasta ja hänen asiakkaastaan, matematiikan professorista. Professorilla on ollut ongelmia edellisten kymmenen taloudenhoitajan kanssa, joten asiakkaana hän vaikuttaa lähtötietojen perusteella hankalalta. Haastavan tilanteesta tekee se, että hän on ollut onnettomuudessa vuonna 1975 ja sen jälkeisestä ajasta hän ei muista kuin viimeiset 80 minuuttia. Taloudenhoitaja on siis joka aamu uusi ihminen hänelle. Luottamus on rakennettava joka päivä uudelleen. Taloudenhoitajalla on kymmenvuotias poika, joka myös tutustuu Professoriin ja pian he kolme viettävät päivänsä yhdessä, baseballin ja matematiikan ihmeellisissä maailmoissa yrittäen parhaansa mukaan selvitä arkipäivän tilanteista Professorin muistin suosimissa rajoissa.

Tämä oli kaunis tarina, juuri sopiva hiljaiseen kesähetkeen. Kirjassa matematiikka on yhdessä pääosassa, mutta ihanan erilaisesta näkökulmasta kuin mihin olen matematiikasta puhuttaessa tottunut. Kysymys on aivan perusluvuista ja niiden olemuksista, siitä kuinka jokaiseen numeroon kätkeytyy jotain mielenkiintoista, toisiin enemmän kuin toisiin. Ja siitä, että on olemassa myös täydellisiä numeroita. Tämän kirjan luettuaan ymmärtää varmasti, mitä tarkoitetaan matematiikan kauneudella.

Mitä tulee baseballiin, en ymmärrä siitä mitään. Osittain siksi, etten jaksanut tarkistaa muutamoa sanoja sanakirjasta ja muutenkin laji on hieman tuntematon. Se ei silti lukemista haitannut tai hidastanut. Ogawa kuvaa Professorin ja seurueen pelissä käyntiä mahtavasti, pystyi helposti kuvittelemaan itsensä seisomassa katsomon sisäänkäynnillä, kun koko kenttä valaistuksineen aukeaa silmien edessä.

Tämä on sellainen kirja, jonka voin helposti kuvitella lukevani myös uudestaan hetken päästä. Ei liian dramaattinen vaikkakin hieman surumielinen. Itse pidän matematiikasta ainakin jollain tasolla ja oli mielenkiintoista lukea Ogawan kirjoittamaa kuvailua siitä, kuinka maailma häviää ympäriltä kun oikein keskittyy laskutoimituksiin. Tunnistan sellaisia tilanteita omasta kouluhistoriastani, eivätkä ne ole ollenkaan tylsiä. Tosin niillekin, joiden mielestä matetiikka on tylsää, voin ehdottomasti suositella kirjaa, aiheeseen voi nimittäin tulla uusia oivalluksia. (Kirjailijan mainostettu novellikokoelma Diving Pool ansaitsee myös tulla tutkituksi..)

Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Hänen varjonsa tarina

Audrey Niffenegger

(suomentanut Paula Korhonen, alkuperäisteos Her Fearful Symmetry, kustantaja Gummerus 2010)

"Robert käänsi katseensa. Lapset olivat palanneet pelin pariin. Suurin osa oli päässyt radan puolivälin portin kohdalle, mutta Nell huitoi mailallaan kohti palloa, joka oli jumissa iirispenkissä. Tyttö huitaisi ja pari kukkaa lensi mullasta. Robert katsoi taas Jessicaa ja Jamesia, jotka vastasivat vaivaantuneina katseeseen. " Uskotteko te kummituksiin?" Robert kysyi."

Maltoin mieleni kirjan aloittamisen suhteen reilun viikon verran. Tiesin, että olen niin muiden asioiden kahlitsema, etten ehdi keskittyä tarinaan kunnolla. Uskoisin päätöksen olleen onnistunut, koska juoni tuntui kokonaiselta enkä unohtanut henkilöhahmojen nimiä.. Jos selkeästi fantasiagenreen laskettavia kirjoja ei oteta lukuun, en ole varmaan lukennut yhtäkään kummitustarinaa. En kauhuun liitettävää enkä tällaista enemmän ihmissuhteisiin liitettävää. Siinä mielessä tämä kirja oli virkistävä. Kummitteluosuudet ja kummitteluun liittyvät ongelmat olivat välillä jopa hauskaa luettavaa. Muuten olin tarinaan hieman pettynyt.

Julia ja Valentina ovat kaksosia. He ovat samannäköisiä mutta silti toistensa peilikuvia. Kaksoset perivät äitinsä kaksoissisaren Elspethin Lontoon asunnon. Testamentissa sanotaan, etteivät tyttöjen vanhemmat saa koskaan astua jalallaan tyttöjen perimään asuntoon, joten tytöt lähtevät kahdestaan Yhdysvalloista Lontooseen. Elspethin rakastettu, Robert, asuu tyttöjen naapurissa, kuten myös paniikkihäiriöstä kärsivä Martin, jonka vaimo on muuttanut Amsterdamiin kyllästyttyään odottamaan, että Martin joskus liikkuisi asunnosta ulos. Tytöt tutustuvat kumpaakiin naapuriin ja pian Elspethinkin ilmestyy kummittelemaan asuntoon. Julian ja Valentinan elämä alkaa tulla pisteeseen, jossa heidän luonteidensa erot näkyvät selkeämmin. Valentina on luonteeltaan heikompi ja ujompi, mutta kuitenkin se kaksosista, joka haluaisi tehdä asioita yksin ilman Juliaa sanelemassa mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Tutustuttuaan Elspethin kummituksen kanssa Valentina kehittää suunnitelman saadakseen olla yksin ja alkaa toteuttaa sitä. Kukaan ei vain tiedä miten lopulta käy.

Siitä on aikaa kun olen lukenut Kolmannentoista kertomuksen, joten en muista ehkä tarkalleen, mutta tässä kirjassa oli sukusalaisuuksissa samanlaista tunnelmaa ja kaksosteema on tietysti herkullinen mahdollisuus toteuttaa (anteeksi spoilaus) vaihdokas-ideaa. Mitään kovin uutta ja ihmeellistä kirja ei kuitenkaan mielestäni tarjonnut. Tarina oli kaikin puolin hyvä ja henkilögalleria loistava, mutta sen pituinen se. Ehkä kummitustarinat eivät vain uppoa minuun, tai sitten en pidä tarinoista, joissa elämä tehdään hankalaksi salailemalla asioita ja joissa kaikki kaksosiin viittavaa on jotenkin myyttistä. Toki on varmaan niin, että kaksoset tuntevat suurempaa yhteenkuuluvuutta keskenään kuin ei-kaksosia olevat sisarukset, mutta on jotenkin tylsää lukea kirjaa sellaisesta, koska kaksosteemaa käsitellään useasti juuri näin. Tuli vähän olo, että tämän tarinan olen nähnyt ennenkin.

Muutoin kirjan luki helposti ja juoneen jäi kyllä koukkuun kaikesta huolimatta. Highgaten hautausmaa oli lähestulkoon yksi päähenkilö ja toivon, että kirjasta on se hyöty mitä kirjailija itsekin jälkihuomautuksessa toivoo. Kirjasta heräsi hinku päästä Lontooseen, ei vain Highgateen vaan myös puistoihin ja kaduille vaeltelemaan.

Lumihiutaleet: * * * +

torstai 27. toukokuuta 2010

Terveisiä pahan akselilta

- Arkea ja politiikkaa maailman suljetuimmissa valtioissa

Caroline Salzinger

(suomentanut Ulla Lempinen, alkuperäisteos Hälsningar från ondskans axelmakter - vardag och vansinne i världens mest stängda länder, kustantaja Atena 2008)

"En tiedä enää ketä uskoa. Pääi on sekaisin. Äkkiä tajuan, miten yksin olen päätökseni kanssa. Toimitus Ruotsissa luottaa minuun. Minä olen Irakissa, vain minä osaan arvioida tilanteen. Vaikka kuinka mietin ja pohdi asiaa, lopputulos on sama. On vain itsestä kiinni, lähdenkö matkaan vai en."

Mielenkiintoinen kirja. (Kiitokset Cathylle vinkistä!). Etenkin kun luen samantyyppisiin aiheisiin liittyvää Rauli Virtasen Saigonista Bagdadiin samaan aikaan. Sveriges Radion ulkomaanreportteri Caroline Salzinger tosin vierailee tässä kirjassa vain niin sanotun pahan akselin maissa. George W. Bush ja hänen ulkomaanhallintonsa määrittelivät 2000-luvun alkupuolella retoriikassaan pahan akselin, joka pitää sisällään Pohjois-Korean, Irakin ja Iranin. Joukkoon lisättiin myöhemmin vielä Kuuba, Libya ja Syyria. Salzinger kertoo kirjassaan vierailuistaan näissä maissa.

En ole aivan varma mitä tällä kirjalla on haluttu kertoa. Lähinnä se on matkakertomus ja kurkistus ulkomaanreportterin elämään uhkaavillakin työkeikoilla. Yrityksenä on varmaan myös ollut tuoda kuuluville tavallisten ihmisten ääntä kaikkien uutisotsikoiden takaa. Päällimmäisenä jäi kuitenkin olo, että kirja on enemmänkin kasa anekdootteja matkan varrelta kuin mitenkään syvällinen analyysi maailman suljetuimmista maista. Se ei kuitenkaan ole mitenkään huono asia. Olisikin ollut ehkä liian kunnianhimoinen tavoite pyrkiä sellaiseen. Sen sijaan lyhyistäkin kertomuksista saa kuvan suljettujen valtioiden näennäisistä samankaltaisuuksista, mutta ennen kaikkea siitä, ettei niillä ole paljoakaan yhteistä. Voi oikeastaan vain ihmetellä miten maailmassa voikaan olla niin monta tapaa poliittisen vallan väärinkäytölle.

Parhaita antia on Salzingerin pohdiskelu ja huomiointi ulkomaanreportterien työstä ja kohtaamisista maailmalla. Etenkin fiksereiden, paikallisten tulkki-opas-"konsulttien" , roolin pohtiminen uutisoinnin sisällön kannalta oli ajatuksia herättävää luettavaa. Mitä vieraanpaan kulttuuriin ja kielialueelle mennään, sen suurempi merkitys hyvällä ja luotettavalla fikserillä on. Mutta kuinka luotettavaa on esimerkiksi tulkkaus, jos toimittajalla ei itsellään ole hajuakaan maan kielestä tai perehtymistä paikalliseen kulttuuriin? Mielestäni on merkille pantavaa, että Salzinger mainitsee jopa tunnistaneensa kerrankin erään toimittajan jutun takaa, ketä hän oli fikserinään käyttänyt, koska uutistoimistot kautta maailman käyttävät samoja kontakteja kohdemaissa. Tämä herättää kysymyksiä puolueettomuudesta, luotettavuudesta ja kriittisestä suhtautumisesta maailmalta tulvivaan tietovirtaan. En tarkoita, että jotain tietoja tarkoituksella pimitettäisiin tai levittäisiin valheita, vaan sitä, että juttujen perusvire ja sitä kautta asema mielipiteiden muokkaajana tuo fiksereille paljon valtaa. Ehkä tiedostamatonta, mutta kuitenkin valtaa.

Suosittelen luettavaksi matkakertomuksena, vaikka sana poliittinen järjestelmä saisikin aikaan haukotuksia. Salzingerin tapa kertoa on sujuva ja nautittava. Kuten Cathykin toteaa blogissaan, kirja saattaa kiinnostaa muitakin kuin meitä valtio-oppineita. (Itse opiskelin myös alaa ennen "kääntymistäni" insinööritieteisiin). Suosittelen myös kaikille niille, joiden mielestä ulkomaanreportterin elämä olisi varmaan hohdokasta. Tylsä kotisohva ei välttämättä aina ole niin huono vaihtoehto :)

Lumihiutaleet: * * * +

tiistai 25. toukokuuta 2010

Kiinan viisauden sydän

Yu Dan

(suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi, engl. alkuperäisteos Confucius from the Heart. Ancient Wisdom for Today's World, kustantaja BTJ 2009)

"Kaikista ihmissuhteista ystävämme paljastavat kaikkein selvimmin, millaisia itse olemme."

Tuntuuko elämä joskus liian monimutkaiselta ja hankalalta? Aivan liikaa asioita hoidettavana ja aivan liian vähän aikaa niiden hoitamiseen. Entä miten voisi elää hyvä elämän? Mitä hyvä elämä ylipäätään on? Nykyisessä lähes rajattomien mahdollisuuksien ja valintojen viidakossa elämä käy hankalaksi, koska mieli hämmentyy liian monista vaihtoehdoista. Miten niistä voi valita oikean?

Kiinan viisauden sydän - Mitä Konfutse nyt sanoisi? kirjan kirjoittaja professori Yu Dan tekee selväksi heti esipuheessa, ettei hän edes yritä selittää tai tehdä syväanalyysia Konfutsen "Keskusteluja" teoksesta. Hän toivoo pikemminkin, että voisi tuoda nykymaailman ihmisille mahdollisuuden ymmärtää mistä Konfutsen filosofiassa on kyse. Kiinassa Konfutsen ajatuksilla on ollut valtava rooli kautta aikojen niin politiikassa kuin ihmisten jokapäiväisessä elämässäkin. Kuitenkin nykyään maailma on niin täynnä vaihtoehtoja, että niiden keskelle eksyminen pilaa elämänilon täysin. On myös mahdollista löytää tasapaino kaiken sotkun keskellä ja yhä useammin tätä tasapainoa etsitään muinaisten ajattelijoiden kuten Konfutsen pohdinnoista.

Lukiessani kirjaa tuli monta kertaa mieleen joku aika sitten lukemani Riittää jo-teos, jossa pyrittiin länsimaisesta näkökulmasta elämän yksinkertaistamiseen. Ehkäpä olen lukenut liika samantyyppisiä kirjoja, koska kovin paljon uutta ei Kiinan visauden sydän tarjonnut. Se ei tietenkään ole kirjan vika, vaan täytyy myöntää etten myöskään kuule Konfutsen ajatuksista ensimmäistä kertaa, joten ehkä siksi en kokenut Yu Danin toivomaa ahaa-elämystä. Olen ehkäpä kokenut se jo aikaisemmin..

Konfutsen ajatukset todella ovat ikiaikaisia ja universaaleja. Eniten mielenkiintoa herättää se, että Konfutse eli noin 2500 vuotta sitten eikä hänen filosofiansa ole vanhentunut päiväkään. Tietysti Yu Dan on poiminut joukosta ne ajatukset, joita modernit ihmisetkin pohtivat, mutta silti ikiaikaisuus aivan kirjaimellisesti on kiehtova ajatus. Niin vähänkö maailma loppujen lopuksi muuttuu? Tai lähinnä ihmiset siinä..

Konfutsen ajatuksista jää oikeastaan päällimmäiseksi mieleen se, ettei minun välttämättä tarvitse tehdä miljoonia valintoja elämäni aikana. Riittää kun teen muutaman oikeamielisen, ihimisrakkaan ja itselleni rehellisen päätöksen ja sen jälkeen seuraan samaa linjaa tulevaisuudessa, niin voin olla paljon tasapainoisempi ja tyytyväisempi elämääni.

Teosta on turha lähteä tässä sen tarkemmin referoimaan. Suosittelen sitä sateiseen, hiljaiseen iltapäivään, kun kaipaa jotain rauhallista ja selkeyttävää. Kirja ei ole pitkä, sen lukaisee helposti lyhyehkössä ajassa, mutta pohdittavaa siinä on sitäkin enemmän. Soisin ihmisten lukevan enemmänkin tämäntyyppisiä teoksia, koska välillä tuntuu, että omassakin ympäristössä on niin paljon hälinää ja meteliä, ettei oman mielensä ääntä tahdo enää kuulla. Mitä minä oikeastaan pohjimmiltani haluankaan elämältä? Kas siinäpä pulma tällekin viikolle ;)

Lumihiutaleet: * * *

perjantai 14. toukokuuta 2010

Shakespearen salaisuus

Jennifer Lee Carrell

(suomentanut Laura Jänisniemi, alkuperäisteos Interred with Their Bones, kustantaja Bazar 2010)

"Portaikossa ja muurin aukossa ei näkynyt mitään muuta kuin kuun kajatus. "Haloo?" huikkasin, mutta kukaan ei vastannut. Sitten kuulin äänen, joka oli näyttämöltä tuttu: kylmän, kaikuvan suhahduksen, kun terä vedetään ulos tupesta."

Nyt joudun aloittamaan postauksen pahoittelulla. Teilaan kirjan ja spoilaan samalla pahasti. Jos siis haluat lukea jouhevan dekkarin Shakespeare-teemalla höystettynä, kannattaa hypätä tämä teksti yli. En nimittäin osaa todennäköisesti kirjoittaa kommenttejani niin, ettei juonesta paljastuisi oleellisia asioita.

Shakespearen salaisuus kärsii kahdesta asiasta yli muiden: davincikoodimaisesta juonenkehittelystä ja siitä, että Shakespearea joudutaan suomentamaan. Kaikki kunnia Dan Brownille, mutta mysteerien perässä juokseminen on jo niiiiiiin nähty. On oikeastaan jo todella puuduttavaa lukea tarinaa, jonka jokainen juonenkäänne tuo eteen matkan uuteen kirkkoon, kryptaan, kaivokseen, museoon tai kirjastoon. Ja tässä siihen lisätään vielä murha per paikkakunta.

Juoni alkoi olla todella epäuskottava jossain sivun 300 paikkeilla. Veikkailin juonenkäännettä ja murhaajaa ja olin tyytyväinen, kun tämä toive toteutui ja juoni sai uuden sysäyksen eteenpäin. Mutta sitten.. Lopputulemana juoni teki turhan monta käännöstä ja päätyi siihen mistä alkoi. Kirja ei tuntunut loppuvan millään. Nukahdin monena iltana kesken "jännittävän" kohtauksen. Juonessa oli vain aivan liikaa kaikkea. Lisäksi minua vaivasi alusta asti seikka, joka vain paheni jokaisen murhan myötä. Jos joku tulisi sinun luoksesi, jättäisi haltuusi pienen rasian ja murhattaisiin samana päivänä, kertoisitko poliisille rasiasta? Entäpä sitten kun toinen murha tapahtuisi? Kertoisitko vielä sittenkään? Etenkin kun murhat oleellisesti liittyisivät rasiaan. Tässä kirjassa ei kerrota, vaan lähdetään sekä murhaajaa että poliisia pakoon. Motiivina se, että Shakespearen elämästä voi paljastua jotain jännittävää ja poliisi saattaa mysteerin ratkaisua. Siis häh? Anteeksi nyt vaan kaikki joiden mielestä kadonneen Shakespearen näytelmän löytyminen voisi olla maailmaa mullistava juttu, mutta verrattuna ihmisten tappamiseen, jotain omituista tuossa juonen piirteessä on.

Sitten kun vielä lisätään sillisalaattiin se pakollinen "suklaisen ja pronssisen" äänen omaava salskea entinen sotilas... huokaus.

Toinen kirjan ongelma on Shakespearen kieli. Kuinka sitä voi suomentaa? Olen lueskellut joskus Sonetteja, jotka on kirjaan painettu sekä suomeksi että englanniksi. Onhan se niin, että loistavasta suomennoksesta huolimatta ne pitää lukea englanniksi. Siis minun mielestäni. Tämä on vähä sama asia kuin Kalevalan kääntäminen. En siis vastusta kirjojen kääntämistä toiselle kielelle tietenkään, mutta totean vain, että jossain tilanteissa se on todella ongelmallista. Jotenkin tässä kirjassa oli hieman sellainen tunnelma, että englanniksi olisi pitänyt tietyt jutut olla. En tosin tunne Shakespearen tuotantoa kovin paljoa, joten en uskalla kovin jyrkästi tästä kommentoida.

Kirjassa oli myös positiivisia piirteitä. Välinäytökset 1600-luvulta olivat hyviä. Olisin melkein toivonut Jennifer Lee Carrellin kirjoittaneen tämän kirjan pelkästään siltä aikakaudelta. Mutta ehkä joku toinen kerta. Kirjan loppuun on myös koottu tosiasiat ja fiktiot, jotka olivat mielenkiintoinen lisä etenkin minulle, kun en tunne Stratfordin mieheen liittyviä mysteerejä kuin pinnallisesti.

Mikäli haluat lukea seikkailu-dekkarin, josta ei puutu juonenkäänteitä eikä aikatasoja, lue tämä. Mikäli haluat lukea mysteerikirjan, jossa Vatikaani ja temppeliritarit on korvattu Shakespearen henkilöllisyyteen liittyvällä salaisuudella, lue tämä. Muussa tapauksessa en oikein osaa suositella. Edes dekkarina. Kokonaisuus oli ehkäpä liian Hollywood-tyylinen ja niin moneen kertaan nähty. Eli elokuvaa odotellessa..

Lumihiutaleet: * * +

torstai 29. huhtikuuta 2010

Firenzen lumoojatar

Salman Rushdie

(suomentanut Arto Häilä, alkuperäisteos The Enchantress of Florence, kustantaja WSOY 2010)

"Panch Mahalin huipulla, pienen kupolin katveessa, Hindustanin keisari tähyili yli Sikrin kultaisen järven. Hänen takanaan lakeijat leyhyttivät kookkaita sulkaviuhkoja, ja hänen vierellään seisoi tuo keltahiuksinen eurooppalainen, joka halusi kertoa hänelle tarinan kadonneesta prinsessasta."

Firenzen lumoojatar on mausteinen, yltäkylläinen, rönsyilevä, värikäs ja ennen kaikkea mystinen tarina miehestä, joka on päättänyt etsiä käsiinsä Hindustanin keisarin kertoakseen hänelle tarinan salatusta prinsessasta Qara Közista, Mustista Silmistä. Hindustanin keisari on sivistynyt, pohdiskeleva mies, joka tuntee uteliaisuutta eurooppalaisen matkustajan tarinaan.

Kirja on täynnä eksoottisia paikkoja, mekastavia henkilöitä, lempinimiä ja keisarin arvonimiä. Tipuin kärryiltä henkilögalleriassa moneen kertaan, mutta ei se lukemista varsinaisesti haitannut. Kirjan takana oleva lähdeluettelo on kohtuullisen pitkä ja mielenkiintoisen näköinen. Historiallisia palasia on varmaan tarinassa paljon, mutta ne hukkuvat rönsyilevään fantasiamaailmaan. Sekoitus toimii periaatteessa ja juoni kulkee eteenpäin.

Tarina salatusta prinsessasta, Firenzen lumoojattaresta, ei mielestäni ollut mitenkään kaunis tai iloinen. Paljon raakuutta ja petoksia sekä pelon kautta vihaan yllytettyjä ihmisiä. Hindustanin keisarin pohdinnat palatsin upeissa huoneissa ja Sikrin rannoilla sen sijaan olivat mielenkiintoisia. Keisari oli kovin edistyksellinen aikalaistensa ja maanmiehiensä keskuudessa ja etenkin pohdinnat idän ja lännen uskontojen eroista olivat itsellenikin ajatuksia herättäviä. Hänessä oli jotain leppoisaa ja viisasta asennetta.

Loppupäätelmänä voinen todeta, ettei tämä kuitenkaan ollut kirja minun makuuni. Jotenkin olen ehkä liian suoraviivainen näin oikukkaalle kirjalle. Haluan päästä tarinaan sisälle nopeasti matkustaa rauhassa tarinan loppuun asti. Firenzen lumoojattaressa tuntui olevan monia kirjoja. Välillä olin täysillä mukana juonessa, mutta yhtä paljon myös vähän pihalla. Sitä paitsi kaipasin kauniimpaa tarinaa, tässä oli liikaa "irstailua" minun makuuni, tuli vähän tympeä jälkimaku. Rushdie osaa kyllä kirjoittaa, mutta ehkä aihevalinta ei vain nyt iskenyt.

Loppuratkaisu oli myös pieni pettynyt, koska se tuntui liian hätäiseltä. Hieno käänne siinä kuitenkin oli Peilin lopullinen rooli, siitä plussaa kokonaisuudellekin.

Lumihiutaleet: * *

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Pilvibongarin opas

Gavin Pretor-Pinney

(suomentanut Ulla Lempinen, alkuperäisteos The Cloudspotter's Guide, kustantaja Atena 2008)

"Tuulen puhallellessa lempeästi repalepilvi riippuu tummana laikkuna sadepilven vatsan alla. Kovemmalla tuulella sen ulkonäkö muuttuu repaleisemmaksi ja se kiitää sateen aiheuttaman kaaoksen halki kuin kummitteluhetkestä myöhästynyt henkiolento."

Sain kuin saikin tämän opuksen luettua! Varmaan se vuoden päivät onkin yöpöydällä riippunut. Korostan heti alkuun ettei missään nimessä siksi, että kirja olisi huono. Olen lukenut kirjaa pienissä osissa, koska se sisältää niin paljon asiaa. Halusin kuitenkin, että lukemastani jäisi jotain järkevää mieleenkiin. Jäikö mitään, on sitten kokonaan toinen asia.

Kirjassa on käyty läpi käsittääkseni kaikenlaiset pilvityypit. Tätä en ole tarkistanut mistään eikä tämä kirja ole varsinaisesti mikään meteorologian oppikirja, joten en voi olla asiasta aivan varma. Pilvityyppejä silti riittää. Ja latinalaisia nimiä, mutta sitä ei pidä pelästyä. Päinvastoin, ne kuvaavat pilviä oikein hyvin.

Gavin Pretor-Pinney tuntuu olevan kirjoittajana vähän tekopirteä. En oikein lämmennyt kaikenmaailman huudahduksille ja pilvihehkutukselle. Jos kerran tartun kirjaan, jonka nimi on Pilvibongarin opas, tuskin tarvitsen enää todistelua siitä, että pilvet ovat mielenkiintoisia. Onneksi tässä oli kirjan huonoin puoli ja siihenkin tottui aika nopeasti. Toiseksi huonoin puoli oli se, ettei kirjassa ollut värillisiä kuvia kuin yhden liitteen verran (varmasti kustannusyistä) eikä yhtä ainutta selkeää piirrosta, jossa kaikki pilvet olisivat olleet yhdellä sivulla..

Joka tapauksessa, kirja herätti kaksi innostusta: pitää päästä valokuvaamaan pilviä ja pitää päästä joskus lentokoneesta näkemään Morning Glory - Australian vyörypilvi. Katsokaa vaikka googlella. Se on aika upea. Ja ainutlaatuinen. Olisi mahtavaa päästä joskus näkemään se ilmasta käsin. No, maan päältäkin kelpaisi näin aluksi :) Palaan varmaan kirjan teksteihin aika ajoin tarkistaakseni yksityiskohtia näkemistäni pilvistä. Kaikki ei jää millään kertalukemalla mieleen, mutta kyllä minä jotain jo opinkin. Pilvibongailussa on hyvää näin aluksi ettei se maksa mitään.

No, takaisin maan pinnalle. Ensin pitää tehdä läjäpäin töitä. Ja sitten vähän lisää. Ehkä jopa vielä sen jälkeen. Jos olen vielä elossa toukokuun loppupuolella, ehdin ehkä alkaa elää elämäänikin. Ja lukea kirjoja. Haaveilen kesälomasta, jolloin voisin makoilla mukavasti poutapäivänä nurmikolla ja vilkuilla kirjan lukemisen lomasta taivaalla lipuvia cumulus-pilviä. Lapsena ne aina muistuttivat jotain; nykyisin en ole tainnut paljoa ehtiä niitä katsella.

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Viides tuuli

Päivi Honkapää

(kustantaja WSOY 2007)

"Tuolla hetkellä, yhden sydämenlyönnin ajan, ymmärsin maailman tuulista enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen, vaikka monta kertaa luulin tietäväni enemmän. Kuulin ne, kaikki yhtä aikaa, yhtenä pauhuna joka kuitenkin oli hiljaisempi kuin syksyllä putoavan lehden ääni. Hetken minusta tuntui että kuuleminen ja näkeminen ovat samalla tavalla yhteensulautuneita kuin tuoksut ja maut."

Luin tästä teoksesta ensimmäisen kerran Alas taikavirtaa -blogista ja vaikka olin jo ehtinyt unohtaa asian, sain hyvän muistutuksen kun Maria esitteli Viides tuuli -kirja itsenäisen jatko-osan Meren alku tässä jokin aika sitten. Kiitokset molemmista vinkeistä, olisi mennyt muuten minulta ohi!

Sawana on lammaspaimen ja tarinankertoja. Hän myös näkee ja kuulee asioita, jotka muilta pysyvät piilossa, hän aistii tuulet. Sawana haluaa tarinoiden kertomisen sijaan löytää oman tarinansa. Kun kylään saapuu mystinen kulkuri, Sawana ei halua enää pidätellä kulkijan vertaan vaan lähtee matkaan etsimään omaa tietään Aikakirjoihin. Tien löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa, ei edes alkupisteen. Tie kuljettaa merille, Mustan Lokin kannelle. Seikkailujen kautta kaksikko päätyy aina Tarquelin tuulitornille asti.

Juoniselostukseni ei tee oikeutta tarinan kauneudelle. Päivi Honkapään käyttämä kieli on todellakin yksinkertaisesti kaunista. Mieleeni jäi monia hienoja mielikuvia, kuten talot, jotka on rakennettu paalujen varaan, niin että ne muistuttavat varpaillaan seisovia hämähäkkejä. Haluaisin todellakin nähdä varpaillaan seisovan hämähäkin.. tai no en, mutta ehkä kuvan sellaisesta :)

Asiaan. Sawanan tarina tuulten maailmassa on aika melankolinen ja synkeäkin oikeastaan. Kuten jo totesin, se on myös kaunis. Melkein runollinen. Tuli mieleeni Patricia McKillipin Basiliskin laulu. Tarinassa on paljon perusfantasiaelementtejä: valtataistelua, ahneutta, tien etsimistä ja yliluonnollisia taitoja. Kerronta ei kuitenkaan ole liian yksiviivaista hyvä-paha-taistelua, vaan kaikella on kahdet kasvot ja tarinan loppua kohden lukijalle käy kovin selväksi, että valta tuo aina mukanaan vastuun. Ja luonnollisesti, tarinan henkilökaarti on mahtava.

Odotan innolla pääseväni käsiksi Meren alkuun. Geret, Mustan Lokin kapteeni, Tarquelin Omatunto, vaikutti juuri niin mystisen juurevalle miehelle, että hänestä kyllä mielelläni luen lisää. Ja tuulista myös! Suosittelen kaikille fantasian ystäville, en ehkä aivan nuorille lukijoille kuitenkaan.

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa

John Naish

(suomentanut Heli Naski, alkuperäisteos Enough - Breaking Free From the World of More, kustantaja Atena 2009)

"Kestää noin neljä minuuttia toipua sähköisen viestimen aikaansaamasta keskeytyksestä ja saada taas kiinni sitä edeltävästä ajatuksenjuoksusta. Jos siis saat 30 sähköpostiviestiä päivässä, toipumiseen kuluu päivässä 120 minuuttia."

Suhtaudun hieman ristiriitaisesti kaikenmaailman self-help -opuksiin. Joskus niissä on järkeä, yleensä ne vain lisäävät ahdistusta siitä, että taas on keksitty yksi asia, missä minä olen huono ja minun pitäisi parantaa elämäntapojani. Veikkasin Riittää jo -teoksen olevan juuri tätä kastia, mutta olin kuitenkin kiinnostunut tutustumaan etenkin kirjan informaatioähky-osioon. Huomasin ilokseni, että kyseessä ei ole varsinainen self-help -kirja, vaan teos, joka esittelee riittävyyden filosofiaa, jota myös kirjailija itse elämässään on yrittänyt toteuttaa.

Olen huomannut viimeisen viiden vuoden aikana, että keskittymiskykyni yhteen asiaan kerrallaan on käsittämättömän huono. Ja vielä huonompi, jos yhteen asiaan pitää keskittyä kerralla pidemmän aikaa. Lisäksi olen pohtinut joskus ohikiitävinä hetkinä miten kaikille nettilehdille, tekstitv:lle, tv- ja radiouutisiin sekä lehtiin riittää mielenkiintoista sisältöä? Monesti olen tullut siihen tulokseen, että asioista uutisoidaan jo ennen kuin niistä oikeastaan tiedetään yhtään mitään. Ja se tarkoittaa sitä, että yhä useammin törmää uutisiin, jotka ovat suoranaista todellisuuden vääristelyä. Lisäksi, se suurin kysymys, miten pitkään kaikki asiat voivat vain kasvaa? Eikä jossain vaiheessa pitäisi tulla katto vastaan?

John Naish pohtii juuri näitä asioita. Hän on jaotellut kirjansa seitsemään osaan, jotka käsittelevät sitä, mikä on riittävästi informaatiota, ruokaa, tavaraa, työtä, valinnanvaraa, onnea ja kasvua. Ja lopuksi hän pohtii mitä meidän kannattaa rahan sijaan elämässämme tuhlata. Pidin kovasti Naishin kirjoitustyylistä, sillä hän ei saarnaa muutoksesta ja todistele kuinka paljon parempaa elämä olisi, jos hänen ohjeitaan noudatettaisiin. Hän pikemminkin tuo esiin muutamia nykymaailman paradokseja ja pohtii niiden syitä jättäen perimmäisten johtopäätösten tekemisen lukijalle itselleen. Siitä kiitos, minua ei pidettykään täysin avuttomana. Tutkimukset ja muut tietolähteet, joihin Naish pohjaa kirjoituksensa, löytyvät kirjan lopusta.

Vaikka pohdintaa jätetään lukijalle, ovat Naishin ajatuksetkin silti loppuun asti vietyjä a viimeisteltyjä. Hänellä on selkeästi oma näkemyksensä siitä kuinka maailma nykyisin toimii ja siitä kuinka vielä voisimme välttää suurimmat sudenkuopat onnellisen ja yltäkylläisen elämän tiellä. Riittää jo ei varsinaisesti ole mikään maailmanpelastus-opus vaikka lähtökohdat ovatkin ekologisuuteen tähtääviä. Enemmänkin kyse on siitä, kuinka voisimme olla tyytyväisempiä elämäämme.

Kaikkien osioiden taustalla on ihmettely siitä, mistä johtuu se, että nykyisin kun ihmisillä on entistä enemmän kaikkea (teollisuusmaissa) ja päivittäisen selviytymisen eteen tarvitsee tehdä yhä vähemmän suoranaista työtä, olemme silti masentuneempia kuin koskaan aikaisemmin? Yhä useammin vastaus löytyy evoluutiosta. Meissä ei ole Riittä jo-toimintoa. Se täytyy luoda itse.

Kirjasta löytyy myös nimitys kärsimälleni keskittymishäiriölle: Näennäistarkkaavaisuuden aiheuttama häiriötila. Tämä liittyy ns. multitasking-trendiin, jossa ihmiset yrittävät suoriutua samanaikaisesti monista eri tehtävistä. Kuitenkin mitä enemmän hajotamme huomiota eri tehtävien välillä - esim. puhelimeen puhuminen ja sähköpostin kirjoittaminen samanaikaisesti - sitä huonommin saamme hoidettua yhtäkään asiaan. Lisäksi tutkimusten mukaan elimistömme tuottaa dopamiinia ja muita aivokemikaaleja aina kun tajuamme jonkun uuden käsitteen merkityksen tai saamme uuden idean tai oivalluksen. Meidät on siis suunniteltu infoahmateiksi, tunnemme suoranaista hurmiota, kun saamme uusia asioita aikaiseksi. Siitä seuraa vääjäämättä tila, jossa kaikessa pitää olla mukana ja kaikkea pitää ehtiä kokeilla ja suorittaa. Tilasta tulee suorastaan riippuvaiseksi. Minua se lähinnä häiritsee, mutten ole oikein osannut kohdistaa mistä se johtuu.

Lisäksi häiriöön voidaan vielä liittää työmaailman vaatimukset. En haluaisi uskoa, että minua rehellisesti sanottuna kiinnostaa puhua puhelimessa samalla kun kirjoitan sähköpostia. Voisin varmasti tehdä ne myös erikseen. Yleensä vain töissä ajautuu siihen tilanteeseen, että yrittää saada projektin kuin projektin nopeasti eteenpäin, jotta pääsee tekemään seuraavaa. Ja voi sitten lopuksi huomata, että työ ei tästä maailmasta tekemällä lopu. Väkisinkin alkaa oma keskittyminen rakoilla.

Kirjassa oli myös paljon jaarittelua ja samojen asioiden toistoa, mutta pääasiassa ehdottoman mielenkiintoisella tavalla esitettyjä ajatuksia. En nyt ala väittää, että elämäni muuttuu tämän kirjan lukemisen myötä kertaheitolla, mutta varmasti asiat pyörivät pitkään mielessäni ja etsin lisää vastavanlaisia mietteitä joko kirjan muodossa tai netistä. Sitä paitsi, huomasin onneksi muutaman seikan, josta olen päässyt jo vuosien varrella eroon. Tunnistin entisen minäni, kun luin kirjan Riittävästi tavaraa -lukua. Minulla oli muutama vuosi elämässäni jolloin tilasin kaikki mahdolliset ja mahdottomat sisustuslehdet ja haikailin jos jonkinmoisten tyynynpäällisten ja vaasien perään. Kerran sitten ostin lehden, jossa kehotettiin sisustamaan säästäväisesti siten, että suuret ja kalliit hankinnat olisivat mahdollisimman klassisia ja helposti vaihdettavat kankaat ja esineet niitä kausiluontoisia muodinmukaisia. Lehdessä oli esimerkkinä eräitä varmasti laadukkaita kankaita olohuoneen verhoiksi. Halvin näistä kankaista oli 160 € /m. Laskin, että meidät olohuoneeseen siitä kankaasta saisi sopivat verhot noin 1600 €:lla. Sitten ei muuta kuin vaihtamaan kesä-, joulu-, pääsiäis-, ruska- ja itsenäisyyspäivän verhot...

Joskus tällainen kertaoivallus riittää luopumaan mahdottomuuksista. Ei tietenkään aina. Pohdinnan lähtökohdaksi Naishin kirja on kuitenkin huippu.

Lumihiutaleet: * * *

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Maaninkavaara

Miika Nousiainen

(kustantaja Otava)

"Paavo Nurmen erilaisuus perustui tarpeeksi moneen samanlaiseen. Paavo toisti ja toisti. Juoksi kello kädessä. Tutustui itseensä. Niin se menestys syntyy. Leonardo da Vinci piirsi varmasti samoja kuvioita sata kertaa, ennen kuin teki Mona Lisansa. Se erilainen nyanssi hymyssä ja katseessa. Sellaisen löytää vasta kun tietää, mikä on samanlainen."

Maaninkavaara on oodi suomalaiselle kestävyysjuoksuharjoittelulle. Martti Huttunen on päättänyt pelastaa Suomen juoksumaineen ja valmentaa jälkikasvustaan seuraavan mitalitoivon. Hänen poikansa Jarkko kuitenkin katoaa palatessaan kotiin kisareissulta. Masennus valtaa koko perheen ja etenkin valmentaja-isän. Tytär Heidi päättää juosta isänsä ylös masennuksen alhosta, muttei tiedä mihin sfääreihin isä on valmis harjoittelun viemään kestävyysjuoksun kunnian nimissä. Äiti Sirkka joutuu lopulta puuttumaan tilanteeseen, kun aletaan puhua kenialaisista geeneistä ja veritankkauksesta.

Minä en ole mikään kestävyysjuoksija, mutta sen verran juossut kuitenkin, että voin verrata kirjaa pitkästä aikaa tehtyyn onnistuneeseen juoksulenkkiin. Alku on todella kankeaa ja pian tuleekin paha olo; juoksu ei meinaa rullata millään. Mutta kunhan vain jaksaa pinnistellä sen olon ohi, voi juosta niin pitkälle kuin pää kestää. Ja nauttia siitä. Perille päästyä on hyvä fiilis. Lihakset ovat lämpimät ja olo kevyt. Maaninkavaara oli juuri tällainen kirja.

Meinasin jättää kirjan kesken jossain sivun 50 paikkeilla. Tuntui, että minun olisi pitänyt tietää jotain suomalaisen kestävyysjuoksun muinaishistoriasta voidakseni ymmärtää hyväntuulista ironiaa paremmin. Ja ehkä se on tottakin, ironian terävin kärki jäi aluksi vähän vajaaksi. Tarina tuntui muutenkin jotenkin omituiselta. Kirjan alku ei ollut huono, takkuisuus ei varmasti johtunut siitä. Jumituin lähinnä omiin ennakkoluuloihini. Kuvittelin etukäteen, että kirja on hauska. Jarkon katoaminen heti alussa ja sen vaikutukset perheen tasapainoon tuntuivat kuitenkin kaikkea muuta kuin hauskalle. Jopa hieman ahdistavalle.

Maaninkavaara on tragikoominen kirja. Kyllä se komiikkakin esiin tulee. Pelkästään päähenkilö, jonka nimi on osuvasti Martti ja joka on ammatiltaan talonmies, on jos sen luokan suomalaista traagista juoksun legendaa, ettei sille voi kuin nauraa. (Lisäpisteitä kirjalle myös siitä, että dopingkortilla ei ole ratsastettu liikaa). Muutenkin Nousiainen on osannut Heidin harjoitteluohjelman myötä pukea sanoiksi koko suomalaista yksilöurheilua koskevan menestymisen tuskan. Nimenomaan tuskan. Voitto, jos se tulee, on aina katkeransuloinen. Keho käy läpi tolkuttoman rääkin ja mieli taistelee yksinäisyyttä vastaan. Helposti saavutettu tulos ei ole mikään tulos.

Kehittäessään Heidin harjoittelua, Martti toimii samalla köyhän miehen Esa Saarisena. Kaikkeen löytyy vastaus ja perustelu menestyneiden suomalaisjuoksijoiden elämistä. Lähipiiri ja muut kynnelle kykenevät saavat osansa Martin pakkomielteestä. Hänen ajatuksensa Tukholman maratonista ja sählyn pelaamisesta osoittavat, että hän on periaatteen mies henkeen ja vereen. Huttusen perhe toimii kuin juoksutallin tiimi, äiti huoltojoukkona. Heidin koulunkäyntiä alkaa kuitenkin tolkuton harjoittelu jo haitata ja kevään pääsykokeet lähestyvät. Samalla lähestyy kisakausi ja isän odotukset menestyksen suhteen vain kasvavat. Aika lähteä harjoitteluleirille Maaninkavaaraan.

Hieman jännitin, kuinka kirja saa arvoisensa lopun, koska toisaalta pelkäsin helppoa loppua ja toisaalta myös yliampuvaa loppua. Kumpikaan ei olisi sopinut tähän tarinaa. Eikä kumpakaan onneksi tullut. Tyyli säilyi viime metreille asti ja loppuratkaisu lisäsi tragikoomista vaikutelmaa. Nousiainen on muutenkin hyvä kirjoittaja. Teksti on tiivistä, lauseet yksinkertaisia mutta sisältörikkaita. Kokonaisuutena Maaninkavaara oli tasapainoinen kirja. Ja loppujen lopuksi myös hauska, joten suosittelen mielenkiintoista lukukokemusta!

Lumihiutaleet: * * * 1/2

torstai 4. maaliskuuta 2010

Kirjan kansa

Geraldine Brooks

(suomentanut Arto Schroderus, alkuperäisteos People of the Book, kustantaja Tammi 2009)

"Kirja on tietenkin enemmän kuin materiaaliensa summa. Se on ihmisen mielen ja käden luoma artefakti. Lehtikullan takojat, pigmenttien jauhajat, kirjurit, kirjansitojat, näiden ihmisten kanssa viihdyn parhaiten. Toisinaan, hiljaisina hetkinä, nuo ihmiset puhuvat minulle."

Pidän paljon tällaisista kirjoista, joissa on pieniä tarinoita tarinan sisällä. Kehystarina kertoo kirjojen konservoijasta, Hannasta, joka saa tehtäväkseen kartoittaa ikivanhan juutalaisen kirjoituskokoelman, Sarajevon haggadan kunnon. Tutkiessaan koodeksia Hanna löytää mielenkiintoisia yksityiskohtia, joista muodostuu tarinoita haggadan vuosisataisen selviytymisreitin varrelle aina kirjan syntyhetkiin saakka. Sarajevossa kirjaa suojeltiin toisen maailmansodan tuhoilta ja myöhemmin myös Balkanin sodan tuhoilta. Kirja on käynyt myös Wienissä 1800-luvulla ja Venetsiassa 1600-luvulla. 1400-luvun Tarragona ja Sevilla muodostavat näyttämön kirjan syntyvaiheille.

Kirjan kansan jälkisanoissa Geraldine Brooks kertoo, millaisia vaiheita Sarajevon haggada on oikeasti kokenut, ja että hän on saanut olla seuraamassa tiukasti vartioidussa Euroopan keskuspankissa vuonna 2001, kun kirjan kuntoa on todellisuudessa kartoitettu. Haggadan pelättiin tuhoutuneen Balkanin sodan aikaan, mutta sodan päätyttyä selvisi, että kirjastonhoitaja oli pelastanut arvokkaan kirjan pommitusten tuhoilta. Kuten oli käynyt myös toisen maailmansodan aikaan. Haggadasta tekee erityisen upean sen kuvitukset, jotka ovat värikkäitä ja runsaita. Juutalaisilla ei ole ollut tapana kuvittaa uskonnollisia tekstejä ja se lisää haggadan salaperäisyyttä ja sitä kautta kiinnostavuutta.

Haggadan tarinassa, sekä kirjassa että todellisuudessa, on oleellista se, miten muslimit ovat pelastaneet juutalaisten kirjan pariinkiin otteeseen. Nykyisen, ja mikä ettei myös satoja vuosia vallinneen tilanteen valossa se on merkittävää. Ehkä ylimaallisen kaunis taide voi todella yhdistää. Olisin ehkä kaivannut tästä teemasta enemmän pohdintaa.

Hannasta en päähenkilönä välillä pitänyt lainkaan. Jotenkin häneen oli hirmuisen vaikea samaistua ja koko hahmo tuntui aika pinnalliselta. Juuri kun luuli ymmärtävänsä hahmoa edes vähän, tulikin jokin kommentti tai teko, joka ei istunut yksiin sen profiilin kanssa, jonka hänestä oli saanut. Ehkä se johtui myös siitä, että kehystarina tuntui olevan niin täyteen ahdettu jos jonkin sortin ihmissuhdekriisiä, että välillä haggada jäi taka-alalle. Ehkä myös se teki Hannasta vaikeasti lähestyttävän hahmon, että hän todella oli vaikeasti lähestyttävä kaikkine ongelmineen :)

Toisaalta, muita huonoja puolia kirjassa ei oikeastaan ollut. Silti se ei säväyttänyt kovin paljoa. Tarina oli mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava ja koukuttavakin, muttei mitenkään erikoinen vaikka aineksia oli enempäänkin. Haggadan fiktiivinen ja todellinen tarina ovat molemmat uskomattomia ja täynnä mieltä kiehtovia ihmiskohtaloita, mutta hivenen jäin kaipaamaan lisää tehoa tarinaan. En osaa oikein yksilöidä mistä moinen tunne johtuu. Haggadan matkan fiktiivinen historia oli kirjoitettu hyvin ja nämä tarinat olivatkin kirjan parasta antia. Niitä olisi saanut olla useampiakin, tosin eihän todellisuutta voi mennä liikoja muuttamaan..

Hyytävintä kirjassa olivat alkusanoiksi asetetut Heinrich Heinen sanat. "Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä." Niin totta. Ja pelottavaa.

Lumihiutaleet: * * * +