torstai 31. joulukuuta 2009

Serren metsissä

Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos In the Forest of Serre, Karisto 2009)

"Velho kuiskasi silmät sujettuina "Keittiössä on pieni pihkanvärinen ruukku." "

Lisää joululahjapinon pienentämistä. Serren metsissä -kirjaa on kutsuttu aikuisten saduksi monissakin kommenteissa ja osa on myöskin ollut sitä mieltä, että teos on kovin sekava. Noitia, velhoja, peikkoja, taikuutta, kuningaskuntia, prinssi ja prinsessa... ja monen monta juonenkäännettä ennen onnellista loppua. Itse en kuitenkaan haluaisi käyttää kumpaakaan kommenttia. Mikä yleensäkään on aikuisten satu?

Toki teemat ovat kuin perinteisestä sadusta konsanaan. Prinssin hevonen talloo noidan valkoisen kanan kuoliaaksi ja noita noituu kostoksi prinssin harhailemaan Serren metsissä tulilinnun perässä kotiaan löytämättä. Samaan aikaan hänen isänsä on solminut naapurikuninkaan kanssa sopimuksen, jonka mukaan prinssi saa vaimon Dacian nuorimmasta prinsessasta. Prinsessa lähetetään matkan kohti Serren valtakuntaa turvanaan nuori velho. Serren taikuus kuitenkin yllättää heidät kaikki eikä mikään mene suunnitelmien mukaan. Ja noita tahtoo aina vain korvauksen kuoleesta kanastaan.

McKillipin tyyli on pettämätön. Teos on lähestulkoon runollinen, muttei missään nimessä vaikeaselkoinen tai yliampuva. Hahmot eivät ehkä ole maailman syvimpiä ja helpoimpia samaistumisen kohteita, mutta kirjailija on hahmoille lempeä, sillä jokaisella on jokin inhimillinen piirre; lukuunottamatta sitä nimeämätöntä ei-mitään, jonka latteilla kasvoilla paistavat tyhjän mustat silmät. Hän tai se vie vanhalta Unciel-velholta vähätkin voimat.

Eli mikä on aikuisten satu? Jos sillä tarkoitetaan perinteisessä Grimmin veljesten hengessä tehtyä tarinaa, niin ehkäpä tämä sitten on aikuisten satu. Muussa tapauksessa haluaisin välttää koko termiä. Entäpä sekava? Juonenkäänteitä toki on ja osa tekstistä on eeterisen kaunista, mutta sekavaksi en sitä kutsuisi. Pikemminkin kyse on siitä, että tarina vaatii lukijaansa keskittymään ja päästämään mielikuvituksen valloilleen. Katoamaan tulilinnun perään prinssi Ronanin matkaan. Tarinan kauneus on sitä luokkaa, että jos osaisin piirtää, olisi tämä kirja ihana kuvittaa. Mutta koska en osaa enkä hallitse mitään taikavoimia, jätän sen vain haaveeksi :)

Yksi mielenkiintoinen piirre juonesta ja kirjan teemoista nousi parikin kertaa mieleeni lukiessa. Juoni ja hahmot olisivat voineet olla Terry Pratchettin kynästä, mutta hänellä kaikkea olisi lyyrisen kielenkäytön sijaan hallinnut musta huumori. Jota pari kertaa yllättäen pilkahti jopa McKillipin kynästä Brumen kommenteissa. Ehkäpä juuri noita sai minut ajattelemaan Pratchettia, koska samankaltaisuutta noidan omituisten päähänpinttymien kohdalla löytyy myös hänen kirjoistaan. Ja siinäpä paljastuukin eurooppalaisten kansantarujen perinteikäs maailma. Kuten aina, metsä kätkee suurimman salaisuuden ja taikuuden. Pahuus asuu kaukana kylmässä huurteen peittämässä maailmassa tai uhkaa kuivalta, polttavalta aavikolta. Mutta kauneus ja hyväntahtoinen taikuus, ne asuvat metsässä ja sen asukeissa.

Kirja oli mahtava, mutta ei aivan yltänyt Unohdetun Ombrian tasolle. Joskin näitä on paha mennä vertailemaan, koska kaikki kolme McKillipiä, jotka olen lukenut, ovat olleet mieleisiä.

Lumihiutaleet: * * * *

2 kommenttia:

Tuure kirjoittaa kirjoitti...

Oikein mukavaa ja kirjallista uutta vuosikymmentä sinulle ja blogillesi, mikä on aika mainio! :)

Teresita kirjoitti...

Kiitos samoin! Ja kumartaen kiitän myös ylistävistä sanoista!