torstai 31. joulukuuta 2009

Serren metsissä

Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos In the Forest of Serre, Karisto 2009)

"Velho kuiskasi silmät sujettuina "Keittiössä on pieni pihkanvärinen ruukku." "

Lisää joululahjapinon pienentämistä. Serren metsissä -kirjaa on kutsuttu aikuisten saduksi monissakin kommenteissa ja osa on myöskin ollut sitä mieltä, että teos on kovin sekava. Noitia, velhoja, peikkoja, taikuutta, kuningaskuntia, prinssi ja prinsessa... ja monen monta juonenkäännettä ennen onnellista loppua. Itse en kuitenkaan haluaisi käyttää kumpaakaan kommenttia. Mikä yleensäkään on aikuisten satu?

Toki teemat ovat kuin perinteisestä sadusta konsanaan. Prinssin hevonen talloo noidan valkoisen kanan kuoliaaksi ja noita noituu kostoksi prinssin harhailemaan Serren metsissä tulilinnun perässä kotiaan löytämättä. Samaan aikaan hänen isänsä on solminut naapurikuninkaan kanssa sopimuksen, jonka mukaan prinssi saa vaimon Dacian nuorimmasta prinsessasta. Prinsessa lähetetään matkan kohti Serren valtakuntaa turvanaan nuori velho. Serren taikuus kuitenkin yllättää heidät kaikki eikä mikään mene suunnitelmien mukaan. Ja noita tahtoo aina vain korvauksen kuoleesta kanastaan.

McKillipin tyyli on pettämätön. Teos on lähestulkoon runollinen, muttei missään nimessä vaikeaselkoinen tai yliampuva. Hahmot eivät ehkä ole maailman syvimpiä ja helpoimpia samaistumisen kohteita, mutta kirjailija on hahmoille lempeä, sillä jokaisella on jokin inhimillinen piirre; lukuunottamatta sitä nimeämätöntä ei-mitään, jonka latteilla kasvoilla paistavat tyhjän mustat silmät. Hän tai se vie vanhalta Unciel-velholta vähätkin voimat.

Eli mikä on aikuisten satu? Jos sillä tarkoitetaan perinteisessä Grimmin veljesten hengessä tehtyä tarinaa, niin ehkäpä tämä sitten on aikuisten satu. Muussa tapauksessa haluaisin välttää koko termiä. Entäpä sekava? Juonenkäänteitä toki on ja osa tekstistä on eeterisen kaunista, mutta sekavaksi en sitä kutsuisi. Pikemminkin kyse on siitä, että tarina vaatii lukijaansa keskittymään ja päästämään mielikuvituksen valloilleen. Katoamaan tulilinnun perään prinssi Ronanin matkaan. Tarinan kauneus on sitä luokkaa, että jos osaisin piirtää, olisi tämä kirja ihana kuvittaa. Mutta koska en osaa enkä hallitse mitään taikavoimia, jätän sen vain haaveeksi :)

Yksi mielenkiintoinen piirre juonesta ja kirjan teemoista nousi parikin kertaa mieleeni lukiessa. Juoni ja hahmot olisivat voineet olla Terry Pratchettin kynästä, mutta hänellä kaikkea olisi lyyrisen kielenkäytön sijaan hallinnut musta huumori. Jota pari kertaa yllättäen pilkahti jopa McKillipin kynästä Brumen kommenteissa. Ehkäpä juuri noita sai minut ajattelemaan Pratchettia, koska samankaltaisuutta noidan omituisten päähänpinttymien kohdalla löytyy myös hänen kirjoistaan. Ja siinäpä paljastuukin eurooppalaisten kansantarujen perinteikäs maailma. Kuten aina, metsä kätkee suurimman salaisuuden ja taikuuden. Pahuus asuu kaukana kylmässä huurteen peittämässä maailmassa tai uhkaa kuivalta, polttavalta aavikolta. Mutta kauneus ja hyväntahtoinen taikuus, ne asuvat metsässä ja sen asukeissa.

Kirja oli mahtava, mutta ei aivan yltänyt Unohdetun Ombrian tasolle. Joskin näitä on paha mennä vertailemaan, koska kaikki kolme McKillipiä, jotka olen lukenut, ovat olleet mieleisiä.

Lumihiutaleet: * * * *

perjantai 25. joulukuuta 2009

Kadonnut symboli

Dan Brown

(suomentanut Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi, alkuperäisteos The Lost Symbol, kustantaja WSOY 2009)

"Langdon vilkaisi rintaansa osoittavia lasertähtäimiä ja laski olkalaukkunsa sohvapöydälle. Toinen agenteista lähestyi sitä varovasti, avasi laukun vetoketjun ja levitti laukkua, josta pelmahti pieni höyrypilvi."

Joululahjapinon pienennys on nyt aloitettu. Dan Brownin uusin Langdon-seikkailu suomennettuna ilmestyi juuri sopivasti ennen joulua. Ehtiäkseen tietysti mahdollisimman moneen pukinkonttiin. Minulla kirja oli myös toivomuslistalla, sillä kaipasin kunnollista mysteerikirjaa pitkästä aikaa. Pieni pelko kliseisestä salaliittolässähdyksestä kyllä oli, koska tuntuu, että vapaamuurari-akselia ja Washingtonin salattua arkkitehtuuria on lypsetty aivan tarpeeksi. Myöskään Brownin ympärillä aikanaan kiehunut davinci-hypetys ei oikein ole minun makuuni. Jotenkin tykkään vältellä kaikkia sensaatiokirjoja.

Eikä sillä, kliseitä toki löytyy. Mutta ne pysyvät kohtuuden rajoissa eikä kai niitä aina voi välttääkään. Tarina kuitenkin alkaa ja etenee niin vauhdikkaasti ettei siinä jaksa puuttua turhiin pikkuseikkoihin, mikäli meinaa kirjasta nauttia. Brownin kirjat ovat perinteisesti täynnä tietoja ja lukemattomia yksityiskohtia. Siitä huolimatta langat pysyvät käsissä ja juoni kulkee jouhevasti. Eikä tämän kirjan loppua kohden tullut sitä häiritsevää vaikutelmaa, että kirjailija sotkeutuu omaan näppäryyteensä, vaan loppuratkaisu tuntui hiotulta ja harkitulta.

Mielenkiintoisia teemoja kirjassa olivat ihmiskunnan kehityksen eksponentiaalisuus sekä muiden muassa Raamatun ja Jeesuksen mustavalkoisen tulkinnan kritisointi. Lisäksi plussaa siitä, että vaikka kirjassa piikki osuukin poliittisen retoriikan Raamattu-tulkintaan, siiheen ei silti takerruta saarnaamaan liiaksi. Se on tuntunut vähän muoti-ilmiöltä Bushin hallinnon jälkeen. Tuntuu, että jokaisen itseään kunnioittavan amerikkalaiskirjailijan on ollut pakko siihen jotain kommentoida. Ei-yhdysvaltalaisena lukijana on silti sanottava, että osa 'Uuden maailman tiedon airut' -hehkutuksesta menee vähän överiksi. Liikaa kansallistunnetta minulle.

Toisaalta ei ole toista Dan Brownia. Muut tulevat aina askeleen jäljessä. Jos ei tykkää genrestä, ei kannata vaivautua lainkaan (myöskään mollaamaan), mutta jos kaipaa mysteerejä, on Brown siinä mielessä ykkösvalinta. Kokeiltu on. Meltzerin Kohtalon kirja ammentaa samoista aineksista kuin Kadonnut symboli. Mutta täysin eri aaltopituudella. Kohtalon kirja tuntuu tökeröltä yritelmältä tämän rinnalla. Yritän olla spoilaamatta pahasti, mutta tällä kertaa ei turhaan huiskita viivoja Washingtonin kartan päälle tai dollarin seteleihin. Ne on nähty jo. Brown onkin päättänyt löytää jotain muuta. Myös vapaamuurareista kirjoitetaan uudelta kantilta eikä vain jumituta Jeffersoniin.

Kootusti voisi sanoa, että negatiiviselle puolelle menee symbolien sekamelska loppua kohden, noetiikka ja ihminen-jumala-akselin jatkuva toisto. Vähemmälläkin olisi mennyt perille. Etenkin lopusta olisi voitu nipsaista parikymmentä sivua pois ilman, että juoni olisi siitä kärsinyt. Positiivista on Brownin ehdottoman ammattitaitoinen ote kuljettaa monimutkaisia yksityiskohtia ja toimintaa täynnä olevaa tarinaa ilman mitään katkoksia. Lisäksi se, että kirja keskittyy yksinomaan asiaan eikä siihen ole sotkettu mitään pakollista siirappia, ansaitsee kunniamaininnan. Positiiviselle puolelle menee myös se, että tietyt aina-pahoina-salaliittoina esitetyt toimijat tuodaan täysin uuteen valoon. Noetiikan kohdalla joudun kallistamaan vaakaa osittain myös plussan puolelle, sillä se kuuluu Brownin tyyliin. Kuten Bondilla on aina uusimmat "gadgetit", on myös Brownilla oltava jotain viimeisen päälle upouutta ja ennen näkemätöntä.

Lopun paatoksellisesta toivon herättämisestä huolimatta Kadonnut symboli on mannaa kaikille korkealuokkaisen mysteeri-salaliitto-kirjallisuuden ystäville. Ja Brown-faneille myös. Loppuun jäi tuntu, että kirjan "sanoma" oli Brownin kädenojennus kaikille tahoille, joista hän on aikaisemmissa kirjoissaan tehnyt konnia.. En tiedä pitääkö intuitioni paikkansa, mutta siihen minun vain on luottaminen. Kaikesta huolimatta sain mitä kaipasin, eli korkeatasoisen, viihdyttävän jännityskirjan.

Lumihiutaleet: * * * *

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne

(suomentanut Laura Beck, alkuperäisteos The Boy in the Striped Pyjamas, kustantaja Bazar 2008)

"Bruno oli lukenut tarpeeksi kirjoja löytöretkeilijöistä tietääkseen, ettei koskaan voinut tietää etukäteen mitä löytäisi. Useimmiten he törmäsivät johonkin kiinnostavaan, joka vain kökötti paikoillaan kaikessa rauhassa ja odotti tulevansa löydetyksi (kuten Amerikka). Joskus he löysivät jotakin joka oli paras vain jättää oman onnensa nojaan (kuten kuollut hiiri kaapin perällä)."

Kiitokset Cathylle lukuvinkistä! Kirja oli todellakin lukemisen arvoinen ja pysäyttävä kokemus. Kuten takakansikin kertoo, ei juonesta kannata tietää juuri mitään, ettei se häiritsisi lukukokemusta. Kunnioitettava toive, joten en paneudu siihen sen tarkemmin.

Kommentoin vain hieman kirjailijan loppukaneettia... Olen lukenut muutamia kirjoja tästä samasta aiheesta ja vaikkakin kertomukset ovat kovin kauheita ja pysäyttäviä, ei mieleni vain riitä ymmärtämään niitä kokonaisuudessaan. John Boyne toteaakin, että olisi jopa ylimielistä olettaa tämän päivän perspektiivistä katsottuna voivansa käsittää sellaisten kauhujen todellista luonnetta. Siinä myös syy miksi hän otti päähenkilöksi pienen pojan. Huomasin itse ajattelevani, että juuri sellainen näkökulma toimii yllättävän hyvin. Omassa mielessäni olevat kysymykset ovat tämän päivän perspektiivistä katsottuna kuin lapsen silmin silloin joskus. Miksi toisilla on se raidallinen pyjama, mutta toisilla ei? Etenkin kun meidän kaikkien yhdennäköisyys on niinkin silmiinpistävää?

Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on saanut ensi-iltansa Suomessa tammikuussa 2009. Ja ilmeisen hyvät arvostelut myös. Itse en ole nähnyt, mutta korjaan asian pikimmiten.

Kun jossain vaiheessa tajuaa, mikä kirjan juoni tulee olemaan, mieleen nousee vain yksi sana "ei!". Ja juuri siinä piilee koko teoksen nerokkuus. Jotkut kohtalot olemme tottuneet hyväksymään historiallisena tosiseikkana; mieli turtuu ajattelemaan kärsimyksiä ja niiden mittakaavaa. Aina välillä kuitenkin joku onnistuu ravistamaan sen painolastin pois ja palaamaan perusasioihin. Kuten John Boyne.

Lumihiutaleet: * * * *

torstai 17. joulukuuta 2009

Tilinteon hetki

Jeff Long

(suomentanut Pauliina Klemola, alkuperäisteos The Reckoning, kustantaja Like 2005)

"Hän kuuli sävelet hiipiessään kuunvarjojen joukossa. Vesi tulvi valtavasta maljasta toiseen harmonisina putouksina. Se virtasi kivihuiluissa pakottaen ilman viheltävien pillien läpi. Se hakkasi rytmejä kanavien seinäpaneeleja vasten."

Nuori naisjournalisti, Molly Drake lähtee etsimään uutta juttua Kambodzan (Z:n päälle kuuluisi väkänen, mutta olen niin käsi etten saa sitä aikaiseksi.) viidakoihin. Hän haluaa löytää Vietnamin sodassa kadonneiden amerikkalaissotilaiden jäännöksiä tai ainakin olla kameroineen paikalla, kun etsintäryhmä löytää niitä. Kaivauksilla hän tapaa arkeologi Duncan O'Brianin ja veljensä luita etsivän John Kleatin. Kaivauksilta tehdään poliittisesti arkaluontoinen löytö ja kolmikko joutuu poistumaan alueelta, koska he eivät kuulu armeijan leipiin. Niinpä he päättävät aloittaa oman tutkimusretkensä syvemmälle viidakkoon kahden sinne aikoinaan eksyneen panssarivaunun ja niiden miehistön jäljille. Monsuuni on nousemassa ja niin tuntuvat olevan myös menneisyyden haamut.

Niin. Tekisi mieleni oikeastaan teilata kirjaa aika pahasti, muttei siitä ole mitään hyötyä ja sitä paitsi osa ongelmasta on ilmiselvästi lukijassa. Edetään siis analyyttisen rauhallisesti... On mielenkiintoista, että mieskirjailija laittaa päähenkilöksi tällaiseen (toiminta-tyyppiseen) kirjaan naisen. Unohdetaan tässä vaiheessa kaikki sukupuolten välinen julkisuudessa vellova audimies vastaan telaketjufeminismi ja tarkastellaan asiaa hieman objektiivisemmin. Ainakin toivottavasti. Pohdin vain sitä, että kuinka mieskirjailija saa naispäähenkilöstä uskottavan (tai päinvastoin)? Tässä teoksessa Molly on koko kirjan kantava voima; ehdoton johtotähti eikä hänelle täysin vastaavaa miespäähenkilöä löydy. Lisäksi kirjassa on paljon Mollyn pään sisällä tapahtuvaa ns. sisäistä taistelua tai itsensä etsimistä, joten pohdin vain, kuinka tällaisesta henkilöstä tehdään uskottava, kun hän on vielä juuri sitä toista sukupuolta. Mielestäni nimittäin tässä Jeff Long on onnistunut aika hyvin. Olkoonkin, että aina kun naishahmoilla on jotain synkkää menneisyydessään, selviää, että kyseessä oli raiskaus. Joka tapauksessa, valokuvaava naispäähenkilö, joka on sopivassa suhteessa vahva ja herkkä, on kirjan positiivista antia. Kuten oikeastaan kyllä koko hahmogalleria.

Kirja alkoi todella lupaavasti. Prologi oli juuri sitä mitä takakannen lupaamalta huikealta seikkailutrilleriltä ja nerokkaalta mysteeriltä voisi odottaakin. Ensimmäiset kaivaukset ja karkotus sieltä menivät myös sujuvasti, mutta sitten kun ryhmä jämähti viidakon piilotettuun kaupunkiin, kirja jämähti myös. Koko juoni muuttui sekavaksi mössöksi ja minulta alkoi mennä halu lukea koko kirjaa. Tahkosin vajaata kolmea sataa sivua kaksi viikkoa. Uskomaton suoritus jopa minulta. Tässä voidaankin kysyä, miksen vain jättänyt kirjaa kesken. No siksi, kun en osaa enää siinä vaiheessa, kun tarina on tietyssä pisteessä. Sitten on vain saatava tietää mitä tapahtuu. Ja aivan niin huono tämä kirja ei ollut, että olisi voinut sanoa loppuratkaisun olevan yhdentekevä.

Long käyttää kirjan loppua kohden yhä mielikuvituksellisempaa kieltä ja tässä kohdin minulta lukijana loppui paukut kesken. En yksinkertaisesti enää pysynyt mukana siinä kielikuvien viidakossa, jota kirjailija käytti kuvatessaan kasvien, puiden ja raunioiden aiheuttamia ajatuksia kirjan hahmojen mielissä. Luin aina yhtä kohtaa monta kertaa ja sitten selailin taas eteenpäin sivutolkulla vajaalla keskittymisellä, koska muuten en olisi varmaan saanut tätä luettua. Kirja muuttui koko ajan sekavammaksi ja prologi siirtyi yhä vain kauemmas. Ja kun vihdoin prologin tapahtumat saivat jonkun selityksen, tuntui, että se oli kuin eri kirjasta.

Myönnettäköön, että loppuratkaisu pelasti aika paljon, koska se vaati miettimään koko kirjan tapahtumia toiselta kantilta eikä myöskään ollut ennalta-arvattava. Mutta koska en ole kauhun enkä scifin ystävä, tämä meni myös vähän yli hilseen. Mielikuvitukseni kapasiteetti loppui ennen aikojaan. Lisäksi veikkaan, että minulta meni myös pointti vähän ohi. Tilinteon ja sovituksen merkeissä liikuttiin, mutta etenkin tuo punakhmer-akseli jäi vähän hämärän peittoon, että millä tavalla se Mollyyn liittyi. Vai liittyikö millään.

Ei mahda minkään. Sekava pettymys.

Lumihiutaleet: * *