maanantai 16. marraskuuta 2009

Sammon vartijat -trilogia

Timo Parvela

Tuliterä (Tammi 2007)

"Tällä kertaa kaikki tapahtui aiempaa nopeammin. Rytmi ja sävel ilmestyivät melkein tyhjästä. Aiemmin ilmassa levottomana kaarrellut haukka näki vihdoin saaliinsa ja syöksyi sen kimppuun silmänräpäyksessä. Laulua ei kuulunut, mutta soitto tehosi silti."

Sammon vartijat -trilogian ensimmäinen osa alkaa tilanteessa, jossa ystävysten Ahdin ja Ilmarin on määrä soittaa koulun kevätjuhlassa kanteleryhmässä. Ilmari on tuunannut vanhan kanteleen uuteen uskoon ja Ahdin soittaessa sitä juhlassa, tapahtuu enemmän tai vähemmän kummia. Aivan kuin kanteleessa olisi jotain ikiaikaisia voimia. Pojat pakenevat paikalta yleisen hälinän turvin ja alkavat selvittää mistä kantele on peräisin ja mitä juhlassa tapahtui. Tilanne kehittyy pisteeseen, jossa pojat saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä, joita heidän isänsäkin olivat. Poikien isät katosivat kalastusreissulla edellisenä syksynä ja pojista alkaa tuntua, että katoaminen liittyy heidän tehtäväänsä Sammon vartijoina. Pikkuhiljaa alkaa selvitä, että Pohjolan emäntä Louhi etsii Väinämöisen piilottamia Sammon osia, saadakseen maailman aarteet taas haltuunsa. Eli Kalevalan tarina jatkuu.

Sammon vartijoihin liittyy lisää henkilöitä, Anni Ilmarin sisar, koulun rehtori, Jokker mestarivaras ja Aino Jokkerin sisar. Ja vielä Saana, Ahdin ihastuksen kohde, jonka äiti paljastuu joksikin aivan muuksi kuin tavalliseksi uraäidiksi. Ahdin lähtiessä omille teilleen, porukka yhdessä päättää estää Louhen aikeet ja pelastaa Sammon palaset.

Tiera (Tammi 2008)

"Aino ohjasi heidät kyynelsateen täplittämän järven rantaan. Kellertävät, kyynelten synnyttämät renkaat valaisivat sen pintaa kuin vedenalaiset lyhdyt, jotka kyynelpisaran osuessa syttyivät loistamaan kirkkaasti mutta himmenivät nopeasti kehän laajentuessa."

Sammon vartijoiden matka suuntautuu pohjoiseen, Lappiin, jossa he tapaavat Tieran, mahtavan soturin. Ahti on joutunut Tuonelaan ja hänen ystävänsä pyrkivät löytämään reitin manan majoille Kalevalan ja Antero Vipusen avulla pelastaaksen hänet. Lisäksi olisi löydettävä vielä viimeinen kadoksissa oleva Sammon palanen ennen kuin Louhi saa kyntensä siihen. Pohjola kuitenkin jahtaa joukkoa hiisien, hiiden hirvien ja hurttien voimin.

Louhi (Tammi 2009)

"Ilmari piti tauon jokaisen aironvedon jälkeen. Sen aikana he kuuntelivat mahdollisia ylimääräisiä ääniä. Jopa Ahti oli kerrankin hiljaa. Venematka sai hänet huonovointiseksi, mutta se ei johtunut merestä. Hän muisti Tuonelan joen."

Ahti on pelastettu Tuonelasta, mutta Louhen mahti kasvaa. Koko maailma kärsii hänen ahneutensa ja vuosisataisen kostonhimonsa alla. Sammon vartijat etsivät tällä kertaa reittiä Pohjolaan, Sammon luo. Sieltä he uskovat löytävänsä myös Ilmarin ja Ahdin kadonneet isät ja saavansa tehtävänsä päätökseen. Mutta mikä onkaan Sampo?

Trilogian juonen pääpiirteet siis tässä lyhykäisesti. Ja koska en halua spoilata liikaa, todella ympäripyöreästi eli kaikkien juonenkäänteiden taakse kätkeytyy paljon muutakin kuin vain muutama meikäläisen rustaama sana. Netistä löytyy monia paljon paremmin kirjoitettuja juonikuvauksia, mutten kokenut tarpeelliseksi lähteä niitä kopioimaan tai toistamaan.

Luin koko trilogian lähestulkoon kertaistumalta, kiitos periferian kirjastojen, josta sain kaikki kirjat kerralla. Lisäksi minulla oli hyvä fiilis lukemiseen ja kerrankin sen verran aikaa, että luin kunkin kirjan yhdellä istumalla peräkkäisinä päivinä. Helpompi kokea kokonaisuuden vaikutus.

Lähtökohtaisesti olin innoissani näistä kirjoista. Muistan peruskouluikäisenä Eddingsiä kahlatessani toivoneeni, että joku olisi kirjoittanut Kalevala-pohjaisen fantasiaseikkailun. Tuntui, että Kalevalassa varmasti riittäisi hahmoja ja tapahtumia vaikka millaiseen saagaan. Tästä Parvelalle täydet pisteet. Kalevala-viittaukset, hahmot, tapahtumat ja välillä jopa kalevalainen kerronnan poljento olivat loistavia. Juuri tätä olisin kaivannut joskus aikaa sitten.

Henkilökohtainen ongelma minulla silti näiden kirjojen suhteen oli. En ole koskaan pitänyt siitä, että nykyaikaan sotketaan fantasiaa. Tämä on täysin makuasia eikä sillä ole mitään tekemistä teosten erinomaisuuden tai huonouden kanssa. Se vaan tökkii joka kerta yhtä pahasti. Ei onnistunut Harry Potterissa, eikä oikein onnistu tässäkään, vaikka kuinka yrittäisin "vapauttaa" mieleni. Ehkä minulta puuttuu se palikka mielikuvituksestani kokonaan. Tästä syystä myös pidin Tieraa trilogian ehdottomasti parhaana kirjana. Suorastaan ahmin sen. Siinä on vähiten nykyaikaisia "vempeleitä" ja teknologiaa. Kohdallani kysymys ei ehkä ole niinkään uskottavuudesta kuin todellisuuspaosta. Ja täytyy todeta, että ilmastonmuutos- ja maailmapoliittinen akseli olivat mielestäni liian stereotyyppisiä, vaikka Louhen ajatusmaailma Italian pääministeristä ei varmaan olekaan kovin kaukana totuudesta. Siinä kohti oli pakko hymähtää.

Toinen ongelma on kirjojen vaihteleva sävy. Sammon vartijat ovat pääosin 5-6-luokkalaisia lapsia, jotka ikävöivät vanhempiensa perään, mutta eivät silti ole pohjattoman surumielisiä tai vakavia tilanteestaan riippumatta. Ahti on huumorimiehiä eikä malta pitää ajatuksiaan omanaan vaan on väkäleukaisena irvailemassa yhdestä jos toisesta asiasta. Dialogit ovat välillä jopa hulvattomia. Eli kirjoissa on tietynlainen viaton sävy. Toisaalta, kuolemaa on paljon. Vaikka kyse olisikin vain hiisistä, tai jostain sivuhenkilöistä, tuntuu, että homma menee välillä vähän överiksi. Ahdin äiti konepistoolin kanssa on toki pysäyttävä kohtaus, mutta mielestäni myös kovin yliampuva, jos nyt noin ontuvaa vertausta voi käyttää. Muutenkin sidokset lasten vanhempiin tuntuivat juonessa jotenkin köykäisiltä, kuin toissijaisilta, vaikka periaatteessa isien pelastaminen oli lasten suurin motiivi lähteä vaaralliseen seikkailuun.

Siinä oikeastaan ainoat miinuksen puolelle menevät mielipiteet. Positiivista oli kirjojen henkilögalleria. Pidän kirjoista, joissa on paljon päähenkilöitä. Sopivasti kumpaakin sukupuolta, sopivasti erilaisia, mutta silti riittävän samankaltaisia. Ei ultimaattista hyvää eikä pahaa. Pelkästään inhimillisiä piirteitä. Minusta oli miellyttävää lukea tarinaa, jossa pystyin eläytymään useamman kuin yhden hahmon maailmaan. Tierasta pidin kirjana myös siksi, että kirjan nimihenkilö oli selkeä voimahahmo. Sitä olisi kaivannut ehkä kahteen muuhunkin kirjaan. Etenkin viimeiseen.

Tuliterässä minulla meni noin sata sivua ennen kuin sain itseni kunnolla tarinaan sisään. Sen jälkeen ei tullut mieleenkään keskeyttää. Parvelan kieli on todella sujuvaa ja selkeää luettavaa. Mitään turhanpäiväisiä kikkailuja tai häiritseviä maneereja ei ollut enkä muista kertaakaan menettäneeni keskittymistäni sen takia, että tekstin tyyli olisi jotenkin yhtäkkiä muuttunut toiseksi. Parhaimmillaan lauseissa jyllää vahva Kalevalan henki vaikkeivät ne runomitassa olekaan. Tarina kokonaisuudessaan oli monisäkeinen muttei kuitenkaan millään asteella sekava. Loppui sitoi tarpeeksi lankoja yhteen, mutta toisaalta tuli kovin nopeasti. Kuin viimeisen suuren juonenkäänteen harjalta olisi tultu täyslaskua lopputeksteihin. Ei se huono lopetus ollut, mutta tämä on vain yleisesti minua kirjoissa häiritsevä piirre; ettei voida rullata rauhassa tarinaa tasamaalle. Toisaalta, silloin kun tullaan kovaa ja korkealta, mieli jää askartelemaan tapahtumien kanssa pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin. Pitkästä aikaa tarina tuli uniin asti :)

Kirjoille antaisin lumihiutaleita kolme, neljä ja kolme. Ja koska kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa, saa trilogia neljä kaunista lumihiutaletta. Yksi tulee pelkästään siitä, että joku toteutti ikiaikaisen toiveeni Kalevala-fantasiasta ja onnistui siinä vieläpä hyvin. Kannattiko lukea? Ehdottomasti! Kyseessä on kuitenkin aikamoinen seikkailu.

Lumihiutaleet: * * * *

8 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

Kiitos tästä perusteellisesta esittelystä! Olen törmännyt kirjoihin nyt muutamassakin blogissa ja miettinyt, pitäisikö lukea. Tämän perusteella pitäisi, mutta vasta jos kirjat tulevat sopivasti vastaan. Eli olen kiinnostunut, mutta en superkiinnostunut.

Johanna Sinisalollalin on Kalevala-fantasia, samoin jollain mieskirjailijalla, jonka nimeä en nyt muista(kauhean hyvä vinkki siis...)

Teresita kirjoitti...

Minullakin kävi vähän niin; kirjat olivat lukulistalla ja satuin kirjastoon siten, että oli kaksi ensimmäistä kirjaa hyllyllä juuri käden ulottuvilla. Eikä juuri nyt mitään tärkempää luettavaa...

Pitääkin tutustua muihinkin Kalevala-fantasioihin. Silloin viisitoista vuotta sitten en niihin pahemmin törmännyt. En olekaan itse asiassa päivittänyt tietojani asiasta sen jälkeen, tuli vain tuossa lukiessa mieleen, että joskus semmoisesta haaveilin.

Tämä(kin) on niitä saagoja, jotka kannattaa ehdottomasti lukea "putkeen" eli kaikki kerralla. Vaikka kirjojen alussa on aina referoitu mitä edellisessä tapahtui, ne jatkuvat kuitenkin aivan suoraan siitä mihin entinen jäi. Itse sain viime vuonna vihjeen, että kannattaa odotella Louhen ilmestymistä ja kieltämättä se kannatti :)

Ahmu kirjoitti...

Luovutin selvästi liian aikaisin, eli ensimmäisen kirjan alkupuolella, kun tuntui siltä, että romaani on kirjoitettu selvästi ihan lapsille. Toisaalta itseänikin viehättää suunnattomasti Kalevalamytologiat, joita opintojen puolesta myös tunnen aika paljon, eli siinä mielessä tämä kyllä pitäisi yrittää lukea, vaikka alku tökkikin.

Mielenkiintoista muuten kuulla, mitä tulet pitämään nanotarinastani tänä vuonna, jos ehdit jossain vaiheessa silmäillä. Siinä nimittäin on nimenomaan tämä nykymaailman ja fantasiaelementtien yhdistäminen, jonka koin ja koen edelleen ongelmalliseksi. Halusin kirjoittaa kuitenkin jotain haastavaa, ja tässä tapauksessa haaste syntyy juuri eri genrejen sekoittelusta ja siitä, että yritän kirjoittaa lapsilukijoille.

Meni taas jaaritteluksi tämä!

Ahmu kirjoitti...

Löysin netistä tämän: http://www.metacafe.com/watch/2970480/the_time_travelers_wife_movie_trailer/

Enpä tiedä. Romaani oli niin uskomattoman vavisuttava, että elokuva todennäköisesti vain onnistuisi pilaamaan sen. En taida mennä katsomaan...

Ahmu kirjoitti...

Jaa, jostain syystä linkki ei toimi, mutta kyseessä siis Aikamatkustajan vaimon traileri. Löytyy varmaan googlettamalla...

Teresita kirjoitti...

Ohnou.. onko se jo kuvattu? Pelkäsin tätä jo aiemmin, kun luin, että Eric Bana näyttelee Henryä. Se ei vaan iske noin ajatuksen tasolla. Bana on ihan ok, mutta jotenkin ahdistavan tuntuinen. Henry ei ollut ollenkaan sellainen. Tietty ei pitäisi haukkua näkemättä, mutta kuitenkin.. Pitääkin käydä tuo traileri mulkaisemassa! Kiitos linkistä ja vinkistä!

Maria L. kirjoitti...

Kiitos tästä! Saan minäkin tervetullutta uutta näkökulmaa asiaan!

Anonyymi kirjoitti...

Itse henkilökohtainen lempihahmoni sarjassa on ehdottomasta Jokkeri. Ja toisena tulee Ahti. Itselleni jäituo Ilmari hiukan laimeaksi, eikä Annikaan hahmona paljoa kiinnostanut. Kekseliäs loppu, olisin toivonut jatkoa. Hämmästyttävän nopeasti tuo Tellervo toipui kihlattunsa kuolemasta, kun jo vuoden päästä menee toisen kanssa naimisiin. Noh, elämä on :)