torstai 12. marraskuuta 2009

Rauhaton mies

Henning Mankell

(suomentanut Päivi Kivelä, alkuperäisteos Den orolige mannen, kustantaja Otava 2009)

"Päästyään lahdesta hän voisi soittaa Martinssonille. Jos nyt ylipäätään soittaisi. Tehtävän, jonka hän oli antanut itselleen, voisi hoitaa niin kuutamossa kuin pimeässäkin. Hän vain halusi aivan yksinkertaisesti tietää."

Olen taas sivistänyt itseäni yhden suositun kirjailijan verran. Tämä oli ensimmäinen Mankell, jonka olen lukenut - ja tietysti samalla myös Wallander. Pari Kurt Wallanderista kertovaa elokuvaa olen nähnyt, joten päähenkilö ei ollut minulle täysin tuntematon. Kirja on sitä paitsi kirjoitettu siten, että lukija pääsee mukaan Wallanderin elämään ja sielunmaisemaan, vaikkei olisi aikaisempia teoksia lukenutkaan. Niinpä en kokenut, että olisin jotenkin pihalla vaikkeivät edelliset seikkailut tuttuja olleetkaan. Korkeintaan vain itsekseni ihmettelen, miksen ole aikaisemmin tarttunut näihin kirjoihin.

Wallanderin tyttären Lindan appiukko, Håkan von Enke, katoaa aamulenkillä. Pian katoaa myös hänen vaimonsa Louise. Herra von Enke on toiminut vuosikymmeniä Ruotsin armeijan palveluksessa, ollut myös sukellusveneen kapteenina. Ennen katoamistaan hän järjestää 75-vuotissyntymäpäiväjuhlat, joihin myös Wallander osallistuu. Juhlissa von Enke haluaa keskustella Wallanderin kanssa kahden kesken ja palaa 80-luvun tapahtumiin, jossa Ruotsin aluevesille epäiltiin tunkeutuneen vieraan vallan sukellusveneitä. Wallanderin mielestä von Enke vaikuttaa levottomalta, kuin hän pelkäisi jotain tai jotakuta. Kun von Enke sitten katoaa, Wallander alkaa tutkia tapausta epävirallisesti, mutta yhteistyössä virallisen tutkintalinjan kanssa. Vaikka uutta tietoa ja yllätyksiä tulee vähän väliä, Wallanderista tuntuu silti, että mysteeri käy vain yhä suuremmaksi ja kaukaisemmaksi. Vakoojia, kylmän sodan muistoja, mikrofilmejä ja salaisia päiväkirjoja. Ehkä vielä loppuratkaisun jälkeenkään aivan kaikki ei ole selkeää. Langanpäitä jää solmimatta.

Rauhaton mies on Wallanderin encore. Ikääntynyt poliisimies pohtii kuolemanpelkoa ja saa muistikatkoksia, jotka saavat pelon kylmät väreet iholle. Tulee hetkiä, jolloin hän ei muista missä on tai mitä tekee. Se saa Wallanderin masentumaan, takaisinpäin ei pääse. Yhtä paljon kuin kirjassa ratkotaan katoamisen mysteeriä, seurataan myös Wallanderin omaa elämää. Kun loppuratkaisu saadaan, voidaan todeta, että Wallander saa vanheta rauhassa ja keskittyä olemaan isoisä. Enempää en mainitse, kukin lukekoon kirjan loppuun itse. Viimeiset luvut ovat hätkähdyttävän surullisia.

Tällaisista dekkareista pidän. Näissä ongelmat ratkotaan aivoilla eikä uusimmilla vimpaimilla ja tietokoneilla. Wallanderin vanhan oppi-isän, Rydbergin, neuvot rikosten tutkinnasta ja mysteerien ratkonnasta ovat lyhykäisyydessäänkin monimerkityksellisiä ja kirjan hauskimpia pätkiä. Kuten Wallanderin pohtiessa erään henkilön antamaa vaikutusta, voisiko siihen pintaan luottaa, Rydbergin sanat kaikuvat hänen korvissaan: "Pinnoilla usein liukastuu". Taisi olla aikamoinen mies tämä Rydberg.

En nyt osaa sanoa luenko enempää Wallandereita. Se ei johdu siitä, etten mahdollisesti pitäisi niistä, mutta nyt kun on saanut kurkistaa Kurt Wallanderin elämän loppumetreille, olisi jotenkin omituista palata taaksepäin. Loppu kun on kuitenkin vääjämättä edessä. Kaikilla.

Lumihiutaleet: * * * *

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olisikohan tuo ärsytyksen kohteesi kiinni tekstin html-koodista, ei pohjasta? Itse olen huomannut, että tekstit asettuvat ihan eri lailla riippuen koodista:

(kuvan koodi)Päl päl...

(kuvan koodi) Päl päl...

(kuvan koodi)
Päl päl...

Kokeilepa!

Teresita kirjoitti...

Se on kyllä varmaan todennäköistä. En olekaan tullut ajatelleeksi eli en myöskään ole kiinnittänyt huomiota miten teksti ja kuva asettuvat. Kysehän ei ole kuin pienestä erilaisuudesta, mutta joskus sellainenkin ottaa silmään :) Kiitokset vinkistä, testaan tuota varmasti!