sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Bellini-kortti

Jason Goodwin

(suomentanut Pekka Tuomisto, alkuperäisteos The Bellini Card, kustantaja Karisto 2009)

"Venetsia ilmielävänä muistutti huomattavasti Britannian suurlähettilään residenssissä riippuvia Canalettoja; se oli vain paljon suurempi - täyteläinen panoraama harmahtavaa ja ruskeaa; etualalla huojui juopunut mastojen ja puomien rykmentti; kauempana näkyivät kaupungin kolmenkymmenenkahden kirkon kellotornit; hänen jalkojensa juuressa kimmelsi sininen vesi ja yläpuolellaan kirkas kesätaivas."

Marraskuuko lienyt syynä, etten päässyt lukemisen makuun vähään aikaan. Sitten tartuin Jason Goodwinin kolmanteen Yashim Togalu-seikkailuun ja sain kuin sainkin lukuvirettä hieman takaisin. Mikäpä parempi paikka paeta marraskuun sumua ja pimeyttä kuin Istanbulin ja Venetsian kadut ja kanaalit..

Valtaistuimella on uusi sulttaani, joka on kuullut Venetsiassa olevasta Bellinin maalauksesta, jossa on kuvattuna hänen esi-isänsä. Sulttaani pyytää Yashimia hankkimaan taulun hänelle, mutta matkaan ilmaantuukin vastoinkäymisiä ja Yashim pyytää ystäväänsä, Puolan suurlähettilästä, Palewskia lähtemään matkaan puolestaan. Palewski saapuu Venetsiaan valepuvun turvin ja huomaa pian, että taidekaupassa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Venetsia on kuin teatteria, jonka hahmoksi Palewski huomaa joutuneensa. Kulisseista pyyhältää narreja, murhaajia, huijareita ja kaunottaria. Viime hetkellä apuun saapuu onneksi Yashim, jolla on omat epäilyksensä siitä, kuka näytelmän onkaan käsikirjoittanut.

Kolmas Yashim-kirja on mielestäni tähän astisista paras. Kaikissa kirjoissa on ihanan mukaansatempaava tunnelma Istanbulista, mutta kolmannessa oman vivahteensa tuo Venetsia, jonka kytkös vanhaan Konstinopoliin antaa lisämielenkiintoa juonen diplomaattisiin käänteisiin. Lisäksi Goodwin on päässyt jonkun verran eroon itseäni häirinneestä pronomien viljelystä. Kun hahmoja on kohtauksissa useita ja koko ajan käytetään sanaa 'hän', menee joskus sekaisin, kuka niistä nyt oikein sanoi ja mitä. Toisaalta, se voi olla myös lukutyylini vika, että vilkuilen liian nopeasti. Pitäisi keskittyä paremmin. Joka tapauksessa, vain muutamassa alkupään luvussa oli mielestäni sellaista sekamelskaa. Juoni itsessään on loistava. Tarpeeksi monimutkainen, ettei kaikki paljastu heti. Vaikka arvaisikin kuka on kaiken takana, motiivin etsintä jatkuu viimeisille sivuille saakka. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita toki on, mutta kokonaisuus on oikeastaan viipyilevä, mikä sopii historialliseen teemaan. Ja on mukavaa lukurytmin kannalta.

Goodwin on kirjoittanut dekkarinsa muotoon, jossa ei vaadita edellisten lukemista voidakseen lukea esimerkiksi tämän kolmannen. Jos aloittaa Janitsaaripuusta asti, pääsee toki paremmin käsille henkilöihin ja heidän persoonaansa, mutta välttämätöntä se ei ole.

Eli dekkari mikä dekkari, mutta nykyisyydestä poikkeava ajankohta tuo oman mielenkiitoisen lisänsä tarinaan. Siitä kiittäminen loistavaa taustatyötä, jota Yashimin maailman luominen on vaatinut. Sopii sateisiin ja aurinkoisiinkin päiviin. Myös niille, jotka eivät ole totaalisen kiinnostuneita historiasta.

Lumihiutaleet: * * *

maanantai 16. marraskuuta 2009

Sammon vartijat -trilogia

Timo Parvela

Tuliterä (Tammi 2007)

"Tällä kertaa kaikki tapahtui aiempaa nopeammin. Rytmi ja sävel ilmestyivät melkein tyhjästä. Aiemmin ilmassa levottomana kaarrellut haukka näki vihdoin saaliinsa ja syöksyi sen kimppuun silmänräpäyksessä. Laulua ei kuulunut, mutta soitto tehosi silti."

Sammon vartijat -trilogian ensimmäinen osa alkaa tilanteessa, jossa ystävysten Ahdin ja Ilmarin on määrä soittaa koulun kevätjuhlassa kanteleryhmässä. Ilmari on tuunannut vanhan kanteleen uuteen uskoon ja Ahdin soittaessa sitä juhlassa, tapahtuu enemmän tai vähemmän kummia. Aivan kuin kanteleessa olisi jotain ikiaikaisia voimia. Pojat pakenevat paikalta yleisen hälinän turvin ja alkavat selvittää mistä kantele on peräisin ja mitä juhlassa tapahtui. Tilanne kehittyy pisteeseen, jossa pojat saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä, joita heidän isänsäkin olivat. Poikien isät katosivat kalastusreissulla edellisenä syksynä ja pojista alkaa tuntua, että katoaminen liittyy heidän tehtäväänsä Sammon vartijoina. Pikkuhiljaa alkaa selvitä, että Pohjolan emäntä Louhi etsii Väinämöisen piilottamia Sammon osia, saadakseen maailman aarteet taas haltuunsa. Eli Kalevalan tarina jatkuu.

Sammon vartijoihin liittyy lisää henkilöitä, Anni Ilmarin sisar, koulun rehtori, Jokker mestarivaras ja Aino Jokkerin sisar. Ja vielä Saana, Ahdin ihastuksen kohde, jonka äiti paljastuu joksikin aivan muuksi kuin tavalliseksi uraäidiksi. Ahdin lähtiessä omille teilleen, porukka yhdessä päättää estää Louhen aikeet ja pelastaa Sammon palaset.

Tiera (Tammi 2008)

"Aino ohjasi heidät kyynelsateen täplittämän järven rantaan. Kellertävät, kyynelten synnyttämät renkaat valaisivat sen pintaa kuin vedenalaiset lyhdyt, jotka kyynelpisaran osuessa syttyivät loistamaan kirkkaasti mutta himmenivät nopeasti kehän laajentuessa."

Sammon vartijoiden matka suuntautuu pohjoiseen, Lappiin, jossa he tapaavat Tieran, mahtavan soturin. Ahti on joutunut Tuonelaan ja hänen ystävänsä pyrkivät löytämään reitin manan majoille Kalevalan ja Antero Vipusen avulla pelastaaksen hänet. Lisäksi olisi löydettävä vielä viimeinen kadoksissa oleva Sammon palanen ennen kuin Louhi saa kyntensä siihen. Pohjola kuitenkin jahtaa joukkoa hiisien, hiiden hirvien ja hurttien voimin.

Louhi (Tammi 2009)

"Ilmari piti tauon jokaisen aironvedon jälkeen. Sen aikana he kuuntelivat mahdollisia ylimääräisiä ääniä. Jopa Ahti oli kerrankin hiljaa. Venematka sai hänet huonovointiseksi, mutta se ei johtunut merestä. Hän muisti Tuonelan joen."

Ahti on pelastettu Tuonelasta, mutta Louhen mahti kasvaa. Koko maailma kärsii hänen ahneutensa ja vuosisataisen kostonhimonsa alla. Sammon vartijat etsivät tällä kertaa reittiä Pohjolaan, Sammon luo. Sieltä he uskovat löytävänsä myös Ilmarin ja Ahdin kadonneet isät ja saavansa tehtävänsä päätökseen. Mutta mikä onkaan Sampo?

Trilogian juonen pääpiirteet siis tässä lyhykäisesti. Ja koska en halua spoilata liikaa, todella ympäripyöreästi eli kaikkien juonenkäänteiden taakse kätkeytyy paljon muutakin kuin vain muutama meikäläisen rustaama sana. Netistä löytyy monia paljon paremmin kirjoitettuja juonikuvauksia, mutten kokenut tarpeelliseksi lähteä niitä kopioimaan tai toistamaan.

Luin koko trilogian lähestulkoon kertaistumalta, kiitos periferian kirjastojen, josta sain kaikki kirjat kerralla. Lisäksi minulla oli hyvä fiilis lukemiseen ja kerrankin sen verran aikaa, että luin kunkin kirjan yhdellä istumalla peräkkäisinä päivinä. Helpompi kokea kokonaisuuden vaikutus.

Lähtökohtaisesti olin innoissani näistä kirjoista. Muistan peruskouluikäisenä Eddingsiä kahlatessani toivoneeni, että joku olisi kirjoittanut Kalevala-pohjaisen fantasiaseikkailun. Tuntui, että Kalevalassa varmasti riittäisi hahmoja ja tapahtumia vaikka millaiseen saagaan. Tästä Parvelalle täydet pisteet. Kalevala-viittaukset, hahmot, tapahtumat ja välillä jopa kalevalainen kerronnan poljento olivat loistavia. Juuri tätä olisin kaivannut joskus aikaa sitten.

Henkilökohtainen ongelma minulla silti näiden kirjojen suhteen oli. En ole koskaan pitänyt siitä, että nykyaikaan sotketaan fantasiaa. Tämä on täysin makuasia eikä sillä ole mitään tekemistä teosten erinomaisuuden tai huonouden kanssa. Se vaan tökkii joka kerta yhtä pahasti. Ei onnistunut Harry Potterissa, eikä oikein onnistu tässäkään, vaikka kuinka yrittäisin "vapauttaa" mieleni. Ehkä minulta puuttuu se palikka mielikuvituksestani kokonaan. Tästä syystä myös pidin Tieraa trilogian ehdottomasti parhaana kirjana. Suorastaan ahmin sen. Siinä on vähiten nykyaikaisia "vempeleitä" ja teknologiaa. Kohdallani kysymys ei ehkä ole niinkään uskottavuudesta kuin todellisuuspaosta. Ja täytyy todeta, että ilmastonmuutos- ja maailmapoliittinen akseli olivat mielestäni liian stereotyyppisiä, vaikka Louhen ajatusmaailma Italian pääministeristä ei varmaan olekaan kovin kaukana totuudesta. Siinä kohti oli pakko hymähtää.

Toinen ongelma on kirjojen vaihteleva sävy. Sammon vartijat ovat pääosin 5-6-luokkalaisia lapsia, jotka ikävöivät vanhempiensa perään, mutta eivät silti ole pohjattoman surumielisiä tai vakavia tilanteestaan riippumatta. Ahti on huumorimiehiä eikä malta pitää ajatuksiaan omanaan vaan on väkäleukaisena irvailemassa yhdestä jos toisesta asiasta. Dialogit ovat välillä jopa hulvattomia. Eli kirjoissa on tietynlainen viaton sävy. Toisaalta, kuolemaa on paljon. Vaikka kyse olisikin vain hiisistä, tai jostain sivuhenkilöistä, tuntuu, että homma menee välillä vähän överiksi. Ahdin äiti konepistoolin kanssa on toki pysäyttävä kohtaus, mutta mielestäni myös kovin yliampuva, jos nyt noin ontuvaa vertausta voi käyttää. Muutenkin sidokset lasten vanhempiin tuntuivat juonessa jotenkin köykäisiltä, kuin toissijaisilta, vaikka periaatteessa isien pelastaminen oli lasten suurin motiivi lähteä vaaralliseen seikkailuun.

Siinä oikeastaan ainoat miinuksen puolelle menevät mielipiteet. Positiivista oli kirjojen henkilögalleria. Pidän kirjoista, joissa on paljon päähenkilöitä. Sopivasti kumpaakin sukupuolta, sopivasti erilaisia, mutta silti riittävän samankaltaisia. Ei ultimaattista hyvää eikä pahaa. Pelkästään inhimillisiä piirteitä. Minusta oli miellyttävää lukea tarinaa, jossa pystyin eläytymään useamman kuin yhden hahmon maailmaan. Tierasta pidin kirjana myös siksi, että kirjan nimihenkilö oli selkeä voimahahmo. Sitä olisi kaivannut ehkä kahteen muuhunkin kirjaan. Etenkin viimeiseen.

Tuliterässä minulla meni noin sata sivua ennen kuin sain itseni kunnolla tarinaan sisään. Sen jälkeen ei tullut mieleenkään keskeyttää. Parvelan kieli on todella sujuvaa ja selkeää luettavaa. Mitään turhanpäiväisiä kikkailuja tai häiritseviä maneereja ei ollut enkä muista kertaakaan menettäneeni keskittymistäni sen takia, että tekstin tyyli olisi jotenkin yhtäkkiä muuttunut toiseksi. Parhaimmillaan lauseissa jyllää vahva Kalevalan henki vaikkeivät ne runomitassa olekaan. Tarina kokonaisuudessaan oli monisäkeinen muttei kuitenkaan millään asteella sekava. Loppui sitoi tarpeeksi lankoja yhteen, mutta toisaalta tuli kovin nopeasti. Kuin viimeisen suuren juonenkäänteen harjalta olisi tultu täyslaskua lopputeksteihin. Ei se huono lopetus ollut, mutta tämä on vain yleisesti minua kirjoissa häiritsevä piirre; ettei voida rullata rauhassa tarinaa tasamaalle. Toisaalta, silloin kun tullaan kovaa ja korkealta, mieli jää askartelemaan tapahtumien kanssa pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin. Pitkästä aikaa tarina tuli uniin asti :)

Kirjoille antaisin lumihiutaleita kolme, neljä ja kolme. Ja koska kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa, saa trilogia neljä kaunista lumihiutaletta. Yksi tulee pelkästään siitä, että joku toteutti ikiaikaisen toiveeni Kalevala-fantasiasta ja onnistui siinä vieläpä hyvin. Kannattiko lukea? Ehdottomasti! Kyseessä on kuitenkin aikamoinen seikkailu.

Lumihiutaleet: * * * *

torstai 12. marraskuuta 2009

Rauhaton mies

Henning Mankell

(suomentanut Päivi Kivelä, alkuperäisteos Den orolige mannen, kustantaja Otava 2009)

"Päästyään lahdesta hän voisi soittaa Martinssonille. Jos nyt ylipäätään soittaisi. Tehtävän, jonka hän oli antanut itselleen, voisi hoitaa niin kuutamossa kuin pimeässäkin. Hän vain halusi aivan yksinkertaisesti tietää."

Olen taas sivistänyt itseäni yhden suositun kirjailijan verran. Tämä oli ensimmäinen Mankell, jonka olen lukenut - ja tietysti samalla myös Wallander. Pari Kurt Wallanderista kertovaa elokuvaa olen nähnyt, joten päähenkilö ei ollut minulle täysin tuntematon. Kirja on sitä paitsi kirjoitettu siten, että lukija pääsee mukaan Wallanderin elämään ja sielunmaisemaan, vaikkei olisi aikaisempia teoksia lukenutkaan. Niinpä en kokenut, että olisin jotenkin pihalla vaikkeivät edelliset seikkailut tuttuja olleetkaan. Korkeintaan vain itsekseni ihmettelen, miksen ole aikaisemmin tarttunut näihin kirjoihin.

Wallanderin tyttären Lindan appiukko, Håkan von Enke, katoaa aamulenkillä. Pian katoaa myös hänen vaimonsa Louise. Herra von Enke on toiminut vuosikymmeniä Ruotsin armeijan palveluksessa, ollut myös sukellusveneen kapteenina. Ennen katoamistaan hän järjestää 75-vuotissyntymäpäiväjuhlat, joihin myös Wallander osallistuu. Juhlissa von Enke haluaa keskustella Wallanderin kanssa kahden kesken ja palaa 80-luvun tapahtumiin, jossa Ruotsin aluevesille epäiltiin tunkeutuneen vieraan vallan sukellusveneitä. Wallanderin mielestä von Enke vaikuttaa levottomalta, kuin hän pelkäisi jotain tai jotakuta. Kun von Enke sitten katoaa, Wallander alkaa tutkia tapausta epävirallisesti, mutta yhteistyössä virallisen tutkintalinjan kanssa. Vaikka uutta tietoa ja yllätyksiä tulee vähän väliä, Wallanderista tuntuu silti, että mysteeri käy vain yhä suuremmaksi ja kaukaisemmaksi. Vakoojia, kylmän sodan muistoja, mikrofilmejä ja salaisia päiväkirjoja. Ehkä vielä loppuratkaisun jälkeenkään aivan kaikki ei ole selkeää. Langanpäitä jää solmimatta.

Rauhaton mies on Wallanderin encore. Ikääntynyt poliisimies pohtii kuolemanpelkoa ja saa muistikatkoksia, jotka saavat pelon kylmät väreet iholle. Tulee hetkiä, jolloin hän ei muista missä on tai mitä tekee. Se saa Wallanderin masentumaan, takaisinpäin ei pääse. Yhtä paljon kuin kirjassa ratkotaan katoamisen mysteeriä, seurataan myös Wallanderin omaa elämää. Kun loppuratkaisu saadaan, voidaan todeta, että Wallander saa vanheta rauhassa ja keskittyä olemaan isoisä. Enempää en mainitse, kukin lukekoon kirjan loppuun itse. Viimeiset luvut ovat hätkähdyttävän surullisia.

Tällaisista dekkareista pidän. Näissä ongelmat ratkotaan aivoilla eikä uusimmilla vimpaimilla ja tietokoneilla. Wallanderin vanhan oppi-isän, Rydbergin, neuvot rikosten tutkinnasta ja mysteerien ratkonnasta ovat lyhykäisyydessäänkin monimerkityksellisiä ja kirjan hauskimpia pätkiä. Kuten Wallanderin pohtiessa erään henkilön antamaa vaikutusta, voisiko siihen pintaan luottaa, Rydbergin sanat kaikuvat hänen korvissaan: "Pinnoilla usein liukastuu". Taisi olla aikamoinen mies tämä Rydberg.

En nyt osaa sanoa luenko enempää Wallandereita. Se ei johdu siitä, etten mahdollisesti pitäisi niistä, mutta nyt kun on saanut kurkistaa Kurt Wallanderin elämän loppumetreille, olisi jotenkin omituista palata taaksepäin. Loppu kun on kuitenkin vääjämättä edessä. Kaikilla.

Lumihiutaleet: * * * *

tiistai 10. marraskuuta 2009

Marigoldin lumottu maailma

L. M. Montgomery

(suomentanut Sisko Ylimartimo, alkuperäisteos Magic for Marigold, kustantaja Minerva 2009)

"Äkillinen henkäys kävi hedelmätarhassa, kun Marigold ja vanha isoäiti astelivat sinne, missä vanha, kookas ja tuoksuva setripuu kasvoi pensasangervojen keskellä. Henkäys johtui varmaan siitä, että kukat odottivat kuun nousemista, mietti Marigold."

Magic for Marigold ilmestyi vuonna 1929 ja nyt 90 vuotta myöhemmin, saamme nauttia siitä myös suomenkielellä. 'Nauttia' on tässä yhteydessä mielestäni juuri oikeanlainen ilmaisu. Montgomeryn kieli on niin muhkean kuvailevaa, että kauniit auringonlaskut ja tähtitaivaat saavat toivomaan, että olisi itsekin Marigoldin matkassa. Mutta ehkäpä sitä onkin..

Kirja alkaa Marigoldin syntymästä. Hänen isänsä on kuollut ennen hänen syntymäänsä ja hän asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa vanhassa sukukartanossa. Lesleyn suku on suuri ja monimuotoinen, tätejä, setiä ja serkkuja riittää. Marigoldilla ei tosin ole kauheasti oikeita ystäviä, joten hän menee säännöllisesti puutarhan lumottuun osaan tapaamaan Sylviaa, mielikuvitusystäväänsä. Lukija ei tapaa Sylviaa lainkaan, mutta joskus Marigold kertoo mitä hän on Sylvian kanssa puuhastellut. Isoäiti ei pidä ollenkaan moisesta haihattelusta ja yrittää turhaan puhua Marigoldille järkeä.

Lukija saa seurata kuinka pieni Marigold oppii olemaan pelkäämättä pimeää, koiria ja koulun kyräileviä tyttöjä, kuinka hän oppii pitämään puolensa ja vastaamaan nasevasti kiusoittelevien pikkupoikien kommentteihin. Marigold myös ihastuu ensimmäistä kertaa ja tietysti särkee sydämensäkin.

Olen jo hieman vanha (tai aika paljonkin) eläytyäkseni aivan täysin 6-12 vuotiaan tytön ajatusmaailmaan, mutta kyllä omastakin lapsuudestani jotain muistan. Silti, tietysti, olisi uponnut paremmin "kohdeikäisenä". Hyvänmielen kirja tämä kuitenkin on ja mukaansatempaava ehdottomasti. Kirja on kaunis, niin tekstin, kuin ulkoasunsakin puolesta. Siitä ja käännöksestä kiitos Minerva Kustannukselle!

Lumihiutaleet: * * *