sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Lapsi 44

Tom Rob Smith
(suomentanut Heikki Karjalainen, alkuperäisteos Child 44, kustantaja Tammi 2009)

"Lev lopetti lukemisen ja painoi päänsä. Nyt hän muisti tapahtuneen. Hän tiesi mitä kirjeeseen oli kirjoitettu. Hän oli tosiaan yrittänyt koko elämänsä ajan unohtaa. Hän taitteli kirjeen huolellisesti ennen kuin repi sen palasiksi, avasi pienen ikkunan ja heitti palaset ulos. Tuuli tarttui paperinpalasiin ja kohotti ne ilmaan ennen kuin lennätti ne pois näkyvistä."

Lapsi 44 on Tom Rob Smithin esikoisteos. Ja millainen teos onkaan! Vaadin heti lisää kirjoja häneltä! (Riittää tietysti, että edes joskus, jonkun ajan päästä...)

Kyseessä on pitkiin aikoihin paras ns. jännityskirja jonka olen lukenut. Periaatteessa kirjan voisi lokeroida myös dekkariksi, muttei aivan perinteiseen tyyliin. Murhamysteeri kuitenkin. Se ei silti ole kirjan ainoa anti. Neuvostomaailma, joka on kirjan tapahtumien näyttämönä, tulee hyökyaallon tavoin silmille. Kyllähän puoluejohtoisuus, kommunismin periaatteet ja Stalinin valtakauden piirteet ovat muista yhteyksistä tuttuja, mutta asiaan enemmän perehtymättömänä, kirjan kuvaamat tapahtumat ja niiden vaikutukset herättävät paljon uusia näkökulmia sellaisen yhteiskunnan piirteistä. Kuvaus siitä kuinka valtion toiminta perustuu yleisen edun motoroimalle epäluulolle on sisuksia kylmäävää luettavaa. Kun järjestelmän vaikutukset tuodaan yksilötasolle, niitä on paljon helpompi hahmottaa ja samalla tuntea kasvavaa kauhistusta ja hämmennystä siitä, miten se kaikki on ollut joskus mahdollista. Vaikkei kyseessä dokumenttiteos olekaan.

Kirjan päähenkilö, Lev, on töissä turvallisuusministeriössä, MGB:ssä. Hän tekee virkaveljiensä silmissä muutaman huolimattoman teon idealismin puuskassaan ja saa niskoilleen häntä vihaavan kollegan, Vasilin, vihan. Vasili päättää hankaloittaa Levin ja tämän vaimon, Raisan, elämää miten vain voi ja hankkii heille karkotuksen kauas Moskovasta, Vualtskiin. Siellä, miliisiksi alennettuna Lev törmää lapsen murhaan, jonka piirteet ovat kovin samanlaiset kuin eräässä Moskovassa esiin tulleessa tapauksessa. Pian Vualtskista löytyy toinenkin uhri. Valtion silmissä jokainen tapaus on erillinen ja jokaisesta tapauksesta teloitetaan eri henkilö, koska valtio ja miliisi eivät koskaan erehdy. Sitä paitsi miliisin täytyy osoittaa olevansa tehokas vangitsemalla ja teloittamalla syyllinen heti rikoksen paljastuttua. Muussa tapauksessa asian parissa työskentelevät miliisit ovat ne jotka teloitetaan. Virheettömän valtiojärjestelmän ominaisuuksia. Lev on kuitenkin sitä mieltä, että rikokset liittyvät toisiinsa ja syyttömät ovat joutuneet syytetyiksi. Erinäisten tutkimusten jälkeen selviää, että murhia onkin kauhistuttavan suuri määrä ympäri maata. Alkaa ajojahti, jossa jahdattuina ovat pääasiallisesti Lev ja Raisa, joiden päätelmät ovat uhka valtiolle, jossa ei tapahdu rikoksia. Vasili pääsee koko ajan lähemmäs ja Levin menneisyys alkaa nousta esille. Kuka pystyy tekemään tällaisia murhia?

Jäin koukkuun kirjaan jossain sivun 25 paikkeilla. Se on aina hyvä merkki ja kasvattaa odotuksia loppua kohti. Lapsi 44 ei pettänyt senkään puoleen. Loppu ei lätsähtänyt pätkän vertaa, eikä myöskään ns. juonilankojen yhteen sitominen tapahtunut liian nopeasti, vaan kerronnan tahti säilyi tasaisesti viimeiseen lauseeseen asti. Kirjan kansiteksteissä on siteerattu Entertainment Weeklyä, jonka mukaan juonenkehittelyn taidokas mysteeri avautuu kuin maatuskanukke: uusi yllätys paljastuu heti edellisen alta. Olen täysin samaa mieltä, että kirjassa on nerokas juoni ja hyvin harkitut yksityiskohdat. Kyseessä ei ole vain murhamysteeri esitettynä neuvostolaisessa ympäristössä, vaan sellaisen ympäristön luoma mysteeri. Ei siis mitään päälleliimattua. Ja Smithillä on sana hallussaan, hän todella osaa kirjoittaa. Kertaakaan en havahtunut mihinkään omituiseen tai poikkeavan huonoon kohtaan tai sanontaan. Siitä tietysti kiitos myös suomentajalle.

Alussa esittämäni toive saattaa toteutua, sillä kirjan viime metreillä kuvailtiin kaksi asiaa, jotka saattavat viitata, että Lev seikkailee uudelleen eri kansissa. Toisaalta vaikkei seikkailisikaan, ne tapahtumat eivät jää tyhjän päälle. Taidokkaasti ajateltu. Mutta mitään en vanno, enkä ole aivan varma haluaisinko edes lukea toista Lev-tarinaa. Tämän tasolle voi olla vaikea yltää. Lukekaa kirja ja kommentoikaa, ovatko merkit jatko-osasta vain minun mielessäni vai näkeekö niitä joku muukin... Ja muistakaa lukea alun tapahtumat tarkkaan, se palkitaan taatusti loppumetreillä.

Pitkästä aikaa viiden hiutaleen kirja!

Lumihiutaleet: * * * * *

maanantai 12. lokakuuta 2009

Ihmisen osa

Kari Hotakainen

(kustantaja Siltala 2009)

"Tähän alkuun pitää sanoa, mikä on valheen ja totuuden ero. Valhe jää päähän. Se on kuin mikreeni. Totuus taas on kuin bumeranki. Se osuu otsaan, herättää mukavasti ja jatkaa siitä horisonttiin."

Meikäläisen hotakainen pääsi vihdoin juoksuhaudasta. Ja se on hienoa se! Huomaan yhtyväni monien muiden bloggajien ajatukseen siitä, että näin suoraan kirjan lukemisen jälkeen ei oikein osaa sanoa mitään. Tietää, että kirja oli hyvä, oikeastaan tosi hyvä, mutta ei vain löydä teoksen arvoisia sanoja. Siksi Hotakainen on se kirjailija, en minä :)

Salme Malmikunnas on kirjan kantava voima ja mahtava tyyppi. Yksi parhaista päähenkilöistä, joita hetkeen on ollut. Salme myy elämänsä tarinan kirjailijalle ja vannottaa häntä pysymään totuudessa. Totuuteen ei lisäillä mitään. Salme on eläkkeellä yrittäjän työstä, jossa piti miehensä Paavon kanssa lankakauppaa. Salme lähettelee elämänohjeita postikorteilla lapsilleen kaupunkiin. Miten kietoutuvatkaan kaikkien kohtalot toisiinsa, sen jätän kullekin lukijalle löydettäväksi.

Ihmisen osa kuvaa tämän päivän suomalaista työelämää ja vanhaakin. Miten on siirrytty teoista sanoihin. Ja miten sanoista on tullut pelkkää kärpäsen surinaa korvassa. Kaikkea pitää myydä. Kaikella pitää olla hinta. Voitto ja voittaminen ovat selviämisen ydin. Minulta on paljon myöntää, että Hotakaisella on kirjassa loistavasti kirjoitettuja oivalluksia, jotka menevät oikeastaan jo viisauksien puolelle. Ihmisen osaa lukiessa tuli monesti tunne, että juuri noin olen minäkin ajatellut, mutten ole osannut pukea sitä noin hyvin ja yksinkertaisesti sanoiksi. Viisauden ydin on yksinkertaisessa totuudessa.

Kirjassa on mustaa huumoria, joka menee välillä jo tragedian puolelle. Mikään positiivinen kirja Ihmisen osa ei ole. Tai en tiedä, ehkä se on suomalaisella tavalla varovaisen positiivinen. Piilopositiivinen, jotta naapurit eivät tulisi kateellisiksi. Sarkastinen sävy puolestaan ei piilottele, vaan pöllyttää diili-maailmaa sen verran runsaasti, että lukija tunnistanee itsestään jo päätään nostavan suomalaisen yhteiskunnan kantavan voiman, vahingonilon. Se onkin mielenkiintoista, että nuo paljon kolutut aiheet meidän mentaliteetissamme, naapurikateus muiden muassa, ovat kirjan sivuilla jotenkin "raikkaassa" muodossa eli pahoin pelkäämääni suomi-angsti pysyi rajan alapuolella.

Sitä paitsi kyllähän maailmassa voi kritisoida muita, kun muistaa kritisoida myös itseään. Kirjailijan ammattikunta saa kyytiä Salmen pohtiessa mitä mieltä hän onkaan keksityistä kirjoista. Siitä, että kirjan kansien sisään painetaan jotain mikä ei ole oikeaa, totuutta.

Käykää siis sanoista tekoihin ja lukekaa millaista totuutta 7000 eurolla saa.

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Uskollinen ystävänne - kootut kertomukset

Jane Austen

(Esipuhe ja suomennos Inkeri Koskinen, kustantaja Helmi Kustannus 2007)

"Kuinka usein olenkaan toivonut, että minulla olisi yhtä vähän ulkomuodon kauneutta kuin sinulla, että vartaloni olisi yhtä kömpelö, kasvoni yhtä sulottomat ja olemukseni yhtä epämiellyttävä kuin sinun! Mutta voi, kuinka epätodennäköinen niin toivottava tapahtuma onkaan."

Uskollinen ystävänne -kokoelmaan on suomennettu Jane Austenin lyhyt kirjeromaani Lady Susan ja kolme kirjenovellia Rakkaus ja ystävyys, Lesleyn linna ja Kolme sisarta. Kaikki uskolliseen Austen-tyyliin kirjoitettuja. Rakkaus ja ystävyys -novellin Austen on kirjoittanut vain 14-vuotiaana. Ja jo tuossa iässä viattoman sarkastisella tyylillä sen ajan naiskuvaa kohtaan. Kyseisessä novellissa päähenkilöt Laura ja Sophia pyörtyilevät toistensa käsivarsille tämän tästä vastoinkäymisten kohdatessa. Loppujen lopuksi Sophia kuolee kylmetyttyään liikaa jatkuvan ulkoilmassa pyörtyilemisen johdosta. Kuolinvuoteellaan hän muistuttaa Lauraa, että järjen voi naisihminen menettää vimmakohtauksissa vaikka kuinka monta kertaa, mutta terveydelle vaarallisempaa on taintua koko ajan. Austen ei todellakaan säästellyt päähenkilöitä tässä novellissa.

Kolme sisarta ja Lesleyn linna luonnollisesti kietoutuvat suotuisien avioliittokiemuroiden ympärille. Äidit, tyttäret, ystävykset ja sisarukset käyvät kirjeenvaihtoa välillä kovinkin tunteikkaasti. Juonittelua, kateutta ja manipulointia. Kummassakin novellissa on hahmoja, joiden näkökanta tapahtumiin suorastaan ällistyttää. Kuinka he voivat ollakaan niin itsekeskeisiä. Austen todella irvailee aikakautensa naiskuvan kustannuksella. Kirjanovellimuodossa tarinoita on lisäksi mielenkiintoista lukea, kun kertoja vaihtuu aina kirjeen kirjoittajan myötä ja sitä kautta pystyy samaan useamman näkökulman samaan tapahtumaan.

Tätä tyyliä noudattaen Lady Susania olikin hauskaa lukea. Päähenkilö Lady Susan ja hänen ystävänsä Alicia kirjoittelevat asioista täysin toiselta kantilta kuin muut tarinan henkilöt. Dramaattisten juonenkäänteiden yksityiskohtia pystyy seuraamaan useasta perspektiivistä, joista voikin valita kenen puolelle asiassa kääntyy. Miehet ovat tässä lyhytromaanissa johdateltavissa taitavan naismanipuloijan käsissä, jota Austen ei kuitenkaan säästele mitenkään. Lopussa kaikki saavat ansionsa mukaan.

Herkullisia ja vähemmän tunnettuja tarinoita kaikille Austenin tuotannon ystäville! Lisäksi Inkeri Koskisen kirjoittama esipuhe valaisee kirjeromaanimuotoa ja analysoi Austenin henkilöhahmojen ja kertojaäänen syntyä. Hyvä pohjustus tälle kokoelmalle!

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 3. lokakuuta 2009

Vaitelias perillinen

Kaari Utrio

(kustantaja Tammi 2009)

"Maisteri Adolf Thuneberg istui kuluneessa mustassa hännystakissa valkoisen, kultaraitaisella kankaalla verhoillun tuolin reunalla kuin koppakuoriainen ja tuijotti kapteenia häkeltyneenä. Kapteeni katsoi maisteria ja tuolia ja päätti päästä pian eroon komeilevista huonekaluista."

Kiitos Cathyn, ei mennyt tämäkään kirja ohi! En ole ehtinyt pahemmin seuraamaan mitä kirjoja kesän tai syksyn aikana on ilmestynyt ja olenkin luottanut pysyväni ajan tasalla lukemalla tarpeeksi usein muiden blogeja :) Tälläkin kertaa apu löytyi juuri sieltä! Kaari Utrio kuuluu minulla sellaisiin "pakollisiin" luettaviin; olen erityisesti pitänyt hänen viimeisimmistään 1800-luvulle sijoittuvista romanttisista epookkikomedioista, kuten Vaiteliaan perillisen kansiteksti tämänkin teoksen luokittelee.

Kirjan nimi kertoo kaiken. Perintöriitojen ympärille saa aina herkullisen monimutkaisia ja yllättäviä juonenkäänteitä, kuten tässäkin teoksessa. Yllättäen ilmestyviä perijöitä, köyhtyneitä aatelisia, kuollut vanha patruuna, petollinen kirjanpitäjä ja Rautialan ylpeä leskiparonitar Anna Adele Bravert. Kun keitokseen lisätään 1800-luvun seurapiirineitien tyypillinen ongelma päästä hyviin naimisiin ja pari vapaana liikkuvaa nuorta miestä, saadaan aikaan eloisa soppa.

Utrion kirjoitustyylistä pidän todella paljon, koska se on sujuvaa, kuvailevaa ja selkeää. Merkityksiä ei tarvitse jäädä miettimään, eikä myöskään haukotella liiallisen jankkaamisen takia. Lisäksi historiallisten kuvausten taitajana Utrio osaa käyttää niin loistavasti arvonimivalikoimaa ilman, että sellainen tuntuu päälleliimatulta, pakolliselta ajankuvan luonnilta. Vanha armo, talousmamselli ja eksellenssi vilahtelevat kuin vanhoissa kunnon Suomi-Filmeissä ikään. Tarinaan uppoutuu aivan huomaamattaan. Lisäksi Utriolla on hallussaan tapa kirjoittaa romanttisia tuhkimotarinoita ilman niistä tulee pelkkää tylsää siirappista hömppää.

Itse en useinkaan jaksa keskittyä lukemaan elämää suurempia historiakuvauksia Suomesta, koska niissä kaikissa tuntuu painottuvan se kuinka kansamme onkaan vuosisatojen saatossa kärsinyt. Joskus olisi vain mielenkiintoisempaa lukea tarinoita siitä, millaista arkipäivää ihmiset ovat sen kaiken keskellä eläneet. Niin köyhät kuin rikkaat. Ja tällaisessa tarinankerronnassa Utrio on omaa luokkaansa. Kartanoiden sisustuksesta ja ihmisten pukeutumisesta lähtien aina siihen, miten kunkin arvonimi tai sääty vaikuttaa hänen toimintaansa. Millaisia rajoja tai mahdollisuuksia 1800-luvun aikainen yhteiskunta onkaan ihmisille luonut. Ja mihin asettuu todellinen salaneuvos senaikaisessa rankijärjestelmässä. Lisäksi, mikä tärkeintä, lukija voinee luottaa, että Utriolla on faktat hallussa.

Jännittäessä kuka pääsee naimisiin kenenkin kanssa ja tapahtuuko oikeus perinnönjaossa, saattaa vaikka oppia jotain Suomen historiasta siinä sivussa :)

Lumihiutaleet: * * * *