sunnuntai 23. elokuuta 2009

Kohtalon kirja

Brad Meltzer

(suomentanut Heikki Karjalainen, alkuperäisteos The Book of Fate, kustantaja Bazar 2008)

"Kuuden minuutin kuluttua yksi meistä kuolisi. Se olisi meidän kohtalomme. Eikä kukaan meistä tiennyt, mitä oli tulossa."

Kirjan kannen kuvitus ja takakansitekstin loppukaneetit antavat ymmärtää, että teoksen juonikuvioissa on oleellisena osana joku Kohtalon kirja ja vapaamuurarien mystinen historia höystettynä itsensä Thomas Jeffersonin salakirjoituksella. Kirjan luettuani olen hieman pettynyt tähän kuvaukseen. Nämä ainekset olivat lähinnä sivujuoni, eivätkä mikään varsinainen tarina.

Kirja on trilleri Yhdysvaltain presidenttipelistä ja vallanhimosta ja ennen kaikkea vallanhimon ja ahneuden seurauksista. Koukuttava kirja toki on, mutta minä lähinnä mietin sivuja kääntäessäni, että koska tässä hommassa päästään asiaan. Sitten kun loppujen lopuksi päästiin, niin se olikin enää loppuselittelyä. Jotenkin vähän onttoa.

Ja niiiiiiiiiin kliseistä. AINA näissä vapaamuurari-yhteyksissä pitää olla joku jakomielitautinen Raamatun nimeen vannova fanaatikko, jonka mielenvikaista suhtautumista kristinuskoon joku ylempi taho käyttää hyväkseen. Pian käy niin, ettei kaikki menekään suunnitelmien mukaan ja tämä luonnonoikkku pääsee vapaaksi toteuttamaan luulemaansa kohtaloaan. Eli Kohtalon kirjasta löytyy myös Dan Brownin Silas. Blaah. Siihen asti teoksessa oli jotain uskottavuutta.

Nyt spoilaan pahasti, joten kirjan lukemista aikovat voivat pysähtyä tähän.

Mikä on teoksen nimen mukainen Kohtalon kirja? No tietysti Raamattu, joka mainitaan teoksessa vain pari kertaa eikä se varsinaisesti liity juoneen kuin mielenvikaisen murhaajan kautta. Joka luonnollisesti lukee sieltä Jumalan käskyjä paholaisten tappamisesta jne jne.. Tällainen on luettu niiiiiin monta kertaa ennenkin. Ja kun soppaan lisätään korruptuneita agentteja ja vapaamuurarien historiaa, saadaan kovin ennalta-arvattava soppa.

Toisaalta kirja oli poliittiselta juonikuvioltaan aika hyvä. Mitä kaikkea presidentti tai hänen kabinettinsa olisikaan valmis tekemään saadakseen vielä neljä vuotta vallanpitoa? Jos tuo pakollinen vapaamuurari/Raamattu-kytkös olisi jätetty pois tai edes laitettu teoksen nimeksi jokin sellainen pointti, joka kirjassa oikeasti on pääasiassa, olisin voinut antaa enemmän pisteitä. Mutta jotenkin vaan logiikka tökkäsi välillä pahemman kerran. Silti luettava ja etenkin kaikille salaliitto-tarinoista pitäville pakollista kauraa.

Lumihiutaleet: * * *

perjantai 14. elokuuta 2009

Tuli sade rankka

Brooke Shields

(suomentanut Leena Nivala, alkuperäisteos Down Came the Rain - My Journey Trough Postpartum Depression, kustantaja Otava 2007)

"Ajattelin paljon sitä, mitä pelkäsin eniten kasvattaessani tytärtäni. Aloin ymmärtää, että vielä enemmän kuin surin entisen elämäni ja vapauteni menetystä, mikä mielestäni oli oikeutettua, pelkäsin epäonnistumista. Murehdin, etten osaisi kasvattaa tyttärestäni ystävällistä, huomaavaista ja kohteliasta ihmistä, jolla olisi voimaa ja itseluottamusta."

Lukaisin tämän kirjan yhdeltä istumalta, kerrankin oli sen verran aikaa ja kirja kohtuullisen joutuisaa luettavaa. Myönnän taasen heti alkuun ennakkoasenteeni eli sen, etten ehkä olisi lukenut tätä kirjaa, jollei kirjailija olisi julkisuudesta tunnettu henkilö. Se taas johtuu ehkä siitä ettei itselläni ole lapsia, joten en koe aihepiiriä kovin läheiseksi. Niinpä "julkkisen" kertomana kirjaan oli helpompi tarttua. Teoksessa Brooke Shields kertoo aluksi hedelmöityshoidoistaan ja vaikeasta synnytyksestä ja siitä kuinka synnytyksen jälkeinen masennus hiipi hänen elämäänsä ja kuinka hän siitä pääsi yli.

Kun lukee kirjan yhdeltä istumalta, tulee itsellekin aika ahdistunut olo. Shields osaa kuvata tuntojaan hyvin ja ennen kaikkea uskaliaasti. Kirja onkin ehkä myös osa paranemisprosessia kuin tietysti myös tiedon välittämistä muille äideille ja heidän läheisilleen, jotka asian kanssa kamppailevat.

Mieleeni nousi monta kysymystä, etenkin siitä, että millaisia äitien pitäisi yhteiskunnan mielestä olla? Ja kuka tai mikä on se yhteiskunta, joka näitä vaatimuksia asettaa? Onko se vain oman pään kuvitelmaa, että minun pitäisi olla niin ja niin hyvä joka asiassa vai tuleeko paine todella ulkopuolelta? Kirjaa lukiessa nousi mieleen ajatus, että nainen on naisen pahin vihollinen, koska tuntui, että tuoreen äidin pitäisi todistaa toisille äideille olevansa vähintään yhtä hyvä kuin he. Se, mistä tämä asetelma syntyy, on mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Kuka kaiken sen paineen oikein asettaa? Jos joku ulkopuolinen kommentoi uuden äidin lastenhoitoa tarkoituksenaan kaikkea muuta kuin arvostella uuden äidin tekemisiä ja tuore äiti ottaa asiasta painetta hartioilleen, niin kuka tämän paineen oikein asettaa? Tuleeko suoriutumispaine kuinka paljon ihan itsestään? Omista vaatimuksista itseään kohtaan.. Pitäisikö meidän olla hieman lempeämpiä itseämme kohtaan ihan kaikissa asioissa?

Shields ei anna armoa itselleen eikä selittele mitään. Hän kertoo kokemuksistaan selkeästi ja rohkeasti. Tietysti sivutaan myös hänen työtään ja sen myötä julkisuuden tuomia ongelmia, mutta asia ei nouse millään tavalla pääasiaan. Siksi en aiokaan lumihiutaleita jakaa tälle kirjalle, koska minulle tuli tuntu, ettei pääasia ole ollut raha ja maine, vaan enemmänkin tiedonjako. Tuntuisi omituiselta pisteyttää jonkun rankkojen kokemuksien pohjalle tehtyä teosta..

torstai 13. elokuuta 2009

Berlin noir

Philip Kerr
(kustantaja Penguin Books, 1993)

"And then, a few days before I was discharged, it came to me in a sickening realization. Because I was German these Americans were actually chilled by me. It was if, when they looked at me, they ran newsreel film of Belsen and Buchenwald inside their heads. And what was in their eyes was a question: how could you have allowed it to happen? How could you have let that sort of thing go on?"

Nyt se on vihdoin luettu! Philip Kerrin Berlin noir-trilogia, joka sisältää kirjat March Violets, The Pale Criminal ja A German Requiem. Otti hieman aikaa, koska olen ehkä vähän hidas lukemaan englanniksi. Tai ainakin aluksi tuntui siltä ennenkuin pääsi tarinaan ja sanastoon paremmin kiinni.

Kyseessä on synkkä, kovaksikeitetty dekkari-trilogia, jossa kaikki yksityisetsivä-kliseet täyttyvät, mutta ehkä hieman tavanomaisesta poikkeavassa ympäristössä. Kirjojen päähenkilö on ex-poliisi, yksityisetsivä Bernie Gunther ja kirjat sijoittuvat natsi-Saksan vallan vuosiin ja aikaan Kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen. Bernie selvittelee eri toimeksiantajien pyynnöstä murhia ja kohtaa siinä sivussa myös kuuluisia natsi-johtajia.

En ole tarkastanut kirjan "faktoja" mistään, muttei minulla ole kyllä syytä epäilläkään niiden paikkaansa pitävyyttä. Vuosiluvut, tapahtumat, paikat Berliinissä ja Wienissä sekä historialliset henkilöt ovat uskottavia. Trilogian parasta antia onkin ehkä tavallisen kansalaisen näkökulmasta kehitetty tarina, jossa natsi-Saksan vaikutus arkipäiväisiin tilanteisiin tulee mielenkiintoisella tavalla esille. Se, kuinka pikkuhiljaa pelon ja epäluulon ilmapiiri tekee normaalista elämästä eri tavoin vaikeaa ja kuinka jokainen onkin yhtäkkiä mahdollinen valtion vihollinen. Ja ennen kaikkea se, miten huomaamatta tilanne kehittyy niin pitkälle ettei perääntyminen enää onnistu ja kuinka fanaatikot pääsevät valtaan. Mitä on yhden miehen yritys toimia oikein sen kaiken rinnalla?

Viimeisen kirjan kohdalla tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus, jossa miehittäjät toisensa jälkeen marssivat näyttämölle tehden tavallisista rivikansalaisista milloin vihollisia, milloin ystäviä. Neuvostovallan suorittama Berliinin ja Saksan "vapautus" kuvataan juuri niin uhkaavana kuin se mahdollisesti on voinut ollakin. Lisäksi kylmän sodan tuulet puhaltavat tiedustelupalvelujen ja vastavakoilujen muodossa trilogian viimeisessä osassa jo täysillä. Murhat jäävät sivuseikaksi.

Väkivaltaa kirjoissa on tietysti kohtalaisen paljon. Siitä en oikeastaan koskaan pidä, mutta tähän teokseen se kuului luonnollisena osana. Teoksen huonointa antia oli pakollinen Dachau-kohtaus, joka tuntui vähän päälleliimatulta, väkisin ahdetulta juonenkäänteltä. Aivan kuin natsi-Saksasta ei voisi kirjoittaa laittamatta päähenkilöä jossain välissä keskitysleirille. Lisäksi ensimmäisessä teoksessa häiritsi suuresti kirjailijan tapa kuvata Berliiniä, joka minulle jäi mieleen vain luettelona kadunnimiä. Tietysti se on yksi tapa korostaa kirjan historiallisten faktojen paikkaansapitävyyttä. Toisaalta taas henkilöhahmojen nimet pysyivät hallinnassa suuresta määrästään huolimatta. Ja toki päähenkilölle tärkeiden hahmojen kuolemalla saadaan aina dekkari-lisäpisteitä.

Teoksen jokaisessa osassa tulee myös esille se, kuinka eräänlaisen omatunnon omaava, surullisen hahmon ritari Bernie Gunther onkaan. Tämä on mielestäni juuri niitä kliseitä... 30-luvun lopun yksityisetsivä, joka turhautui poliisin tehtäviin, katselee naisien pitkiä sääriä ja kaula-aukkoja, juo ja polttaa koko ajan, luottaa vaistoonsa rikoksen ratkaisussa, ei epäröi käyttää asettaan, mutta tekee sopimuksen Jumalansa kanssa että tekee parhaansa ratkaistakseen jutun, tehdäkseen "oikein". Näissä kirjoissa tämä ei kuitenkaan mitenkään ärsyttänyt, koska se kuului asiaan. Berlin noir on kuin onkin tummanpuhuva, synkkä, kliseinen, mutta ehdottoman puhdasoppinen dekkari. Hyvin kasassa pysyvä kokonaisuus, jota ei edes loppuratkaisu tai taivastelu "miten näin pääsi tapahtumaan Euroopassa" millään tavoin pilannut.

Trilogia on ansainnut noir- "luokituksensa".

Lumihiutaleet: * * * +

tiistai 4. elokuuta 2009

Sininen linna

L. M. Montgomery
(suomentaja A. J. Salonen, alkuperäisteos The Blue Castle, kustantaja Karisto 1969)

"Valancy koetti lukea erästä kertomusta, mutta se saattoi hänet raivoihinsa. Joka sivulla oli kuva sankarittaresta ihailevien miesten ympäröimänä. Ja tässä oli hän, Valancy Stirling, joka ei voinut saada edes yhtä yksinäistä ihailijaa! Valancy läimäytti aikakauskirjan kiinni, ja avasi Siipien taian. Hänen silmänsä osuivat kohtaan, joka muutti hänen elämänsä."

Tunnustan heti alkuun, että tämä on ensimmäinen Montgomery, jonka luin. Televisiosta olen kyllä aikanaan suosikkisarjoina katsellut kaikki mahdolliset hänen kirjoihinsa pohjautuneet sarjat. Ja pidin niistä kovasti. Kuten tästä kirjastakin. Lukiessa Sinistä linnaa minulle tuli mieleen toinen samantyyppinen ja samanlaisia ajatuksia herättänyt kirja: Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka ovat Sinisestä linnasta pitäneet. Ja päinvastoin tietysti myös!

Sinisen linnan nimiösivulla lukee "Rakkausromaani". Minusta se on hauska piirre tietyissä vanhoissa kirjoissa lokeroida ne ennen kuin niitä on ehtinyt edes kunnolla aukaista. Kirjahyllyssäni on parilta edelliseltä sukupolvelta perittyjä kirjoja, joissa kirjan nimen alla lukee esimerkiksi "Kartanoromaani".

Tässä kyseessä olevassa rakkausromaanissa päähenkilönä seikkailee Valancy Stirling, vaille kolmekymppinen vanhapiika, jonka elämästä määrävät voimakastahtoinen äiti ja muut sukulaiset. Valancyllä ei ole omaa elämää ja häntä syyllistetään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta etenkin äitinsä ja leskiserkkunsa taholta. Eräänä päivänä Valancy saa kirjeen, jonka sisältämät uutiset saavat hänen elämänsä uuteen valoon ja vielä, kun hän kerää hetken rohkeutta kohdata pelkonsa, on hänen elämänsä muuttuva loppujen lopuksi täysin.

Kirja on toki rakkausromaani, mutta ei pelkästään ihmisten välisen rakkauden mielestäni. Kuvaukset Sinisen linnan ympäristöstä ja vuodesta, jonka Valancy siellä viettää, ovat kyllä ylistystä myös luonnolle vuodenaikoineen, väreineen ja äänineen. Tätä rakkautta luontoa kohtaan eivät tietysti vähinten kuvaa Valancyn rakastamat John Fosterin kirjat :)

Montgomeryn luomat henkilöhahmot, (etenkin Valancyn sukulaiset), on kuvattu monessa kohtaa tarkkanäköisesti ja hauskasti. Mitään ultimaattista pahuutta, synkeyttä tai ilkeyttä ei hahmoissa ole. Kovin tylsämielisiä ja ennakkoluuloisia ihmisiä vain. Sinisessä linnassa on kyse rakkauden löytämisen lisäksi todellakin pelon voittamisesta. Eikä vain Valancyn kohdalla. Hänen perheensä ja sukunsa on hyvä esimerkki siitä, miten elämä "jämähtää", kun kaikkea uutta ja erilaista pitää pelätä. Montgomery esittää tällaisten ennakkoluulojen vaikutukset hahmoissaan huvittavalla tavalla. Juuri sellainen pönäkkä arvovalta, joita hänen setänsä edustavat, saa pöllytystä, kun Valancy ei toimikaan sukunsa ja äitinsä toivomalla alistumisella suhteessa elinpiiriinsä.

Rakkaus, pelon voittaminen, vapautuminen ja elämänilo ovat ne avainsanat, joilla äkkiseltään voisi Sinistä linnaa kuvata. Kuitenkaan kyse ei ole mistään siirappisesta hömpästä vaikka lähes kaikki tuhkimo-tarinan piirteet täyttyvätkin. Enemmänkin sanoisin kirjaa hyvän mielen kirjaksi. Kliseitä toki löytyy eikä sellaisia vakavasti vihaavan ehkä kannatakaan tähän kirjaan tarttua. Lukukokemus on tarkoitettu kauniiksi ja haaveilevaksi hetkeksi sunnuntaipäivänä. Aseista riisuvaa viattomuutta ja kaiken turhanpäiväisen synkistelyn unohtamista. Sitä kaikkea tarjoaa Sininen linna.

Lumihiutaleet: * * * *