tiistai 5. toukokuuta 2009

Sininen neito

Susan Vreeland

(suomentanut Raija Mattila, alkuperäisteos Girl in Hyacinth Blue, kustantaja WSOY)

"Lopuksi jäljellä ovat vain lyhyet tuokiot, suudelma kämmenelle, yhteinen ihmetys kuusenrungon uurteisen pinnan tai dyynin hiekanjyvien loputtomuuden edessä. Vain tuokiot."

Hankin Sinisen neidon hyllyyni seitsemän vuotta sitten jostain alennusmyynnistä ja aloitin silloin lukea kirjaa. En muista miksen saanut sitä kerralla loppuun, mutta yhtäkkiä heräsi kiinnostus uudestaan ja ajattelin vihdoin saada kertomuksen loppuun. Kirja ei todellakaan ole mikään tuomiopäivän eepos kokonsa puolesta, joten en käsitä miksi se jäi kesken. Muistin kuitenkin hämärästi tarinan juonen ja halusin vihdoin tietää mistä kaikki sai alkunsa.

Sininen neito nimittäin kertoo Vermeerin maalauksesta, joka siirtyy omistajalta toiselle vuosien saatossa. Tarina alkaa tästä päivästä ja kulkee takaisinpäin historiaan. Viimeiseksi tietysti paljastetaan mistä maalaus sai alkunsa. Jokaisen omistajan tarina on kirjassa oma lukunsa. Voisi kuvitella kirjaa myös novellikokoelmaksi, koska kaikki tarinat voi lukea tietämättä muista mitään. Tosin kirja idea on tietysti, että tarinat kuuluvat yhteen, mutta tuli vain tällainen ajatus mieleen lukiessa.

Kertomus Vermeerin maalauksesta on kaunis ja samalla aika surullinen. Maalaus saa "nähdä" kaikenlaisia ihmiskohtaloita kevytkenkäisyydestä hulluuden partaalle. Tarinoissa maalaus näyttelee periaatteessa sivuosaa, mutta on kuitenkin aina mukana sen omistajien elämän käännekohdissa. Alankomaiden maisemat ja elämänrytmi tulvien ja jokisuistojen kanssa tulevat kirjassa hienosti esille. Maisemat tuulimyllyineen ja itkupajuineen oli helppo nähdä mielessään.

Yksi ainoa asia kirjassa häiritsi. En tiedä olenko hätäinen lukija vai oliko fontti kenties hankala, mutta jouduin usein lukemaan lauseita uudelleen, jotta todella ymmärsin niiden merkityksen. Joissain lauseissa sanajärjestys oli niin erikoinen, että kohtuullisen nopeana lukijana ongelmaksi tuli se, että luin lauseen merkityksen juuri päinvastoin kuin mitä se oikeasti tarkoitti. Tämä teki lukemisesta rikkonaista, muttei se välttämättä ole kirjan vika.

Sininen neito on loistava kirja kenelle tahansa joka rakastaa kuvataidetta ja etenkin hollantilaisia mestareita. Toki kuka tahansa, joka pitää hyvistä tarinoista, voi löytää tästä kirjasta pienen pakomatkan arjesta. Tämän lukee helposti yhdessäkin illassa.

Lumihiutaleet: * * * *

1 kommentti:

Ahmu kirjoitti...

Kuulostaa mielenkiintoiselta! Tyttö ja helmikoru-romaanin jälkeen mikä tahansa Vermeeriä käsittelevä herättelee pieniä toiveita siitä, että jokin vielä veisi Chevalierin romaanin kaltaiseen maailmaan.