maanantai 18. toukokuuta 2009

Jäähyväisluento

Randy Pausch & Jeffrey Zaslow

(suomentanut Laura Ruuttunen, alkuperäisteos The Last Lecture, kustantaja Tammi)

"Valittaminen ei strategiana toimi. Meillä kaikilla on käytettävissämme vain rajallinen määrä aikaa ja energiaa. On todennäköistä, ettei valittamiseen käytetty aika auta päämäärän saavuttamisessa, eikä se myöskään tee ihmisestä aiempaa onnellisempaa."

Jäähyväisluento on kirjallinen tuotos amerikkalaisen Carnegie Mellon -yliopiston professorin Randy Pauschin pitämästä luennosta. Kyseisessä yliopistossa oli ohjelmassa luentosarja, jossa puhujia pyydettiin pitämään luento kuin kyseessä olisi heidän elämänsä viimeinen. Randy Pauschin ei tarvinnut kuvitella, sillä hän sairasti parantumatonta syöpää, joka oli todettu vain vähän aiemmin. Jeffrey Zaslow on kolumnisti, joka auttoi Randya kokoamaan luennosta tämän kirjan.

Randy Pausch ei puhu kuolemasta tai sen kohtaamisesta eikä pohdi onko kuolemanjälkeistä elämää. Hän puhuu sen sijaan lapsuudenhaaveiden toteuttamisesta ja siitä kuinka hauskuus kaikessa tekemisessä on äärimmäisen tärkeää. Lisäksi hän korostaa monesti näkevänsä maailmaa insinöörin analyyttisin silmin eikä se välttämättä ole läheisille aina helppoa.

Kirjassa on monia ajatuksia, joita lukiessani ajattelin, että mahtavaa, kun joku muukin on tätä mieltä. Kuten, tuo sitaatti, ettei pitäisi tuhlata aikaansa valittamiseen. Allekirjoitan sen täysin. Syyllistyn toki valittamiseen, mutta samalla kyllä tajuan, ettei siitä oikeastaan ole mitään hyötyä; höyryjä voi päästä ulos muullakin tapaa. Lisäksi Pausch on sitä mieltä, ettei tyhmiä haaveita ole olemassakaan. Eikä sellaisia, joihin pitäisi sanoa, että en minä kuitenkaan koskaan voi sellaista saavuttaa. Koska jos yltiörehellisiä ollaan, itsestähän se kaikki on kiinni. Ainakin teoriassa.

Tässä ajatuksessa on mielenkiintoista se, että Randy Pausch puhuu disinsinööriksi pääsemisestä. Kyseessä on Disneylle työskentelevä insinööri, joka voi olla mukana vaikka huvipuistolaitteiden kehittelyssä ja nykyisenä tietokoneaikana tekemässä piirroselokuvia. Minulla oli kyllä yhdessä vaiheessa sellainen haave, että jos pääsisin Disneyn animaattoriksi, se olisi superhienoa. (Tämä haave vähän lässähti, kun piirtäminen siirtyi paperilta bittiavaruuteen). No, Randy Pausch on toiminut disinsinöörinä haaveensa mukaisesti. Minä en. En siis halunnut sitä tarpeeksi paljon, enkä oikeastaan koe olevani pettynyt sen asian vuoksi yhtään. Mutta totean vain sivuhuomautuksena, että minun olisi pitänyt tehdä paljon enemmän toisenlaisia valintoja kuin jonkun, joka asuu valmiiksi Disneyn tehtaiden naapurissa.. Sivuhuomautus ei tietenkään poista tosiasiaa, että kaikki on silti mahdollista, jos oikein paljon haluaa.

Niinpä kyse on pohjimmiltaan valinnoista. Kuinka paljon haluaa haaveensa toteutuvan? Jos puhutaan lapsuudenhaaveiden toteuttamisesta, joutuisin tavoittelemaan aika mahdottomia juttuja, mutta toisaalta sellainen voisi olla hauskaakin. Randy Pausch kokee tavoittaneensa haaveensa nykyisen elämänsä aikana. Hän suree tilanteessaan lähinnä sitä (luonnollisesti), ettei ole näkemässä lastensa kasvamista ja kuinka hänen vaimonsa joutuu elämään rankkoja aikoja tulevaisuudessa. Muttei sitä, että jotain mistä aina on haaveillut, olisi jäänyt tekemättä.

Pauschin ajatusten pohjana on ryhmätyön voima, elämäniloinen asenne, hyvään pyrkiminen ja kaavoja rikkova ajattelu. Tämän perinnön hän haluaa kirjan myötä jättää lapsilleen. Ja tietysti kaikille, jotka kirjan lukevat. Aikaa on jäljellä vähemmän kuin luulet.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Sininen neito

Susan Vreeland

(suomentanut Raija Mattila, alkuperäisteos Girl in Hyacinth Blue, kustantaja WSOY)

"Lopuksi jäljellä ovat vain lyhyet tuokiot, suudelma kämmenelle, yhteinen ihmetys kuusenrungon uurteisen pinnan tai dyynin hiekanjyvien loputtomuuden edessä. Vain tuokiot."

Hankin Sinisen neidon hyllyyni seitsemän vuotta sitten jostain alennusmyynnistä ja aloitin silloin lukea kirjaa. En muista miksen saanut sitä kerralla loppuun, mutta yhtäkkiä heräsi kiinnostus uudestaan ja ajattelin vihdoin saada kertomuksen loppuun. Kirja ei todellakaan ole mikään tuomiopäivän eepos kokonsa puolesta, joten en käsitä miksi se jäi kesken. Muistin kuitenkin hämärästi tarinan juonen ja halusin vihdoin tietää mistä kaikki sai alkunsa.

Sininen neito nimittäin kertoo Vermeerin maalauksesta, joka siirtyy omistajalta toiselle vuosien saatossa. Tarina alkaa tästä päivästä ja kulkee takaisinpäin historiaan. Viimeiseksi tietysti paljastetaan mistä maalaus sai alkunsa. Jokaisen omistajan tarina on kirjassa oma lukunsa. Voisi kuvitella kirjaa myös novellikokoelmaksi, koska kaikki tarinat voi lukea tietämättä muista mitään. Tosin kirja idea on tietysti, että tarinat kuuluvat yhteen, mutta tuli vain tällainen ajatus mieleen lukiessa.

Kertomus Vermeerin maalauksesta on kaunis ja samalla aika surullinen. Maalaus saa "nähdä" kaikenlaisia ihmiskohtaloita kevytkenkäisyydestä hulluuden partaalle. Tarinoissa maalaus näyttelee periaatteessa sivuosaa, mutta on kuitenkin aina mukana sen omistajien elämän käännekohdissa. Alankomaiden maisemat ja elämänrytmi tulvien ja jokisuistojen kanssa tulevat kirjassa hienosti esille. Maisemat tuulimyllyineen ja itkupajuineen oli helppo nähdä mielessään.

Yksi ainoa asia kirjassa häiritsi. En tiedä olenko hätäinen lukija vai oliko fontti kenties hankala, mutta jouduin usein lukemaan lauseita uudelleen, jotta todella ymmärsin niiden merkityksen. Joissain lauseissa sanajärjestys oli niin erikoinen, että kohtuullisen nopeana lukijana ongelmaksi tuli se, että luin lauseen merkityksen juuri päinvastoin kuin mitä se oikeasti tarkoitti. Tämä teki lukemisesta rikkonaista, muttei se välttämättä ole kirjan vika.

Sininen neito on loistava kirja kenelle tahansa joka rakastaa kuvataidetta ja etenkin hollantilaisia mestareita. Toki kuka tahansa, joka pitää hyvistä tarinoista, voi löytää tästä kirjasta pienen pakomatkan arjesta. Tämän lukee helposti yhdessäkin illassa.

Lumihiutaleet: * * * *