torstai 23. huhtikuuta 2009

Seurapiirimurhia

Jane Stanton Hitchcock

(suomentanut Sari Karhulahti, alkuperäisteos Social Crimes, kustantaja Tammi)

"Minusta ylellisyys on sitä, että joku pöyhii tyynyt sillä välin kun minä pistäydyn toisessa huoneessa."

Kirja on sitä mitä lupaa. Seurapiirimurhia. Tai ainakin seurapiirejä ja mahdollisia murhia. Minulla on ehkä ongelma tämäntyyppisen juonen suhteen. En osaa ottaa sitä tarpeeksi kevyesti (en tarkoita, että kirja olisi jotenkin heppoista luettavaa, vain oma asenteeni on vähän tylsä). Tarina oli kaikkine juonenkäänteineen kohtuullisen antoisa, mutta minä vain pohdin, että on kauheaa suunnitella toisen ihmisen murhaa. Ilmeisesti edellisestä Agatha Christiestäni on aikaa.

Tarinan punainen lanka lyhykäisyydessään perustuu sille, että rikkaissa naimisissa oleva päähenkilö Jo Slater saa huomata aviomiehensä petollisuuden vasta tämän kuoleman jälkeen, jolloin paljastuu hänen suhteensa ranskalaiseen kreivittäreen ja kreivittären osuus testamenttiin. Jo joutuu puille paljaille ja tippuu seurapiireistä saaden "ystäviensä" säälit osakseen. Jo päättää kostaa kreivittärelle, joka vei häneltä kaiken kotia ja mainetta myöten. Soppaan lisätään huijari-lakimies, Marie Antoinetten kaulakoru, sopivasti viittauksia kirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen sekä tietysti joukko omalaatuisia henkilöhahmoja.

Kirjassa on herkullisia, vaikkakin tietysti fiktiivisiä (?), kuvauksia New Yorkin ökyrikkaista seurapiireistä, joita välillä pohditaan tiukan satiirisestikin. Miksi on tärkeää kuulua seurapiireihin? Mitä on julkisuus tällaisissa piireissä? Miksi pitää saada julkisuutta? Jos on jo niin paljon rahaa, että voisi elää ökyelämää kuolemaansa saakkaa, miksi nähdä se vaiva, että pääsee piireihin? Seurapiirit ovat kenties nykyajan hovielämää? Tässä kirjassa pohditaan myös näitä kysymyksiä, kun Jo keskustelee ystäviensä kanssa tilanteestaan. Todella pelkurimaista ja kylmää porukkaa on Jane Stanton Hitchcock laittanut seurapiireihin liehumaan.

Hitchcockilla on kyky kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Vaikka paikkoja, henkilöitä, tapahtumia ja kaikenlaisia yksityiskohtia oli paljon, ei kirja sortunut selittelemään jokaista liikettä tarkasti, vaan jätti lukijalle mahdollisuuden paikata puuttuvia tietoja. Juuri sopivasti. Ei minua lukijana kiinnosta jokainen päänkääntö ja pikkurillin liike. Toisaalta juonen kannalta jäi myös pimentoon sellaisia yksityiskohtia joihin ehkä olisi halunnut kirjailijan kertovan lisää. Juonen sisältö ei ollut kovin huikea, mutta koska kirja oli tyylillisesti sujuvaa luettavaa, menee kokemus positiiviselle puolelle. Ja tietysti jos tykkää lukea seurapiirien sisäisistä kuohuista höystettynä murhilla, on tämä kirja siihen tarkoitukseen juuri sopiva.

Lumihiutaleet: * * *

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Libri di Lucan arvoitus

Mikkel Birkegaard

(suomentanut Katriina Huttunen, alkuperäisteos Libri di Luca, kustantaja WSOY)

"Kun hän kuulosteli tarkkaan, hän kuuli jostakin heikkoa huminaa. Tuntui kuin huoneeseen olisi tihkunut hidasta ja lähes äänetöntä kuiskuttelua, joka voimistui vähitellen aivan kuin se olisi tullut lähemmäs."

Jos et ole vielä lukenut kirjaa ja haluat nauttia siitä täysin siemauksia, kehotan lopettamaan tämän postauksen lukemisen tähän paikkaan. Juonen spoilausta ja muuta yleistä teilausta on tiedossa.

Näin mainoksen Libri di Lucan arvoituksesta televisiossa, jonka jälkeen oli pakko perehtyä internetin ihmeelliseen maailmaan ja katsella mitä siellä asiasta kerrottiin. Löysin kustantajan kotisivuilta kirjailijan haastattelun ja lukunäytteen ja sekös vasta nosti odotuksiani kirjan suhteen. Yleensä vältän tätä ennen kirjan lukemista, koska pelkään ennakko-odotusten vaikuttavan lukukokemukseeni. Ja niinhän siinä taas kävi.

Haastattelussa kysellään kirjailijalta, mitä mieltä hän on siitä, että Libri di Lucaa on verrattu Da Vinci-koodiin, johon kirjailija vastaa kirjoittaneensa ensimmäiset versiot kirjasta jo kauan ennen kuin hän oli kuullutkaan Dan Brownista. Tämä oli mielessäni, kun aloitin kirjan lukemisen. Puoliväliin päästyäni olin kovasti ihmeissäni vertauksesta, sillä mieleeni tuli täysin toinen kirja kuin Da Vinci, johon olisin itse voinut Libri di Lucaa verrata. Ja se on Harry Potter. Libri di Lucassa on samat ainekset kuin Harry Potterissa, siitä ajatukseni varmaan johtuu. On nuori mies, jonka molemmat vanhemmat ovat kuolleet jonkun pahaa haluavan henkilön toimesta. Tämä pahan edustaja haluaa nuoren miehen erikoiset, jopa yliluonnolliset kyvyt käyttöönsä ja hänellä oma pikku armeija muita pahaa haluavia tukenaan. Nuori mies ja muut hänen kaltaisensa asuvat normaalin yhteiskunnan sisällä, mutta heillä on silti oma rinnakkaismaailmansa. On lähettäjiä ja vastaanottajia, vähän kuin jotkut tietyt ryhmät Potterissa. En tarkoita, että kirjailija olisi yrittänyt matkia tai mitään sellaista, mutta ainekset vaan toivat itselleni mieleen enemmin Potterin kuin Da Vincin.

Mistä sitten tulee "suuren yleisön" vertaus Dan Brownin läpimurtoon? Onko se pelkästään juonessa oleva salaliitto? Ja miksi kaikki salaseurat ovat aina samanlaisia? On hupullisia viittoja, amuletteja, kansainvälisiä sivukonttoreita, suuria salaisia yhteiskokoontumisia historiallisesti tärkeissä paikoissa valurautajalustaisten kynttelikköjen loisteessa auringon ja kuun ollessa oikeassa asennossa. Pahan akseli, joka tavoittelee maailman herruutta ja suurinta mahdollista valtaa... Se on oikeastaan aika läpikaluttua jo. Minulta jäi kokematta takakannen mainostama trilleri.

Sitäkin pohdin, että mistä moinen jännityksen puute johtui? Juonen ainekset ja henkilöhahmot antoivat kyllä aihetta odottaa jopa trillerimäistä kirjaa, mutta jotenkin koko homma vain lässähti. Johtuiko se sitten eräistä turhan silmiin pistävistä kliseistä vai mistä, en ole aivan varma. Yksi asia kuitenkin häiritsi läpi koko kirjan ja se oli turhan teknisten yksityiskohtien käyttäminen. Sama asia, joka Aikamatkustajan vaimossa on onnistunut täydellisesti. Kun kirjan hahmo omaa yliluonnollisia kykyjä, mutta elää normaalissa yhteiskunnassa, on paljon arkipäiväisiä asioita, joiden kanssa juonen yksityiskohdat ja uskottavuus joutuvat kamppailemaan. Eli miten hahmon omaavat kyvyt auttavat tai hankaloittavat "normaalia" eläämää. Aikamatkustajan vaimossa ne kohdat oli joko jätetty pois, selitetty ylimalkaisesti tai vain tavallaan annettu olla. Libri di Lucassa kirjailija on miettinyt asioita liian tarkasti. Jossain kohti huomaa, että hän on ajautunut juonessaan tilanteeseen, jossa kokee, että on pakko selittää jotenkin tarkemmin, ettei juoneen tulisi ristiriitaa. Tuollaiset kohtaukset ovat kuitenkin niitä, jotka lukija ohittaa nopeasti mikäli juoni itsessään on mukaansa tempaava. Silloin antaa anteeksi pienille epäjohdonmukaisuuksille, koska ne kuuluvat oikeaan elämäänkin. Ellei tietysti lukijan lähtökohtainen tarkoitus ole etsiä kirjasta virheitä tai muita ristiriitoja. Joka tapauksessa, epäoleellisten yksityiskohtien käyttäminen oli kovin häiritsevää.

Kirjan fyysisestä olemuksesta on sanottava pari asiaa. Lainasin kirjan paikallisesta kirjastosta, eli kirja on päällystetty muovilla eikä paperikantta saa kirjasta pois lukemisen ajaksi. Kirjailijan kuva on painettu paperikanteen niin, että se kurkkiin koko lukemisen ajan toisesta laidasta. Se on todella häiritsevää. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kiinnitän tällaiseen huomiota. Liekö sitten ajatukset olleet muualla, kun kaikki pikkuasiat häiritsevät vai mikä vikana.. Toinen asia on kirjan suomennoksen kieliasussa. Kirjan loppupuolella mukaan tulee henkilö, jonka etunimi on Poul. Joka toisessa lauseessa hänen nimensä on kirjoitettu Paul ja joka toisessa Poul. Tooooodella häiritsevää, muttei tietenkään kirjailijan vika.

Oliko Libri di Lucassa sitten hyviä puolia? Toki. Moniakin. Ensimmäisenä se, että tapahtumapaikkana on Kööpenhamina. Virkistävää vaihtelua. Kuten se, että tanskalaiskirjailija kirjoittaa tällaisen kansainväliseen salaliittoon perustuvan kirjan. Mutta miksi päähenkilö oli italialaista sukua? Se oli pieni miinus pohjoismaisuudessa. Tietysti kirjan aihepiiri sinänsä on yksi todella positiivinen asia. Kirjat, kirjojen ja lukutaidon merkitys, antikvariaatit ja tiedon välitys. Tätä taustaa vasten ajatus päähenkilöiden omaamista lukijan taidoista on äärimmäisen mukavaa vaihtelua ainaiseen uskonnollisten salaliittojen kirjoon. Suosittelen kyllä luettavaksi kaikille salaliittojen ja kirjojen ystäville edeltävistä mielipiteistäni huolimatta.

Lumihiutaleet: * *