lauantai 28. helmikuuta 2009

Humiseva harju

Emily Brontë

(suomentanut Juhani Lindholm, alkuperäisteos Wuthering Heights, kustantaja Otava)

"Tunsin painajaismaisia kauhun väreitä selkäruodossani ja yritin kiskaista käteni takaisin, mutta pieni käsi oli tarttunut siihen lujasti, ja kuulin ulkoa surkean nyyhkytyksen: "Laskekaa sisään, laskekaa sisään!" "

Mietin, että olenko jotenkin sivistymätön moukka, kun en etukäteen tiennyt yhtään mitä odottaa Humisevalta harjulta. Kuvittelin toki mielessäni, että kyseessä on kaikkien kartanoromaanien äiti, siirappisuudessaan voittamaton. Siksi olin kovin yllättynyt, kun hiljalleen paljastui, että tarinan keskeisintä antia ovat kostonhimo ja ilkeämielisyys. Humisevaa harjua kuitenkin kutsutaan klassikko-teokseksi ja sotkin sen ehkä mielessäni Jane Austenin tyyliin. Olenpa ollut perehtymätön.

Kirjassa ollut juonikuvaus luonnehtii teosta sanoilla: "Symbioottisen, lähes sadomasokistisen suhteen ja kolmiodraaman raastamien hahmojen kuvaus on suorastaan hätkähdyttävän moderni goottilaisissa tunnelmissaan." Olen samaa mieltä, vaikken sitä yhtä hyvin olisi osannut sanoakaan. Kirjan hahmot on riisuttu kaikista ylimääräisistä ominaisuuksista palvelemaan kostonkierteestä ja täyttymättömän rakkauden tunteista kertovaa tarinaa. Turhia sivujuonia ei ole. Ihmiset käyttäytyvät juuri niin järjettömästi kuin insinöörin mielestä voi käyttäytyä. Humiseva harju jää mieleen kolkkona, likaisena kartanona, jonka isännät tuntuvat olevan vähintäänkin sukua vanhalle vihtahousulle.

Tarinan naiset luonnollisesti turvautuvat aika ajoin hysteriaan, joka käsittääkseni on jossain vaiheessa 1800-lukua ollut lääketieteellisesti tunnustettu naisten sairaus. Ihmisten maailma miehen ja naisen välisen valtataistelun takia on oikeastaan todella vinoutunut ja omituinen. Tuntuu jälkiviisaasti, että elämästä on pitänyt tehdä vaikeampaa kuin se onkaan. Tämä ajatus ei suoranaisesti liity kirjaan, mutta ajankuvaan kyllä. Olisin muuten ollut loistava suffragentti.

No, takaisin Englannin nummille. Humiseva harju jäi Emily Brönten, pappilan tyttären, ainoaksi kirjaksi. Hän on kyllä ollut hyvä kirjoittaja, sillä kirjaa oli vaikea laskea käsistään vaikka kostonkierre ja ihmisten ilkeät ajatukset eivät varsinaisesti olleet kovin viihdyttävää luettavaa. Mutta jokin piirre tekstissä on, joka koukuttaa kovasti. Emily on ollut loistava kuvailemaan ympäristöä ja ihmisten ilmeitä ja äänensävyjä. Kylmät, kosteat päivät kartanon salongissa takkatulen loimussa tai ratsastaminen sateisella nummella saivat aikaan sen, että piti lukijankin lisätä villasukat jalkaan, kun rupesi mielikuvitusta palelemaan. Emily Brönte kuoli keuhkotautiin vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen ja kirjan suosio kasvoi vasta paljon myöhemmin. On herännyt tosin kysymys, miten pappilan tytär on voinut kirjoittaa näin kiihkeätunnelmaista tekstiä? Valitettavasti kysymykseen ei enää saa vastausta.

Humiseva harju oli siis lukukokemuksena yllätys, joskin omaa tietämättömyyttäni. Ja ehkä siksi myös pienoinen pettymys. Toisaalta en sanoisi, ettenkö voisi lukea kirjaa joskus uudestaankin. Jotain niissä hahmoissa on, joka tuntuu jäävän piiloon, mutta voisi kuitenkin löytyä, jos oikein tarkasti lukee ja keskittyy. Ehkä Catherinen haamu?

Lumihiutaleet: * * *

4 kommenttia:

Ahmu kirjoitti...

Minä olen myös koukuttunut Humisevaan harjuun ja erityisesti sen melko kammottavaan tunnelmaan. yhtä lailla tekisi mieli esittää kysymys kirjailijalle: mistä tällaiset kokemukset kumpuavat? Millainen on se mielikuvitus, joka piirtää tällaiset hahmot ja elämänkohtalot paperille?!

Teresita kirjoitti...

Niin ja kun liittää siihen sen, mitä hänen sisarensa ovat kirjoittaneet. Luin Anne Brönten Wildfell Hallin asukkaan tuossa joku aika sitten ja siinäkin oli kysymys pohjimmiltaan ihmisten ilkeydestä ja juoppoudesta. Ja sitten on Charlotten Kotiopettajattaren romaani, jossa myös on mystisiä piirteitä ja ihmisillä synkkiä salaisuuksia. Mahtoiko pappilassa olla todella niin tylsää, että mielikuvituksen piti antaa lentää huikaisevasti?

Ahmu kirjoitti...

Vai olisiko siellä oikeasti tapahtunut jotain kaameata, joka olisi motivoinut moiseen kirjoittamiseen? Epäilen kuitenkin sitä tylsyysvaihtoehtoa. Tässä kohtaa voikin sitten todeta, jos näin on, että sanonta, jonka mukaan hyvällä kirjoittajalla pitää olla traumaattinan lapsuus, on silkkaa puppua.

Teresita kirjoitti...

Näin akateemisessa englanninkielisen kirjan Brönten sisaruksista. Melkein pitää perehtyä aiheeseen jossain vaiheessa, sen verran kuitenkin kiinnostaa noiden sisarusten erilaisuus vs. samankaltaisuus heidän teoksissaan. Insinöörit ovat kovia vetämään suoralinjaisia johtopäätöksiä :)