lauantai 28. helmikuuta 2009

Humiseva harju

Emily Brontë

(suomentanut Juhani Lindholm, alkuperäisteos Wuthering Heights, kustantaja Otava)

"Tunsin painajaismaisia kauhun väreitä selkäruodossani ja yritin kiskaista käteni takaisin, mutta pieni käsi oli tarttunut siihen lujasti, ja kuulin ulkoa surkean nyyhkytyksen: "Laskekaa sisään, laskekaa sisään!" "

Mietin, että olenko jotenkin sivistymätön moukka, kun en etukäteen tiennyt yhtään mitä odottaa Humisevalta harjulta. Kuvittelin toki mielessäni, että kyseessä on kaikkien kartanoromaanien äiti, siirappisuudessaan voittamaton. Siksi olin kovin yllättynyt, kun hiljalleen paljastui, että tarinan keskeisintä antia ovat kostonhimo ja ilkeämielisyys. Humisevaa harjua kuitenkin kutsutaan klassikko-teokseksi ja sotkin sen ehkä mielessäni Jane Austenin tyyliin. Olenpa ollut perehtymätön.

Kirjassa ollut juonikuvaus luonnehtii teosta sanoilla: "Symbioottisen, lähes sadomasokistisen suhteen ja kolmiodraaman raastamien hahmojen kuvaus on suorastaan hätkähdyttävän moderni goottilaisissa tunnelmissaan." Olen samaa mieltä, vaikken sitä yhtä hyvin olisi osannut sanoakaan. Kirjan hahmot on riisuttu kaikista ylimääräisistä ominaisuuksista palvelemaan kostonkierteestä ja täyttymättömän rakkauden tunteista kertovaa tarinaa. Turhia sivujuonia ei ole. Ihmiset käyttäytyvät juuri niin järjettömästi kuin insinöörin mielestä voi käyttäytyä. Humiseva harju jää mieleen kolkkona, likaisena kartanona, jonka isännät tuntuvat olevan vähintäänkin sukua vanhalle vihtahousulle.

Tarinan naiset luonnollisesti turvautuvat aika ajoin hysteriaan, joka käsittääkseni on jossain vaiheessa 1800-lukua ollut lääketieteellisesti tunnustettu naisten sairaus. Ihmisten maailma miehen ja naisen välisen valtataistelun takia on oikeastaan todella vinoutunut ja omituinen. Tuntuu jälkiviisaasti, että elämästä on pitänyt tehdä vaikeampaa kuin se onkaan. Tämä ajatus ei suoranaisesti liity kirjaan, mutta ajankuvaan kyllä. Olisin muuten ollut loistava suffragentti.

No, takaisin Englannin nummille. Humiseva harju jäi Emily Brönten, pappilan tyttären, ainoaksi kirjaksi. Hän on kyllä ollut hyvä kirjoittaja, sillä kirjaa oli vaikea laskea käsistään vaikka kostonkierre ja ihmisten ilkeät ajatukset eivät varsinaisesti olleet kovin viihdyttävää luettavaa. Mutta jokin piirre tekstissä on, joka koukuttaa kovasti. Emily on ollut loistava kuvailemaan ympäristöä ja ihmisten ilmeitä ja äänensävyjä. Kylmät, kosteat päivät kartanon salongissa takkatulen loimussa tai ratsastaminen sateisella nummella saivat aikaan sen, että piti lukijankin lisätä villasukat jalkaan, kun rupesi mielikuvitusta palelemaan. Emily Brönte kuoli keuhkotautiin vuosi kirjan ilmestymisen jälkeen ja kirjan suosio kasvoi vasta paljon myöhemmin. On herännyt tosin kysymys, miten pappilan tytär on voinut kirjoittaa näin kiihkeätunnelmaista tekstiä? Valitettavasti kysymykseen ei enää saa vastausta.

Humiseva harju oli siis lukukokemuksena yllätys, joskin omaa tietämättömyyttäni. Ja ehkä siksi myös pienoinen pettymys. Toisaalta en sanoisi, ettenkö voisi lukea kirjaa joskus uudestaankin. Jotain niissä hahmoissa on, joka tuntuu jäävän piiloon, mutta voisi kuitenkin löytyä, jos oikein tarkasti lukee ja keskittyy. Ehkä Catherinen haamu?

Lumihiutaleet: * * *

sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Puhdistus

Sofi Oksanen

(kustantaja WSOY)

"Valokuvassa kaksi nuorta tyttöä seisoivat rinnakkain ja tuijottivat kameraan, mutta eivät uskaltaneet hymyillä sille."

Ystäväni suositteli minulle tätä kirjaa jo kauan ennen Finlandia-ehdokkaidenkaan valintaa. En saanut aikaiseksi lukea tätä silloin ja pian palkinnon saannin jälkeen (puhumattakaan Runebergista), osoittautui mahdottomaksi saada kirjaa kirjastosta. Onneksi lukevia tuttavia on paljon, niin pääsin minäkin Aliiden maailmaan. Jätän nuo palkinnot ja muut tittelit omaan arvoonsa, sillä niistä on puhuttu ja kirjoitettu vaikka kuinka paljon. En aio lokeroida kirjaa pelkästään sillä perusteella, koska se on vähän sama kuin kaikki Oscarin voittaneet elokuvat olisivat takuuvarmasti hyviä.

Oksasella on kirjoittajana tyyli, jossa hän ei pidä lukijaa liian tyhmänä. Se on aina asia, josta lukiessani pidän. Jotain jätetään kirjoittamatta, mutta silti lukijan ei tarvitse arvailla liikaa. Sellainen tyyli on varmasti vaikeaa, mutta Puhdistuksessa ainakin toimii erinomaisesti. Takaumat ja Hansin muistiinpanot täyttävät tyhjiä kohtia juuri sopivalla tahdilla. Alku lähtee sopivalla tempolla käyntiin, vaikkei tarinan punaista lankaa paljasteta hetkeen. Juuri niitä kirjoja, joissa vielä viimeinenkin sivu täydentää tarinaa. Myös Oksasen tapa kuvata tuoksuja ja ääniä on mainio. Pelkät sanat paperilla saavat Aliiden mökin heräämään eloon lukijan mielikuvituksessa. Kärpäsen surina katossa ja sipulin haju. Auton ääni pihatiellä ja lattialaudan narahdus.

Juoni sinänsä on aika ikiaikainen tarina sisarkateudesta, mustasukkaisuudesta, petoksesta ja hyväksikäytöstä. Tapahtumapaikka Viro tuo siihen kuitenkin omanlaisensa leiman. Kotiseuturakkaus, koti-ikävä ovat vahvasti esillä päähenkilöiden elämässä. Mutta kuten Aliide kirjan loppupuolella pohtii: aina tulee uusia saappaita, jotka marssivat jättäen heikommat jalkoihinsa. Kirjan tunnelmassa tulee hätkähdyttävästi esille toisen maailmansodan ja kommunismin seurausten aiheuttama pelko siitä, että koska tahansa voi tulla joku ja viedä sinut pois.

Puhdistus on kirja naisista. Ja heikkojen sortamisesta. Nämä asiat vaikuttavat aika paljon kirjan henkilögalleriaan. Naiset ovat kirjan hyväksikäytettyjä, mutta kuitenkin lopulta selviytyjiä. Vaikkakin kaikki eri tavalla. Aliiden hahmo on suorastaan pelottavan tyyni tapahtumien edetessä. Pelottavuutta lisää Aliiden määrätietoinen tapa selviytyä vaikeista tilanteista, kun ajattelee miten vinoutunut hänen syynsä selviytyä on. Zara puolestaan edustaa kirjan tulevaisuuden toivoa ja Talvi on jo turvassa, toisessa maassa. Kuten eräs ystäväni totesi, Puhdistuksessa yksilötason ratkaisut nivoutuvat mielenkiintoisesti yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Minusta ei oikein ole tämän syvempiin analyyseihin näin yksinpuheluna. Kokonaiskuva kirjasta oli lukukokemuksena positiivinen vaikka periaatteessa kirjan sisältö oli jossain määrin kovin inhorealistinen enkä yleensä pidä sen tyyppisistä kirjoista. Johtunee varmaa siitä, että rankoista kohtaloista lukeminen on masentavaa, koska uppoudun yleensä tarinaan kuin tarinaan aika syvälle. Kirja on joka tapauksessa varmasti palkintonsa ansainnut. Loppukaneettina mainittakoon, että pidin kovasti myös kirjan fyysisestä olemuksesta; fonteista ja paperin laadusta. Sujuvaa luettavaa niidenkin ansiosta.

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Aikamatkustajan vaimo

Audrey Niffenegger

(suomentanut Paula Korhonen, alkuperäisteos The Time Travelers Wife, kustantaja Gummerus)

"Nauramme, eikä mikään voi ikinä tehdä meitä surullisiksi, emmekä me voi ikinä menettää tätä, eikä kumpikaan meistä voi kuolla tai joutua kauas pois. Nyt olemme tässä, eikä mikään voi pilata tätä täydellistä hetkeä tai varastaa meiltä tätä iloa."

Olin lukenut paljon kommentteja ja mielipiteitä Aikamatkustajan vaimosta. Pelkästään ylistäviä ja ihailevia. Niinpä päätin hankkia teoksen käsiini. Nopeasti selvisi, että kirjakaupat eivät voi auttaa minua, koska painos on myyty loppuun aikaa sitten. Sekä sidottuna että nidottuna. Harmittelin asiaa ja laitoin palautettakin Gummerukselle, koska tämä ei ole ainoa kirja kyseiseltä kustantamolta, jota olen etsinyt kirjahyllyyni ja jonka kohdalla olen hieman myöhässä. Lähinnä minua kiinnostaa, milloin kustantamot yleensä ottavat uusintapainoksen? Kun tulee tarpeeksi kyselyitä vai jonkun tietyn ajan kuluttua vain? En ole vielä saanut vastausta.

Myöhemmin olin kirjastossa tekemässä "hakuammuntaa" eli kulkemassa hyllyjen välissä etsien mielenkiintoisen näköisiä kansia tai kirjan nimiä. Pysähdyin scifi- ja fantasiahyllyn kohdalle ja Aikamatkustajan vaimo odotteli hyllyn reunalle esille aseteltuna. Tietysti sieppasin kirjan aikailematta mukaani, mutta mieltäni jäi askarruttamaan kirjan sijoituspaikka. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt kirjasta muuta kuin takakansitekstin antaman kuvan ja se ei mielestäni kuulunut mihinkään varsinaiseen scifi-osastoon, muuta kuin sanan 'aikamatkailu' takia.

Nyt kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä. Miksei kirja voisi olla ihan peruskaunokirjallisten teosten joukossa, miksi se on luokiteltu scifi/fantasiahyllylle? Itselleni se ei ole mikään ongelma, koska en jaksa välittää luokitteluista muutenkaan, vaan etsiskelen kirjoja kaikilta osastoilta. Mutta jollakulla voi olla epäluuloja scifi-luokittelua kohtaan ja sillä tavalla menettää tässä kohtaa äärimmäisen hienon ja häkellyttävän lukukokemuksen.

Tarina kertoo Claresta ja Henrystä, jotka tapaavaat Claren ollessa kuusi ja Henryn 36-vuotias. He menevät naimisiin, kun Clare on 23 ja Henry 31. Tämän mahdollistaa aikasiirtymähäiriö, joka vaivaa Henryä. Hän tempautuu hallitsemattomasti ajasta toiseen omaan menneisyyteensä ja tulevaisuutensa ja tietysti joutuu sekä vaarallisiin että huvittaviinkin tapahtumiin. Enemmän juonesta ei kannata kertoa, kehotan lukemaan kirjan!

Kirja oli hämmentävä. Hengästyttävä. Traagisen surullinen ja hilpeän ilkikurinen yhdellä kertaa. Henry ja Clare kulkevat mukanani lopun elämääni, niin vaikuttavia he tavallisuudessaan olivat. Tai epätavallisuudessaan. Vastakohtaisuuksien luominen ja kuvaaminen niin tunteissa kuin adjetiiveissa on kirjan viehätyksen ydin. Toisaalta minä en kyllä osaa kuvata mikä oli tai on kirjan vetovoiman ydin. Eikä se tietenkään ole tärkeää, sillä kysymys on aina kokonaisuudesta. Ja tällä kertaa se oli mahtava!

Kirja on kuvaus kaipuusta, suuresta kaiken voittavasta rakkaudesta, odotuksesta, elämänilosta ja kuolemanpelosta. Ilman mitään paatoksellisuutta tai krumeluuria. Olo jää tyhjäksi, kun kirja loppuu. Silti tunne on hieman riemullinen, sillä se on loistavan kirjan merkki!

Olen taas löytänyt yhden uuden!

Lumihiutaleet: * * * * *