lauantai 31. tammikuuta 2009

Maailma vailla loppua

Ken Follett

(suomentanut Anu Niroma, alkuperäisteos World Without End, kustantaja WSOY)

"Merthinin ensimmäinen mielijohde oli huutaa kaikille varoitus, että he olivat hengenvaarassa. Mutta hän piti suunsa kiinni. Kukaan ei kuuntele hätääntynyttä miestä, eikä hän sitä paitsi ollut vielä varma. Oli pieni mahdollisuus, että Markin sairaus oli jotain muuta kuin hän pelkäsi. Kun hän olisi varma, hän puhuisi Carisille kahden kesken rauhallisesti ja järkevästi. Mutta sen täytyisi tapahtua pian."

Ensimmäiseksi varoitan, että tämä postaus tulee sisältämään jonkun verran juonen spoilausta, joten jos haluaa lukea kirjan ilman suurempia ennakkoajatuksia, niin kannattaa jättää tämä juttu väliin.

Kirjan takakansi hehkuttaa kuinka kannatti totisesti odottaa jatkoa Taivaan pilareille kahdeksantoista vuotta. Siinä myös kerrotaan juonesta sen verran, että kirjan alussa tapahtuva kohtaaminen ritarin ja neljän lapsen kanssa yhdistää heidän kohtalonsa ainiaaksi verivalan voimalla suuren salaisuuden varjelemiseksi. Kirjassa tämä salaisuus on kuitenkin vain onneton sivujuoni, joka ei oikeastaan näyttele niin suurta roolia kuin takakannen perusteella voisi päätellä. Toki suuri salaisuus ratkaisee lopulta muutaman oleellisen asian, mutta kirjan aikana odotin sen tulevan enemmänkin esille. Se oli pienoinen pettymys, koska salaisuuden aihepiiri olisi ollut muhkea lisä tapahtumaketjuihin.

Kirjan nimi Maailma vailla loppua toi mieleeni, että voisin jopa sanoa, että kirja vailla loppua. Minulla ei ole mitään yli tuhatsivuisia eepoksia vastaan, niin pitkään kuin kirjan jännite ja tyyli pysyvät kasassa. Tämän kirjan jännite katkesi sivulla 534 viidennen osan alla. Loppuosassa oli toki jaksoja, joita luki ahmimalla, mutta päällimmäinen tunne oli, että punainen lanka oli vähän kadonnut ja henkilöitä sekä tapahtumia tuli juuri sopivin väliajoin viemään tarinaa vääjäämättömään päätökseen. Juonenkäänteet olivat aika ajoin huikaisevia ja tarinaan jäi koukkuun pahan kerran, mutta hetken päästä tapahtui taas jotain, joka katkaisi ajatuksen. Esimerkiksi Ranskan sodan jakso oli mielestäni aivan turha. Kirjassa kuitattiin monia muitakin tapahtumia muutamilla kappaleilla, joten miksei myös tätä. Olihan se toki "jännittävä" seikkailu nunnille sota-ajan Ranskassa. Tuli olo, että kirjailija on halunnut kaikki mahdolliset seikkailun ainekset saman katon alle.

Ajattelen juonen katkoksien johtuvan myös henkilöhahmoista, jotka olivat koko ajan täysin ennalta-arvattavia. Kuin yksiulotteisia. Kullekin hahmolle on annettu jokin ominaisuus, jonka perusteella hahmo löytää kirjasta oman roolinsa. Kun sitten Kingsbridgessä alkaa tapahtua, nämä henkilöt toimivat juonessa omilla paikoillaan. Ja periaatteessa se, että päähenkilöiksi nousevat Caris ja Merthin olivat muka ainoita, joilla oli edistyksellisiä ajatuksia ja he olivat pelkästään hyviä ihmisiä, oli omituista. Ei pienintäkään omanedun tavoittelussa käytettyä ilkeyttä tai kateutta. Vaikutelmaa vain lisäsi se ärsyttävä seikka, että kirjassa muistutettiin koko ajan tapahtumista, jotka olivat henkilöiden motiiveina. Tarkoitan tällä sitä, että samojen asioiden toisto alkoi käydä tympeäksi. Eiköhän muutaman sadan sivun jälkeen kunkin hahmon perimmäinen luonne ja syyt toimintaan tulleet selviksi ilman jatkuvaa asioiden alleviivausta. Esimerkiksi se, että Caris ei suostunut menemään naimisiin Merthinin kanssa ja syitä jauhettiin jokainen kerta, kun Merthiniä vähänkin ärsytti Carisin käytös. Tunsin, että kirjailija piti lukijaa joko tyhmänä tai kovin lyhytmuistisena.

Juonessa oli paljon hienoja käänteitä, kun kaupunki ja luostarilaitos ottivat yhteen päätöksenteossa. Tietysti myös takakannen lupaamat edistysaskeleet uuden ajan kynnyksellä olivat mielenkiintoisia; hieman vain häiritsi aikaisemmin mainitsemani seikka, että kaikki edistykseksi kutsuttu tapahtui joko Carisin tai Merthinin toimesta. Muut kaupunkilaiset olivat ilmeisesti liian tyhmiä.

Juonittelua oli mielenkiintoista lukea, sillä Follettilla on aina ollut taito kirjoittaa hahmojaan uskomattomiin ja yllättäviin tilanteisiin. Vastapainoksi kirjaan on tuotu aimo annos romantiikkaa ja intohimoa, joka mielestäni sai välillä huvittaviakin piirteitä. Jotenkin ajatus siitä, että nunnankaapuinen naispäähenkilö nostaa helmojaan miespäähenkilölle kesäisellä niityllä hevosten laiduntaessa vapaana vieressä sai minut kurtistamaan kulmiani. Ei niinkään paheksunnasta vaan siitä, että kirjan tyyli hyppäsi siirappimaiseen harlequin-maailmaan silmänräpäyksessä. Suureen eepokseen ja juonikuvioihin kuuluvat toki myös intohimoiset kohtaukset ja tietynlainen romantiikannälkää tyydyttävä ilmapiiri, mutta tässä eepoksessa kohtaukset olivat välillä häiritsevän huvittavia. Se sai aikaan tunteen, ettei yksikään mies voinut olla kenet tahansa naisen nähdessään muuta kuin seksuaalisesti latautunut. Kuin Kingsbridge olisi ollut joku kanitarha. Ehkä se olikin, en minä tiedä, mutta siitä lukeminen oli tylsää.

Mielestäni tuokin ongelma olisi pienentynyt, jos kirja ei olisi niin mahdottoman pitkä. Ymmärrän yksityiskohtaisen romanttisen hetken kuvailun muutamia kertoja kirjan aikana, mutta jossain vaiheessa sitäkään ei tarvitse enää alleviivata. Silloin niiden muutamien hetkien merkittävyys kirjan tyylin ja juonen kannalta on paljon suurempi. Nyt kirjan loppupuolella alkoi olla jo puuduttavan kiusallista lukea kuinka taas päähenkilön päivä meni sekaisin himosta.

Taivaan pilareiden lukemisesta on kohdallani jo niin pitkä aika, etten muista siitä sen vertaa, että voisin näitä kahta kirjaa verrata. Ehkä se on hyväkin. Tulin tosin ajatelleeksi, että pidin sitä aikanaan aivan suurenmoisena teoksena, mutta oliko siinä näitä samoja häiritseviä piirteitä kuin Maailma vailla loppua- eepoksessa? Muistan lukeneeni pilareita välillä pelon vallassa, että mitä päähenkilöille tapahtuu. Samaa tunnetta ei tullut tällä kertaa. Edes ruton uhka ei saanut pelkämään, koska kirjassa oli vielä niin monta sivua jäljellä. Taivaan pilareissa jäljellä oleva sivumäärä ei estänyt Tom Rakentajan kuolemaa, mutta nyt tuntui, että kaikki juonen kannalta ongelmalliset tapaukset kuolivat ruttoon ja hyvät säästyivät.

Olen ehkä vähän liian tiukka kirjan suhteen, mutten voi mitään sille, että tarina tuntui loppujen lopuksi kovin sekavalle ja hengettömälle. Ennalta arvattavalle. Kustakin henkilöstä tiesi aina etukäteen millaisiin tilanteisiin hän joutuu. Se oli hieman tylsää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja kannattaa lukea kommenteistani huolimatta. Vaikka olisin tiennyt mielipiteeni jo ennen kirjaa, olisin silti lukenut sen. Ei se missään nimessä huono kirja ole. Ei vain iskenyt minuun. Ja se taasen ei todista yhtään mitään :)

Lumihiutaleet: * * *

2 kommenttia:

Ahmu kirjoitti...

Vähän samanlaisiin fiiliksiin minäkin silloin päädyin. Sellainen "paljon melua tyhjästä" olo. Ja näin myöhemmin ajatellen tämä ihana loppuratkaisu, jossa sankarit seisovat katedraalin huipulla maailma jalkojensa juuressa, tuntuu kaikkea muuta kuin luontevalta. Silti ihan viidyttävä ja addiktoiva kirja kyllä.

Pidä hauskaa Aikamatkustajan vaimon kanssa. Minut se pisti ihan lyttyyn, en edes tiedä miksi. Jotenkin vaan tosi vaikuttava kirja.

HannaH kirjoitti...

Sinut on haastettu! :)