tiistai 13. tammikuuta 2009

Maailma ilman meitä

Alan Weisman

(suomentanut Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa, alkuperäisteos World Without Us, kustantaja Atena)

"Ihminen on ottanut ennennäkemättömän askeleen maailman aikakirjoissa 1990-luvun puolivälin jälkeen. Olemme istuttaneet paitsi eksoottista flooraa ja faunaa yhdestä ekosysteemistä toiseen myös eksoottisia geenejä yksittäisten kasvien ja eläinten käyttöjärjestelmään, missä niiden on tarkoitus toimia täsmälleen samoin: kopioitua yhä uudestaan."

Weismanin kirjan tarkoituksena on pohtia mitä maapallolla tapahtuisi, jos koko ihmiskunta katoaisi hetkessä juuri nyt. Kaikille kyynikoille tiedoksi, että kirjan loppupuolella myös pohditaan kuinka todennäköistä olisi, että niin voisi käydä.

Kirja ei ole saarnaavaan sävyyn kirjoitettu tuomiopäivänjulistus, vaan pikemminkin pohdiskelevaa spekulaatiota siitä, kuinka ihminen onkaan muuttanut maailmaa. Teos on jaoteltu lukuihin, joissa käsitellään muinaishistoriasta ja Homo sapiensin leviämisestä asti tähän päivään ulottuva tapahtumaketju, jonka aikana ihmisrodun kehityksen saavutukset ovat tuoneet ympäröiville ekosysteemeille kaikenlaisia sopeutumishaasteita.

Perinteiset uhkakuvat öljyvahingoista ja ydinräjähdyksistä ovat tietysti osa pohdintaa, mutta joukossa on myös harvemmin mediassa pyöriteltyjä uhkakuvia, kuten mereen sotkeutuvat muovit. En tarkoita muovipulloja ja -pusseja, vaan pienen pieniä muovihiukkasia, joita tutkimuksissa on löytynyt paikoittain jopa pelottavan suuria määriä. Muovihiukkasia, granulaatteja, karkaa muovitehtaista, mutta on myös eräs arkipäiväisempi asia, josta näitä meren pieneliöiden ruoansulatusjärjestelmiä tukkivia partikkeleita meriin huuhtoutuu. Nimittäin kuorintavoiteet. Luonnonmukaisissa kuorintavoiteissa hierovat rakeet ovat esim. pähkinänpalasia, mutta useasti kyse on polyeteenistä eli muovista. Löysin moisen aineen myös omasta hyllystäni, joten tunnustan syyllisyyteni.

Lisäksi mielenkiintoinen huomio oli, että monet maailmalla markkinoidut biohajoavat pussit eivät oikeastaan maadu, vaan pelkästään - nimensä mukaisesti - hajoavat palasiksi. Niissä muovipohjaisia aineita on kiinnitetty toisiinsa maatuvilla ainesosilla, joten osa pusseista jää luontoon pienen pieninä muovipalasina. Oikeastaan kirjan perusteella kuulostaa vähän siltä, että olimmepa olemassa tai katoamme mystisesti, niin maailma hukkuu muoviin.

Kaikista uhkakuvista huolimatta, kirjasta tulee jotenkin rauhoittava olo. Se antaa hieman toisenlaisen perspektiivin kuin monet muut ympäristön- ja ilmastonongelmista puhuvat teokset. En tarkoita mitään synninpäästöä siitä, ettei ole hoitanut kaikkea kierrätystä säännöllisesti, vaan sitä, että luonto saattaa kuitenkin selvitä kaikesta ihmisten aiheuttamasta myrkystä huolimatta. Se tosin tarkoittaa, että kovin paljon pidemmälle sen sietokyvyn venyttämisen kanssa ei voida enää mennä.

Tämä teos on eräs niistä kirjoista, jotka ovat avanneet minulle uusia ajattelutapoja ja jopa vaikuttaneet johonkin syvempään tasoon omassa ajattelussa. Se on aika paljon sanottu. En sanoisi täysin maailmaamullistavaksi kirjaksi, muttei paljoa jää jälkeen. Loistava tiedekirja, jo ihan sen käsittelemän laajan asiakirjon pohjalta, mutta myös yksityiskohtiin paneutumisen perusteella. Kirjasta on käsittääkseni suunnitteilla elokuvakin, josta varmasti tulee loistavaa jatkoa Epämiellyttävlle totuudelle. Tällä kertaa vain mennään spekulaatioissa roimasti pidemmälle.

Lumihiutaleet: * * * * *

3 kommenttia:

Maria L. kirjoitti...

Kiitos tästä ja edellisestä postauksesta. En ole kommentoinut, mutta lukenut nämä kylläkin. Molemmat ovat kirjoja joihin haluaisin tutustua, etenkin Maailma ilman meitä. Olen monta kertaa miettinyt miltä maapallon pinta näyttäisi jos ihminen ei sitä muokkaisi. ;)

Teresita kirjoitti...

Kiva, että ehdit käydä kommentoimassa!

Tässä kirjassa oli myös erityisen pysäyttävä se kappale, jossa pohdittiin kuinka paljon näemme vaivaa, että vainajamme eivät hajoaisi normaalin luonnon kiertokulun mukaan. Jenkeissä rakennetaan jo pronssisuojattuja betonibunkkereita kuolleille. Se kuulostaa todella liioitellulle. Ja arkut ovat nykyisin kaikkea muuta kuin luonnossa helposti maatuvia materiaaleja.

Kun tämän asian esittää siinä kontekstissa, jota kirja käsittelee, ihmiset toimet ovat suorastaan järjettömiä.

Maria L. kirjoitti...

Vuoroin vieraissa. ;)

Kirjat kiinnostavat aina, mutta kun aina ei vaan ehdi kommentoimaan. Ja välillä pukkaa suorastaan ressiä oman blogin huoltamisesta. Plaah. Sinänsä tyhmää, koska näiden juttujenhan pitäisi olla "niitä mukavia hommia, joita tehdään silloin kun siltä tuntuu." Mutta ei se ihan silleen aina mene.

En tajua mitä järkeä "kuolleiden" palvomisessa on. Kehohan maatuu joka tapauksessa, tai ainakin muumioituu sitten sinne arkun sisälle, joten eihän tuollaisista systeemeistä ole mitään hyötyä.

Kävin tänään kirjastossa, ja tietysti unohdin juuri tuota kirjaa katsoa. Tyypillistä. ;)