keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Lumihiutale - talven salainen kauneus

Kenneth Libbrecht (kuvat Patricia Rasmussen)

(suomentanut Riitta Santala-Köykkä, alkuperäisteos The Snowflake: Winter's Secret Beauty, kustantaja Readme.fi)

"Missä piilee se luova nerous, joka pystyy suunnittelemaan ja toteuttamaan loputtoman monenlaisia lumikiteitä kauniine kuvioineen? Se elää aina vaihtuvassa tuulessa."

Hinguin tätä kirjaa koko syksyn joululahjaksi enkä joutunut pettymään, kun sen vihdoin sain. Kirja on täynnä lumoavan kauniita kuvia, joten siksi tekijöiksi on mielestäni mainittava molemmat, vaikka teksti ja idea ovatkin Libbrechtin käsialaa. Mutta koska veikkaan tietäväni miten vaikeaa on lumihiutaleiden kuvaus, on myös kuvaajalle annettava huomiota. Kirjan lopussa onkin hänen kirjoittamansa kappale, jossa perehdytään vähän laitteistoon ja kuvaustekniikkaan ja ennen kaikkea siihen, minkä verran kuvia on loppujen lopuksi käsitelty digitaalisesti. Periaatteessa ei ollenkaan. Roskien ja pölyn poistamista on tehty, koska kyse on mikroskoopin läpi kuvatuista kohteista ja pölyhiukkasia leijailee linssille taatusti.

Kirjassa on esitelty yksittäisen kiteen sekä sopivan lumihiutalesään muodostumista. Kovin syvälle fysiikkaan ei näin lyhyessä opuksessa mennä, mutta niille jotka tahtovat löytää lisätietoa jostain yksityiskohdasta, kirjasta löytyy paljon sopivia avainsanoja, joilla esimerkiksi googlen ihmeellisestä maailmasta löytyy yhtä jos toistakin. Kirja osoittaa hyvin, miten logiikka, filosofia ja fysiikka kulkevat käsi kädessä. Jos esimerkiksi mietitään sitä, onko mahdollista löytää kahta täsmälleen samanlaista lumikidettä, on kirjassa riemastuttavan looginen päättelyketju, jonka pohjalta tätä pulmaa voidaan pohtia. Siinä tosin jo mielestäni sivutaan todennäköisyyksiä ja se matematiikan haara on ollut minulle aina lähemmäs hepreaa.

Kommentoinnistani saa helposti sen kuvan, ettei kirja muuta sisälläkään kuin fysiikkaa ja matematiikkaa, mutta näin ei toki ole. Niihin vain itse kiinnitin kovasti huomiota, koska periaatteessa metafysiikassa piilee lumikiteidenkin perimmäinen arvoitus.

Mikä sitten on arvoituksellista lumikiteissä? Eivätkö ne ole vain jäätyneitä vesipisaroita? Vastaus on ei. Lumikiteet muodostuvat aivan itsekseen. Vesipisarat ovat taasen oma juttunsa. Sekä lumikiteet että vesipisarat tarvitsevat sen mikroskooppisen pienen pölyhiukkasen ytimekseen, jonka ympärille alkavat kerätä massaa, mutta lumikiteet eivät todellakaan ole jäätyneitä vesipisaroita. Siinä piileekin arvoituksen ydin. Eri ilmankosteudet ja lämpötilat ovat lumikiteitä muokkaavia voimia. Joihinkin kiteisiin tulee laattamaista "kasvua" ja joihinkin saniaismaisia sakaroita, joita myös dendriiteiksi kutsutaan. Mutta mikä saa loppujen lopuksi lumikiteen kasvamaan kuusisakaraiseksi ja sakarat symmetrisiksi? Lumikide kun ei kuitenkaan ole elollinen olento kuten kukka, jonka dna:ssa on tallessa ulkomuodon rakennuskoodi.

Kirjassa toki todetaan, että epämuodostumia syntyy. Voi olla haljenneita kiteitä tai sellaisia, joihin on kasvanut vain kolme sakaraa kuuden sijasta. Kaksi kidettä voivat myös yhdistyä. Tämä oli mielestäni mielenkiintoista, koska yhdistyminen tapahtuu pääsääntöisesti 30 asteen kulmassa, jolloin syntyy täydellinen kaksitoistasakarainen kide. Tähän liittyy eräs mieltäni askarruttava kysymys. Kirjassa kerrotaan, että "suurin osa tavallisen lumituiskun aikana satavista kiteistä on epäsäännöllisiä. Vain muutamat lumihiutaleet pääsevät maan pinnalle asti lähes täydellisinä." Jos siis symmetriset kuusisakaraiset eivät edusta tyypillisintä lumikiteen muotoa, nähdäänkö tässä jälleen ihmisen mieltymys symmetriaan? Vain täydellisen kuusisakaraiset kiteet ovat kaikkien määritelmien lähtökohtia, vertauspisteitä muille kiteille. Epäsäännöllisyys on siis pelkästään poikkeama "oikeasta", ja vain siksi että se esiintyy epäsymmetriana. Miksei epäsymmetrisyys voi koskaan olla sääntö eikä poikkeus? (Vastaan omaan kysymykseeni, siksi että epäsymmetria ja epäsäännöllisyys saavat monia muotoja, mutta kuten lumikiteissä, symmetrisiin löytyy yhteinen nimittäjä.)

Kirja houkuttelee lumihiutalebongarin uralle. Tarvitsee vain sopivan sään (helpommin sanottu kuin tehty), suurennuslasin ja lämpöiset vaatteet. Kirjailija suosittelee istumaan auton etupenkille lumisateella ja bongailemaan hiutaleita tuulilasista, koska siihen ne laskeutuvat sopivasti valmiina tutkailtavaksi. Kuka löytää kauneimman kiteen?

Lumihiutaleet: * * * * *

1 kommentti:

Ahmu kirjoitti...

Suosittelen kyllä todella Aikamatkustajan morsianta. Se oli todella hyvä!

Eddings ei jostain syystä kuitenkaan uponnut maailmaani ihan tyystin. Tuli sellainen olo, että kymmenen vuotta sitten olisin asiasta innostunut, mutta en kuitenkaan enää. Tarkoitus olisi lukea myös viimeinen osa ja se makaa aloitettuna jossain nurkassa, mutta olen jo unohtanut senkin vähän, mitä olen lukenut. En yleensä tykkää jättää kirjoja kesken, mutta tämä vain jymähti paikoilleen ja koko lukuprojekti jumiutui täysin. Sinänsä kuitenkin ymmärrän kulttumaineen, joka sarjan ympärillä on, mutta samalla tavalla minulle kävi myös Sormusten herraa lukiessa: se ei vaan ollut mukaansa tempaava lukukokemus, vaikka niin suurta mainetta maailmalla niittääkin...