lauantai 31. tammikuuta 2009

Maailma vailla loppua

Ken Follett

(suomentanut Anu Niroma, alkuperäisteos World Without End, kustantaja WSOY)

"Merthinin ensimmäinen mielijohde oli huutaa kaikille varoitus, että he olivat hengenvaarassa. Mutta hän piti suunsa kiinni. Kukaan ei kuuntele hätääntynyttä miestä, eikä hän sitä paitsi ollut vielä varma. Oli pieni mahdollisuus, että Markin sairaus oli jotain muuta kuin hän pelkäsi. Kun hän olisi varma, hän puhuisi Carisille kahden kesken rauhallisesti ja järkevästi. Mutta sen täytyisi tapahtua pian."

Ensimmäiseksi varoitan, että tämä postaus tulee sisältämään jonkun verran juonen spoilausta, joten jos haluaa lukea kirjan ilman suurempia ennakkoajatuksia, niin kannattaa jättää tämä juttu väliin.

Kirjan takakansi hehkuttaa kuinka kannatti totisesti odottaa jatkoa Taivaan pilareille kahdeksantoista vuotta. Siinä myös kerrotaan juonesta sen verran, että kirjan alussa tapahtuva kohtaaminen ritarin ja neljän lapsen kanssa yhdistää heidän kohtalonsa ainiaaksi verivalan voimalla suuren salaisuuden varjelemiseksi. Kirjassa tämä salaisuus on kuitenkin vain onneton sivujuoni, joka ei oikeastaan näyttele niin suurta roolia kuin takakannen perusteella voisi päätellä. Toki suuri salaisuus ratkaisee lopulta muutaman oleellisen asian, mutta kirjan aikana odotin sen tulevan enemmänkin esille. Se oli pienoinen pettymys, koska salaisuuden aihepiiri olisi ollut muhkea lisä tapahtumaketjuihin.

Kirjan nimi Maailma vailla loppua toi mieleeni, että voisin jopa sanoa, että kirja vailla loppua. Minulla ei ole mitään yli tuhatsivuisia eepoksia vastaan, niin pitkään kuin kirjan jännite ja tyyli pysyvät kasassa. Tämän kirjan jännite katkesi sivulla 534 viidennen osan alla. Loppuosassa oli toki jaksoja, joita luki ahmimalla, mutta päällimmäinen tunne oli, että punainen lanka oli vähän kadonnut ja henkilöitä sekä tapahtumia tuli juuri sopivin väliajoin viemään tarinaa vääjäämättömään päätökseen. Juonenkäänteet olivat aika ajoin huikaisevia ja tarinaan jäi koukkuun pahan kerran, mutta hetken päästä tapahtui taas jotain, joka katkaisi ajatuksen. Esimerkiksi Ranskan sodan jakso oli mielestäni aivan turha. Kirjassa kuitattiin monia muitakin tapahtumia muutamilla kappaleilla, joten miksei myös tätä. Olihan se toki "jännittävä" seikkailu nunnille sota-ajan Ranskassa. Tuli olo, että kirjailija on halunnut kaikki mahdolliset seikkailun ainekset saman katon alle.

Ajattelen juonen katkoksien johtuvan myös henkilöhahmoista, jotka olivat koko ajan täysin ennalta-arvattavia. Kuin yksiulotteisia. Kullekin hahmolle on annettu jokin ominaisuus, jonka perusteella hahmo löytää kirjasta oman roolinsa. Kun sitten Kingsbridgessä alkaa tapahtua, nämä henkilöt toimivat juonessa omilla paikoillaan. Ja periaatteessa se, että päähenkilöiksi nousevat Caris ja Merthin olivat muka ainoita, joilla oli edistyksellisiä ajatuksia ja he olivat pelkästään hyviä ihmisiä, oli omituista. Ei pienintäkään omanedun tavoittelussa käytettyä ilkeyttä tai kateutta. Vaikutelmaa vain lisäsi se ärsyttävä seikka, että kirjassa muistutettiin koko ajan tapahtumista, jotka olivat henkilöiden motiiveina. Tarkoitan tällä sitä, että samojen asioiden toisto alkoi käydä tympeäksi. Eiköhän muutaman sadan sivun jälkeen kunkin hahmon perimmäinen luonne ja syyt toimintaan tulleet selviksi ilman jatkuvaa asioiden alleviivausta. Esimerkiksi se, että Caris ei suostunut menemään naimisiin Merthinin kanssa ja syitä jauhettiin jokainen kerta, kun Merthiniä vähänkin ärsytti Carisin käytös. Tunsin, että kirjailija piti lukijaa joko tyhmänä tai kovin lyhytmuistisena.

Juonessa oli paljon hienoja käänteitä, kun kaupunki ja luostarilaitos ottivat yhteen päätöksenteossa. Tietysti myös takakannen lupaamat edistysaskeleet uuden ajan kynnyksellä olivat mielenkiintoisia; hieman vain häiritsi aikaisemmin mainitsemani seikka, että kaikki edistykseksi kutsuttu tapahtui joko Carisin tai Merthinin toimesta. Muut kaupunkilaiset olivat ilmeisesti liian tyhmiä.

Juonittelua oli mielenkiintoista lukea, sillä Follettilla on aina ollut taito kirjoittaa hahmojaan uskomattomiin ja yllättäviin tilanteisiin. Vastapainoksi kirjaan on tuotu aimo annos romantiikkaa ja intohimoa, joka mielestäni sai välillä huvittaviakin piirteitä. Jotenkin ajatus siitä, että nunnankaapuinen naispäähenkilö nostaa helmojaan miespäähenkilölle kesäisellä niityllä hevosten laiduntaessa vapaana vieressä sai minut kurtistamaan kulmiani. Ei niinkään paheksunnasta vaan siitä, että kirjan tyyli hyppäsi siirappimaiseen harlequin-maailmaan silmänräpäyksessä. Suureen eepokseen ja juonikuvioihin kuuluvat toki myös intohimoiset kohtaukset ja tietynlainen romantiikannälkää tyydyttävä ilmapiiri, mutta tässä eepoksessa kohtaukset olivat välillä häiritsevän huvittavia. Se sai aikaan tunteen, ettei yksikään mies voinut olla kenet tahansa naisen nähdessään muuta kuin seksuaalisesti latautunut. Kuin Kingsbridge olisi ollut joku kanitarha. Ehkä se olikin, en minä tiedä, mutta siitä lukeminen oli tylsää.

Mielestäni tuokin ongelma olisi pienentynyt, jos kirja ei olisi niin mahdottoman pitkä. Ymmärrän yksityiskohtaisen romanttisen hetken kuvailun muutamia kertoja kirjan aikana, mutta jossain vaiheessa sitäkään ei tarvitse enää alleviivata. Silloin niiden muutamien hetkien merkittävyys kirjan tyylin ja juonen kannalta on paljon suurempi. Nyt kirjan loppupuolella alkoi olla jo puuduttavan kiusallista lukea kuinka taas päähenkilön päivä meni sekaisin himosta.

Taivaan pilareiden lukemisesta on kohdallani jo niin pitkä aika, etten muista siitä sen vertaa, että voisin näitä kahta kirjaa verrata. Ehkä se on hyväkin. Tulin tosin ajatelleeksi, että pidin sitä aikanaan aivan suurenmoisena teoksena, mutta oliko siinä näitä samoja häiritseviä piirteitä kuin Maailma vailla loppua- eepoksessa? Muistan lukeneeni pilareita välillä pelon vallassa, että mitä päähenkilöille tapahtuu. Samaa tunnetta ei tullut tällä kertaa. Edes ruton uhka ei saanut pelkämään, koska kirjassa oli vielä niin monta sivua jäljellä. Taivaan pilareissa jäljellä oleva sivumäärä ei estänyt Tom Rakentajan kuolemaa, mutta nyt tuntui, että kaikki juonen kannalta ongelmalliset tapaukset kuolivat ruttoon ja hyvät säästyivät.

Olen ehkä vähän liian tiukka kirjan suhteen, mutten voi mitään sille, että tarina tuntui loppujen lopuksi kovin sekavalle ja hengettömälle. Ennalta arvattavalle. Kustakin henkilöstä tiesi aina etukäteen millaisiin tilanteisiin hän joutuu. Se oli hieman tylsää. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kirja kannattaa lukea kommenteistani huolimatta. Vaikka olisin tiennyt mielipiteeni jo ennen kirjaa, olisin silti lukenut sen. Ei se missään nimessä huono kirja ole. Ei vain iskenyt minuun. Ja se taasen ei todista yhtään mitään :)

Lumihiutaleet: * * *

tiistai 13. tammikuuta 2009

Maailma ilman meitä

Alan Weisman

(suomentanut Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa, alkuperäisteos World Without Us, kustantaja Atena)

"Ihminen on ottanut ennennäkemättömän askeleen maailman aikakirjoissa 1990-luvun puolivälin jälkeen. Olemme istuttaneet paitsi eksoottista flooraa ja faunaa yhdestä ekosysteemistä toiseen myös eksoottisia geenejä yksittäisten kasvien ja eläinten käyttöjärjestelmään, missä niiden on tarkoitus toimia täsmälleen samoin: kopioitua yhä uudestaan."

Weismanin kirjan tarkoituksena on pohtia mitä maapallolla tapahtuisi, jos koko ihmiskunta katoaisi hetkessä juuri nyt. Kaikille kyynikoille tiedoksi, että kirjan loppupuolella myös pohditaan kuinka todennäköistä olisi, että niin voisi käydä.

Kirja ei ole saarnaavaan sävyyn kirjoitettu tuomiopäivänjulistus, vaan pikemminkin pohdiskelevaa spekulaatiota siitä, kuinka ihminen onkaan muuttanut maailmaa. Teos on jaoteltu lukuihin, joissa käsitellään muinaishistoriasta ja Homo sapiensin leviämisestä asti tähän päivään ulottuva tapahtumaketju, jonka aikana ihmisrodun kehityksen saavutukset ovat tuoneet ympäröiville ekosysteemeille kaikenlaisia sopeutumishaasteita.

Perinteiset uhkakuvat öljyvahingoista ja ydinräjähdyksistä ovat tietysti osa pohdintaa, mutta joukossa on myös harvemmin mediassa pyöriteltyjä uhkakuvia, kuten mereen sotkeutuvat muovit. En tarkoita muovipulloja ja -pusseja, vaan pienen pieniä muovihiukkasia, joita tutkimuksissa on löytynyt paikoittain jopa pelottavan suuria määriä. Muovihiukkasia, granulaatteja, karkaa muovitehtaista, mutta on myös eräs arkipäiväisempi asia, josta näitä meren pieneliöiden ruoansulatusjärjestelmiä tukkivia partikkeleita meriin huuhtoutuu. Nimittäin kuorintavoiteet. Luonnonmukaisissa kuorintavoiteissa hierovat rakeet ovat esim. pähkinänpalasia, mutta useasti kyse on polyeteenistä eli muovista. Löysin moisen aineen myös omasta hyllystäni, joten tunnustan syyllisyyteni.

Lisäksi mielenkiintoinen huomio oli, että monet maailmalla markkinoidut biohajoavat pussit eivät oikeastaan maadu, vaan pelkästään - nimensä mukaisesti - hajoavat palasiksi. Niissä muovipohjaisia aineita on kiinnitetty toisiinsa maatuvilla ainesosilla, joten osa pusseista jää luontoon pienen pieninä muovipalasina. Oikeastaan kirjan perusteella kuulostaa vähän siltä, että olimmepa olemassa tai katoamme mystisesti, niin maailma hukkuu muoviin.

Kaikista uhkakuvista huolimatta, kirjasta tulee jotenkin rauhoittava olo. Se antaa hieman toisenlaisen perspektiivin kuin monet muut ympäristön- ja ilmastonongelmista puhuvat teokset. En tarkoita mitään synninpäästöä siitä, ettei ole hoitanut kaikkea kierrätystä säännöllisesti, vaan sitä, että luonto saattaa kuitenkin selvitä kaikesta ihmisten aiheuttamasta myrkystä huolimatta. Se tosin tarkoittaa, että kovin paljon pidemmälle sen sietokyvyn venyttämisen kanssa ei voida enää mennä.

Tämä teos on eräs niistä kirjoista, jotka ovat avanneet minulle uusia ajattelutapoja ja jopa vaikuttaneet johonkin syvempään tasoon omassa ajattelussa. Se on aika paljon sanottu. En sanoisi täysin maailmaamullistavaksi kirjaksi, muttei paljoa jää jälkeen. Loistava tiedekirja, jo ihan sen käsittelemän laajan asiakirjon pohjalta, mutta myös yksityiskohtiin paneutumisen perusteella. Kirjasta on käsittääkseni suunnitteilla elokuvakin, josta varmasti tulee loistavaa jatkoa Epämiellyttävlle totuudelle. Tällä kertaa vain mennään spekulaatioissa roimasti pidemmälle.

Lumihiutaleet: * * * * *

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Lumihiutale - talven salainen kauneus

Kenneth Libbrecht (kuvat Patricia Rasmussen)

(suomentanut Riitta Santala-Köykkä, alkuperäisteos The Snowflake: Winter's Secret Beauty, kustantaja Readme.fi)

"Missä piilee se luova nerous, joka pystyy suunnittelemaan ja toteuttamaan loputtoman monenlaisia lumikiteitä kauniine kuvioineen? Se elää aina vaihtuvassa tuulessa."

Hinguin tätä kirjaa koko syksyn joululahjaksi enkä joutunut pettymään, kun sen vihdoin sain. Kirja on täynnä lumoavan kauniita kuvia, joten siksi tekijöiksi on mielestäni mainittava molemmat, vaikka teksti ja idea ovatkin Libbrechtin käsialaa. Mutta koska veikkaan tietäväni miten vaikeaa on lumihiutaleiden kuvaus, on myös kuvaajalle annettava huomiota. Kirjan lopussa onkin hänen kirjoittamansa kappale, jossa perehdytään vähän laitteistoon ja kuvaustekniikkaan ja ennen kaikkea siihen, minkä verran kuvia on loppujen lopuksi käsitelty digitaalisesti. Periaatteessa ei ollenkaan. Roskien ja pölyn poistamista on tehty, koska kyse on mikroskoopin läpi kuvatuista kohteista ja pölyhiukkasia leijailee linssille taatusti.

Kirjassa on esitelty yksittäisen kiteen sekä sopivan lumihiutalesään muodostumista. Kovin syvälle fysiikkaan ei näin lyhyessä opuksessa mennä, mutta niille jotka tahtovat löytää lisätietoa jostain yksityiskohdasta, kirjasta löytyy paljon sopivia avainsanoja, joilla esimerkiksi googlen ihmeellisestä maailmasta löytyy yhtä jos toistakin. Kirja osoittaa hyvin, miten logiikka, filosofia ja fysiikka kulkevat käsi kädessä. Jos esimerkiksi mietitään sitä, onko mahdollista löytää kahta täsmälleen samanlaista lumikidettä, on kirjassa riemastuttavan looginen päättelyketju, jonka pohjalta tätä pulmaa voidaan pohtia. Siinä tosin jo mielestäni sivutaan todennäköisyyksiä ja se matematiikan haara on ollut minulle aina lähemmäs hepreaa.

Kommentoinnistani saa helposti sen kuvan, ettei kirja muuta sisälläkään kuin fysiikkaa ja matematiikkaa, mutta näin ei toki ole. Niihin vain itse kiinnitin kovasti huomiota, koska periaatteessa metafysiikassa piilee lumikiteidenkin perimmäinen arvoitus.

Mikä sitten on arvoituksellista lumikiteissä? Eivätkö ne ole vain jäätyneitä vesipisaroita? Vastaus on ei. Lumikiteet muodostuvat aivan itsekseen. Vesipisarat ovat taasen oma juttunsa. Sekä lumikiteet että vesipisarat tarvitsevat sen mikroskooppisen pienen pölyhiukkasen ytimekseen, jonka ympärille alkavat kerätä massaa, mutta lumikiteet eivät todellakaan ole jäätyneitä vesipisaroita. Siinä piileekin arvoituksen ydin. Eri ilmankosteudet ja lämpötilat ovat lumikiteitä muokkaavia voimia. Joihinkin kiteisiin tulee laattamaista "kasvua" ja joihinkin saniaismaisia sakaroita, joita myös dendriiteiksi kutsutaan. Mutta mikä saa loppujen lopuksi lumikiteen kasvamaan kuusisakaraiseksi ja sakarat symmetrisiksi? Lumikide kun ei kuitenkaan ole elollinen olento kuten kukka, jonka dna:ssa on tallessa ulkomuodon rakennuskoodi.

Kirjassa toki todetaan, että epämuodostumia syntyy. Voi olla haljenneita kiteitä tai sellaisia, joihin on kasvanut vain kolme sakaraa kuuden sijasta. Kaksi kidettä voivat myös yhdistyä. Tämä oli mielestäni mielenkiintoista, koska yhdistyminen tapahtuu pääsääntöisesti 30 asteen kulmassa, jolloin syntyy täydellinen kaksitoistasakarainen kide. Tähän liittyy eräs mieltäni askarruttava kysymys. Kirjassa kerrotaan, että "suurin osa tavallisen lumituiskun aikana satavista kiteistä on epäsäännöllisiä. Vain muutamat lumihiutaleet pääsevät maan pinnalle asti lähes täydellisinä." Jos siis symmetriset kuusisakaraiset eivät edusta tyypillisintä lumikiteen muotoa, nähdäänkö tässä jälleen ihmisen mieltymys symmetriaan? Vain täydellisen kuusisakaraiset kiteet ovat kaikkien määritelmien lähtökohtia, vertauspisteitä muille kiteille. Epäsäännöllisyys on siis pelkästään poikkeama "oikeasta", ja vain siksi että se esiintyy epäsymmetriana. Miksei epäsymmetrisyys voi koskaan olla sääntö eikä poikkeus? (Vastaan omaan kysymykseeni, siksi että epäsymmetria ja epäsäännöllisyys saavat monia muotoja, mutta kuten lumikiteissä, symmetrisiin löytyy yhteinen nimittäjä.)

Kirja houkuttelee lumihiutalebongarin uralle. Tarvitsee vain sopivan sään (helpommin sanottu kuin tehty), suurennuslasin ja lämpöiset vaatteet. Kirjailija suosittelee istumaan auton etupenkille lumisateella ja bongailemaan hiutaleita tuulilasista, koska siihen ne laskeutuvat sopivasti valmiina tutkailtavaksi. Kuka löytää kauneimman kiteen?

Lumihiutaleet: * * * * *