torstai 31. joulukuuta 2009

Serren metsissä

Patricia A. McKillip

(suomentanut Natasha Vilokkinen, alkuperäisteos In the Forest of Serre, Karisto 2009)

"Velho kuiskasi silmät sujettuina "Keittiössä on pieni pihkanvärinen ruukku." "

Lisää joululahjapinon pienentämistä. Serren metsissä -kirjaa on kutsuttu aikuisten saduksi monissakin kommenteissa ja osa on myöskin ollut sitä mieltä, että teos on kovin sekava. Noitia, velhoja, peikkoja, taikuutta, kuningaskuntia, prinssi ja prinsessa... ja monen monta juonenkäännettä ennen onnellista loppua. Itse en kuitenkaan haluaisi käyttää kumpaakaan kommenttia. Mikä yleensäkään on aikuisten satu?

Toki teemat ovat kuin perinteisestä sadusta konsanaan. Prinssin hevonen talloo noidan valkoisen kanan kuoliaaksi ja noita noituu kostoksi prinssin harhailemaan Serren metsissä tulilinnun perässä kotiaan löytämättä. Samaan aikaan hänen isänsä on solminut naapurikuninkaan kanssa sopimuksen, jonka mukaan prinssi saa vaimon Dacian nuorimmasta prinsessasta. Prinsessa lähetetään matkan kohti Serren valtakuntaa turvanaan nuori velho. Serren taikuus kuitenkin yllättää heidät kaikki eikä mikään mene suunnitelmien mukaan. Ja noita tahtoo aina vain korvauksen kuoleesta kanastaan.

McKillipin tyyli on pettämätön. Teos on lähestulkoon runollinen, muttei missään nimessä vaikeaselkoinen tai yliampuva. Hahmot eivät ehkä ole maailman syvimpiä ja helpoimpia samaistumisen kohteita, mutta kirjailija on hahmoille lempeä, sillä jokaisella on jokin inhimillinen piirre; lukuunottamatta sitä nimeämätöntä ei-mitään, jonka latteilla kasvoilla paistavat tyhjän mustat silmät. Hän tai se vie vanhalta Unciel-velholta vähätkin voimat.

Eli mikä on aikuisten satu? Jos sillä tarkoitetaan perinteisessä Grimmin veljesten hengessä tehtyä tarinaa, niin ehkäpä tämä sitten on aikuisten satu. Muussa tapauksessa haluaisin välttää koko termiä. Entäpä sekava? Juonenkäänteitä toki on ja osa tekstistä on eeterisen kaunista, mutta sekavaksi en sitä kutsuisi. Pikemminkin kyse on siitä, että tarina vaatii lukijaansa keskittymään ja päästämään mielikuvituksen valloilleen. Katoamaan tulilinnun perään prinssi Ronanin matkaan. Tarinan kauneus on sitä luokkaa, että jos osaisin piirtää, olisi tämä kirja ihana kuvittaa. Mutta koska en osaa enkä hallitse mitään taikavoimia, jätän sen vain haaveeksi :)

Yksi mielenkiintoinen piirre juonesta ja kirjan teemoista nousi parikin kertaa mieleeni lukiessa. Juoni ja hahmot olisivat voineet olla Terry Pratchettin kynästä, mutta hänellä kaikkea olisi lyyrisen kielenkäytön sijaan hallinnut musta huumori. Jota pari kertaa yllättäen pilkahti jopa McKillipin kynästä Brumen kommenteissa. Ehkäpä juuri noita sai minut ajattelemaan Pratchettia, koska samankaltaisuutta noidan omituisten päähänpinttymien kohdalla löytyy myös hänen kirjoistaan. Ja siinäpä paljastuukin eurooppalaisten kansantarujen perinteikäs maailma. Kuten aina, metsä kätkee suurimman salaisuuden ja taikuuden. Pahuus asuu kaukana kylmässä huurteen peittämässä maailmassa tai uhkaa kuivalta, polttavalta aavikolta. Mutta kauneus ja hyväntahtoinen taikuus, ne asuvat metsässä ja sen asukeissa.

Kirja oli mahtava, mutta ei aivan yltänyt Unohdetun Ombrian tasolle. Joskin näitä on paha mennä vertailemaan, koska kaikki kolme McKillipiä, jotka olen lukenut, ovat olleet mieleisiä.

Lumihiutaleet: * * * *

perjantai 25. joulukuuta 2009

Kadonnut symboli

Dan Brown

(suomentanut Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi, alkuperäisteos The Lost Symbol, kustantaja WSOY 2009)

"Langdon vilkaisi rintaansa osoittavia lasertähtäimiä ja laski olkalaukkunsa sohvapöydälle. Toinen agenteista lähestyi sitä varovasti, avasi laukun vetoketjun ja levitti laukkua, josta pelmahti pieni höyrypilvi."

Joululahjapinon pienennys on nyt aloitettu. Dan Brownin uusin Langdon-seikkailu suomennettuna ilmestyi juuri sopivasti ennen joulua. Ehtiäkseen tietysti mahdollisimman moneen pukinkonttiin. Minulla kirja oli myös toivomuslistalla, sillä kaipasin kunnollista mysteerikirjaa pitkästä aikaa. Pieni pelko kliseisestä salaliittolässähdyksestä kyllä oli, koska tuntuu, että vapaamuurari-akselia ja Washingtonin salattua arkkitehtuuria on lypsetty aivan tarpeeksi. Myöskään Brownin ympärillä aikanaan kiehunut davinci-hypetys ei oikein ole minun makuuni. Jotenkin tykkään vältellä kaikkia sensaatiokirjoja.

Eikä sillä, kliseitä toki löytyy. Mutta ne pysyvät kohtuuden rajoissa eikä kai niitä aina voi välttääkään. Tarina kuitenkin alkaa ja etenee niin vauhdikkaasti ettei siinä jaksa puuttua turhiin pikkuseikkoihin, mikäli meinaa kirjasta nauttia. Brownin kirjat ovat perinteisesti täynnä tietoja ja lukemattomia yksityiskohtia. Siitä huolimatta langat pysyvät käsissä ja juoni kulkee jouhevasti. Eikä tämän kirjan loppua kohden tullut sitä häiritsevää vaikutelmaa, että kirjailija sotkeutuu omaan näppäryyteensä, vaan loppuratkaisu tuntui hiotulta ja harkitulta.

Mielenkiintoisia teemoja kirjassa olivat ihmiskunnan kehityksen eksponentiaalisuus sekä muiden muassa Raamatun ja Jeesuksen mustavalkoisen tulkinnan kritisointi. Lisäksi plussaa siitä, että vaikka kirjassa piikki osuukin poliittisen retoriikan Raamattu-tulkintaan, siiheen ei silti takerruta saarnaamaan liiaksi. Se on tuntunut vähän muoti-ilmiöltä Bushin hallinnon jälkeen. Tuntuu, että jokaisen itseään kunnioittavan amerikkalaiskirjailijan on ollut pakko siihen jotain kommentoida. Ei-yhdysvaltalaisena lukijana on silti sanottava, että osa 'Uuden maailman tiedon airut' -hehkutuksesta menee vähän överiksi. Liikaa kansallistunnetta minulle.

Toisaalta ei ole toista Dan Brownia. Muut tulevat aina askeleen jäljessä. Jos ei tykkää genrestä, ei kannata vaivautua lainkaan (myöskään mollaamaan), mutta jos kaipaa mysteerejä, on Brown siinä mielessä ykkösvalinta. Kokeiltu on. Meltzerin Kohtalon kirja ammentaa samoista aineksista kuin Kadonnut symboli. Mutta täysin eri aaltopituudella. Kohtalon kirja tuntuu tökeröltä yritelmältä tämän rinnalla. Yritän olla spoilaamatta pahasti, mutta tällä kertaa ei turhaan huiskita viivoja Washingtonin kartan päälle tai dollarin seteleihin. Ne on nähty jo. Brown onkin päättänyt löytää jotain muuta. Myös vapaamuurareista kirjoitetaan uudelta kantilta eikä vain jumituta Jeffersoniin.

Kootusti voisi sanoa, että negatiiviselle puolelle menee symbolien sekamelska loppua kohden, noetiikka ja ihminen-jumala-akselin jatkuva toisto. Vähemmälläkin olisi mennyt perille. Etenkin lopusta olisi voitu nipsaista parikymmentä sivua pois ilman, että juoni olisi siitä kärsinyt. Positiivista on Brownin ehdottoman ammattitaitoinen ote kuljettaa monimutkaisia yksityiskohtia ja toimintaa täynnä olevaa tarinaa ilman mitään katkoksia. Lisäksi se, että kirja keskittyy yksinomaan asiaan eikä siihen ole sotkettu mitään pakollista siirappia, ansaitsee kunniamaininnan. Positiiviselle puolelle menee myös se, että tietyt aina-pahoina-salaliittoina esitetyt toimijat tuodaan täysin uuteen valoon. Noetiikan kohdalla joudun kallistamaan vaakaa osittain myös plussan puolelle, sillä se kuuluu Brownin tyyliin. Kuten Bondilla on aina uusimmat "gadgetit", on myös Brownilla oltava jotain viimeisen päälle upouutta ja ennen näkemätöntä.

Lopun paatoksellisesta toivon herättämisestä huolimatta Kadonnut symboli on mannaa kaikille korkealuokkaisen mysteeri-salaliitto-kirjallisuuden ystäville. Ja Brown-faneille myös. Loppuun jäi tuntu, että kirjan "sanoma" oli Brownin kädenojennus kaikille tahoille, joista hän on aikaisemmissa kirjoissaan tehnyt konnia.. En tiedä pitääkö intuitioni paikkansa, mutta siihen minun vain on luottaminen. Kaikesta huolimatta sain mitä kaipasin, eli korkeatasoisen, viihdyttävän jännityskirjan.

Lumihiutaleet: * * * *

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne

(suomentanut Laura Beck, alkuperäisteos The Boy in the Striped Pyjamas, kustantaja Bazar 2008)

"Bruno oli lukenut tarpeeksi kirjoja löytöretkeilijöistä tietääkseen, ettei koskaan voinut tietää etukäteen mitä löytäisi. Useimmiten he törmäsivät johonkin kiinnostavaan, joka vain kökötti paikoillaan kaikessa rauhassa ja odotti tulevansa löydetyksi (kuten Amerikka). Joskus he löysivät jotakin joka oli paras vain jättää oman onnensa nojaan (kuten kuollut hiiri kaapin perällä)."

Kiitokset Cathylle lukuvinkistä! Kirja oli todellakin lukemisen arvoinen ja pysäyttävä kokemus. Kuten takakansikin kertoo, ei juonesta kannata tietää juuri mitään, ettei se häiritsisi lukukokemusta. Kunnioitettava toive, joten en paneudu siihen sen tarkemmin.

Kommentoin vain hieman kirjailijan loppukaneettia... Olen lukenut muutamia kirjoja tästä samasta aiheesta ja vaikkakin kertomukset ovat kovin kauheita ja pysäyttäviä, ei mieleni vain riitä ymmärtämään niitä kokonaisuudessaan. John Boyne toteaakin, että olisi jopa ylimielistä olettaa tämän päivän perspektiivistä katsottuna voivansa käsittää sellaisten kauhujen todellista luonnetta. Siinä myös syy miksi hän otti päähenkilöksi pienen pojan. Huomasin itse ajattelevani, että juuri sellainen näkökulma toimii yllättävän hyvin. Omassa mielessäni olevat kysymykset ovat tämän päivän perspektiivistä katsottuna kuin lapsen silmin silloin joskus. Miksi toisilla on se raidallinen pyjama, mutta toisilla ei? Etenkin kun meidän kaikkien yhdennäköisyys on niinkin silmiinpistävää?

Kirjasta on tehty myös elokuva, joka on saanut ensi-iltansa Suomessa tammikuussa 2009. Ja ilmeisen hyvät arvostelut myös. Itse en ole nähnyt, mutta korjaan asian pikimmiten.

Kun jossain vaiheessa tajuaa, mikä kirjan juoni tulee olemaan, mieleen nousee vain yksi sana "ei!". Ja juuri siinä piilee koko teoksen nerokkuus. Jotkut kohtalot olemme tottuneet hyväksymään historiallisena tosiseikkana; mieli turtuu ajattelemaan kärsimyksiä ja niiden mittakaavaa. Aina välillä kuitenkin joku onnistuu ravistamaan sen painolastin pois ja palaamaan perusasioihin. Kuten John Boyne.

Lumihiutaleet: * * * *

torstai 17. joulukuuta 2009

Tilinteon hetki

Jeff Long

(suomentanut Pauliina Klemola, alkuperäisteos The Reckoning, kustantaja Like 2005)

"Hän kuuli sävelet hiipiessään kuunvarjojen joukossa. Vesi tulvi valtavasta maljasta toiseen harmonisina putouksina. Se virtasi kivihuiluissa pakottaen ilman viheltävien pillien läpi. Se hakkasi rytmejä kanavien seinäpaneeleja vasten."

Nuori naisjournalisti, Molly Drake lähtee etsimään uutta juttua Kambodzan (Z:n päälle kuuluisi väkänen, mutta olen niin käsi etten saa sitä aikaiseksi.) viidakoihin. Hän haluaa löytää Vietnamin sodassa kadonneiden amerikkalaissotilaiden jäännöksiä tai ainakin olla kameroineen paikalla, kun etsintäryhmä löytää niitä. Kaivauksilla hän tapaa arkeologi Duncan O'Brianin ja veljensä luita etsivän John Kleatin. Kaivauksilta tehdään poliittisesti arkaluontoinen löytö ja kolmikko joutuu poistumaan alueelta, koska he eivät kuulu armeijan leipiin. Niinpä he päättävät aloittaa oman tutkimusretkensä syvemmälle viidakkoon kahden sinne aikoinaan eksyneen panssarivaunun ja niiden miehistön jäljille. Monsuuni on nousemassa ja niin tuntuvat olevan myös menneisyyden haamut.

Niin. Tekisi mieleni oikeastaan teilata kirjaa aika pahasti, muttei siitä ole mitään hyötyä ja sitä paitsi osa ongelmasta on ilmiselvästi lukijassa. Edetään siis analyyttisen rauhallisesti... On mielenkiintoista, että mieskirjailija laittaa päähenkilöksi tällaiseen (toiminta-tyyppiseen) kirjaan naisen. Unohdetaan tässä vaiheessa kaikki sukupuolten välinen julkisuudessa vellova audimies vastaan telaketjufeminismi ja tarkastellaan asiaa hieman objektiivisemmin. Ainakin toivottavasti. Pohdin vain sitä, että kuinka mieskirjailija saa naispäähenkilöstä uskottavan (tai päinvastoin)? Tässä teoksessa Molly on koko kirjan kantava voima; ehdoton johtotähti eikä hänelle täysin vastaavaa miespäähenkilöä löydy. Lisäksi kirjassa on paljon Mollyn pään sisällä tapahtuvaa ns. sisäistä taistelua tai itsensä etsimistä, joten pohdin vain, kuinka tällaisesta henkilöstä tehdään uskottava, kun hän on vielä juuri sitä toista sukupuolta. Mielestäni nimittäin tässä Jeff Long on onnistunut aika hyvin. Olkoonkin, että aina kun naishahmoilla on jotain synkkää menneisyydessään, selviää, että kyseessä oli raiskaus. Joka tapauksessa, valokuvaava naispäähenkilö, joka on sopivassa suhteessa vahva ja herkkä, on kirjan positiivista antia. Kuten oikeastaan kyllä koko hahmogalleria.

Kirja alkoi todella lupaavasti. Prologi oli juuri sitä mitä takakannen lupaamalta huikealta seikkailutrilleriltä ja nerokkaalta mysteeriltä voisi odottaakin. Ensimmäiset kaivaukset ja karkotus sieltä menivät myös sujuvasti, mutta sitten kun ryhmä jämähti viidakon piilotettuun kaupunkiin, kirja jämähti myös. Koko juoni muuttui sekavaksi mössöksi ja minulta alkoi mennä halu lukea koko kirjaa. Tahkosin vajaata kolmea sataa sivua kaksi viikkoa. Uskomaton suoritus jopa minulta. Tässä voidaankin kysyä, miksen vain jättänyt kirjaa kesken. No siksi, kun en osaa enää siinä vaiheessa, kun tarina on tietyssä pisteessä. Sitten on vain saatava tietää mitä tapahtuu. Ja aivan niin huono tämä kirja ei ollut, että olisi voinut sanoa loppuratkaisun olevan yhdentekevä.

Long käyttää kirjan loppua kohden yhä mielikuvituksellisempaa kieltä ja tässä kohdin minulta lukijana loppui paukut kesken. En yksinkertaisesti enää pysynyt mukana siinä kielikuvien viidakossa, jota kirjailija käytti kuvatessaan kasvien, puiden ja raunioiden aiheuttamia ajatuksia kirjan hahmojen mielissä. Luin aina yhtä kohtaa monta kertaa ja sitten selailin taas eteenpäin sivutolkulla vajaalla keskittymisellä, koska muuten en olisi varmaan saanut tätä luettua. Kirja muuttui koko ajan sekavammaksi ja prologi siirtyi yhä vain kauemmas. Ja kun vihdoin prologin tapahtumat saivat jonkun selityksen, tuntui, että se oli kuin eri kirjasta.

Myönnettäköön, että loppuratkaisu pelasti aika paljon, koska se vaati miettimään koko kirjan tapahtumia toiselta kantilta eikä myöskään ollut ennalta-arvattava. Mutta koska en ole kauhun enkä scifin ystävä, tämä meni myös vähän yli hilseen. Mielikuvitukseni kapasiteetti loppui ennen aikojaan. Lisäksi veikkaan, että minulta meni myös pointti vähän ohi. Tilinteon ja sovituksen merkeissä liikuttiin, mutta etenkin tuo punakhmer-akseli jäi vähän hämärän peittoon, että millä tavalla se Mollyyn liittyi. Vai liittyikö millään.

Ei mahda minkään. Sekava pettymys.

Lumihiutaleet: * *

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Bellini-kortti

Jason Goodwin

(suomentanut Pekka Tuomisto, alkuperäisteos The Bellini Card, kustantaja Karisto 2009)

"Venetsia ilmielävänä muistutti huomattavasti Britannian suurlähettilään residenssissä riippuvia Canalettoja; se oli vain paljon suurempi - täyteläinen panoraama harmahtavaa ja ruskeaa; etualalla huojui juopunut mastojen ja puomien rykmentti; kauempana näkyivät kaupungin kolmenkymmenenkahden kirkon kellotornit; hänen jalkojensa juuressa kimmelsi sininen vesi ja yläpuolellaan kirkas kesätaivas."

Marraskuuko lienyt syynä, etten päässyt lukemisen makuun vähään aikaan. Sitten tartuin Jason Goodwinin kolmanteen Yashim Togalu-seikkailuun ja sain kuin sainkin lukuvirettä hieman takaisin. Mikäpä parempi paikka paeta marraskuun sumua ja pimeyttä kuin Istanbulin ja Venetsian kadut ja kanaalit..

Valtaistuimella on uusi sulttaani, joka on kuullut Venetsiassa olevasta Bellinin maalauksesta, jossa on kuvattuna hänen esi-isänsä. Sulttaani pyytää Yashimia hankkimaan taulun hänelle, mutta matkaan ilmaantuukin vastoinkäymisiä ja Yashim pyytää ystäväänsä, Puolan suurlähettilästä, Palewskia lähtemään matkaan puolestaan. Palewski saapuu Venetsiaan valepuvun turvin ja huomaa pian, että taidekaupassa on kysymys elämästä ja kuolemasta. Venetsia on kuin teatteria, jonka hahmoksi Palewski huomaa joutuneensa. Kulisseista pyyhältää narreja, murhaajia, huijareita ja kaunottaria. Viime hetkellä apuun saapuu onneksi Yashim, jolla on omat epäilyksensä siitä, kuka näytelmän onkaan käsikirjoittanut.

Kolmas Yashim-kirja on mielestäni tähän astisista paras. Kaikissa kirjoissa on ihanan mukaansatempaava tunnelma Istanbulista, mutta kolmannessa oman vivahteensa tuo Venetsia, jonka kytkös vanhaan Konstinopoliin antaa lisämielenkiintoa juonen diplomaattisiin käänteisiin. Lisäksi Goodwin on päässyt jonkun verran eroon itseäni häirinneestä pronomien viljelystä. Kun hahmoja on kohtauksissa useita ja koko ajan käytetään sanaa 'hän', menee joskus sekaisin, kuka niistä nyt oikein sanoi ja mitä. Toisaalta, se voi olla myös lukutyylini vika, että vilkuilen liian nopeasti. Pitäisi keskittyä paremmin. Joka tapauksessa, vain muutamassa alkupään luvussa oli mielestäni sellaista sekamelskaa. Juoni itsessään on loistava. Tarpeeksi monimutkainen, ettei kaikki paljastu heti. Vaikka arvaisikin kuka on kaiken takana, motiivin etsintä jatkuu viimeisille sivuille saakka. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita toki on, mutta kokonaisuus on oikeastaan viipyilevä, mikä sopii historialliseen teemaan. Ja on mukavaa lukurytmin kannalta.

Goodwin on kirjoittanut dekkarinsa muotoon, jossa ei vaadita edellisten lukemista voidakseen lukea esimerkiksi tämän kolmannen. Jos aloittaa Janitsaaripuusta asti, pääsee toki paremmin käsille henkilöihin ja heidän persoonaansa, mutta välttämätöntä se ei ole.

Eli dekkari mikä dekkari, mutta nykyisyydestä poikkeava ajankohta tuo oman mielenkiitoisen lisänsä tarinaan. Siitä kiittäminen loistavaa taustatyötä, jota Yashimin maailman luominen on vaatinut. Sopii sateisiin ja aurinkoisiinkin päiviin. Myös niille, jotka eivät ole totaalisen kiinnostuneita historiasta.

Lumihiutaleet: * * *

maanantai 16. marraskuuta 2009

Sammon vartijat -trilogia

Timo Parvela

Tuliterä (Tammi 2007)

"Tällä kertaa kaikki tapahtui aiempaa nopeammin. Rytmi ja sävel ilmestyivät melkein tyhjästä. Aiemmin ilmassa levottomana kaarrellut haukka näki vihdoin saaliinsa ja syöksyi sen kimppuun silmänräpäyksessä. Laulua ei kuulunut, mutta soitto tehosi silti."

Sammon vartijat -trilogian ensimmäinen osa alkaa tilanteessa, jossa ystävysten Ahdin ja Ilmarin on määrä soittaa koulun kevätjuhlassa kanteleryhmässä. Ilmari on tuunannut vanhan kanteleen uuteen uskoon ja Ahdin soittaessa sitä juhlassa, tapahtuu enemmän tai vähemmän kummia. Aivan kuin kanteleessa olisi jotain ikiaikaisia voimia. Pojat pakenevat paikalta yleisen hälinän turvin ja alkavat selvittää mistä kantele on peräisin ja mitä juhlassa tapahtui. Tilanne kehittyy pisteeseen, jossa pojat saavat tietää olevansa Sammon vartijoiden perillisiä, joita heidän isänsäkin olivat. Poikien isät katosivat kalastusreissulla edellisenä syksynä ja pojista alkaa tuntua, että katoaminen liittyy heidän tehtäväänsä Sammon vartijoina. Pikkuhiljaa alkaa selvitä, että Pohjolan emäntä Louhi etsii Väinämöisen piilottamia Sammon osia, saadakseen maailman aarteet taas haltuunsa. Eli Kalevalan tarina jatkuu.

Sammon vartijoihin liittyy lisää henkilöitä, Anni Ilmarin sisar, koulun rehtori, Jokker mestarivaras ja Aino Jokkerin sisar. Ja vielä Saana, Ahdin ihastuksen kohde, jonka äiti paljastuu joksikin aivan muuksi kuin tavalliseksi uraäidiksi. Ahdin lähtiessä omille teilleen, porukka yhdessä päättää estää Louhen aikeet ja pelastaa Sammon palaset.

Tiera (Tammi 2008)

"Aino ohjasi heidät kyynelsateen täplittämän järven rantaan. Kellertävät, kyynelten synnyttämät renkaat valaisivat sen pintaa kuin vedenalaiset lyhdyt, jotka kyynelpisaran osuessa syttyivät loistamaan kirkkaasti mutta himmenivät nopeasti kehän laajentuessa."

Sammon vartijoiden matka suuntautuu pohjoiseen, Lappiin, jossa he tapaavat Tieran, mahtavan soturin. Ahti on joutunut Tuonelaan ja hänen ystävänsä pyrkivät löytämään reitin manan majoille Kalevalan ja Antero Vipusen avulla pelastaaksen hänet. Lisäksi olisi löydettävä vielä viimeinen kadoksissa oleva Sammon palanen ennen kuin Louhi saa kyntensä siihen. Pohjola kuitenkin jahtaa joukkoa hiisien, hiiden hirvien ja hurttien voimin.

Louhi (Tammi 2009)

"Ilmari piti tauon jokaisen aironvedon jälkeen. Sen aikana he kuuntelivat mahdollisia ylimääräisiä ääniä. Jopa Ahti oli kerrankin hiljaa. Venematka sai hänet huonovointiseksi, mutta se ei johtunut merestä. Hän muisti Tuonelan joen."

Ahti on pelastettu Tuonelasta, mutta Louhen mahti kasvaa. Koko maailma kärsii hänen ahneutensa ja vuosisataisen kostonhimonsa alla. Sammon vartijat etsivät tällä kertaa reittiä Pohjolaan, Sammon luo. Sieltä he uskovat löytävänsä myös Ilmarin ja Ahdin kadonneet isät ja saavansa tehtävänsä päätökseen. Mutta mikä onkaan Sampo?

Trilogian juonen pääpiirteet siis tässä lyhykäisesti. Ja koska en halua spoilata liikaa, todella ympäripyöreästi eli kaikkien juonenkäänteiden taakse kätkeytyy paljon muutakin kuin vain muutama meikäläisen rustaama sana. Netistä löytyy monia paljon paremmin kirjoitettuja juonikuvauksia, mutten kokenut tarpeelliseksi lähteä niitä kopioimaan tai toistamaan.

Luin koko trilogian lähestulkoon kertaistumalta, kiitos periferian kirjastojen, josta sain kaikki kirjat kerralla. Lisäksi minulla oli hyvä fiilis lukemiseen ja kerrankin sen verran aikaa, että luin kunkin kirjan yhdellä istumalla peräkkäisinä päivinä. Helpompi kokea kokonaisuuden vaikutus.

Lähtökohtaisesti olin innoissani näistä kirjoista. Muistan peruskouluikäisenä Eddingsiä kahlatessani toivoneeni, että joku olisi kirjoittanut Kalevala-pohjaisen fantasiaseikkailun. Tuntui, että Kalevalassa varmasti riittäisi hahmoja ja tapahtumia vaikka millaiseen saagaan. Tästä Parvelalle täydet pisteet. Kalevala-viittaukset, hahmot, tapahtumat ja välillä jopa kalevalainen kerronnan poljento olivat loistavia. Juuri tätä olisin kaivannut joskus aikaa sitten.

Henkilökohtainen ongelma minulla silti näiden kirjojen suhteen oli. En ole koskaan pitänyt siitä, että nykyaikaan sotketaan fantasiaa. Tämä on täysin makuasia eikä sillä ole mitään tekemistä teosten erinomaisuuden tai huonouden kanssa. Se vaan tökkii joka kerta yhtä pahasti. Ei onnistunut Harry Potterissa, eikä oikein onnistu tässäkään, vaikka kuinka yrittäisin "vapauttaa" mieleni. Ehkä minulta puuttuu se palikka mielikuvituksestani kokonaan. Tästä syystä myös pidin Tieraa trilogian ehdottomasti parhaana kirjana. Suorastaan ahmin sen. Siinä on vähiten nykyaikaisia "vempeleitä" ja teknologiaa. Kohdallani kysymys ei ehkä ole niinkään uskottavuudesta kuin todellisuuspaosta. Ja täytyy todeta, että ilmastonmuutos- ja maailmapoliittinen akseli olivat mielestäni liian stereotyyppisiä, vaikka Louhen ajatusmaailma Italian pääministeristä ei varmaan olekaan kovin kaukana totuudesta. Siinä kohti oli pakko hymähtää.

Toinen ongelma on kirjojen vaihteleva sävy. Sammon vartijat ovat pääosin 5-6-luokkalaisia lapsia, jotka ikävöivät vanhempiensa perään, mutta eivät silti ole pohjattoman surumielisiä tai vakavia tilanteestaan riippumatta. Ahti on huumorimiehiä eikä malta pitää ajatuksiaan omanaan vaan on väkäleukaisena irvailemassa yhdestä jos toisesta asiasta. Dialogit ovat välillä jopa hulvattomia. Eli kirjoissa on tietynlainen viaton sävy. Toisaalta, kuolemaa on paljon. Vaikka kyse olisikin vain hiisistä, tai jostain sivuhenkilöistä, tuntuu, että homma menee välillä vähän överiksi. Ahdin äiti konepistoolin kanssa on toki pysäyttävä kohtaus, mutta mielestäni myös kovin yliampuva, jos nyt noin ontuvaa vertausta voi käyttää. Muutenkin sidokset lasten vanhempiin tuntuivat juonessa jotenkin köykäisiltä, kuin toissijaisilta, vaikka periaatteessa isien pelastaminen oli lasten suurin motiivi lähteä vaaralliseen seikkailuun.

Siinä oikeastaan ainoat miinuksen puolelle menevät mielipiteet. Positiivista oli kirjojen henkilögalleria. Pidän kirjoista, joissa on paljon päähenkilöitä. Sopivasti kumpaakin sukupuolta, sopivasti erilaisia, mutta silti riittävän samankaltaisia. Ei ultimaattista hyvää eikä pahaa. Pelkästään inhimillisiä piirteitä. Minusta oli miellyttävää lukea tarinaa, jossa pystyin eläytymään useamman kuin yhden hahmon maailmaan. Tierasta pidin kirjana myös siksi, että kirjan nimihenkilö oli selkeä voimahahmo. Sitä olisi kaivannut ehkä kahteen muuhunkin kirjaan. Etenkin viimeiseen.

Tuliterässä minulla meni noin sata sivua ennen kuin sain itseni kunnolla tarinaan sisään. Sen jälkeen ei tullut mieleenkään keskeyttää. Parvelan kieli on todella sujuvaa ja selkeää luettavaa. Mitään turhanpäiväisiä kikkailuja tai häiritseviä maneereja ei ollut enkä muista kertaakaan menettäneeni keskittymistäni sen takia, että tekstin tyyli olisi jotenkin yhtäkkiä muuttunut toiseksi. Parhaimmillaan lauseissa jyllää vahva Kalevalan henki vaikkeivät ne runomitassa olekaan. Tarina kokonaisuudessaan oli monisäkeinen muttei kuitenkaan millään asteella sekava. Loppui sitoi tarpeeksi lankoja yhteen, mutta toisaalta tuli kovin nopeasti. Kuin viimeisen suuren juonenkäänteen harjalta olisi tultu täyslaskua lopputeksteihin. Ei se huono lopetus ollut, mutta tämä on vain yleisesti minua kirjoissa häiritsevä piirre; ettei voida rullata rauhassa tarinaa tasamaalle. Toisaalta, silloin kun tullaan kovaa ja korkealta, mieli jää askartelemaan tapahtumien kanssa pitkään kirjan lukemisen jälkeenkin. Pitkästä aikaa tarina tuli uniin asti :)

Kirjoille antaisin lumihiutaleita kolme, neljä ja kolme. Ja koska kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa, saa trilogia neljä kaunista lumihiutaletta. Yksi tulee pelkästään siitä, että joku toteutti ikiaikaisen toiveeni Kalevala-fantasiasta ja onnistui siinä vieläpä hyvin. Kannattiko lukea? Ehdottomasti! Kyseessä on kuitenkin aikamoinen seikkailu.

Lumihiutaleet: * * * *

torstai 12. marraskuuta 2009

Rauhaton mies

Henning Mankell

(suomentanut Päivi Kivelä, alkuperäisteos Den orolige mannen, kustantaja Otava 2009)

"Päästyään lahdesta hän voisi soittaa Martinssonille. Jos nyt ylipäätään soittaisi. Tehtävän, jonka hän oli antanut itselleen, voisi hoitaa niin kuutamossa kuin pimeässäkin. Hän vain halusi aivan yksinkertaisesti tietää."

Olen taas sivistänyt itseäni yhden suositun kirjailijan verran. Tämä oli ensimmäinen Mankell, jonka olen lukenut - ja tietysti samalla myös Wallander. Pari Kurt Wallanderista kertovaa elokuvaa olen nähnyt, joten päähenkilö ei ollut minulle täysin tuntematon. Kirja on sitä paitsi kirjoitettu siten, että lukija pääsee mukaan Wallanderin elämään ja sielunmaisemaan, vaikkei olisi aikaisempia teoksia lukenutkaan. Niinpä en kokenut, että olisin jotenkin pihalla vaikkeivät edelliset seikkailut tuttuja olleetkaan. Korkeintaan vain itsekseni ihmettelen, miksen ole aikaisemmin tarttunut näihin kirjoihin.

Wallanderin tyttären Lindan appiukko, Håkan von Enke, katoaa aamulenkillä. Pian katoaa myös hänen vaimonsa Louise. Herra von Enke on toiminut vuosikymmeniä Ruotsin armeijan palveluksessa, ollut myös sukellusveneen kapteenina. Ennen katoamistaan hän järjestää 75-vuotissyntymäpäiväjuhlat, joihin myös Wallander osallistuu. Juhlissa von Enke haluaa keskustella Wallanderin kanssa kahden kesken ja palaa 80-luvun tapahtumiin, jossa Ruotsin aluevesille epäiltiin tunkeutuneen vieraan vallan sukellusveneitä. Wallanderin mielestä von Enke vaikuttaa levottomalta, kuin hän pelkäisi jotain tai jotakuta. Kun von Enke sitten katoaa, Wallander alkaa tutkia tapausta epävirallisesti, mutta yhteistyössä virallisen tutkintalinjan kanssa. Vaikka uutta tietoa ja yllätyksiä tulee vähän väliä, Wallanderista tuntuu silti, että mysteeri käy vain yhä suuremmaksi ja kaukaisemmaksi. Vakoojia, kylmän sodan muistoja, mikrofilmejä ja salaisia päiväkirjoja. Ehkä vielä loppuratkaisun jälkeenkään aivan kaikki ei ole selkeää. Langanpäitä jää solmimatta.

Rauhaton mies on Wallanderin encore. Ikääntynyt poliisimies pohtii kuolemanpelkoa ja saa muistikatkoksia, jotka saavat pelon kylmät väreet iholle. Tulee hetkiä, jolloin hän ei muista missä on tai mitä tekee. Se saa Wallanderin masentumaan, takaisinpäin ei pääse. Yhtä paljon kuin kirjassa ratkotaan katoamisen mysteeriä, seurataan myös Wallanderin omaa elämää. Kun loppuratkaisu saadaan, voidaan todeta, että Wallander saa vanheta rauhassa ja keskittyä olemaan isoisä. Enempää en mainitse, kukin lukekoon kirjan loppuun itse. Viimeiset luvut ovat hätkähdyttävän surullisia.

Tällaisista dekkareista pidän. Näissä ongelmat ratkotaan aivoilla eikä uusimmilla vimpaimilla ja tietokoneilla. Wallanderin vanhan oppi-isän, Rydbergin, neuvot rikosten tutkinnasta ja mysteerien ratkonnasta ovat lyhykäisyydessäänkin monimerkityksellisiä ja kirjan hauskimpia pätkiä. Kuten Wallanderin pohtiessa erään henkilön antamaa vaikutusta, voisiko siihen pintaan luottaa, Rydbergin sanat kaikuvat hänen korvissaan: "Pinnoilla usein liukastuu". Taisi olla aikamoinen mies tämä Rydberg.

En nyt osaa sanoa luenko enempää Wallandereita. Se ei johdu siitä, etten mahdollisesti pitäisi niistä, mutta nyt kun on saanut kurkistaa Kurt Wallanderin elämän loppumetreille, olisi jotenkin omituista palata taaksepäin. Loppu kun on kuitenkin vääjämättä edessä. Kaikilla.

Lumihiutaleet: * * * *

tiistai 10. marraskuuta 2009

Marigoldin lumottu maailma

L. M. Montgomery

(suomentanut Sisko Ylimartimo, alkuperäisteos Magic for Marigold, kustantaja Minerva 2009)

"Äkillinen henkäys kävi hedelmätarhassa, kun Marigold ja vanha isoäiti astelivat sinne, missä vanha, kookas ja tuoksuva setripuu kasvoi pensasangervojen keskellä. Henkäys johtui varmaan siitä, että kukat odottivat kuun nousemista, mietti Marigold."

Magic for Marigold ilmestyi vuonna 1929 ja nyt 90 vuotta myöhemmin, saamme nauttia siitä myös suomenkielellä. 'Nauttia' on tässä yhteydessä mielestäni juuri oikeanlainen ilmaisu. Montgomeryn kieli on niin muhkean kuvailevaa, että kauniit auringonlaskut ja tähtitaivaat saavat toivomaan, että olisi itsekin Marigoldin matkassa. Mutta ehkäpä sitä onkin..

Kirja alkaa Marigoldin syntymästä. Hänen isänsä on kuollut ennen hänen syntymäänsä ja hän asuu äitinsä ja isoäitinsä kanssa vanhassa sukukartanossa. Lesleyn suku on suuri ja monimuotoinen, tätejä, setiä ja serkkuja riittää. Marigoldilla ei tosin ole kauheasti oikeita ystäviä, joten hän menee säännöllisesti puutarhan lumottuun osaan tapaamaan Sylviaa, mielikuvitusystäväänsä. Lukija ei tapaa Sylviaa lainkaan, mutta joskus Marigold kertoo mitä hän on Sylvian kanssa puuhastellut. Isoäiti ei pidä ollenkaan moisesta haihattelusta ja yrittää turhaan puhua Marigoldille järkeä.

Lukija saa seurata kuinka pieni Marigold oppii olemaan pelkäämättä pimeää, koiria ja koulun kyräileviä tyttöjä, kuinka hän oppii pitämään puolensa ja vastaamaan nasevasti kiusoittelevien pikkupoikien kommentteihin. Marigold myös ihastuu ensimmäistä kertaa ja tietysti särkee sydämensäkin.

Olen jo hieman vanha (tai aika paljonkin) eläytyäkseni aivan täysin 6-12 vuotiaan tytön ajatusmaailmaan, mutta kyllä omastakin lapsuudestani jotain muistan. Silti, tietysti, olisi uponnut paremmin "kohdeikäisenä". Hyvänmielen kirja tämä kuitenkin on ja mukaansatempaava ehdottomasti. Kirja on kaunis, niin tekstin, kuin ulkoasunsakin puolesta. Siitä ja käännöksestä kiitos Minerva Kustannukselle!

Lumihiutaleet: * * *

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Lapsi 44

Tom Rob Smith
(suomentanut Heikki Karjalainen, alkuperäisteos Child 44, kustantaja Tammi 2009)

"Lev lopetti lukemisen ja painoi päänsä. Nyt hän muisti tapahtuneen. Hän tiesi mitä kirjeeseen oli kirjoitettu. Hän oli tosiaan yrittänyt koko elämänsä ajan unohtaa. Hän taitteli kirjeen huolellisesti ennen kuin repi sen palasiksi, avasi pienen ikkunan ja heitti palaset ulos. Tuuli tarttui paperinpalasiin ja kohotti ne ilmaan ennen kuin lennätti ne pois näkyvistä."

Lapsi 44 on Tom Rob Smithin esikoisteos. Ja millainen teos onkaan! Vaadin heti lisää kirjoja häneltä! (Riittää tietysti, että edes joskus, jonkun ajan päästä...)

Kyseessä on pitkiin aikoihin paras ns. jännityskirja jonka olen lukenut. Periaatteessa kirjan voisi lokeroida myös dekkariksi, muttei aivan perinteiseen tyyliin. Murhamysteeri kuitenkin. Se ei silti ole kirjan ainoa anti. Neuvostomaailma, joka on kirjan tapahtumien näyttämönä, tulee hyökyaallon tavoin silmille. Kyllähän puoluejohtoisuus, kommunismin periaatteet ja Stalinin valtakauden piirteet ovat muista yhteyksistä tuttuja, mutta asiaan enemmän perehtymättömänä, kirjan kuvaamat tapahtumat ja niiden vaikutukset herättävät paljon uusia näkökulmia sellaisen yhteiskunnan piirteistä. Kuvaus siitä kuinka valtion toiminta perustuu yleisen edun motoroimalle epäluulolle on sisuksia kylmäävää luettavaa. Kun järjestelmän vaikutukset tuodaan yksilötasolle, niitä on paljon helpompi hahmottaa ja samalla tuntea kasvavaa kauhistusta ja hämmennystä siitä, miten se kaikki on ollut joskus mahdollista. Vaikkei kyseessä dokumenttiteos olekaan.

Kirjan päähenkilö, Lev, on töissä turvallisuusministeriössä, MGB:ssä. Hän tekee virkaveljiensä silmissä muutaman huolimattoman teon idealismin puuskassaan ja saa niskoilleen häntä vihaavan kollegan, Vasilin, vihan. Vasili päättää hankaloittaa Levin ja tämän vaimon, Raisan, elämää miten vain voi ja hankkii heille karkotuksen kauas Moskovasta, Vualtskiin. Siellä, miliisiksi alennettuna Lev törmää lapsen murhaan, jonka piirteet ovat kovin samanlaiset kuin eräässä Moskovassa esiin tulleessa tapauksessa. Pian Vualtskista löytyy toinenkin uhri. Valtion silmissä jokainen tapaus on erillinen ja jokaisesta tapauksesta teloitetaan eri henkilö, koska valtio ja miliisi eivät koskaan erehdy. Sitä paitsi miliisin täytyy osoittaa olevansa tehokas vangitsemalla ja teloittamalla syyllinen heti rikoksen paljastuttua. Muussa tapauksessa asian parissa työskentelevät miliisit ovat ne jotka teloitetaan. Virheettömän valtiojärjestelmän ominaisuuksia. Lev on kuitenkin sitä mieltä, että rikokset liittyvät toisiinsa ja syyttömät ovat joutuneet syytetyiksi. Erinäisten tutkimusten jälkeen selviää, että murhia onkin kauhistuttavan suuri määrä ympäri maata. Alkaa ajojahti, jossa jahdattuina ovat pääasiallisesti Lev ja Raisa, joiden päätelmät ovat uhka valtiolle, jossa ei tapahdu rikoksia. Vasili pääsee koko ajan lähemmäs ja Levin menneisyys alkaa nousta esille. Kuka pystyy tekemään tällaisia murhia?

Jäin koukkuun kirjaan jossain sivun 25 paikkeilla. Se on aina hyvä merkki ja kasvattaa odotuksia loppua kohti. Lapsi 44 ei pettänyt senkään puoleen. Loppu ei lätsähtänyt pätkän vertaa, eikä myöskään ns. juonilankojen yhteen sitominen tapahtunut liian nopeasti, vaan kerronnan tahti säilyi tasaisesti viimeiseen lauseeseen asti. Kirjan kansiteksteissä on siteerattu Entertainment Weeklyä, jonka mukaan juonenkehittelyn taidokas mysteeri avautuu kuin maatuskanukke: uusi yllätys paljastuu heti edellisen alta. Olen täysin samaa mieltä, että kirjassa on nerokas juoni ja hyvin harkitut yksityiskohdat. Kyseessä ei ole vain murhamysteeri esitettynä neuvostolaisessa ympäristössä, vaan sellaisen ympäristön luoma mysteeri. Ei siis mitään päälleliimattua. Ja Smithillä on sana hallussaan, hän todella osaa kirjoittaa. Kertaakaan en havahtunut mihinkään omituiseen tai poikkeavan huonoon kohtaan tai sanontaan. Siitä tietysti kiitos myös suomentajalle.

Alussa esittämäni toive saattaa toteutua, sillä kirjan viime metreillä kuvailtiin kaksi asiaa, jotka saattavat viitata, että Lev seikkailee uudelleen eri kansissa. Toisaalta vaikkei seikkailisikaan, ne tapahtumat eivät jää tyhjän päälle. Taidokkaasti ajateltu. Mutta mitään en vanno, enkä ole aivan varma haluaisinko edes lukea toista Lev-tarinaa. Tämän tasolle voi olla vaikea yltää. Lukekaa kirja ja kommentoikaa, ovatko merkit jatko-osasta vain minun mielessäni vai näkeekö niitä joku muukin... Ja muistakaa lukea alun tapahtumat tarkkaan, se palkitaan taatusti loppumetreillä.

Pitkästä aikaa viiden hiutaleen kirja!

Lumihiutaleet: * * * * *

maanantai 12. lokakuuta 2009

Ihmisen osa

Kari Hotakainen

(kustantaja Siltala 2009)

"Tähän alkuun pitää sanoa, mikä on valheen ja totuuden ero. Valhe jää päähän. Se on kuin mikreeni. Totuus taas on kuin bumeranki. Se osuu otsaan, herättää mukavasti ja jatkaa siitä horisonttiin."

Meikäläisen hotakainen pääsi vihdoin juoksuhaudasta. Ja se on hienoa se! Huomaan yhtyväni monien muiden bloggajien ajatukseen siitä, että näin suoraan kirjan lukemisen jälkeen ei oikein osaa sanoa mitään. Tietää, että kirja oli hyvä, oikeastaan tosi hyvä, mutta ei vain löydä teoksen arvoisia sanoja. Siksi Hotakainen on se kirjailija, en minä :)

Salme Malmikunnas on kirjan kantava voima ja mahtava tyyppi. Yksi parhaista päähenkilöistä, joita hetkeen on ollut. Salme myy elämänsä tarinan kirjailijalle ja vannottaa häntä pysymään totuudessa. Totuuteen ei lisäillä mitään. Salme on eläkkeellä yrittäjän työstä, jossa piti miehensä Paavon kanssa lankakauppaa. Salme lähettelee elämänohjeita postikorteilla lapsilleen kaupunkiin. Miten kietoutuvatkaan kaikkien kohtalot toisiinsa, sen jätän kullekin lukijalle löydettäväksi.

Ihmisen osa kuvaa tämän päivän suomalaista työelämää ja vanhaakin. Miten on siirrytty teoista sanoihin. Ja miten sanoista on tullut pelkkää kärpäsen surinaa korvassa. Kaikkea pitää myydä. Kaikella pitää olla hinta. Voitto ja voittaminen ovat selviämisen ydin. Minulta on paljon myöntää, että Hotakaisella on kirjassa loistavasti kirjoitettuja oivalluksia, jotka menevät oikeastaan jo viisauksien puolelle. Ihmisen osaa lukiessa tuli monesti tunne, että juuri noin olen minäkin ajatellut, mutten ole osannut pukea sitä noin hyvin ja yksinkertaisesti sanoiksi. Viisauden ydin on yksinkertaisessa totuudessa.

Kirjassa on mustaa huumoria, joka menee välillä jo tragedian puolelle. Mikään positiivinen kirja Ihmisen osa ei ole. Tai en tiedä, ehkä se on suomalaisella tavalla varovaisen positiivinen. Piilopositiivinen, jotta naapurit eivät tulisi kateellisiksi. Sarkastinen sävy puolestaan ei piilottele, vaan pöllyttää diili-maailmaa sen verran runsaasti, että lukija tunnistanee itsestään jo päätään nostavan suomalaisen yhteiskunnan kantavan voiman, vahingonilon. Se onkin mielenkiintoista, että nuo paljon kolutut aiheet meidän mentaliteetissamme, naapurikateus muiden muassa, ovat kirjan sivuilla jotenkin "raikkaassa" muodossa eli pahoin pelkäämääni suomi-angsti pysyi rajan alapuolella.

Sitä paitsi kyllähän maailmassa voi kritisoida muita, kun muistaa kritisoida myös itseään. Kirjailijan ammattikunta saa kyytiä Salmen pohtiessa mitä mieltä hän onkaan keksityistä kirjoista. Siitä, että kirjan kansien sisään painetaan jotain mikä ei ole oikeaa, totuutta.

Käykää siis sanoista tekoihin ja lukekaa millaista totuutta 7000 eurolla saa.

Lumihiutaleet: * * * *

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Uskollinen ystävänne - kootut kertomukset

Jane Austen

(Esipuhe ja suomennos Inkeri Koskinen, kustantaja Helmi Kustannus 2007)

"Kuinka usein olenkaan toivonut, että minulla olisi yhtä vähän ulkomuodon kauneutta kuin sinulla, että vartaloni olisi yhtä kömpelö, kasvoni yhtä sulottomat ja olemukseni yhtä epämiellyttävä kuin sinun! Mutta voi, kuinka epätodennäköinen niin toivottava tapahtuma onkaan."

Uskollinen ystävänne -kokoelmaan on suomennettu Jane Austenin lyhyt kirjeromaani Lady Susan ja kolme kirjenovellia Rakkaus ja ystävyys, Lesleyn linna ja Kolme sisarta. Kaikki uskolliseen Austen-tyyliin kirjoitettuja. Rakkaus ja ystävyys -novellin Austen on kirjoittanut vain 14-vuotiaana. Ja jo tuossa iässä viattoman sarkastisella tyylillä sen ajan naiskuvaa kohtaan. Kyseisessä novellissa päähenkilöt Laura ja Sophia pyörtyilevät toistensa käsivarsille tämän tästä vastoinkäymisten kohdatessa. Loppujen lopuksi Sophia kuolee kylmetyttyään liikaa jatkuvan ulkoilmassa pyörtyilemisen johdosta. Kuolinvuoteellaan hän muistuttaa Lauraa, että järjen voi naisihminen menettää vimmakohtauksissa vaikka kuinka monta kertaa, mutta terveydelle vaarallisempaa on taintua koko ajan. Austen ei todellakaan säästellyt päähenkilöitä tässä novellissa.

Kolme sisarta ja Lesleyn linna luonnollisesti kietoutuvat suotuisien avioliittokiemuroiden ympärille. Äidit, tyttäret, ystävykset ja sisarukset käyvät kirjeenvaihtoa välillä kovinkin tunteikkaasti. Juonittelua, kateutta ja manipulointia. Kummassakin novellissa on hahmoja, joiden näkökanta tapahtumiin suorastaan ällistyttää. Kuinka he voivat ollakaan niin itsekeskeisiä. Austen todella irvailee aikakautensa naiskuvan kustannuksella. Kirjanovellimuodossa tarinoita on lisäksi mielenkiintoista lukea, kun kertoja vaihtuu aina kirjeen kirjoittajan myötä ja sitä kautta pystyy samaan useamman näkökulman samaan tapahtumaan.

Tätä tyyliä noudattaen Lady Susania olikin hauskaa lukea. Päähenkilö Lady Susan ja hänen ystävänsä Alicia kirjoittelevat asioista täysin toiselta kantilta kuin muut tarinan henkilöt. Dramaattisten juonenkäänteiden yksityiskohtia pystyy seuraamaan useasta perspektiivistä, joista voikin valita kenen puolelle asiassa kääntyy. Miehet ovat tässä lyhytromaanissa johdateltavissa taitavan naismanipuloijan käsissä, jota Austen ei kuitenkaan säästele mitenkään. Lopussa kaikki saavat ansionsa mukaan.

Herkullisia ja vähemmän tunnettuja tarinoita kaikille Austenin tuotannon ystäville! Lisäksi Inkeri Koskisen kirjoittama esipuhe valaisee kirjeromaanimuotoa ja analysoi Austenin henkilöhahmojen ja kertojaäänen syntyä. Hyvä pohjustus tälle kokoelmalle!

Lumihiutaleet: * * *

lauantai 3. lokakuuta 2009

Vaitelias perillinen

Kaari Utrio

(kustantaja Tammi 2009)

"Maisteri Adolf Thuneberg istui kuluneessa mustassa hännystakissa valkoisen, kultaraitaisella kankaalla verhoillun tuolin reunalla kuin koppakuoriainen ja tuijotti kapteenia häkeltyneenä. Kapteeni katsoi maisteria ja tuolia ja päätti päästä pian eroon komeilevista huonekaluista."

Kiitos Cathyn, ei mennyt tämäkään kirja ohi! En ole ehtinyt pahemmin seuraamaan mitä kirjoja kesän tai syksyn aikana on ilmestynyt ja olenkin luottanut pysyväni ajan tasalla lukemalla tarpeeksi usein muiden blogeja :) Tälläkin kertaa apu löytyi juuri sieltä! Kaari Utrio kuuluu minulla sellaisiin "pakollisiin" luettaviin; olen erityisesti pitänyt hänen viimeisimmistään 1800-luvulle sijoittuvista romanttisista epookkikomedioista, kuten Vaiteliaan perillisen kansiteksti tämänkin teoksen luokittelee.

Kirjan nimi kertoo kaiken. Perintöriitojen ympärille saa aina herkullisen monimutkaisia ja yllättäviä juonenkäänteitä, kuten tässäkin teoksessa. Yllättäen ilmestyviä perijöitä, köyhtyneitä aatelisia, kuollut vanha patruuna, petollinen kirjanpitäjä ja Rautialan ylpeä leskiparonitar Anna Adele Bravert. Kun keitokseen lisätään 1800-luvun seurapiirineitien tyypillinen ongelma päästä hyviin naimisiin ja pari vapaana liikkuvaa nuorta miestä, saadaan aikaan eloisa soppa.

Utrion kirjoitustyylistä pidän todella paljon, koska se on sujuvaa, kuvailevaa ja selkeää. Merkityksiä ei tarvitse jäädä miettimään, eikä myöskään haukotella liiallisen jankkaamisen takia. Lisäksi historiallisten kuvausten taitajana Utrio osaa käyttää niin loistavasti arvonimivalikoimaa ilman, että sellainen tuntuu päälleliimatulta, pakolliselta ajankuvan luonnilta. Vanha armo, talousmamselli ja eksellenssi vilahtelevat kuin vanhoissa kunnon Suomi-Filmeissä ikään. Tarinaan uppoutuu aivan huomaamattaan. Lisäksi Utriolla on hallussaan tapa kirjoittaa romanttisia tuhkimotarinoita ilman niistä tulee pelkkää tylsää siirappista hömppää.

Itse en useinkaan jaksa keskittyä lukemaan elämää suurempia historiakuvauksia Suomesta, koska niissä kaikissa tuntuu painottuvan se kuinka kansamme onkaan vuosisatojen saatossa kärsinyt. Joskus olisi vain mielenkiintoisempaa lukea tarinoita siitä, millaista arkipäivää ihmiset ovat sen kaiken keskellä eläneet. Niin köyhät kuin rikkaat. Ja tällaisessa tarinankerronnassa Utrio on omaa luokkaansa. Kartanoiden sisustuksesta ja ihmisten pukeutumisesta lähtien aina siihen, miten kunkin arvonimi tai sääty vaikuttaa hänen toimintaansa. Millaisia rajoja tai mahdollisuuksia 1800-luvun aikainen yhteiskunta onkaan ihmisille luonut. Ja mihin asettuu todellinen salaneuvos senaikaisessa rankijärjestelmässä. Lisäksi, mikä tärkeintä, lukija voinee luottaa, että Utriolla on faktat hallussa.

Jännittäessä kuka pääsee naimisiin kenenkin kanssa ja tapahtuuko oikeus perinnönjaossa, saattaa vaikka oppia jotain Suomen historiasta siinä sivussa :)

Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Desperon taru

Kate DiCamillo

kuvitus Timothy Basil Ering

(suomentanut Pirkko Biström, alkuperäisteos The Tale of Despereaux, kustantaja Otava 2009)

""Urheutta, ystäväiseni", lankamestari kuiskasi. "Ole urhea prinsessan vuoksi." Ja sitten hän perääntyi ja kääntyi ja huusi: "Hiirikumppanit, lanka on sidottu. Lanka on solmittu." "

Pidän satukirjoista. Ja ennen kaikkea kauniisti kuvitetuista. Desperon tarun kansikuva ja teksti "Kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta" oli niin houkutteleva, että pakkohan tähän oli tarttua. Kirjassa oli päällisin puolin vanhan kunnon satukirjan henki.

Ja mikä ettei tarinassakin. Periaatteessa. Mietin vain, että minusta tarinassa oli yllättävän paljon synkkiä, melankolisia piirteitä ja olin suorastaan tyrmistynyt kohtauksesta, jossa Despero menettää häntänsä. Kun pieni Despero itkee itsensä uneen ja suree kipeää veristä tynkää, joka hännän kohdalla oli, olin kauhistunut. Tuntui, että kirjan päänäyttämönä oli linnan tyrmä, joka on täynnä ilkeitä rottia. Tuntui, että Despero oli kaikesta huolimatta sivuhenkilö ja kirjan pääosan varasti kovia kokenut, yksinkertainen palvelustyttö Maikki Emakko, joka sai jatkuvasti lyöntejä osakseen, kun ei osannut tehdä muiden mieleen mukaan. Ainakin sivumäärän perusteella Mai taisi saada melkein pääosan.

Kun prinsessan äiti kuolee kesken keiton syönnin ja Desperon oma isä pettää hänet Hiirineuvoston edessä, ei oikein voinut yhtyä takakansitekstiin, jossa tarinaa kuvataan viehättäväksi ja sympaattiseksi. Despero taasen on kyllä ylitsevuotavan sympaattinen hahmo. Ja mikäli tuota Maikki-sekoilua ei kirjassa olisi noin paljoa (se on sitä paitsi lapseen kohdistuvaa väkivaltaa), olisi Despero Tilli pelastanut prinsessan lisäksi myös tämän tarinan, joka kyllä pohjiltaan kertoo juuri siitä mistä lupaa; anteeksiannosta ja rakkaudesta. Pienestä isokorvaisesta hiirestä, joka syntyi silmät auki ja rakastui ihmisprinsessaan.

Silti pienoinen pettymys. En lukisi tällaista iltasaduksi kovin pienille lapsille. Oli vain turhan synkeä satu minun makuuni. Joko olen aikuisella iällä tullut liian herkäksi tai sitten en ymmärrä ollenkaan millaisia lapsille kirjoitettujen tarinoiden pitäisi olla. Desperon vuoksi suosittelen silti perehtymään tarinaan. Lankamestari ansaitsee sen myös.

Lumihiutaleet: * * *

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Kohtalon kirja

Brad Meltzer

(suomentanut Heikki Karjalainen, alkuperäisteos The Book of Fate, kustantaja Bazar 2008)

"Kuuden minuutin kuluttua yksi meistä kuolisi. Se olisi meidän kohtalomme. Eikä kukaan meistä tiennyt, mitä oli tulossa."

Kirjan kannen kuvitus ja takakansitekstin loppukaneetit antavat ymmärtää, että teoksen juonikuvioissa on oleellisena osana joku Kohtalon kirja ja vapaamuurarien mystinen historia höystettynä itsensä Thomas Jeffersonin salakirjoituksella. Kirjan luettuani olen hieman pettynyt tähän kuvaukseen. Nämä ainekset olivat lähinnä sivujuoni, eivätkä mikään varsinainen tarina.

Kirja on trilleri Yhdysvaltain presidenttipelistä ja vallanhimosta ja ennen kaikkea vallanhimon ja ahneuden seurauksista. Koukuttava kirja toki on, mutta minä lähinnä mietin sivuja kääntäessäni, että koska tässä hommassa päästään asiaan. Sitten kun loppujen lopuksi päästiin, niin se olikin enää loppuselittelyä. Jotenkin vähän onttoa.

Ja niiiiiiiiiin kliseistä. AINA näissä vapaamuurari-yhteyksissä pitää olla joku jakomielitautinen Raamatun nimeen vannova fanaatikko, jonka mielenvikaista suhtautumista kristinuskoon joku ylempi taho käyttää hyväkseen. Pian käy niin, ettei kaikki menekään suunnitelmien mukaan ja tämä luonnonoikkku pääsee vapaaksi toteuttamaan luulemaansa kohtaloaan. Eli Kohtalon kirjasta löytyy myös Dan Brownin Silas. Blaah. Siihen asti teoksessa oli jotain uskottavuutta.

Nyt spoilaan pahasti, joten kirjan lukemista aikovat voivat pysähtyä tähän.

Mikä on teoksen nimen mukainen Kohtalon kirja? No tietysti Raamattu, joka mainitaan teoksessa vain pari kertaa eikä se varsinaisesti liity juoneen kuin mielenvikaisen murhaajan kautta. Joka luonnollisesti lukee sieltä Jumalan käskyjä paholaisten tappamisesta jne jne.. Tällainen on luettu niiiiiin monta kertaa ennenkin. Ja kun soppaan lisätään korruptuneita agentteja ja vapaamuurarien historiaa, saadaan kovin ennalta-arvattava soppa.

Toisaalta kirja oli poliittiselta juonikuvioltaan aika hyvä. Mitä kaikkea presidentti tai hänen kabinettinsa olisikaan valmis tekemään saadakseen vielä neljä vuotta vallanpitoa? Jos tuo pakollinen vapaamuurari/Raamattu-kytkös olisi jätetty pois tai edes laitettu teoksen nimeksi jokin sellainen pointti, joka kirjassa oikeasti on pääasiassa, olisin voinut antaa enemmän pisteitä. Mutta jotenkin vaan logiikka tökkäsi välillä pahemman kerran. Silti luettava ja etenkin kaikille salaliitto-tarinoista pitäville pakollista kauraa.

Lumihiutaleet: * * *

perjantai 14. elokuuta 2009

Tuli sade rankka

Brooke Shields

(suomentanut Leena Nivala, alkuperäisteos Down Came the Rain - My Journey Trough Postpartum Depression, kustantaja Otava 2007)

"Ajattelin paljon sitä, mitä pelkäsin eniten kasvattaessani tytärtäni. Aloin ymmärtää, että vielä enemmän kuin surin entisen elämäni ja vapauteni menetystä, mikä mielestäni oli oikeutettua, pelkäsin epäonnistumista. Murehdin, etten osaisi kasvattaa tyttärestäni ystävällistä, huomaavaista ja kohteliasta ihmistä, jolla olisi voimaa ja itseluottamusta."

Lukaisin tämän kirjan yhdeltä istumalta, kerrankin oli sen verran aikaa ja kirja kohtuullisen joutuisaa luettavaa. Myönnän taasen heti alkuun ennakkoasenteeni eli sen, etten ehkä olisi lukenut tätä kirjaa, jollei kirjailija olisi julkisuudesta tunnettu henkilö. Se taas johtuu ehkä siitä ettei itselläni ole lapsia, joten en koe aihepiiriä kovin läheiseksi. Niinpä "julkkisen" kertomana kirjaan oli helpompi tarttua. Teoksessa Brooke Shields kertoo aluksi hedelmöityshoidoistaan ja vaikeasta synnytyksestä ja siitä kuinka synnytyksen jälkeinen masennus hiipi hänen elämäänsä ja kuinka hän siitä pääsi yli.

Kun lukee kirjan yhdeltä istumalta, tulee itsellekin aika ahdistunut olo. Shields osaa kuvata tuntojaan hyvin ja ennen kaikkea uskaliaasti. Kirja onkin ehkä myös osa paranemisprosessia kuin tietysti myös tiedon välittämistä muille äideille ja heidän läheisilleen, jotka asian kanssa kamppailevat.

Mieleeni nousi monta kysymystä, etenkin siitä, että millaisia äitien pitäisi yhteiskunnan mielestä olla? Ja kuka tai mikä on se yhteiskunta, joka näitä vaatimuksia asettaa? Onko se vain oman pään kuvitelmaa, että minun pitäisi olla niin ja niin hyvä joka asiassa vai tuleeko paine todella ulkopuolelta? Kirjaa lukiessa nousi mieleen ajatus, että nainen on naisen pahin vihollinen, koska tuntui, että tuoreen äidin pitäisi todistaa toisille äideille olevansa vähintään yhtä hyvä kuin he. Se, mistä tämä asetelma syntyy, on mielenkiintoinen pohdinnan aihe. Kuka kaiken sen paineen oikein asettaa? Jos joku ulkopuolinen kommentoi uuden äidin lastenhoitoa tarkoituksenaan kaikkea muuta kuin arvostella uuden äidin tekemisiä ja tuore äiti ottaa asiasta painetta hartioilleen, niin kuka tämän paineen oikein asettaa? Tuleeko suoriutumispaine kuinka paljon ihan itsestään? Omista vaatimuksista itseään kohtaan.. Pitäisikö meidän olla hieman lempeämpiä itseämme kohtaan ihan kaikissa asioissa?

Shields ei anna armoa itselleen eikä selittele mitään. Hän kertoo kokemuksistaan selkeästi ja rohkeasti. Tietysti sivutaan myös hänen työtään ja sen myötä julkisuuden tuomia ongelmia, mutta asia ei nouse millään tavalla pääasiaan. Siksi en aiokaan lumihiutaleita jakaa tälle kirjalle, koska minulle tuli tuntu, ettei pääasia ole ollut raha ja maine, vaan enemmänkin tiedonjako. Tuntuisi omituiselta pisteyttää jonkun rankkojen kokemuksien pohjalle tehtyä teosta..

torstai 13. elokuuta 2009

Berlin noir

Philip Kerr
(kustantaja Penguin Books, 1993)

"And then, a few days before I was discharged, it came to me in a sickening realization. Because I was German these Americans were actually chilled by me. It was if, when they looked at me, they ran newsreel film of Belsen and Buchenwald inside their heads. And what was in their eyes was a question: how could you have allowed it to happen? How could you have let that sort of thing go on?"

Nyt se on vihdoin luettu! Philip Kerrin Berlin noir-trilogia, joka sisältää kirjat March Violets, The Pale Criminal ja A German Requiem. Otti hieman aikaa, koska olen ehkä vähän hidas lukemaan englanniksi. Tai ainakin aluksi tuntui siltä ennenkuin pääsi tarinaan ja sanastoon paremmin kiinni.

Kyseessä on synkkä, kovaksikeitetty dekkari-trilogia, jossa kaikki yksityisetsivä-kliseet täyttyvät, mutta ehkä hieman tavanomaisesta poikkeavassa ympäristössä. Kirjojen päähenkilö on ex-poliisi, yksityisetsivä Bernie Gunther ja kirjat sijoittuvat natsi-Saksan vallan vuosiin ja aikaan Kolmannen valtakunnan romahtamisen jälkeen. Bernie selvittelee eri toimeksiantajien pyynnöstä murhia ja kohtaa siinä sivussa myös kuuluisia natsi-johtajia.

En ole tarkastanut kirjan "faktoja" mistään, muttei minulla ole kyllä syytä epäilläkään niiden paikkaansa pitävyyttä. Vuosiluvut, tapahtumat, paikat Berliinissä ja Wienissä sekä historialliset henkilöt ovat uskottavia. Trilogian parasta antia onkin ehkä tavallisen kansalaisen näkökulmasta kehitetty tarina, jossa natsi-Saksan vaikutus arkipäiväisiin tilanteisiin tulee mielenkiintoisella tavalla esille. Se, kuinka pikkuhiljaa pelon ja epäluulon ilmapiiri tekee normaalista elämästä eri tavoin vaikeaa ja kuinka jokainen onkin yhtäkkiä mahdollinen valtion vihollinen. Ja ennen kaikkea se, miten huomaamatta tilanne kehittyy niin pitkälle ettei perääntyminen enää onnistu ja kuinka fanaatikot pääsevät valtaan. Mitä on yhden miehen yritys toimia oikein sen kaiken rinnalla?

Viimeisen kirjan kohdalla tuli mieleen Sofi Oksasen Puhdistus, jossa miehittäjät toisensa jälkeen marssivat näyttämölle tehden tavallisista rivikansalaisista milloin vihollisia, milloin ystäviä. Neuvostovallan suorittama Berliinin ja Saksan "vapautus" kuvataan juuri niin uhkaavana kuin se mahdollisesti on voinut ollakin. Lisäksi kylmän sodan tuulet puhaltavat tiedustelupalvelujen ja vastavakoilujen muodossa trilogian viimeisessä osassa jo täysillä. Murhat jäävät sivuseikaksi.

Väkivaltaa kirjoissa on tietysti kohtalaisen paljon. Siitä en oikeastaan koskaan pidä, mutta tähän teokseen se kuului luonnollisena osana. Teoksen huonointa antia oli pakollinen Dachau-kohtaus, joka tuntui vähän päälleliimatulta, väkisin ahdetulta juonenkäänteltä. Aivan kuin natsi-Saksasta ei voisi kirjoittaa laittamatta päähenkilöä jossain välissä keskitysleirille. Lisäksi ensimmäisessä teoksessa häiritsi suuresti kirjailijan tapa kuvata Berliiniä, joka minulle jäi mieleen vain luettelona kadunnimiä. Tietysti se on yksi tapa korostaa kirjan historiallisten faktojen paikkaansapitävyyttä. Toisaalta taas henkilöhahmojen nimet pysyivät hallinnassa suuresta määrästään huolimatta. Ja toki päähenkilölle tärkeiden hahmojen kuolemalla saadaan aina dekkari-lisäpisteitä.

Teoksen jokaisessa osassa tulee myös esille se, kuinka eräänlaisen omatunnon omaava, surullisen hahmon ritari Bernie Gunther onkaan. Tämä on mielestäni juuri niitä kliseitä... 30-luvun lopun yksityisetsivä, joka turhautui poliisin tehtäviin, katselee naisien pitkiä sääriä ja kaula-aukkoja, juo ja polttaa koko ajan, luottaa vaistoonsa rikoksen ratkaisussa, ei epäröi käyttää asettaan, mutta tekee sopimuksen Jumalansa kanssa että tekee parhaansa ratkaistakseen jutun, tehdäkseen "oikein". Näissä kirjoissa tämä ei kuitenkaan mitenkään ärsyttänyt, koska se kuului asiaan. Berlin noir on kuin onkin tummanpuhuva, synkkä, kliseinen, mutta ehdottoman puhdasoppinen dekkari. Hyvin kasassa pysyvä kokonaisuus, jota ei edes loppuratkaisu tai taivastelu "miten näin pääsi tapahtumaan Euroopassa" millään tavoin pilannut.

Trilogia on ansainnut noir- "luokituksensa".

Lumihiutaleet: * * * +

tiistai 4. elokuuta 2009

Sininen linna

L. M. Montgomery
(suomentaja A. J. Salonen, alkuperäisteos The Blue Castle, kustantaja Karisto 1969)

"Valancy koetti lukea erästä kertomusta, mutta se saattoi hänet raivoihinsa. Joka sivulla oli kuva sankarittaresta ihailevien miesten ympäröimänä. Ja tässä oli hän, Valancy Stirling, joka ei voinut saada edes yhtä yksinäistä ihailijaa! Valancy läimäytti aikakauskirjan kiinni, ja avasi Siipien taian. Hänen silmänsä osuivat kohtaan, joka muutti hänen elämänsä."

Tunnustan heti alkuun, että tämä on ensimmäinen Montgomery, jonka luin. Televisiosta olen kyllä aikanaan suosikkisarjoina katsellut kaikki mahdolliset hänen kirjoihinsa pohjautuneet sarjat. Ja pidin niistä kovasti. Kuten tästä kirjastakin. Lukiessa Sinistä linnaa minulle tuli mieleen toinen samantyyppinen ja samanlaisia ajatuksia herättänyt kirja: Dodie Smithin Linnanneidon lokikirja. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka ovat Sinisestä linnasta pitäneet. Ja päinvastoin tietysti myös!

Sinisen linnan nimiösivulla lukee "Rakkausromaani". Minusta se on hauska piirre tietyissä vanhoissa kirjoissa lokeroida ne ennen kuin niitä on ehtinyt edes kunnolla aukaista. Kirjahyllyssäni on parilta edelliseltä sukupolvelta perittyjä kirjoja, joissa kirjan nimen alla lukee esimerkiksi "Kartanoromaani".

Tässä kyseessä olevassa rakkausromaanissa päähenkilönä seikkailee Valancy Stirling, vaille kolmekymppinen vanhapiika, jonka elämästä määrävät voimakastahtoinen äiti ja muut sukulaiset. Valancyllä ei ole omaa elämää ja häntä syyllistetään kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta etenkin äitinsä ja leskiserkkunsa taholta. Eräänä päivänä Valancy saa kirjeen, jonka sisältämät uutiset saavat hänen elämänsä uuteen valoon ja vielä, kun hän kerää hetken rohkeutta kohdata pelkonsa, on hänen elämänsä muuttuva loppujen lopuksi täysin.

Kirja on toki rakkausromaani, mutta ei pelkästään ihmisten välisen rakkauden mielestäni. Kuvaukset Sinisen linnan ympäristöstä ja vuodesta, jonka Valancy siellä viettää, ovat kyllä ylistystä myös luonnolle vuodenaikoineen, väreineen ja äänineen. Tätä rakkautta luontoa kohtaan eivät tietysti vähinten kuvaa Valancyn rakastamat John Fosterin kirjat :)

Montgomeryn luomat henkilöhahmot, (etenkin Valancyn sukulaiset), on kuvattu monessa kohtaa tarkkanäköisesti ja hauskasti. Mitään ultimaattista pahuutta, synkeyttä tai ilkeyttä ei hahmoissa ole. Kovin tylsämielisiä ja ennakkoluuloisia ihmisiä vain. Sinisessä linnassa on kyse rakkauden löytämisen lisäksi todellakin pelon voittamisesta. Eikä vain Valancyn kohdalla. Hänen perheensä ja sukunsa on hyvä esimerkki siitä, miten elämä "jämähtää", kun kaikkea uutta ja erilaista pitää pelätä. Montgomery esittää tällaisten ennakkoluulojen vaikutukset hahmoissaan huvittavalla tavalla. Juuri sellainen pönäkkä arvovalta, joita hänen setänsä edustavat, saa pöllytystä, kun Valancy ei toimikaan sukunsa ja äitinsä toivomalla alistumisella suhteessa elinpiiriinsä.

Rakkaus, pelon voittaminen, vapautuminen ja elämänilo ovat ne avainsanat, joilla äkkiseltään voisi Sinistä linnaa kuvata. Kuitenkaan kyse ei ole mistään siirappisesta hömpästä vaikka lähes kaikki tuhkimo-tarinan piirteet täyttyvätkin. Enemmänkin sanoisin kirjaa hyvän mielen kirjaksi. Kliseitä toki löytyy eikä sellaisia vakavasti vihaavan ehkä kannatakaan tähän kirjaan tarttua. Lukukokemus on tarkoitettu kauniiksi ja haaveilevaksi hetkeksi sunnuntaipäivänä. Aseista riisuvaa viattomuutta ja kaiken turhanpäiväisen synkistelyn unohtamista. Sitä kaikkea tarjoaa Sininen linna.

Lumihiutaleet: * * * *

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Sonderkommando

Shlomo Venetzia

(suomentanut Lotta Toivanen, alkuperäisteos Sonderkommando - Dans l'enfer des chambres à gaz, kustantaja Like)

"En, en ajatellut turhia. Joskin kuolema olisi ollut meille vapahdus. Jotkut kysyvät, eikö olisi kannattanut päättää päivänsä. Kenties, varmaankin. Mutta en ajatellut sellaisia, oli jatkettava päivästä toiseen kyselemättä: pysyttävä elossa, vaikka elämä oli kauheaa."

Kuten kirjan takakannessa kerrotaan, Shlomo Venezia oli 21-vuotias joutuessaan keskitysleirille. Hänestä tehtiin sonderkommando-vanki, jonka tehtävänä oli hävittää kaasukammioissa tapettujen ruumiit. Sonderkommando-vankeja ei selvinnyt hengissä montaa ja Shlomo Venezia halusikin silminnäkijänä kertoa tarinansa, jotta tuhon mittakaava ei unohtuisi eikä vastaavaa koskaan enää tapahtuisi. Tarina on uskomaton selviytymiskertomus ja samalla kurkistus Euroopan mustimpiin vuosiin.

Kirja on laadittu haastattelun muotoon ja haastattelijana, tai oikeastaan keskustelun toisena osapuolena, toimi Béatrice Prasquier. Uskoisin, että myös tällaisen tyylin valinnalla on haluttu painottaa totuuden ja oikeiden yksityskohtien kertomista. Shlomo Venezia mainitsee useaan kertaan, että on vasta viime vuosina hän on voinut näistä asioista puhua, koska sodan jälkeen häntä haukuttiin valehtijaksi eikä kukaan oikein uskonut, että jotain niin kauheaa on voinut edes tapahtua. Hän myös korostaa moneen kertaan kirjassaan, että kertoo vain sen mitä näki eikä ryhdy arvailemaan mitä muualla on tapahtunut. Kirja sisältää myös osiot Auschwitzin historiasta ja Kreikan juutalaisten kohtalosta.

Keskitysleirikokemukset eivät luonnollisesti ole mieltäylentävintä kesälukemista, mutta itse en taas voisi lukea jotain tällaista masentavien syyssateiden keskellä. Kun ulkona paistaa aurinko ja on lämmintä ja kaunista, pääsee nopeasti pois Sonderkommandon järkyttävän kylmästä maailmasta. Miksi sitten ylipäätään lukea jotain sellaista, jonka tietää jo etukäteen olevan synkkää ja masentavaa?

Niin. Mikä siinä oikeastaan kiinnostaa? Ehkä se on vain jokin puhtain uteliaisuuden muoto, täydellinen ihmetys siitä mikä ajaa ihmisen toistaan vastaan. Ja vielä täysin järjestelmälliseen, harkittuun ja organisoituun toimintaan. Ja mikä saa niin kutsutun tavallisen ihmisen palvelemaan järjestelmää? Pakko? Hengissä selviäminen?

Shlomo Venezia ei takerru karseisiin yksityiskohtiin liikaa, vaan puhuu paljon siitä miltä hänestä tuntui, mitä hänen mielessään liikkui. Muistaen mainita säännöllisesti, että kertoo vain sen mitä näki. Ainainen nälkä on pahimpia kokemuksia mitä hän kuvaa fyysisesti kokeneensa. Henkinen puoli onkin sitten kaiken ymmärryksen yläpuolella. Kirjasta aistii sen, että paljon jää sanomatta, koska tapahtumat ovat vain olleet niin käsittämättömän kauheita. Ja silti synkkiä muistoja riittää kirjan sivuille moniakin. Sitä vain pohtii, että jos pelkkä asioista lukeminen tuntuu niin pahalta, miltä se on mahtanut tuntua itse nähtynä?

Ei sellaiseen ole sanoja. Ehkä jopa onneksi niin.

Millaisille raunioille Eurooppa onkaan rakennettu...

perjantai 5. kesäkuuta 2009

Tee teematka

Helena Petäistö

(kustantaja Tammi)

"Höyryävän teekannun, viehättävän hennon vihreän posliiniastiaston ja pöytähopeiden seuraksi saan pöytään pehmeitä teeleipiä, niin paksua tuoretta kermaa, että siinä pysyy lusikka pystyssä, talon omaa mansikkahilloa sekä korkean kolmikerroksisen tarjoiluvadin, jolle on ladottu pieniä voileipiä, leivoksia, kakkua ja pikkuleipiä. Siinä se kuuluisa kello viiden tee on sellaisena kuin Bedfordin herttua sen aikoinaan kehitti."

Hurahdin tämän kirjan myötä lopullisesti teehen. Kahvia en ole oikeastaan juomalla juonut koskaan ja teestä olen pitänyt lähes aina. Olen aina nuuskinut reissuilla teekauppoja ja tuonut tuliaisia. Joskus onnistuneita, joskus vähemmän onnistuneita. Tämän kirjan myötä alan kyllä ymmärtää miksi ne jokut valitsemani lajikkeet olivat aivan järkyttävää kuraa.. Eihän minulla ole ollut mitään käsitystä mistä teessä on kysymys.

Helena Petäistö kirjoittaa ihanan mukaansa tempaavasti ja kuvailevasti eurooppalaisista teehuoneista. Kerronnan tyyli huojuu snobbailun ja nautiskelun rajamailla, mutta pysyy kuitenkin kaikesta huolimatta tiukasti jälkimmäisessä. Tätä kirjaa voi lukea hymyssä suin ja unelmoida istuvansa jossain upeassa teehuoneessa kauniiden maisemien ympäröimänä ja saada huikaisevan hyvää juomaa hopeakannussa asiantuntevan tarjoilijan tarjoilemana. Minulla ei varmaan olisi varaa niin hienoihin paikkoihin, joissa Petäistö on käynyt, mutta toisaalta.. Paras nautinto tulee asioista joiden saavuttamiseksi on joutunut tekemään hieman työtä. Eli säästämään teematkaa varten!!

Kirja on aivan ehdotonta luettavaa kaikille teenjuojille ja toki muillekin. Teen viljelyn, kuljetuksen ja myynnin vaikutus maailman historiaan on oikeastaan aika yllättävää ajatella, vaikka yksittäiset historialliset tapahtumat, joista kirjassa kerrotaan, ovat periaatteessa tuttuja. Petäistön kirjoitustyyli on todella sujuvaa ja vaikka tietoa ja yksityiskohtia tulee paljon, ne eivät missään vaihessa tunnu puuduttaville tai toisiaan toistaville.

Lyhykäisyydessään tämä kommenttini: ihanaa luettavaa rankkoina ja kiireisinä aikoina!

Lumihiutaleet: * * * * *

maanantai 18. toukokuuta 2009

Jäähyväisluento

Randy Pausch & Jeffrey Zaslow

(suomentanut Laura Ruuttunen, alkuperäisteos The Last Lecture, kustantaja Tammi)

"Valittaminen ei strategiana toimi. Meillä kaikilla on käytettävissämme vain rajallinen määrä aikaa ja energiaa. On todennäköistä, ettei valittamiseen käytetty aika auta päämäärän saavuttamisessa, eikä se myöskään tee ihmisestä aiempaa onnellisempaa."

Jäähyväisluento on kirjallinen tuotos amerikkalaisen Carnegie Mellon -yliopiston professorin Randy Pauschin pitämästä luennosta. Kyseisessä yliopistossa oli ohjelmassa luentosarja, jossa puhujia pyydettiin pitämään luento kuin kyseessä olisi heidän elämänsä viimeinen. Randy Pauschin ei tarvinnut kuvitella, sillä hän sairasti parantumatonta syöpää, joka oli todettu vain vähän aiemmin. Jeffrey Zaslow on kolumnisti, joka auttoi Randya kokoamaan luennosta tämän kirjan.

Randy Pausch ei puhu kuolemasta tai sen kohtaamisesta eikä pohdi onko kuolemanjälkeistä elämää. Hän puhuu sen sijaan lapsuudenhaaveiden toteuttamisesta ja siitä kuinka hauskuus kaikessa tekemisessä on äärimmäisen tärkeää. Lisäksi hän korostaa monesti näkevänsä maailmaa insinöörin analyyttisin silmin eikä se välttämättä ole läheisille aina helppoa.

Kirjassa on monia ajatuksia, joita lukiessani ajattelin, että mahtavaa, kun joku muukin on tätä mieltä. Kuten, tuo sitaatti, ettei pitäisi tuhlata aikaansa valittamiseen. Allekirjoitan sen täysin. Syyllistyn toki valittamiseen, mutta samalla kyllä tajuan, ettei siitä oikeastaan ole mitään hyötyä; höyryjä voi päästä ulos muullakin tapaa. Lisäksi Pausch on sitä mieltä, ettei tyhmiä haaveita ole olemassakaan. Eikä sellaisia, joihin pitäisi sanoa, että en minä kuitenkaan koskaan voi sellaista saavuttaa. Koska jos yltiörehellisiä ollaan, itsestähän se kaikki on kiinni. Ainakin teoriassa.

Tässä ajatuksessa on mielenkiintoista se, että Randy Pausch puhuu disinsinööriksi pääsemisestä. Kyseessä on Disneylle työskentelevä insinööri, joka voi olla mukana vaikka huvipuistolaitteiden kehittelyssä ja nykyisenä tietokoneaikana tekemässä piirroselokuvia. Minulla oli kyllä yhdessä vaiheessa sellainen haave, että jos pääsisin Disneyn animaattoriksi, se olisi superhienoa. (Tämä haave vähän lässähti, kun piirtäminen siirtyi paperilta bittiavaruuteen). No, Randy Pausch on toiminut disinsinöörinä haaveensa mukaisesti. Minä en. En siis halunnut sitä tarpeeksi paljon, enkä oikeastaan koe olevani pettynyt sen asian vuoksi yhtään. Mutta totean vain sivuhuomautuksena, että minun olisi pitänyt tehdä paljon enemmän toisenlaisia valintoja kuin jonkun, joka asuu valmiiksi Disneyn tehtaiden naapurissa.. Sivuhuomautus ei tietenkään poista tosiasiaa, että kaikki on silti mahdollista, jos oikein paljon haluaa.

Niinpä kyse on pohjimmiltaan valinnoista. Kuinka paljon haluaa haaveensa toteutuvan? Jos puhutaan lapsuudenhaaveiden toteuttamisesta, joutuisin tavoittelemaan aika mahdottomia juttuja, mutta toisaalta sellainen voisi olla hauskaakin. Randy Pausch kokee tavoittaneensa haaveensa nykyisen elämänsä aikana. Hän suree tilanteessaan lähinnä sitä (luonnollisesti), ettei ole näkemässä lastensa kasvamista ja kuinka hänen vaimonsa joutuu elämään rankkoja aikoja tulevaisuudessa. Muttei sitä, että jotain mistä aina on haaveillut, olisi jäänyt tekemättä.

Pauschin ajatusten pohjana on ryhmätyön voima, elämäniloinen asenne, hyvään pyrkiminen ja kaavoja rikkova ajattelu. Tämän perinnön hän haluaa kirjan myötä jättää lapsilleen. Ja tietysti kaikille, jotka kirjan lukevat. Aikaa on jäljellä vähemmän kuin luulet.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Sininen neito

Susan Vreeland

(suomentanut Raija Mattila, alkuperäisteos Girl in Hyacinth Blue, kustantaja WSOY)

"Lopuksi jäljellä ovat vain lyhyet tuokiot, suudelma kämmenelle, yhteinen ihmetys kuusenrungon uurteisen pinnan tai dyynin hiekanjyvien loputtomuuden edessä. Vain tuokiot."

Hankin Sinisen neidon hyllyyni seitsemän vuotta sitten jostain alennusmyynnistä ja aloitin silloin lukea kirjaa. En muista miksen saanut sitä kerralla loppuun, mutta yhtäkkiä heräsi kiinnostus uudestaan ja ajattelin vihdoin saada kertomuksen loppuun. Kirja ei todellakaan ole mikään tuomiopäivän eepos kokonsa puolesta, joten en käsitä miksi se jäi kesken. Muistin kuitenkin hämärästi tarinan juonen ja halusin vihdoin tietää mistä kaikki sai alkunsa.

Sininen neito nimittäin kertoo Vermeerin maalauksesta, joka siirtyy omistajalta toiselle vuosien saatossa. Tarina alkaa tästä päivästä ja kulkee takaisinpäin historiaan. Viimeiseksi tietysti paljastetaan mistä maalaus sai alkunsa. Jokaisen omistajan tarina on kirjassa oma lukunsa. Voisi kuvitella kirjaa myös novellikokoelmaksi, koska kaikki tarinat voi lukea tietämättä muista mitään. Tosin kirja idea on tietysti, että tarinat kuuluvat yhteen, mutta tuli vain tällainen ajatus mieleen lukiessa.

Kertomus Vermeerin maalauksesta on kaunis ja samalla aika surullinen. Maalaus saa "nähdä" kaikenlaisia ihmiskohtaloita kevytkenkäisyydestä hulluuden partaalle. Tarinoissa maalaus näyttelee periaatteessa sivuosaa, mutta on kuitenkin aina mukana sen omistajien elämän käännekohdissa. Alankomaiden maisemat ja elämänrytmi tulvien ja jokisuistojen kanssa tulevat kirjassa hienosti esille. Maisemat tuulimyllyineen ja itkupajuineen oli helppo nähdä mielessään.

Yksi ainoa asia kirjassa häiritsi. En tiedä olenko hätäinen lukija vai oliko fontti kenties hankala, mutta jouduin usein lukemaan lauseita uudelleen, jotta todella ymmärsin niiden merkityksen. Joissain lauseissa sanajärjestys oli niin erikoinen, että kohtuullisen nopeana lukijana ongelmaksi tuli se, että luin lauseen merkityksen juuri päinvastoin kuin mitä se oikeasti tarkoitti. Tämä teki lukemisesta rikkonaista, muttei se välttämättä ole kirjan vika.

Sininen neito on loistava kirja kenelle tahansa joka rakastaa kuvataidetta ja etenkin hollantilaisia mestareita. Toki kuka tahansa, joka pitää hyvistä tarinoista, voi löytää tästä kirjasta pienen pakomatkan arjesta. Tämän lukee helposti yhdessäkin illassa.

Lumihiutaleet: * * * *

torstai 23. huhtikuuta 2009

Seurapiirimurhia

Jane Stanton Hitchcock

(suomentanut Sari Karhulahti, alkuperäisteos Social Crimes, kustantaja Tammi)

"Minusta ylellisyys on sitä, että joku pöyhii tyynyt sillä välin kun minä pistäydyn toisessa huoneessa."

Kirja on sitä mitä lupaa. Seurapiirimurhia. Tai ainakin seurapiirejä ja mahdollisia murhia. Minulla on ehkä ongelma tämäntyyppisen juonen suhteen. En osaa ottaa sitä tarpeeksi kevyesti (en tarkoita, että kirja olisi jotenkin heppoista luettavaa, vain oma asenteeni on vähän tylsä). Tarina oli kaikkine juonenkäänteineen kohtuullisen antoisa, mutta minä vain pohdin, että on kauheaa suunnitella toisen ihmisen murhaa. Ilmeisesti edellisestä Agatha Christiestäni on aikaa.

Tarinan punainen lanka lyhykäisyydessään perustuu sille, että rikkaissa naimisissa oleva päähenkilö Jo Slater saa huomata aviomiehensä petollisuuden vasta tämän kuoleman jälkeen, jolloin paljastuu hänen suhteensa ranskalaiseen kreivittäreen ja kreivittären osuus testamenttiin. Jo joutuu puille paljaille ja tippuu seurapiireistä saaden "ystäviensä" säälit osakseen. Jo päättää kostaa kreivittärelle, joka vei häneltä kaiken kotia ja mainetta myöten. Soppaan lisätään huijari-lakimies, Marie Antoinetten kaulakoru, sopivasti viittauksia kirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen sekä tietysti joukko omalaatuisia henkilöhahmoja.

Kirjassa on herkullisia, vaikkakin tietysti fiktiivisiä (?), kuvauksia New Yorkin ökyrikkaista seurapiireistä, joita välillä pohditaan tiukan satiirisestikin. Miksi on tärkeää kuulua seurapiireihin? Mitä on julkisuus tällaisissa piireissä? Miksi pitää saada julkisuutta? Jos on jo niin paljon rahaa, että voisi elää ökyelämää kuolemaansa saakkaa, miksi nähdä se vaiva, että pääsee piireihin? Seurapiirit ovat kenties nykyajan hovielämää? Tässä kirjassa pohditaan myös näitä kysymyksiä, kun Jo keskustelee ystäviensä kanssa tilanteestaan. Todella pelkurimaista ja kylmää porukkaa on Jane Stanton Hitchcock laittanut seurapiireihin liehumaan.

Hitchcockilla on kyky kirjoittaa sujuvaa tekstiä. Vaikka paikkoja, henkilöitä, tapahtumia ja kaikenlaisia yksityiskohtia oli paljon, ei kirja sortunut selittelemään jokaista liikettä tarkasti, vaan jätti lukijalle mahdollisuuden paikata puuttuvia tietoja. Juuri sopivasti. Ei minua lukijana kiinnosta jokainen päänkääntö ja pikkurillin liike. Toisaalta juonen kannalta jäi myös pimentoon sellaisia yksityiskohtia joihin ehkä olisi halunnut kirjailijan kertovan lisää. Juonen sisältö ei ollut kovin huikea, mutta koska kirja oli tyylillisesti sujuvaa luettavaa, menee kokemus positiiviselle puolelle. Ja tietysti jos tykkää lukea seurapiirien sisäisistä kuohuista höystettynä murhilla, on tämä kirja siihen tarkoitukseen juuri sopiva.

Lumihiutaleet: * * *

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Libri di Lucan arvoitus

Mikkel Birkegaard

(suomentanut Katriina Huttunen, alkuperäisteos Libri di Luca, kustantaja WSOY)

"Kun hän kuulosteli tarkkaan, hän kuuli jostakin heikkoa huminaa. Tuntui kuin huoneeseen olisi tihkunut hidasta ja lähes äänetöntä kuiskuttelua, joka voimistui vähitellen aivan kuin se olisi tullut lähemmäs."

Jos et ole vielä lukenut kirjaa ja haluat nauttia siitä täysin siemauksia, kehotan lopettamaan tämän postauksen lukemisen tähän paikkaan. Juonen spoilausta ja muuta yleistä teilausta on tiedossa.

Näin mainoksen Libri di Lucan arvoituksesta televisiossa, jonka jälkeen oli pakko perehtyä internetin ihmeelliseen maailmaan ja katsella mitä siellä asiasta kerrottiin. Löysin kustantajan kotisivuilta kirjailijan haastattelun ja lukunäytteen ja sekös vasta nosti odotuksiani kirjan suhteen. Yleensä vältän tätä ennen kirjan lukemista, koska pelkään ennakko-odotusten vaikuttavan lukukokemukseeni. Ja niinhän siinä taas kävi.

Haastattelussa kysellään kirjailijalta, mitä mieltä hän on siitä, että Libri di Lucaa on verrattu Da Vinci-koodiin, johon kirjailija vastaa kirjoittaneensa ensimmäiset versiot kirjasta jo kauan ennen kuin hän oli kuullutkaan Dan Brownista. Tämä oli mielessäni, kun aloitin kirjan lukemisen. Puoliväliin päästyäni olin kovasti ihmeissäni vertauksesta, sillä mieleeni tuli täysin toinen kirja kuin Da Vinci, johon olisin itse voinut Libri di Lucaa verrata. Ja se on Harry Potter. Libri di Lucassa on samat ainekset kuin Harry Potterissa, siitä ajatukseni varmaan johtuu. On nuori mies, jonka molemmat vanhemmat ovat kuolleet jonkun pahaa haluavan henkilön toimesta. Tämä pahan edustaja haluaa nuoren miehen erikoiset, jopa yliluonnolliset kyvyt käyttöönsä ja hänellä oma pikku armeija muita pahaa haluavia tukenaan. Nuori mies ja muut hänen kaltaisensa asuvat normaalin yhteiskunnan sisällä, mutta heillä on silti oma rinnakkaismaailmansa. On lähettäjiä ja vastaanottajia, vähän kuin jotkut tietyt ryhmät Potterissa. En tarkoita, että kirjailija olisi yrittänyt matkia tai mitään sellaista, mutta ainekset vaan toivat itselleni mieleen enemmin Potterin kuin Da Vincin.

Mistä sitten tulee "suuren yleisön" vertaus Dan Brownin läpimurtoon? Onko se pelkästään juonessa oleva salaliitto? Ja miksi kaikki salaseurat ovat aina samanlaisia? On hupullisia viittoja, amuletteja, kansainvälisiä sivukonttoreita, suuria salaisia yhteiskokoontumisia historiallisesti tärkeissä paikoissa valurautajalustaisten kynttelikköjen loisteessa auringon ja kuun ollessa oikeassa asennossa. Pahan akseli, joka tavoittelee maailman herruutta ja suurinta mahdollista valtaa... Se on oikeastaan aika läpikaluttua jo. Minulta jäi kokematta takakannen mainostama trilleri.

Sitäkin pohdin, että mistä moinen jännityksen puute johtui? Juonen ainekset ja henkilöhahmot antoivat kyllä aihetta odottaa jopa trillerimäistä kirjaa, mutta jotenkin koko homma vain lässähti. Johtuiko se sitten eräistä turhan silmiin pistävistä kliseistä vai mistä, en ole aivan varma. Yksi asia kuitenkin häiritsi läpi koko kirjan ja se oli turhan teknisten yksityiskohtien käyttäminen. Sama asia, joka Aikamatkustajan vaimossa on onnistunut täydellisesti. Kun kirjan hahmo omaa yliluonnollisia kykyjä, mutta elää normaalissa yhteiskunnassa, on paljon arkipäiväisiä asioita, joiden kanssa juonen yksityiskohdat ja uskottavuus joutuvat kamppailemaan. Eli miten hahmon omaavat kyvyt auttavat tai hankaloittavat "normaalia" eläämää. Aikamatkustajan vaimossa ne kohdat oli joko jätetty pois, selitetty ylimalkaisesti tai vain tavallaan annettu olla. Libri di Lucassa kirjailija on miettinyt asioita liian tarkasti. Jossain kohti huomaa, että hän on ajautunut juonessaan tilanteeseen, jossa kokee, että on pakko selittää jotenkin tarkemmin, ettei juoneen tulisi ristiriitaa. Tuollaiset kohtaukset ovat kuitenkin niitä, jotka lukija ohittaa nopeasti mikäli juoni itsessään on mukaansa tempaava. Silloin antaa anteeksi pienille epäjohdonmukaisuuksille, koska ne kuuluvat oikeaan elämäänkin. Ellei tietysti lukijan lähtökohtainen tarkoitus ole etsiä kirjasta virheitä tai muita ristiriitoja. Joka tapauksessa, epäoleellisten yksityiskohtien käyttäminen oli kovin häiritsevää.

Kirjan fyysisestä olemuksesta on sanottava pari asiaa. Lainasin kirjan paikallisesta kirjastosta, eli kirja on päällystetty muovilla eikä paperikantta saa kirjasta pois lukemisen ajaksi. Kirjailijan kuva on painettu paperikanteen niin, että se kurkkiin koko lukemisen ajan toisesta laidasta. Se on todella häiritsevää. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kiinnitän tällaiseen huomiota. Liekö sitten ajatukset olleet muualla, kun kaikki pikkuasiat häiritsevät vai mikä vikana.. Toinen asia on kirjan suomennoksen kieliasussa. Kirjan loppupuolella mukaan tulee henkilö, jonka etunimi on Poul. Joka toisessa lauseessa hänen nimensä on kirjoitettu Paul ja joka toisessa Poul. Tooooodella häiritsevää, muttei tietenkään kirjailijan vika.

Oliko Libri di Lucassa sitten hyviä puolia? Toki. Moniakin. Ensimmäisenä se, että tapahtumapaikkana on Kööpenhamina. Virkistävää vaihtelua. Kuten se, että tanskalaiskirjailija kirjoittaa tällaisen kansainväliseen salaliittoon perustuvan kirjan. Mutta miksi päähenkilö oli italialaista sukua? Se oli pieni miinus pohjoismaisuudessa. Tietysti kirjan aihepiiri sinänsä on yksi todella positiivinen asia. Kirjat, kirjojen ja lukutaidon merkitys, antikvariaatit ja tiedon välitys. Tätä taustaa vasten ajatus päähenkilöiden omaamista lukijan taidoista on äärimmäisen mukavaa vaihtelua ainaiseen uskonnollisten salaliittojen kirjoon. Suosittelen kyllä luettavaksi kaikille salaliittojen ja kirjojen ystäville edeltävistä mielipiteistäni huolimatta.

Lumihiutaleet: * * 

maanantai 30. maaliskuuta 2009

The Arrival

Shaun Tan

(kustantaja Arthur A. Levine Books)

Mitä tehdä, kun ylistyssanat loppuvat? - Lainataan toisilta :) Muiden muassa Brian Selznick on todennut tästä teoksesta: "Bravo."

Kirjoitin The Rabbitsin yhteydessä universaalista kuvamaailmasta. The Arrivalissa tämä tulee mahtavasti esille. Tarina kertoo miehestä, joka lähtee uuteen maahan paremman pakoon uhkaavaa ilmapiiriä kotimaassaan. Vaimo ja tytär jäävät vanhaan kotimaahan odottamaan, että mies hankkii kodin ja työn uudesta maasta. Mies saapuu ihmetellen tähän uuteen kotimaahansa ja tapaa siellä muitakin syystä tai toisesta entisen kotimaansa jättäneitä ihmisiä. Tarina kuvaa toivoa paremmasta ja, tällä tarinalla vaihteeksi, on onnellinen loppu.

Universaaliksi tarinan tekee se, että näitä kuvia voi lukea ja katsella kuka tahansa mistä kulttuurista tahansa. Tarina sisältää tekstiä, mutta minä en ymmärrä sitä sen enempää varmaan kuin kukaan mukaan. Miltä mahtaakaan näyttää vieraan maan aakkoset, jos ne ensimmäistä kertaa näkee? Mitä kaikkia ihmeellisiä kulkuneuvoja ja laitteita, tapoja ja tyylejä, kasveja ja eläimiä uusi maailma sisältääkään. Nykyisen maailmanmenon aikana ei ehkä kuulosta niin ihmeelliseltä lähteä maahan, josta voi lukea kaiken mahdollisen googlettamalla hetken aikaa. Mutta millaista se kaikki onkaan ollut vaikka sata vuotta sitten? Oikeaa seikkailua uskoisin!

Tätä Shaun Tan kuvaa loistavasti. Monet kuvat ja kohtaukset avautuvat hitaasti, jopa aika paljon jälkikäteen ja tarinasta irtoaa aina lisää pieniä oivalluksia. Kuten päähenkilön kohtaama mies, joka kertoo paenneensa vaimonsa kanssa saappain marssivia jättiläisiä, jotka halusivat polttaa kaikki pienet ihmiset. Kuvien ja historian yhtymäkohdat ovat uskomattomia. Kuinka kuvata kauhua yhdellä ainoalla kuvalla?

Toisaalta tässä tullaan siihen universaaliuteen toisella tavalla. Kukin kuvien lukija hakee tämän tarinan yhtymäkohdat omasta kokemusmaailmastaan eivätkä kaikki lukijat tietenkään yhdistäisi saappain marssivia jättiläisiä mihinkään erityiseen historian aikaan. Tämä tietysti pätee aivan kaikessa mitä maailmassa tapahtuu, mutta tästä syystä en lähde analysoimaan sen tarkemmin, mitä mikäkin kohtaus toi minun mieleeni. Se on vähän kuin arvailisin mitä Tanin päässä on liikkunut piirtäessään kuvitusta ja sellainen spekulaatio on jotenkin turhaa. hän itse kertoo sivuillaan enemmän kuvien taustasta.

Ylistän joka tapauksessa The Arrivalia yhdeksi parhaimmista koskaan käsiini saamista kirjoista. Kuvakirjoista ehkä paras koskaan. Lukekaa ja katselkaa, jos vaan mistään käsiinne saatte!

Lumihiutaleet: * * * * *

The Rabbits

John Marsden & Shaun Tan

(kustantaja Simply Read books)

"They came by water."

Jämähdin totaalisesti tuon Työelämän huonontumisen lyhyen historian kanssa. Se on niin suoraan sitä mitä töissä on meneillään nyt, etten pysty kauhean suurina annoksina ahmimaan. Mutta ei pelkoa, kyllä sen loppuun kahlaan. Enemmin tai myöhemmin. Tässä välillä voisin päivittää Kirjahyllyä parilla kuvakirjalla, jotka hankin muutama kuukausi sitten. Tässä siis ensimmäinen...

The Rabbits on kirjoitettu ja kuvitettu kuvaamaan kolonialismin vaikutuksia valloituksen kohteena olevan kansan näkökulmasta. Kirja on kooltaan A4:sta suurempi ja koko aukeaman kokoiset Shaun Tanin kuvitukset yhdistettynä John Marsdenin luomaan tarinaan ja naseviin lauseisiin luovat uskomattoman hienon kokemuksen. Molemmat miehet asuvat Australiassa, joten tarina liittyy olennaisesti keskusteluun aboriginaalien kohtelusta valkoisen miehen saavuttua kenguruiden maahan. (Tämä ei siis ole minun päätelmäni, vaan pointti löytyy tekijöiden kotisivuilta).

Kirja kertoo kuinka The Rabbits eli Jänikset (suomennos by me) saapuivat erään tarkemmin määrittelemättömän yhteisön keskelle. Ensin Jänikset tutkivat ympäröivää luontoa ja alkuperäiskansaa uteliaalla mielialalla, kunnes pian Jäniksiä saapui yhä lisää ja lisää ja lisää ja he valloittivat asumuksillaan koko maan. Seuraavaksi Jänikset alkoivat vallata maata myös tehomaatalouteen ja teollisuuteen ja alkuperäisväestön rauhaisa elo joutui pahasti vaakalaudalle. Pian luonto oli tuhottu. "Who will save us from the Rabbits?"

Vaikka kirja on "ohut" kuvakirja, en silti suosittelisi sitä lapsille (tätä ei siis ole suomeksi käännettykään, että kotimaassa ainakin kielitaitokin taitaa tulla vastaan). Tarinan loppu ei ole hyvä ja mikä pahinta, ei varmaankaan kovin kaukana todellisuudesta. Kuvituksessa on välillä dalimaista otetta ja tunnelmaa. Välillä taas kovin tummia ja uhkaavia sävyjä. Sanoisin aikuisten kuvakirjaksi ellei se kuulostaisi niin kaksimieliseltä. Mutta eikai siihen parempaakaan termiä ole.

Kirja on kaunis kertomuksen luonteesta riippumatta ja minusta ainakin tuli Tan-fani välittömästi. Tästä linkistä voi käydä ihailemassa The Rabbitsin kuvitusta Shaun Tanin omilla kotisivuilla. Kehotan vilkaisemaan muitakin töitä. Mies on nero. Tässäkin tarinassa yhtymäkohdat historiaan ovat selkeitä ja ehkä jopa monesti koluttujakin. Silti kuvituksessa on jotain täysin uutta ja omaperäistä kuitenkin ilman, että merkityksiä täytyy hakea "rivien välistä". Tan osaa etsiä tarinoista ne piirteet, joita muokkaamalla ja korostamalla hän pystyy samaan aikaan jotain... universaalia. (Palaan tähän aspektiin seuraavassa postauksessa).

Lumihiutaleet: * * * * *