maanantai 1. joulukuuta 2008

Öinen huuto


Patricia Highsmith

(suomentanut Jorma-Veikko Sappinen, alkuperäisteos The Cry of the Owl, kustantaja Gummerus)

"Hän ei ollut mennyt illalla edes vuoteeseen vaan kuljeskellut talossa, istahtanut välillä muutamaksi minuutiksi lukemaan katkelmia runokirjoista, seisahtunut silloin tällöin mustan ikkunan luo katselemaan ulos ja kuuntelemaan pöllön huutoa - pöllön joka oli yksi kuoleman symboleista."

Kirja on alkuaan ilmestynyt 60-luvun alussa ja suomeksi kymmenisen vuotta sitten. Ajan hammas on puraissut kohtuullisen pahasti ja minä koin tarinan tuskattuvana ajanhukkana. Mutta Aakkoshaasteen eteen on uhrauduttava. Yritän tosissani saada sen suoritettua. Ja tämä kuulosti ainoalta Ö:llä alkavalta kirjalta, jonka viitsin lukea. Tunnustettava on, etten muuten olisi tarttunut koko opukseen.

Kirjan nimi on yksi kohtuullisen tympeä seikka. Missä on öinen huuto? Koko kirjassa ei ole mitään öiseen huutoon viittaavaa. Vertasin kirjan nimeä alkuperäiseen, The Cry of the Owl, ja sain pientä lisävalaistusta asiaan. Suomennos kirjan nimen suhteen on todella huono. Kirjan suuri teema on kuolema ja eri ihmisten suhtautuminen siihen. Sitten tuo katkelma, jonka lainasin kirjasta onkin se ainoa, joka kytkee pöllön huudon kuolemaan. Luulin, että pöllö on viisauden symboli eikä kuoleman, mutta ehkä kyseessä on joku pöllölajien ero. Eli alkuperäinen nimikään ei oikein istu. Kyllähän kirjassa on varmaan tarkkasilmäiselle lukijalle jotain trillerimäistä piiloanalyysiä ihmisten pahuudesta ja kuoleman läheisyydestä, mutta ehkä en ole vain tarpeeksi outo ymmärtääkseni sitä. Juoni puhukoon puolestaan.

Päähenkilö Robert on eronnut keskivertoinsinööri, jonka ex-vaimo on rasittava alkoholisti-psykopaatti. Robert tapaa yksinasuvan nuoren naisen, Jennyn, joka kärsii pikkuveljensä kuoleman aiheuttamasta traumasta. Jennyllä on poikaystävä, joka on mustasukkainen ja väkivaltainen psykopaatti. Tapahtumat sijoittuvat pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa kaikki tuntevat toisensa, paitsi Robertin, joka on juuri muuttanut kaupunkiin tullakseen töihin paikalliseen lentokoneen osia valmistavaan yritykseen. Robert ja Jenny tapaavat, kun Robert hiiviskelee Jennyn talon kulmilla. Yksi asia johtaa toiseen ja Jenny jättää psykopaatti-poikaystävänsä, koska ihastuu Robertiin jolloin poikaystävä liittoutuu toisen psykopaatin, ex-vaimon kanssa, joka haluaa kostaa Robertille. Kaikki valehtelevat kauheasti ja Robert seuraa hiljaa vierestä. Välissä puhutaan paljon puhelimessa erilaisten henkilöiden kanssa, ajellaan autoilla ja laitetaan ruokaa. Sitten sotketaan poliisi asiaan ja lopuksi suurin osa porukasta kuolee.

Todella ankeaa.

Lumihiutaleet: *

4 kommenttia:

Maria L. kirjoitti...

Kiitos päiväni piristämisestä: etenkin tuo viimeinen kappale ja sen viimeinen lause kirvoitti hymyn ja naurun.

Jotkut tarinat vain yksinkertaisesti ovat ankeita. Olen joskus lukenut Highsmithia, ja vaikka tarina ei ollutkaan sama, siitä jäi ankea muisto. Sen vuoksi en ole hänen kirjoihinsa juurikaan palannut, koska mieluummin luen sitten "laadukasta ankeutta", jos ankeutta pitää lukea. (Laadukasta ankeutta on mielestäni esim. Philip Reeven Nälkäisten kaupunkien kronikat. Ja ankeuskin on tässä hiukan kyseenalainen käsite. Dystopinen olisi varmaan hiukan parempi määritelmä.)

Ahmu kirjoitti...

Äh! On ärsyttävä lukea kirjoja, joiden nimi ei liity mitenkään juoneen. Eipä silti, kertomusten nimien keksiminen on todella hankalaa, joten sinänsä en ihmettele ongelman olemassaoloa.

Hmmm... onpas tyhjä olo, kun sain nanon ohi, eikä ole mitään kirjoitettavaa!

Ahmu kirjoitti...

Voih, ei välttämättä mikään hirveän mukava ylläri noin ennen joulua. On kuitenkin positiivista, jos on edes tiedossa mahdollinen työpaikka.Näin perushumanistina esimerkiksi työt ovat todella kiven alla, eikä oikein mikään vastaa järkevällä tavalla opintoja, vaan kaikkeen pitää oppia työssä ja soveltaa erilaisia hommia. Onhan siinä puolensa, mutta toisaalta se on myös raskasta.

Tuo on muuten jännää. Miksi joutenolo on niin vaikeaa ja silloin kun on aikaa, tulee tehtyä kaikkein vähiten!? Paulo Coelholla oli Pyhiinvaellus-romaanissa fiksu ajatus, joka liittyi nimenomaan ehtimiseen... jotakin aikaan ja kiireeseen liittyvää. Pitääpä tarkistaa se, ja kertoa sinulle, koska oli mielestäni hyvin oivallettu ja sopii sovellettavaksi moniin tilanteisiin. Huomasin varsinkin itse tuon marraskuisen kirjoitusrupemani yhteydessä, että aika sinänsä ei merkitse mitään, vaan se miten ajan käyttää.

No ainakin sinulla on nyt aikaa valmistautua jouluun rauhassa ja tehdä kunnon siivoukset ;) Ties millaisen kotihengettären pakollinen joutenolo saa aikaiseksi...

Ahmu kirjoitti...

Aah, ihana kuulla, että suunnitelmani ovat saaneet jonkun inspiroitumaan. Minua inhottaa, kun nämä kaikki tentti- ja joulukiireet ahdistelevat niin paljon, etten ole saanut aloitettua mitään. Tosin nyt olen inspiroitunut eräästä toisestakin projektista: rupeamme ehkä miehen kanssa laittamaan ensi kesänä "kuntoon" yhtä 50-luvun röttelöä, joka on vanhempieni kesäpaikkatontilla järven rannalla. Hullu, mutta inspiroiva projekti ihmisille, joiden rakennustaito perustuu yhden kerrostalokaksion remontointiin. Mutta ihana haaveilla, mitä kaikkea pikkutaloon voisi laittaa!

Odotan mielenkiinnolla uuden blogisi syntymistä! Kivaa päästä katsomaan, mitä olet keksinyt.

Ja kyllä: minulla on kamala trauma keskeneräisten tarinoiden suhteen, joten kirjoitan varmasti Tulen laulun loppuun!